Alkoholisti ja ongelmakäyttäjä

Helsingin Sanomissa oli juttu, joka käsitteli alkoholin ongelmakäyttäjien mahdollisuutta käyttää alkoholia kohtuudella. Jutussa todettiin, että yleensä ja useissa tapauksissa se on mahdollista. Jäin miettimään muutamaa asiaa. Ensimmäinen oli se, että käytettiinkö jutussa tarkoituksella nimitystä ”ongelmakäyttäjä” sanan alkoholisti sijaan? Määritelmä nimittäin antaa vapauden ”kikkailuun”. Se on vähän sama kuin jos puhutaan, että henkilö on ”viihdekäyttäjä” kun puhutaan huumeiden käytöstä. Silti sekä narkomaani, että viihdekäyttäjä tekevät sitä ihan samaa asiaa: käyttävät huumeita. Voi olla, että toinen heistä käyttää joka päivä ja toinen vasta aloittelee ja viihdekäyttää joka päivä vasta vuoden päästä. Tai sitten ”viihdekäyttäjä” ei ole addikti eikä hänestä sellaista tulekaan ja hän vaan lopettaa.
Tässä alkoholisti ja ongelmakäyttäjä nimittelyssä on sama ajatus. Ongelmakäyttäjä ei välttämättä ole alkoholista ja etenkin jos hän pystyy kohtuukäyttämään, hän ei aivan varmasti ole alkoholisti. Alkoholisti nimittäin on henkilö joka ei pysty kohtuukäyttämään. Se juuri tekee hänestä alkoholistin.
Jos alkoholi kuitenkin on lähtökohtaisesti niin tärkeä, että sen juomista varten on valmis aloittamaan lääkityksen ja käymään kursseja, on jotain pielessä. Päihtyminen ei ole mitään sellaista mitä kukaan terve ihminen tarvitsisi elääkseen elämäänsä. Kyseessä ei ole niin suuri asia, että sen vuoksi kenenkään pitäisi käyttää kuukausia tai vuosia pystyäkseen siihen. Alkoholin käyttäminen on elämisen kannalta täysin toisarvoinen toiminto. Sellaisella henkilöllä siis jolla on terve suhde siihen. En usko, että esimerkiksi äitini saisi raivokohtauksen, jollei voisi juhlissa nostaa skumppalasia. Tai että hän ottaisi aamuisten verenpainelääkkeiden kanssa pillerin vain tuota skumppalasia varten. Tai kävisi viikoittain pari vuotta terapiassa juodakseen tuon mukillisen muiden kanssa.
Ja tässä onkin se terveen ja sairaan ero. Sairas, riittävissä varoissa oleva henkilö on valmis maksamaan mitä vaan saadessaan toivoa siitä, että saa säilyttää itselleen ”elintärkeän” alkoholin elämässään. Ja kun se lupaus annetaan niinkin korkealta taholta kuin lääkärit, tutkijat ja toimittajat, sen on oltava totta. Sen täytyy toimia, miettii Maurin vaimo Tarja, vaikka silmäkulma on taas auki viikonlopun jäljiltä. Maurin ihmisoikeuksiin kuuluu saada ottaa saunakalja. Vaikka se joka kerta onkin johtanut siihen, että siitä seuraa kolmen päivän putki ja se riehuu kuin sirkustirehtööri olohuoneen pöydällä. Vaikka lapset karahtaa karkuun naapuriin niin totta on se, että kerran isi oli kuukauden juomatta. Aikaa siitä on kulunut kohta kymmenen vuotta, mutta silti. Se on todiste hallinasta. Ihan kohta homma on taas hallinnassa.
Mauri on kurssilla. Eli onko kyseessä se, ettei Mauri ole tajunnut? Mauri ei jostain syystä ole tajunnut olla ottamatta liikaa. Eikö Maurille ole kukaan koskaan sanonut, että vaikka käytkin töissä, ei ehkä ole hyvä juoda melkein joka ilta ja viikonloppuina perjantaista sunnuntaihin. Eikö Mauri kuullut kun Tarja rukoili, ettei Mauri ryyppäisi jokaista kesälomaa ja rikkoisi asuntoa jouluisin? Ilmeisesti ei, sillä uskotaan, että kurssi voi auttaa. Voihan olla ettei Maurin ongelma ollutkaan alkoholismi vaan typeryys. Mauri ei ehkä vaan ollut tajunnut??? Onneksi kurssilla tämäkin asia selitetään niin, että jopa Mauri sen tajuaa. Muttei silti pysty. Jos on alkoholisti.
Seija voi pystyä. Jos ei ole alkoholisti.
Jutussa kerrotaan myös riskeistä. Henkilö voi retkahtaa ja tässä sillä ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että hän voi palata takaisin hallitsemattomaan juomiseen. Hallitsematon juominen on tila, jossa tapahtumia ei voi ennustaa ja usein päättyy sairaalaan, vankilaan tai johonkin muuhun katastrofiin. Ja silti tämä riski kannattaa ottaa? Onhan kyseessä se, että pitää juoda tuo saunakalja? Ymmärtäisin että vastaava riski otettaisiin vaikka syöpähoidossa. Sanottaisiin, että tässä on riski siihen että syöpä yltyy, mutta mahdollisuus parantua. Mahdollisuus jäädä henkiin. Silloin kannattaa ottaa riski. Mutta saunakaljan takia?
Hyvä bisnes kuitenkin. Mikään ei tuota enempää kuin toivon, vaikka olemattomankin myyminen. Ja totta on varmasti se, että ne, jotka eivät ole alkoholisteja, saattavat saada avun. Silti mietin tuon asian tärkeyttä. Alkoholin käytön siis.
Jari Sarasvuo sanoi ohjelmassaan näin:” nyt kun olet raittiina ilmaisen huumeannoksen avulla”
Suomeksi se tarkoittaa samaa kuin seuraava lause:”nyt kun olet selvin päin juomalla koskenkorvaa”.
Ehkä tässä jutussa on kyse vähän samasta: alkoholisti on henkilö joka ei kykene käyttämään kohtuudella alkoholia…paitsi jos käy yhden kurssin ja syö lääkkeitä.
Saatte raivostua. Saatte kertoa miten olette alkoholisteina kyenneet kohtuukäyttöön. Mutta ette te ole: joko pystyneet kohtuukäyttöön tai olleet alkoholisteja.

Uskomaton

Jos jokin mielipide on henkilön ammatti, hänen kanssaan ei kannata väitellä siitä. Hieno ajatus, jonka sanoi koomikko Ismo Leikola. Jäin miettimään tätä.
Entäpä jos mielipide tai ajatus on vielä enemmän kuin ammatti? Entä jos keskustelet uskovaisen henkilön kanssa? Hänen käsityksensä ja ajatuksensa maailmasta perustuu uskoon. Se, että kaikki on Jumalan käsissä, on hänen mielipide tästä aiheesta. Siitä väitteleminen on tietenkin turhaa sillä jos uskovainen muuttaisi mielensä, mitä hän menettäisi? Ikuisen elämän nyt ihan aluksi ja lopuksi tietenkin pelkäisi joutumista helvettiin, vaikka se olisikin vähän ristiriitaista.
Mitä sellaista voisin koskaan sanoa, että kukaan luopuisi paratiisista ja neitsyistä, jotka syöttävät viinirypäleitä? Etenkin jos vielä sattuu tykkäämään viinirypäleistä. Ja miksi kenenkään kannattaisi luopua siitä? Edes ajatustasolla.
Entäs sitten jos mielipiteessä roikkuu koko elämä? Jos kuvio rikkoutuu, joutuukin helvettiin heti eikä vasta kuoleman jälkeen. Näin esimerkiksi voisi käydä jos kadottaisi uskonsa itsehoitoryhmiin. Jos eräänä päivänä alkaisikin kokea, että koko AA:n aate onkin hölynpölyä, joutuisiko siitä juomaan? Luultavasti.
Tähän varmasti liittyy se, että kaikenlaiset liikkeet, olivatpa ne millaisia tahansa, synnyttävät fanaattisuutta ja kiihkoilua, joka taas ainakin itselläni, vähentää vetovoimaa ja toimiikin ihan päinvastoin kuin mitä oli ehkä ajateltu. Pelko siitä, että jollen uskokaan tähän, se katoaa ja lakkaa toimimasta.
12-askeleen ohjelmassa puhutaan vankkumattomasta uskosta johonkin. Ilman sitä on hankalaa. Miten käy ihmiselle, jolle Jumala ei juttele? Itse olen henkilö, joka en saa selvää ”elämän ohjauksesta”. En kerta kaikkiaan ymmärrä hienovaraista vihjailua enkä suurienkaan katastrofien merkitystä ja tarkoitusta. Ateisti on väärä sana kuvaamaan minua. En tiedä miten asiat on, kuvaa parhaiten tilannettani.
En yleensä tiedä edes minne olen sukkani jättänyt, siksi olisi aika epärealistista sanoa, että olen niin hyvin perillä maailmankaikkeudesta, että tiedän mitä on ja mitä ei ole. En tiedä. Tiedän kuitenkin sen mihin uskon. Ja mihin en.
Kuitenkin tarvittaisiin tuo vankkumaton usko johonkin. Uskomatonta kyllä, se on ollut se helppo osuus. Kun olen pohtinut ohjelman askelia, on niistä ollut hyvin helppo löytää terapeuttinen kaari, joka pätee kaikkeen muutokseen. Ongelman ymmärtäminen, halu muutokseen, käsitys ja usko siihen että se on mahdollista ja tieto siitä miten se tehdään. Niihin on helppo uskoa. Vankkumattomasti.

Shit happens

Olipa kerran jänis. Oikea rusakko, joka loikki metsässä ja piileskeli pusikoissa. Rusakolle sattui ja tapahtui. Yhden kerran kävi kettu kiinni jalkaan ja sen jälkeen rusakko loikki kolmella jalalla. Mitä rusakko mietti elämästään? Tuskin mitään sen kummempaa kuin, että mistä löytäisi suojan tai mitä söisi seuraavaksi. Mutta mitä rusakko olisi miettinyt, jos olisi omannut vähääkään samanlaisen ajattelun kuin ihminen? Ehkä se olisi miettinyt, että miksi kettu puri juuri häntä eikä erästä viime kesänä syntynyttä rusakkoa? Tai jos rusakko ajattelisi oikein suuresti, se miettisi, että olipa onni matkassa tai jopa varjelus kuin ei kettu vienyt koko ristihuulta mennessään. Tai, että mitähän hänelle yritetään tässä opettaa?
Ovatko kaikki maailman tapahtumat oppitunteja, joiden pienin tarkoitus on kasvattaa kohdehenkilöä? Suurin tarkoitus taas vain näyttää henkilölle milloin mitäkin?
No mitä rusakko oppi? Varomaan kettua ehkä enemmän, mutta saattoi jäädä syksyn tullen rekan alle kuitenkin. Mistä syystä ja mikä senkin tarkoitus sitten oli? Entä jollei sillä ollutkaan mitään tarkoitusta?
Yhtä vähän kuin sillä, että se edelliskesäinen rusakko vaan porskutti menemään, löysi aina vaan maukkaampia ruohotuppoja, synnytti kymmenen pentuetta uusia rusakkoja ja lopulta kuoli onnellisena nukkuessaan. Olematta yhtään sen viisaampi, kauniimpi tai ymmärtämättä yhtään sen enempää, kuin se rekan alle juossut jalkapuolikaan.
Shit happens on hyvä toteamus elämästä. Sellaista se on. Asiat, jotka tapahtuvat ihmisen hallinnan ulkopuolella, vain tapahtuvat ja niille ei voi mitään. Ainoa asia jolle voin on se, mitä ajattelen noista tapahtumista. Suhtautumistavan voin aina valita.
Kun maitomuki kaatuu pöydälle on siitä minimioppi se, että tajuaa siivota sen ja ettei kaada mukia heti uudelleen. Ja sehän riittää. Tuskin sitä tapahtuu minkään ulkopuolisen halusta opettaa minulle jotain. Se tapahtuu koska se voi tapahtua. Muki kaatuu, koska mukit ovat sellaisia että ne vaan voivat kaatua jos niitä käsittele huolimattomasti. Itse asiassa kun mietin maailmankaikkeutta ja vaikkapa vain muutamaa avaruudessa kelluvaa planeettaa, ajattelen että en usko, että maailma olisi kovinkaan kiinnostunut minusta. En usko, että olisin kovinkaan merkittävä.
Tietenkin aina löytyy se yksi henkilö, jolle käy hyvin, joka osaa kertoa, että kysymys on siitä, etten tajua jotakin. Teen jotakin väärin tai ainakin ajattelen väärin.
Jos tapahtumat ovat sellaisia, joihin en mitenkään voi itse vaikuttaa niin ne eivät ole seurausta ajattelustani tai teoistani enkä näin ollen voi niitä mitenkään muuttaa tai estää.
Jos koittaisin etsiä jotakin vihjettä tai suuntaa johon ”mua yritettäisiin ohjata” tapahtumien avulla olisi tulkintani tämä: ”älä mene töihin, mutta hanki rahaa ja äkkiä. Älä jää kotiin, mutta pysy kotona äläkä mene minnekään. Yritä saada elämällesi jokin suunta, mutta älä vaan suunnittele mitään.”
Jos minua siis jokin tai joku yrittää ohjata, opastaa ja neuvoa, hänen täytyy olla umpihullu sekopää, jollaisen ohjeita en halua. Tai sitten en ymmärrä vihjeitä oikein.
Entä jos elämä vaan on tällaista? Asioita sattuu ja tapahtuu. Jotkin asiat tuntuvat minusta kivoilta ja jotkut taas eivät. Entä jos ihan kaikki onkin vaan sattumaa? Entä jos onkin vain ihan pieni joukko asioita, joihin voin vaikuttaa ja muihin asioihin vain suhtautua? Pelottavaa, mutta myös vapauttavaa.