HELPPOA KUIN LAPSEN LYÖMINEN

Syksyllä 1984 hämmästyin niin, etten ole vieläkään toipunut siitä. Ennen sitä olin ollut koululuokassa keskivertojäsen, kotona minut oli kasvatettu arvostamaan sekä itseäni että muita, enkä tiennyt, ettei minun pitäisi missään tapauksessa näyttää minulta, kun menin uuteen kouluun seiskaluokalle.
– Vittu mikä pelle, kovaääninen tyttö sanoi ja osoitti minua.
Olin ollut uudessa luokassa minuutin. Muutama lähellä istuva hörähteli hyväksyvästi. En tiennyt, pitikö minunkin nauraa. Kovaäänisellä tytöllä oli koulussa laaja ystäväpiiri. Minulla ei ollut ketään. Hän keksi nokkelia kommentteja ulkonäöstäni, johon olin ollut siihen saakka ihan tyytyväinen. En ollut tiennyt, että olin viallinen.
Kun tajusin, että minua kiusataan, hämmästyin. Olin kertakaikkisen ällistynyt.
Muutamassa päivässä osani oli selvä kaikille muillekin. Olin se, jolle ensin naureskeltiin ja jota vähän ajan kuluttua nimiteltiin päin naamaa. Seuraava tunne oli syvä häpeä siitä, että olin kiusattu. En olisi missään olosuhteissa pystynyt kertomaan kenellekään siitä.
Muistan edelleen, miltä tuntui kävellä aution koulupihan poikki, kun kaksi tyttöä käveli aivan kannoillani ja ilkkui.
Jälkeenpäin tuntuu kummalliselta, että vain olin. Pääkiusaajani osoitti kaikin keinoin ja elein, että olin hänestä vastenmielinen ja ällöttävä. En koskaan uskaltanut sanoa vastaan. En koskaan mitenkään ilmaissut, miltä se tuntui. Avaimet vapauteeni olivat hänen taskussaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan päästää minua. Toivoin vain, että kiusaaminen eräänä päivänä loppuisi. En oppinut koulussa mitään. Päässä kohisi koko ajan, ja sydän jyskytti niin, että pelkäsin jonkun huomaavan sen. Hirveintä olisi ollut, että muuta olisivat tajunneet, miten peloissani olin. Tunneilla piilottelin otsahiusteni takana ja yritin näyttää siltä, etten välitä mistään. Koko vuosi meni usvassa. Kiusaaminen oli niin avointa, että opettajien on täytynyt huomata se.
Seuraavana vuonna en mennyt kouluun. Olin kuoleman väsynyt koko ajan ja olisin voinut nukkua vuorokaudet ympäri. Välillä vanhempani raahasivat minut kouluun, mutta kun auton perävalot katosivat näkyvistä, kävelin ovesta ulos ja bussipysäkille. Ajelin bussilla päätepysäkiltä toiselle ja kuluttelin aikaa. Luokkakaverini tuskin edes huomasivat, että olin poissa. He solmivat ensimmäisiä seurustelusuhteita ja järjestivät kotibileitä sillä aikaa, kun minä ajelin ohimot jyskyttäen HKL:n reitit läpi.
Jäin luokalleni, enkä enää ollut hämmästynyt. Olin peloissani ja vihainen.
En tiennyt, että muutaman vuoden päästä Raumanmeren koulussa kohtalotoverini laittaisi pisteen omalta osaltaan koulukiusaamiselle ampumalla kaksi luokkalaistaan poikaa. En tiedä, miten ampujalle kävi, mutta sen tiedän, että kiusaaminen loppui siihen. Valittavasti siihen loppui myös kiusaamisesta puhuminen, koska se on ampumisen rinnalla niin mitätön teko, ettei sitä hyväksytä syyksi sille, että henkilö lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kaikille Suomen kouluampumisille on yhteistä se, että tekijää on kiusattu. Ja se, että ampumisen jälkeen väitetään, ettei kiusaamista ollutkaan tapahtunut. Ei ainakaan paljon.

Tässä ote haastattelusta, joka tehtiin Raumanmerellä 1989 Suomen ensimmäisen kouluampumisen jälkeen:
Toimittaja: kiusattiinko häntä?
Koulukaveri: mummiälest ei kyl kiusattu paljookaan.
Toimittaja: mutta kiusattiin joskus?
Koulukaveri: joskus kiusattiin, mut ei sillai lyömäl tai väkivallal, mut sanoilla kiusattiin.

Minut siirrettiin toiseen kouluun. En ollut käytännössä oppinut mitään yläasteella, ja uudessa koulussa yritin vain selviytyä. Keskityin varmistamaan, ettei kukaan edes uskaltaisi yrittää kiusaamista. Oli vaikeaa nielaista sitä tosi asiaa, että maailma oli paikka, jossa voitiin tehdä mitä vaan, ilman että siitä seurasi tekijöille mitään. Pahinta oli epävarmuus, jonka kiusaaminen jätti. Oliko minua kiusattu siksi, että olin oikeasti viallinen, vai siksi, että olin sattumalta valikoitunut uhriksi. Paremman itseilmaisun puutteessa teki mieli viillellä ranteet auki tai kiivetä narun jatkoksi. Koska oli käyttänyt yhden vuoden linja-autoajeluun, pääsin peruskoulusta vuotta myöhemmin kuin ikätoverini. Opetuksesta ei jäänyt mieleen mitään koko yläasteen ajalta. Kaipa nämäkin jonkinlaisia menetyksiä ovat. Yksi ylimääräinen vuosi koulua siksi, että eräs henkilö ei pitänyt minusta. Vaikka koulu loppui, viha ei sitä tehnyt. En päässyt pakoon ajatuksia ja tunteitani.
Kun minä yritin unohtaa, eräs kohtalotoverini oli vasta keräämässä kokemuksia, jotka sammuttaisivat hänen silmistään elämänvalon, joka vielä tarhakuvassa oli tallella. Häneltä se potkittiin ja hakattiin pois. Vähän myöhemmin hän sai kokea kiusaamisen kaikki variaatiot myös henkisellä puolella. Häntä syrjittiin, ivattiin, naurettiin ja hänet jätettiin ulkopuolelle.
Vanhemmat soittivat kouluun ja kertoivat kiusaamisesta. Ala-asteen aikana kiusaamista ei käsitelty ja väitettiin, ettei sitä ollut. Vanhemmat soittivat myös kiusaajien vanhemmille. He taas kokivat kovin kiusalliseksi sen, että heille soitettiin.
Yläasteella joku losautti kiusattua kuulapistoolilla selkään ja toinen sojotti laserkynällä silmään. Eräs oppilas kertoi, että kaikki luokan pojat olivat osallistuneet kiusaamiseen ja joutuneet kuraattorin puhutteluun. Lukion ensimmäisellä luokalla lääkäri totesi, että kiusaaminen oli edelleen jatkunut ja kiusatulle määrättiin masennuslääkkeet. Vanhemmat yrittivät saada hänelle myös terapeuttista apua, mutta sille ei katsottu olevan tarvetta. Samana vuonna rehtori puhutteli erästä kiusaajaa, joka oli töninyt. Nyt kiusattu ja kiusaaja olivat jo täysi-ikäisiä. Jos aikuinen mies tönii toista, kyse ei ole enää lasten nahistelusta. Rehtorin mielestä kaikki oli kuitenkin kunnossa.
Kun Pekka Eric Auvinen laittoi päätökseen oman kiusaamisensa, kuulin siitä radiosta. Ohjasin autoni seuraavalle linja-autopysäkille ja ajattelin, että perkele, noinkin olisi voinut tehdä. Antaa apokalyptisen selkäsaunan, jonka seurauksena mahdottomasta tulee mahdollinen ja kiusaaminen päättyy.
Sitten koitti taas selitysten aika, ja mahdollisuudet puhua siitä, mistä oikeasti oli kysymys, valuivat viemäristä alas samaan tahtiin, kun media tunki telkkariin ja lehtiin kuvia pelästyneistä oppilaista ja käytäville unohtuneista koulurepuista. Traagisuuden keskellä olisi ollut röyhkeää ja julmaa muistuttaa siitä, mitä tapahtui ennen kuin pahin tapahtui.
Haastatteluissa, jotka tehtiin tapahtumahetkellä vuonna 2007 ja myöhemminkin, käy ilmi jälleen se sama, joka oli huomattu aiemminkin: kiusaamista ei oikeastaan ollutkaan tapahtunut. Oppilastoveri Juho Järvinen kertoo Jokelan kouluampumista käsittelevässä dokumentissa, ettei hän ollut koskaan nähnyt tai kuullut, että Auvista olisi kiusattu. Muutamaa hetkeä myöhemmin hän kuitenkin sanoo, ettei Auvista enää kiusattu erityisen paljon ja että kaikkiahan kiusataan koulussa. Hän arvelee, että Auvisen teon syynä voisi olla kotiolot ja siellä syntyneet traumat.
Samalla linjalla jatkaa opettaja Kim Kiuru:
– Että jos tommosta kiusaamista niin ku olis, niin siitä ehkä kuulee, mutta sitä ei kyllä varsinaisesti näe. Et joko ne oppilaat, jotka siihen syyllistyy, ni tekee sen harvinaisen taidokkaasti tai sitten sitä ei välttämättä ole niin paljon kun väitetään. Sen sijaan, mitä mä kyllä kuulin, oli se, et kun hänen mielipiteet tietyistä asioista oli aika radikaaleja, niin muutamat kaverit selkeesti tarttu siihen ja ehkä vähän härkkikin häntä siitä, mutta siinä ei missään tapauksessa ollut mitään pahantahtoista, vaan se oli semmosta tyypillistä lukiolaisikäisten poikien suunsoittoa toinen toiselle. Että ehkä härnätään, mutta siinä ei oo mitään vahingoittamistarkoitusta.
On todella turhauttavaa, ettei koskaan tule hetkeä, jolloin totuus myönnettäisiin. Etukäteen kiusaamista ei joko huomata, myönnetä tai haluta ratkaista. Jälkeenpäin koko huomio kiinnittyy tapahtumien viimeiseen vaiheeseen, joka sinällään on turhaa, koska se ei anna informaatiota siitä, miten vastaavat tilanteet voidaan jatkossa välttää. Se on sama kuin, jos onnettomuustutkinnassa tuijotettaisiin palaneen talon raunioita ja hoettaisiin, että ”voi kauhia sentään, kaik män!” Se on totta, ettei omaisuutta ehkä ole jäljellä, mutta jos et tajua, ettei kiukaalla kannata kuivattaa pyykkejä, menee seuraavakin mökki ja tulee kuumat oltavat.
Niin tuli Jokelan jälkeenkin. Ei auttaneet Matti Vanhasen surkeat ilmeet, eikä aselakien syynääminen. Niin kuin ei auta mökkipalossakaan tulitikkujen myynnin rajoittaminen. Pitäisi nimittäin vilkaista sitä tikkujen raapijaa.
Vajaa vuosi Jokelan jälkeen posahti taas. Tällä kertaa Kauhajoella. Lopputuloksena oli surun murtama äiti, joka kertoi, että poikaa oli kiusattu koulussa. Toimittaja halusi tietää, että miten paljon oli kiusattu?
– Kun aikuinen mies tulee koulusta kotiin itkien, niin kyllä se on paljon, äiti vastasi.
Taas oltiin ministereitä myöten naamat nutturalla ja kehotettiin kaikkia olemaan tarkkana ja huomamaan läheisten mahdollinen pahoinvointi ja hakeutumaan heti avun piiriin.
Näinhän oli tehty kummassakin tapauksessa. Myös Kauhajoen ampuja Matti Saari oli hakenut apua, ja myös hänet oli lääkitty kestämään paremmin kiusaamista.
Tänä vuonna Jokelan ampumavälikohtauksesta, joka oikeastaan ei ole mikään välikohtaus vaan pikemminkin loppunäytös, tulee kymmenen vuotta ja Kauhajoesta yhdeksän. Tämän parempaa hetkeä ei tule sille, että puhumme siitä, miksi nämä teot tapahtuivat. Nyt aikaa on kulunut riittävästi, eivätkä tunteet vyöry enää valtoimenaan. Ei kuitenkaan kannata viivytellä. Seuraavaa näytöstä ehkä jo valmistellaan, koska hienoista aikeista huolimatta koulukiusaamiseen puuttuminen on edelleen ponnetonta. KiVa-koulu, jonka piti olla järeä työkalu kiusaamista vastaan, näyttää tarjoavan liian usein pelkän savuverhon, jonka läpi katsottuna syntyy illuusio siitä, että homma on hoidossa.
Pekka Auvisen ja Matti Saaren tekojen tärkein viesti on jo nyt unohtunut.
Olen seurannut erään tuttavaperheen lapsen taivalta koulumaailmassa. Vääntääkseni asiani nyt sellaisesta rautalangasta, että asia tulee selväksi jokaiselle, kutsun häntä tässä nimellä Pekka-Matti. Ja jos nyt mietit, että onko tämä hätähuuto, niin sitä tämä juuri on. Tämä on hädän huutamista kuuroille, haluttomille korville.
Pekka-Matti poikkeaa siinä mielessä edellä mainituista, että hänet opettaja halusi lääkitä jo ekalla luokalla. Lääkäri ei siihen nähnyt tarvetta eivätkä vanhemmatkaan, mutta opettajan työtä se olisi helpottanut. Koska Pekka-Mattia kiusattiin jo tuolloin, hän saattoi olla levoton oppilas.
Vasta kolmannella luokalla kiusaamiseen puututtiin ja tehtiin varsin kummallinen päätelmä asiasta: kolme poikaa oli myöntänyt, että he kiusaavat Pekka-Mattia, mutta Pekka-Matti kuulemma kiusaa heitä takaisin.
Tällaistahan se yleensä on: kiusaajia kiusataan.
No, ei anneta kummallisuuksien häiritä hienoa tarinaa, joka tulee muuttumaan vielä paljon absurdimmaksi.
Kättä lyötiin päälle ja sovittiin, ettei kukaan enää koskaan kiusaa ketään. Tai ainakin pidetään huoli siitä, ettei Pekka-Matti uskalla enää kertoa kenellekään. Luulen, että hän on vedellyt pää samassa usvassa kuin itsekin aikanaan vetelin pitkin koulun käytäviä ja toivonut, että kiusaaminen vain loppuisi. Koulusta alkoi tulla viestiä, ettei Pekka-Matti keskity tunneilla. Luulen, ettei hänkään pysty oppimaan mitään. Luulen, että häneltäkin viedään minuus. Vanhemmat ovat olleet yhteydessä kouluun ja tuoneet esiin sitä seikkaa, ettei Pekka-Matti ehkä uskalla kertoa, että kiusaaminen on jatkunut.
Neljännellä luokalla Pekka-Matin äiti vaati opettajalta suoraa vastausta siihen, että kiusataanko hänen lastaan koulussa.
– No kun Pekka-Matin käytös on häiritsevää, ope vastasi.
Minä veikkaan, että hänen käytös saattaa vielä eskaloitua huomattavasti häiritsevämmäksi. Ehkäpä kaikkien aikojen tukkapölly on jo matkalla.
Opettajaa harmitti, ettei Pekka- Matti uskaltanut kertoa kiusaajien nimiä. Miksi olisikaan? Hänhän oli jo kerran kertonut, eikä se ollut silloinkaan auttanut. Asiat olivat hänen kannaltaan kääntyneet vain pahemmaksi ja pelottavammaksi. Sitä paitsi Pekka-Matti oli jo tuon ikäisenä ollut paljon rohkeampi kuin minä koskaan.
Seuraavana vuonna Pekka- Matista alettiin etsimään syytä kiusaamiselle. Jotain vikaahan siinä täytyy olla, ei sitä muuten kiusattaisi. Etsittiin jopa diagnoosia, joka selittäisi, miksi häntä kiusataan, mutta syytä ei löydetty siltäkään suunnalta.
Minun on vaikea ymmärtää sitä, että kiusaamiselle etsitään syytä. Ymmärtääkseni kiusaaminen ei ole sallittua missään olosuhteissa, miksi syytä silti etsitään? Etenkin, kun sen voi jokainen päätellä pienellä vaivalla. Kiusaamiselle voi keksiä kaikenlaisia tekosyitä, mutta tosiasia on se, että sitä tehdään siksi, että joku tai jotkut haluavat tehdä niin. Ja joku tai jotkut antavat sen tapahtua.
Pekka-Matti alkoi saada kesken tunnin kohtauksia, joiden aikana hän pakeni pulpetin alle ja kertoi myöhemmin, ettei muista tilanteesta mitään. Lääkäri totesi, että kiusaaminen pitää saada loppumaan.
Näyttää kuitenkin siltä, ettei se ole mahdollista. Edelleen Pekka-Matti jätettiin ulos leikeistä, tai jos hänet joskus niihin päästettiin, hänelle keksittiin omat säännöt, joiden tarkoituksena oli nöyryyttää häntä. Kukaan lapsista ei enää kyseenalaistanut tätä, koska siitä oli muodostunut totuttu kulttuuri.
Kuutosluokalla kiusaajat haukkuivat ja nimittelivät Pekka-Mattia jonkun opettajan kuullen ja joutuivat kasvatuskeskusteluun. Ja siinä kaikki.
Muutamaa viikkoa myöhemmin eräs kiusaajista tiedusteli luokkatovereiltaan, että kuka haluaa nähdä, kun Pekka-Matti kuolee? Pekka-Matti oli lähtenyt eri reittiä kotiin, mutta kiusaajat olivat saaneet hänet kiinni ja piirittäneet. Hänet paiskattiin maahan ja häntä uhkailtiin. Ohikulkija keskeytti tilanteen.
Muistinko jo kertoa, että Pekka-Mattiakin ammuttiin kuulapistoolilla selkään?
Vanhemmat ottivat koulun lisäksi yhteyttä poliisiin ja nyt järjestyi tapaaminen, johon saapui myös kiusaajien vanhemmat. Luulisi, että nyt saataisiin piste tälle tarinalle. Valitettavasti vanhempien näyttää olevan kerrassaan mahdotonta nähdä omassa lapsessaan sitä petoa, joka ihminen pohjimmiltaan on.
Aiemmissa tapauksissa oli myös näin. Silti nämä samat ”sokeat” vanhemmat olettavat, että kouluampujan vanhempien olisi pitänyt etukäteen jotenkin tietää, mitä heidän poikansa tulee tekemään.
Sitten alkoi Pekka-Matin seiskaluokka. Minun kiusaamiseni alkoi vasta seiskalla, Pekka-Matilla taas oli jo vuosien kokemus siitä, miltä tuntui olla arvoton. Vanha luokka hajotettiin ja oppilaat ripoteltiin uusiin ryhmiin. Pekka-Matin uudessa luokassa ei ollut entisiä kiusaajia. Koulu alkoi sujua ja happi kulki paremmin. Hän uskalsi kutsua syntymäpäivilleen kaikki luokan pojat.
Neljä tuli.
Onneksi, ajattelin. Onneksi edes neljä. Onneksi edes yksi. Pekka-Matti oli juhlansa ansainnut.
Hän pääsi mukaan muuhunkin. Whatsapp ryhmään muiden kanssa. Isä ja äiti seurasivat henkeä pidätellen, miten Pekka-Matti kulki puhelin kädessä ja vastaili kavereiden viesteihin. Oli niin kuin kuka tahansa teini.
Minä ihmettelin pojan rohkeutta. Miten kaiken sen jälkeen rohkeni päästää ihmisiä lähelleen? Miten uskalsi luottaa ja pudottaa suojaukset? Miten pystyi antamaan vielä yhden mahdollisuuden senkin jälkeen, kun kaikki mahdollisuudet oli jo käytetty?
Ja sitten kävi niin kuin oikeassa elämässä usein käy. Joku oli puhunut erään kanssa, joka oli kuullut joltakulta, että joku muu oli kertonut yhden jutun, että ei olla ton kaa.
Koulusta tuli viesti, että Pekka-Matti käyttäytyy taas kummallisesti. Poika pysähtyy eikä pysty tekemään tunneilla tehtäviä. Vanhemmat valottivat asiaa koululle, että käyttäytyminen on sidoksissa kiusaamiseen. Kokemusta kun löytyi jo niistäkin jaksoista, jolloin kiusaamista ei ollut päivittäin, ja silloin hän pystyi ja teki varsin innokkaasti tunneilla annettuja tehtäviä. Jälki-istuntoa tuli niin, että pätkähti. Pekka-Matti yritti vielä kerran kertoa, miksei ollut tehnyt tehtävää. Opettaja keskeytti puheen sanomalla, ettei nyt puhuttu muista vaan Pekka-Matista. Yksi kiusaajista komppasi opettajaa sanomalla, että ”niin just homo”. Tämä ei aiheuttanut toimenpiteitä.
Seuraavalla tunnilla Pekka-Matti pakeni ilman takkia ja kenkiä. Ulkona oli pakkasta kymmenisen astetta. Poika oli kaksi tuntia kateissa ja tuli kotiin myöhässä. Opettaja oli ehtinyt ilmoittamaan internetin välityksellä kotiin, että Pekka-Matti oli luvattomasti poissa ja joutuisi korvaamaan tunnit. Opettaja ei tiennyt, missä poika oli ollut. Hän ei ollut kuitenkaan ilmoittanut, että lapsi oli kadonnut. Luokkakaverit sen sijaan olivat tienneet, että Pekka-Matti itki lukitun oven takana vessassa. Kiusaajat kävivät haukkumassa häntä oven läpi.
En ymmärrä koulun ristiriitaista toimintaa. Toisaalta on tiukka ote, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Saat sanktiota, jos et tee tehtäviä. Mutta jos haukut opettajan kuullen oppilastoveria, sitä ei noteerata. Tuntuu siltä, että koulukiusaamisesta on tullut ikuisuusongelma, jonka suhteen ollaan luovutettu ja tehdään vain näennäisiä toimenpiteitä.
Ymmärrän, että esimerkiksi Isis on sellainen joukko aikuisia aseistettuja miehiä, joiden toimintaa on vaikea estää. Kouluissa on kuitenkin alaikäisiä lapsia, jotka eivät muutenkaan saa tehdä siellä mitä haluavat. Jos he päättäisivät alkaa tupakoimaan luokassa tai käytävillä, se lopetettaisiin ensimmäisiin henkosiin.
Oikeusministeriön teettämässä tutkimuksessa, joka käsitteli Jokelan tapausta, oli mielestäni yksi erikoinen maininta koulun ilmapiiristä ennen ampumista. Siinä mainittiin, että opettajat olivat kuormittuneet, koska koulun remontti oli kestänyt jo pari vuotta, ja koska heidän piti suunnitella koulun 50-vuotisjuhlia. Onkohan Pekka-Matinkin koulussa pian vuosijuhlat vai mistä johtuu, ettei kapasiteetti riitä vastaamaan niistä velvollisuuksista ja vastuista, joita laki koululle on asettanut.
Kun kiusaamisesta on puhuttu koulun kanssa, se on tähän saakka johtanut vain kummalliseen argumenttiin siitä, että Pekka-Matti käyttäytyy niin kummallisesti. Kummallisesti käyttäytyi myös lahtelainen opettaja, jota oppilaat kiusasivat ja videoivat lopputuloksen. Kiusaaminen aiheuttaa pahoinvointia, jonka ilmenemismuotoa ei usein pysty valitsemaan. Ei edes aikuinen.

Homma jäi taas Pekka-Matin vanhemmille. He saivat jälleen kasattua kokouksen, johon saapuivat uudet kiusaajat vanhempineen. Pekka-Matin vanhemmat kertoivat, etteivät aio suostua siihen, että Pekka-Matti kiusataan niin kauan, että hän tekee itsemurhan.
Vanhemmat jäävät nyt tähän luuppiin tarkkailemaan poikaansa ja soittelemaan kouluun ja poliisille. Heidän elämänsä on palasina. Pekka-Matin myös. Apuakin on pyydetty kaikin keinoin, mutta sitä vain ei näy.
Mielestäni on uskomatonta, että Suomen laki määrittelee hyvin tarkasti, miten lapsia saa ja ei saa kohdella. Jos kotona hakataan ja uhataan tappaa lapsi, hänet huostaanotetaan. Samaan aikaan meidän pitää joka päivä luovuttaa lapsemme kouluun, joka ei kykene takaamaan sitä, ettei lasta pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti.
On epäreilua uskotella lapsille, että aikuiset huolehtivat heistä jos niin ei tapahdu. On väärin kieltää lapsia puolustamasta itseään, jos aikuiset eivät sitä tee. Päivittäin voi lukea, kuinka joku aikuinen kertoo musertuneensa työpaikkakiusaamisen takia. Onko lapsi kestävämpi versio ihmisestä, kun hänen oletetaan kestävän kymmenenkin vuotta?
Entäpä jos alettaisiinkin lääkitsemään niitä kiusaajia? Eikös ongelma ole lähtöisin juuri siltä suunnalta. Tai entä jos sellaiset henkilöt, jotka eivät pysty olemaan vahingoittamatta muita lapsia, jätettäisiin vanhempiensa vastuulle niin, että he keksisivät joko keinon kiusaamisen loppumiseksi tai opetuksen järjestämiseksi kotiin.
Tai jos tosiaan on niin, ettei tätä ongelmaa saada ratkaistua, myönnetään se sitten. Myönnetään, ettei kiusaamista voida estää. Kun koulu alkaa, kutsutaan kaikki oppilaat vanhempineen juhlasaliin ja kerrotaan, miten asia on. Kysytään myös kaikilta, että sopiiko se, että jotain oppilasta saatetaan kiusata niin kauan, että jonain päivänä sietokyky ylittyy ja hän puolustaa itseään niin, että siinä samalla voi mennä muitakin oppilaita, ovatpa he olleet mukana kiusaamisessa tai eivät. Jos ratkaisun tekeminen jätetään lapsille, pitää hyväksyä, että ratkaisu luultavasti on lapsellinen ja kypsymätön.
Itse olen vieläkin vihainen siitä, että kiusaaja varasti teiniaikani ja palan aikuisuuttakin. Joskus ajattelen, että menisin kertomaan hänelle, mitä hän aiheutti. En uskalla, koska olen liian vihainen. Ja häpeän edelleen sitä, mitä hän minulle teki.
Pekka-Matti se jatkaa taivaltaan koulussa, jota vaivaa krooninen haluttomuus selvittää asiaa. Ehkä Pekka- Matti keksii itselleen harrastuksen. Jonkun sellaisen, jota voi tehdä yksin. Hän voi innostua vaikka aseista ja tarkkuusampumisesta. Ja jos hän jonain päivänä päättää, ettei jaksa elää sielu täynnä vihaa ja haluaa päättää elämänsä, kertokaa minulle yksikin hyvä syy, miksei hän veisi elämää niiltä, jotka veivät elämän häneltä?
Kohta saa taas joku ministeri kertoa, miten poikkeuksellisen raaka ja täysin ennalta arvaamaton ampumavälikohtaus on rikkonut turvallisuuden tunteen ja kuinka nyt kaikkien on pidettävä parempaa huolta läheisistään.
Silloin Pekka-Matin vanhemmat eivät enää saa sanoa mitään, koska jokaisella on sellainen tunne, että jotenkin he ovat tähän syyllisiä. Eivätkä he edes pystyisi sanomaan mitään. Jos ette usko, katsokaa Pekka Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Sohvalla istuu kaksi pirstaloitunutta olentoa, joista elämä ja toivo on otettu pois.
Jokelan ampumavälikohtauksen hinta:
– 9 kuollutta, 13 loukkaantunutta.
– koulurakennukselle koitui 43 000€ vahingot.
– henkisiä vaurioita korjattiin kuusi vuotta, ja niihin kului 4,8 miljoonaa €.
– Valtiokonttori maksoi hautauskuluja 40.000 ja korvauksia kärsimyksistä 110 000€.
– Tämän lisäksi Tuusulan kunnan vakuutusmaksut nousivat huomattavasti ja opetusministeriö käynnisti lähes miljoonan euron hankkeen, jolla ehkäistäisiin vastaavia tapauksia.

Silti Pekka-Matti menee huomennakin kouluun, jonne apu ei yletä.
Näyttää siltä, että ilmaus ”helppoa kuin lapsen lyöminen”, pitää paikkaansa ainakin suomalaisessa peruskoulussa.

28 kommenttia artikkeliin ”HELPPOA KUIN LAPSEN LYÖMINEN”

  1. Kuulilja sanoo:

    Hienosti kirjoitettu teksti! Blogisi on muutenkin erittäin mielenkiintoinen. Esität asiat hieman kärkkäästi, mutta aiempien keskustelujeni perusteella pieni hyökkäävyys häiritsee ilmeisesti ainoastaan minua, ja saahan se sinun kantasi kuuluvammin esiin.

    Aihe on surullinen, mutta tärkeä. Ihmisten käytökseen on monitasoisia syitä, kuten tässä on hyvin osattu selventää kiusatuksi tulleen kokemuksia ja sen seurauksia elämässä vuosia kiusaamisen jälkeen. Traumat koulukiusaamisesta ovat muokanneet kiusatun ajatusmaailmaa ja muuttaneet kiusatun toimintamalleja (esim. Suojamuurien taakse piiloutuminen) . Eli tietyt tapahtumat ovat muovanneet ihmisen käytöstä ja selittävät sitä millainen hän on nyt ja vaikuttaa joihinkin valintoihin mitä hän tekee elämässään. Kuten moni kommenteissa kertoi samankaltaisia tarinoita kiusatuksi tulemisen vaikutuksista.

    Sitä kuitenkin ihmettelen, että miten näinkin suvaitsevaisesta näkökulmasta saan sen tunteen että taakka vain kaadetaan kiusaajien ja heidän vanhempiensa niskaan. Toisaalta yhtä lailla kiusaajien elämä on kulkenut omanlaisensa matkan jossa on päädytty tilanteeseen jossa nämä ihmiset oikeuttavat itselleen alentaa ja vahingoittaa muita. Myös se on monimutkainen verkosto johon pureutumalla saisi myös käsitystä tämänkaltaisista ihmisistä ja mitä ajattelun virheitä heillä on ja mistä ovat syntyneet vahingoittavat käytösmallit muita kohtaan.

    Ihminen on itse yhtä kapeakatseinen, kuin se henkilö jota hän kapeakatseisuuden takia halveksuu.

    Tämä ehkä rönsyili enemmän mitä on kommentti sinun kirjoitukseesi, mutta ehkä sen kirjoittaminen auttoi itseäni. En ole eläessäni lukenyt/kuullut ihmisestä, jonka käytös olisi täysin ihmiskäsityksen ulkopuolella, eli suoraan pahaa, ilman että sitä ovat edeltäneet jotkin epäterveelliset olosuhteet tai aivojen viallinen tila. Toit nimenomaan itse hienosti esiin koulumurhaa edeltäneitä olosuhteita ampujan elämässä, mikä on juurikin eräs vähemmänymmärretyn ihmisen puoli tuossa traagisessa tapahtumassa.

  2. Ope sanoo:

    Tämä kirjoitus teki minut monin tavoin surulliseksi. Opettajana voin käsi sydämellä kertoa, että teen kaikkeni kiusaamisen lopettamiseksi heti jos sellaista esiintyy. Meidän koulussa KiVa-koulu toimii, ja niissä harvoissa tilanteissa kun se ei riitä, otetaan vanhemmat mukaan selvittelemään. Jos tämäkään ei auta, otetaan yhteys koulupoliisiin ja selvitellään hänen kanssaan. Viimeisenä vaihtoehtona on lastensuojelun mukaan ottaminen. Koulu myös tukee kiusattua esimerkiksi joustavin ryhmäjärjestelyin ja KiVa-tiimi seuraa tilannetta haastattelemalla kiusattua tietyin lyhyin väliajoin. Ei kiusaamiselta kukaan aikuisista ainakaan meillä sulje silmiään. Aina kaikkea ei koulussa huomata, ja silloin huoltajilta ja oppilailta saatava tieto on tärkeässä roolissa. Sellaiseen mistä ei tiedä, on vaikea puuttua. Myös kotona tapahtuvat asiat vaikuttavat kouluun, mutta koulu ei voi valvoa lasten tekemisiä koulun ulkopuolella. Se on huoltajien tehtävä. Toivoisin kovasti, että kaikki aikuiset alkaisivat syyttelyn sijaan toimimaan yhteistyössä kiusaamista vastaan. Tehtyjä virheitä ei saa tekemättömäksi, mutta kaikki voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa tulevaan.

  3. Ex uhri sanoo:

    Hienosti kirjoitettu. Ymmärrän liiankin hyvin ihan joka sanan jonka kirjoitat.

    Itselläni uhri-putki kesti, kuten aika monella muullakin, ala-asteen ekoista vuosista yläasteen loppuun. Muutamia tuttuja tapauksia jututettuani aikuisiällä ja muutenkin yhteiskunnallista touhua seurattunai, olen huomannut yhtäläisyyttä persoonallisuushäiriöiden tai persoonallisuuden muutoin poikkeavien piirteiden suhteen sikäli, että jo lapsena uhreiksi tuntuu kasaantuvan ihmisiä jotka ovat joko jo valmiiksi tai juuri sen vuoksi sitten myöhemmin luonteeltaan herkkiä, empaattisia, erityisherkkiä (EH) yms. ja toisaalta kiusaajien joukossa tuntuu olevan aikuisiällä narsististen persoonallisuushäiriön piirteet kehittäneitä ihmisiä. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus. Tutkimusten mukaan lapsuusasjan mieltä voimakkaasti tavalla tai toisella liikuttavat tapahtumat vaikuttavat persoonallisuuden kehittymiseen.

    Usein jää huomaamatta tällaisten keskustelujen lomassa, että se kiusaaminen ei edes lopu kouluun. Tätä samaa touhua, vain vähän siistimmissä muodoissaan, tehdään paitsi kouluissa, niin aikuisten kesken myös työpaikoilla erittäin ja valitettavan paljon mitä moninaisimmin henkisen väkivallan keinoin. Siellä ”koulukiusaajaa” kutsutaan narsistiseksi johtajaksi ja vauriot on myös varsin rajuja näiden uhreille. Siellä ihmiset ovat oppineet pääosin olemaan kokonaan hiljaa, koska työyhteisöiden johdot alkavat nyt monessa paikassa olla kyllästettyjä näillä ”kiusaajilla” ja toisaalta pääosin ihmiset haluavat säilyttää työpaikkansa, josta perheen talous on kiinni. Surullista. 🙁

  4. Kiusattu sanoo:

    Hieno kirjoitus.

    Ja kyllä, mielestäni kiusatulla on täysi oikeus aseistaa itsensä ja ampua kiusaajansa, samapa tuo jos samalla menee muutama vastuuton asioihin puuttumaton opettaja tai kiusaamiseen puuttumaton hiljainen hyväksyjä. Sodassakin tulee aina sivullisia uhreja.

    Itse miellän pitkään kiusatun mielentilan olevan jotain samanlaista kuin sodasta tai kidutuksesta hengissä selvinneen ihmisen mieli. Vaikkei päällisin puolin mitään vaurioita olekaan, niin pääkoppa voi olla niin täynnä ahdistusta, synkkyyttä, vihaa ja kostonhimoa, että ei sitä kukaan uskoisi vaikka kuinka yrittäisi pukea sanoiksi. Itse huomaan edelleen nelikymppisenäkin leikitteleväni ajatuksilla kostaa kiusaajilleni ties minkälaisin tavoin. Jätän tähän tarkemmin kuvaamatta mitään, koska todennäköisesti viimeistään se aiheuttaa kirjoituksen sensuroimisen…

  5. Leif sanoo:

    Ajatuksia herättävä teksti, puit erinomaisesti sanoiksi ne tunteet joita ahdistuneena kokee. Kiitos.

    Olen monesti miettinyt usein lääkkeet edellä tapahtuvan suomalaisen mielenterveyshuollon varjopuolia – masennuslääkitys poistaa syvimmät alhot ja korkeimmat huiput, mutta mahdollistaako se myös joskus myös mainitsemiesi kiusaamisen äärimmäisten ratkaisujen toteuttamisen vaatiman kylmän logiikan? Olen siitä kanssasi samaa mieltä että aseiden kontrollointi ei ole vastaus, viimevuotinen uutisraportointi on kylmäävä esimerkki siitä; aseeksi kelpaa kaikki veitsestä kuorma-autoon.

    Tunnen nuoruudestani kaveruksia, jotka välttivät asepalveluksen vedoten mielenterveyden ongelmiin tunnustaen tuttavapiirilleen sen olevan täysin tarkoitusperäinen ratkaisu. Heille määrättiin hyvin nopeasti vähintäänkin testiluontoinen lääkitys mutta asepalvelukselta vältyttiin. Myöhemmin heistä kuullessani asioista ei enää naureskeltu – mieliala oli maassa, facebookpäivitykset tummanpuhuvia ja tarinoiden sekaan mahtui myös yksittäinen väkisinmakaaminenkin (kausaliteetti toki täysin spekulaatiota). Tunnen myös ihmisiä jotka kaipasivat keskusteluapua, ihmisen avaamaan ajatukset solmusta. Terapiaan päästäkseen tuli olla myöntyväinen lääkereseptiin jolla osoittaisi halukkuutensa ja sitoutumisensa hoitoon.

    Olen itse kaiketi melko herkkä ihminen ja koen sen vuoksi osin valheellisestikkin tulleeni kiusatuksi – yksittäisiä ilkeitä kommentteja jotka jäivät mieleen pyörimään pitkäksi aikaa ja muokkasivat pukeutumistani ja käytöstäni vuosien ajan, jälkeenpäin ajatellen lähes neuroottisesti. Koen myös olleeni kiusaaja – myöhemmällä iällä ala-asteaikaista toimintaani tarkastellessa olen ymmärtänyt satuttaneeni muita ihmisiä hetken mielijohteesta ainoana motiivina hiljaisuuden rikkominen tai kavereiden naurattaminen. Vaikka tämä ei koskaan ollut systemaattista ja jäi aina puhtaasti verbaaliseksi, jäi osa ilmoille päästämistäni pilkkanimityksistä elämään. En halua edes kuvitella miten olisin itse suhtautunut vastaanottavana osapuolena käytökseeni tai sen aiheuttamiin kaikuihin muilta koululaisilta. Minä tai kiusaamani henkilöt emme missään vaiheessa päätyneet keskustelemaan kuraattorin kanssa aiheesta – emme hakeutuneet, ei kutsuttu. Olen melko varma että olisin kyennyt jo silloin empatisoimaan omien vähäisten kokemusteni vuoksi kiusaamieni lasten kanssa, ja toisen kustannuksella hauskanpito olisi päättynyt siihen. Ensimmäistä ahaa-elämyksen lähdettä sain kuitenkin odottaa lukioon asti, kun satunnaisesti nimittelemäni henkilö oli aluksi varautunut ja sittemmin silminnähden helpottunut kohdatessamme ja keskustellessamme vuosien näkemättömyyden jälkeen nimittelyyn liittyvän aktiviteetin merkeissä.

    ’Mitä jos’- linjalle lähtiessä tekstisi luettuani niskavillat nousevat pystyyn ja hävettää. Entä jos kiusaamani henkilö olisi kokenut tilanteen vielä voimakkaammin tai olisin ollut toiminnassani tarkoituksellinen ja systemaattisempi, ja ainoa reaktio aikuisilta olisi ollut koulun vaihto ja resepti? Tutorina toimiessani huomasin helposti ne ihmiset, joita oli todennäköisesti kiusattu aiempina kouluvuosinaan – osa vapautui täysin saadessaan luoda aivan uuden kuvan itsestään uudessa ympäristössä, osa pysyi kuoressaan ja he jäivät vaikeasti lähestyttäviksi ja ’oudoiksi’, osa jopa katkeran oloisiksi aivan kuin he odottaisivat seuraavaa vastoinkäymistä, mikä ei varmastikkaan ainakaan vähennä kiusatuksi tulemisen riskiä. Olivatko he kenties jo lääkittyjä joko reseptillä tai turtumisella ajatuksesta että mikään tuskin tulee muuttumaan? En sano etteikö lääkkeistä olisi hyötyä oikein käytettynä ainakin osalle pahoinvoivista ihmisistä, mutta saamani kuvan perusteella ne toimivat opettajille ja lääkäreille liian usein vastuuvapautuksena, jolla vältetään muut aikaa ja rahaa vaativat ratkaisukeinot, eli tunteiden kuvaaminen ja lukkojen avaaminen joko terapeutin kanssa tai kiusaajan ja kiusatun kesken, sekä kiusaamiseen tehokkaasti puuttuminen.

  6. Suruvaippa sanoo:

    Erittäin hyvä kirjoitus! Tämän voisi jakaa jokaisessa koulussa jokaiselle opettajalle ja jokaisen oppilaan vanhemmalle. Olen kokenut, että tyttöjen harrastama kiusaaminen on ovelaa, kieroa, näkymätöntä vallankäyttöä. Jätetään pois porukasta. Määrätään mihin ryhmään saat missäkin tilanteessa kuulua. Pelissä on eri säännöt eri lapsille jne. Ja jos uskaltaa olla eri mieltä eikä suostu sääntöihin niin sinut leimataan hankalaksi tyypiksi. Tällaista puhutaan sitten ympäri kyliä ja leimataan jopa kyseisesten vanhempien toimesta hankalaksi luonteeksi. Jos sitten olet yhteydessä kyseisten tyrannien vanhempiin, heillä on mielipide valmiina että meidän lapsi on niin hankala etteivät muut halua hänen kanssaan olla. Vanhemmat tekevät lastaan kohtaan väärin, jos eivät usko tästä mitään pahaa. Lapsi kasvaa kieroon, jos hänen tarinansa vain on totta ja muut valehtelevat. Todennäköisesti tästä vanhempiensa edessä enkeliltä vaikuttavasta tytöstä tulee työpaikkakiusaaja, joka ei voi sietää kanssaan erimielisiä työtovereita.

  7. Koira sanoo:

    Erittäin hyvä kirjoitus ja esimerkki siitä, miten kiusaaminen vaikuttaa ihmiseen ja hänen lähimmäisiin. Kiusaamista tapahtuu myös aikuisiällä työpaikoilla henkisenä väkivaltana, joka onkin sitten asia erikseen.

  8. Susanna sanoo:

    Tämä on niin hyvä kirjoitus ( aihe todella tärkeä, mutta myös hienosti kirjoitettu) että se pitäisi saada johonkin lehteen. Niin että sen mahdollisimman moni opettaja, vanhempi ja päättäjä lukisi. Voisi tulla ajattelemisen aihetta.

  9. Petsku sanoo:

    Upea kirjoitus, kiitos tästä!

    Niin tuttua juttua. Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi ala-asteella, jatkui toisessa koulussa kun hetken olin itse kiusaaja mutta kiusatun kaveri pisti mut kuriin. En kertonut vanhemmille missään vaiheessa, kai häpesin asiaa.

    Julmin teko niiltä oli kun kiusaajat kirjoittivat erään luokalla olleen tytön nimissä rakkauskirjeen mulle. Vaistosin että jotain oli pielessä enkä reagoinut siihen mitenkään. Myöhemmin varmistin asian ko. tytöltä, jota myös kiusattiin.

    Tämä ei tosin vaikuttanut koulumenestykseeni. Jostain kaivoin voimat minkä avulla jaksoin puurtaa. Ehkä se oli pakokeinoni. Rakensin muurin joka ei vieläkään ole täysin murtunut.

    En mennyt lähilukioon, vaan vaihdoin tekosyyn turvin toiseen lukioon. Siellä meni vähän paremmin, mutta sain vain muutaman kaverin ja en osallistunut esimerkiksi vanhojen tansseihin. Pelotti jos se olisi jotenkin noloa.

    Jäljet ovat vieläkin syvällä 25v jälkeen.

    Positiivisena puolena kiinnostukseni ja uppoutumiseni/pakenemiseni tekniikkaan loi vahvan pohjan menestyksekkääseen työelämään. Monen kiusaajan nykytilanne ei ole yhtä hyvä.

  10. Katja Intonen sanoo:

    Itsekin koulukiusattuna ollut, en sanaakaan tunnilla uskaltanut sanoa jos ei pakko ollut, joka sanaa tarttui kiusaajat. Kiusaaaminen oli henkistä ja fyysistä. Päätä hakattiin lattiaan tervetulotoivotukseksi kun vaihdoin uuteen kouluun 3lk:lle. Ja jatkui enimmäkseen sanallisena, välillä potkimisena ja lyömisenä. 13 vuotiaana harkitsin itsemurhaa, olin hyvin masentunut, mutta en onneksi toteuttanut suunnitelmia. Opettajille oli puhuttu niin ylä kuin ala-asteella, kiusaajat oli puhuttelussa, ja se ei kyllä auttanut mitään. En jaksanut kannella enää kun ei kukaan ottanut kuuleviin korviinsa. Pahin kiusaajani teki itsemurhan alle 20 vuotiaana. Silloin vasta tajusin että kiusaamisen syy ei ollut se että olin minä, vaan kiusaajallakin meni huonosti. En ollut myös ainoa jota koulussa kiusattiin. Jossain vaiheessa ylä astetta tajusin että sitä lumipalloa ei enää heitetä mua kohti (johtui ehkä siitä että pahin kiusaaja ei enää ollut koulussa). Yritin olla kousattujen kaveri. Anteeksi olen antanut, mutta en halua kohdata kiusaajiani. Selvisin.

    Toivon ettei oman lapsen kohdalla kiusaamista olisi.

    Olen itse töissä lasten parissa ja juuri selvitellyt kiusaus ongelmaa, soitellut vanhemmille ja yrittänyt saada lapset ymmärtämään että kiusaaminen pitää loppua..toivottavasti osaan lopettaa kiusaamisen.

  11. Tiina sanoo:

    Kyllä kiusaajien vanhemmilla on suurin vastuu ja kyky puuttua. Oma vanhin poikani oli kiusaaja. Hän oli 5 luokalla silloin, pienessä kyläkoulussa. Ennen ei mitään ongelmia. Eräs tytön äiti soitti ja kertoi poikani kiusaavan ja sitä oli jatkunut pari viikkoa. Lähdin heti hakemaan pojan kotiin, joka oli kaverillaan. Itkin, sillä olin hyvin pettynyt hänen käytökseen. Koko illan keskusteltiin asiaa läpi. Seuraavana aamuna, mentiin tytön vanhempien luo, jossa hän pyysi anteeksi tytöltä ja hänen vanhemmiltaan. Samalla lupasi lopettaa kiusaamisen. Sielläkin itkettiin kaikki. Mikä oli hyvä, hän näki miten se satutti kaikkia. Ja soitin myös opettajille ja rehtorille asiasta. Ja pojalle tein selväksi, että jos kiusaaminen ei lopu, niin seuraavaksi mennään puhumaan terveydenhoitajalle,psykologille jne. Ja loppuihan se. Tiesi, että veisin sen asian aina vaan pidemmälle. Minä en lapsiltani hyväksy kiusaamista. Myös pitää kertoa lapselle, ettei hän ole paha. Toiminut väärin ja aina voi katua ja muuttaa käytöstään. Pointtini on, että varmasti saadaan kiusaaminen loppumaan, avainasemassa ovat kiusaajan vanhemmat, joiden pitää TOIMIA EIKÄ SELITELLÄ!

  12. Internet pelasti minut landelta sanoo:

    Omalla kohdalla en kokenut fyysistä väkivaltaa. Henkinen väkivaltakaan ei saanut haaveilemaan aseiden käytöstä luokkakavereita kohtaan, mutta näin jälkikäteen ajateltuna kylmää, kun muistan miten lohdutin itseäni haaveilla siitä, miten (kouluun kielteisesti suhtautuvista) kiusaajista tulisi alkoholisteja, teinivanhempia, työttömiä, jne. Kaikki ei ole kunnossa, jos 12-14-vuotias (vähän yksinäinen nörtti) toivoo ikäisilleen syrjäytynyttä tulevaisuutta.

  13. Lintu sanoo:

    Minäkin joskus kuvittelin mielessäni, kuinka tappasin kiusaajani. Tämä siis 80-luvun alussa. Kiusaajat silmäätekevien lapsia ja heidän peesaajansa. Ja ei, en käy luokkakokouksissa. Terapialla olen joten kuten selvinnyt viisikymppiseksi. Ja kyllä, tänä päivänä olen ylpeästi erilainen, oma persoonani.

  14. Kouluun ei ole pakko mennä sanoo:

    Suomessa on oppivelvollisuus, ei koulupakkoa. Kotiopetukseen siirtyminen on pelkkä ilmoitusasia. Pekka-Matin vanhemmat voivat ilmoittaa asiasta kunnan opetusviranomaisille. Pekka-Matti voi lisäksi käydä Feeniks-koulua netissä. Lähikoulussa ei todennäköisesti ole ajantasaista tietoa kotiopetuksesta, joten mm. oppivelvollisuuden seurantaan liittyvät pykälät on syytä selvittää aluehallintoviraston kautta.

  15. Viiden lapsen iskä sanoo:

    Itsellä kiusaamista kesti 1. luokalta 9. luokalle. Koulua vaihdoin 3. luokalla ja 7. luokalle mennessä. Uudet kiusaajat löytyivät uudesta koulusta. Minä uskon, että nämä kiusaajat haistavat uhrinsa – pelon, epävarmuuden tms – kuten lauma rottia, joita he itse asiassa ovat.

    Yläasteella harkitsin vakavasti varastavani kaverini isältä pistoolin koulua varten. En kuitenkaan ollut ensimmäinen kouluampuja Suomessa ja hyvä niin. En silti tänäkään päivänä luota ihmisiin ja nähdessäni Pekka-Ericin Humanity is Overrated – paidassaan tunnistin heti oman teini-ikäisen itseni.

    Kiusaaminen jättää jäljet loppuelämäksi kun se on riittävän pitkäkestoista. Osa kiusaajistani on jo haudan levossa – mikä oli nähtävissä jo yläasteiässä näiden rikosrekisterin pituudesta. Pahimmillaan kiusaamistilanteessa opettaja teki sulavan 180 asteen käännöksen jättääkseen minut 12 oppilaan ringin keskelle muksittavaksi. Ala-asteen luokanvalvoja käski meitä ”poikia” menemään sopimaan riitamme kulman taakse. En usko tilanteen oleellisesti tästä muuttuneen vuosien varrella, sillä omat lapseni ovat kertoneet vastaavista tilanteista.

    Itse aion tehdä rikosilmoituksen ja lastensuojeluilmoituksen kiusaajasta, joka lastani alkaa kiusaamaan. Koululla ei ole halua/kykyä puuttua kiusaamiseen. Se on tullut lasteni kertomuksista ja toisten vanhempien kanssa puhuessa selville.

  16. Raili sanoo:

    Jospa puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä, eikä latistettaisi julmuuksia kiusaaminen – sanan alle. Se kuulostaa edelleen lähinnä lettinauhasta vetämiseltä: Josko auttaisi se että todettaisiin että henkinen väkivalta, pahoinpitelyt, vapaudenriistot, varkaudet, seksuaalinen häirintä ja kiristys ovat kouluissamme jokapäiväisiä. Ja asiaan puututtaisiin ja tekijöiden nimet ilmoitettaisiin joka kerta sosiaalitoimeen ja/tai poliisille. Ehkä silloin toimet kohdistuisivat tekijöihin eikä uhreihin. Huostaanotot lisääntyisi ja sosiaalitoimen perhetyö kuormittuisi vielä lisää, mutta ehkä vanhemmatkin heräisivät huomaamaan millaisia kriminaaleja heidän kattonsa alla asuu – ja voisivatko hekin tehdä jotain. Niin kauan kuin ’kiusaaminen’ ei ole laeissa nimike jolle löytyy seuraamukset, naamanutturointi ja ihmiselämän tuhoaminen jatkuu.

  17. Kauko Hakkarainen sanoo:

    Loistava kertomuus, joka vakavoittaa. Kuolemien pitäisi herättää eikä yhtään traagista tapahtumaa enää. Kannattaa muistaa, mikä pommi, suuri tai valtaisa voi olla tulossa, jos kaikki jatkuu entisellään. Olen kirjoitellut luikijan palstoille ja nytkin olen luonnostellut uutta kirjoitusta, johon olen lisännyt viikosta toiseen uutta. Nyt sain taas uutta ajatusta, jonka voin tarjota lehden yleisön osastoon. En tiedä, mitä muuta voisin tehdä luokanopettajan urani jälkeen. Voisin tekstimäärän perusteella kirjoittaa kirjankin, mutta mitäpä sekään hyödyttäisi.

  18. Joonas Holm sanoo:

    Upea kirjoitus. Raskas, surullinen. Alkoi raavasta miestä itkettää.

    Itsellä 1-vuotias tytär. Kirjoitusta lukiessa pakostakin aloin visualisoimaan oman tyttären esim. tämän Pekka-Matin asemaan. Niin paljon sattui sydämmeen.

    Miksi ihmiset ovat vielä tänä päivänä niin välinpitämättömiä ja suorastaan julmia? Lapset ovat lapsia, eivät he ehkä edes ymmärrä kiusaamisen seurauksia. Mutta vanhemmat, opettajat, viranomaiset, mikä heitä vaivaa, että tätä vielä tapahtuu tänä päivänä???

    Näitä asioita pitäisi käsitellä enemmän julkisuudessa. Kiitos tästä blogikirjoituksesta.

  19. Perhe on tehnyt ilmoituksen AVIin, poliisille, lastensuojeluun: tilanne vain jatkuu.

  20. Mira sanoo:

    Moi .
    Helppoa kuin lapsen lyönti teksti kosketti minua. Siskoani kiusattii koulussa ja ei sitä ei saatu selvitettyä vaikka vanhemmat oltiin koolla . No sisko vaihto koulua ja sama toistui. Itel on 2 tyttöä ja todellakin pelottaa nykypäivän lapset… On siellä se pieni määrä lapsia /nuorisoa jotka on hyvä käytöksisiä. . Suomen valtio voisi tarkemmin tutkia asiaa. Kiusaajat pitäisi vaihtaa koulua ei kiusattu

  21. Minna sanoo:

    Se on juuri näin.

  22. Emma sanoo:

    Tulevana opettajana olen kerta toisensa jälkeen raivostunut siitä, miten kiusaamistapauksia kouluissa hoidetaan. Tai toisin sanoen ei hoideta. Onko kyseinen perhe ollut yhteydessä aluehallintovirastoon? Sinne voi käsittääkseni tehdä kantelun koulun henkilökunnan toiminnasta, ja sieltä tullaan selvittämään asia. Olen samaa mieltä ettei KiVa-koulu ole auttanut siinä mittakaavassa kuin toivottiin…

  23. sotku sanoo:

    Kiitos.

  24. Satu sanoo:

    Täysin totta.
    Minua kiusattiin 3-6 luokalla henkisesti koko ajan enemmän ja enemmän. Fyysistä kiusaamista oli vielä vähän, lähinnä nuppineuloilla tökkimistä. Kiusaajat olivat poikia.
    Opettajat eivät muka huomanneet asiaa. Lintsasin useasti koulusta ja voin pahoin ja oksentelin lähes päivittäin. Kaveri saattoi usein minua kotiin sillä kiusaajat tulivat perässä.
    7-luokalle mentäessä kiusaajat jäivät samalle luokalle, ne pojat ja samalla fyysinen kiusaaminen lisääntyi huomattavasti henkisen kiusaamisen lisäksi. Repun sisältö kaadettiin usein lattialle, penaalin sisältö tiputettiin usein toisesta taikka kolmannesta kerroksesta alas, reppu usein piilotettiin, potkittiin, tuupittiin, ulkovaatteita piilotettiin roskiksiin yms.
    Myös samalla ne muutamat kaverit hylkäsivät minut, joten olin yksin.
    Silloinkaan eivät opettajat muka tienneet asiasta mitään.
    Muutaman kerran potkaisin kiusaajia takaisin, ei kannattanut sillä potkivat vielä useammin ja kipeämmin takaisin.
    Arvosanat laskivat koko ajan enkä enää jaksanut opiskellakaan mitään.
    Tämä jatkui koko yläasteen ajan.
    Suuri helpotus iski kun pääsin yläasteelta pois.
    Muutama vuosi sitten pidettiin luokkakokous jonne menin pitkän harkinnan jälkeen. Illalla eniten minua kiusannut jo aikuinen mies pyysi minut sivummalle ja kertoi miten tyhmä on ollut silloin nuorempana sekä pyysi anteeksi. Sanoin suoraan että minä en ikinä tule hyväksymään anteeksipyyntöä.
    En tule ikinä unohtamaan noita vuosia vaikka olen yläasteelta päässyt 23-vuotta sitten.
    Omia lapsiani kiusataan silloin tällöin koulussa, josta ilmoitan välittömästi opettajille ja jos tämä ei auta kerron asiasta myös rehtorille.
    Valitettavaa on ettei kiusaamista saada nykyäänkään poistettua eikä välttämättä opettajat usko kiusatuksi tulevia.

  25. Kirsi Campos sanoo:

    Sanattomana, osittain samoja asioita kokeneena. Tämä kirjoitus on parhaimpia aiheesta lukemiani. Totta ja samalla niin surullista miten kiusaaminen tuhoaa yhden ihmisen ja hänen lähipiirinsä elämän..

  26. Kiusattujen Iskä sanoo:

    Väkevä kirjoitus, ja aiheesta!

    On kyllä kieltämättä kovin kummallista miten taparikollisia ollaan ymmärtämässä, kun heitä yhteiskunta potkii päähän. Vaan kun on koulukiusattu, jota kiusaajat potkivat, niin ymmärrys puuttuu. Kiusattu onkin vain rikkinäinen ihminen.

    Jos Auvisen tapauksestakin avoimesti esitettäisiin yleisesti ’koulukiusattu voi mennä rikki esimerkiksi näin’ niin menisiköhän kiusaajille ja heidän vanhemmilleen jakeluun mihin se kiusaaminen voi johtaa?

    Sinänsä pidän suoranaisena ihmeenä ettei moisia tapauksia ole enemmän.

  27. Masa sanoo:

    Mua kans kiusattiin ala-astella, niin kauan kunnes voitin fyysisen tappelun kiusaajani kanssa. Siihen meni 5 vuotta. Yläasteella se jatkui kunnes isäni vei minut kiusajien kotiin ja sanoi että jos vielä kiusataan, hänkin alkaa kiusamaan takaisin. Siihen loppui sekin. Mun lapsiani ei ole kiusattu, olen aika tarkalla korvalla sitä seurannut. Jos olisi, olisin itse menyt kanssa kiusaajien kotiin ja tehnyt selväks, että kiusaaminen loppu siihen, olisin sitten vaikka itse saanut ehdollista, sitä sen isompaa seuraa kuitenkaan. Onneksi ei tarvinut. Samalla kyllä seurasin sitäkin, ettei vaan omat lapset kiusaa ketään, enkä koskaan havainnut mitään sen suuntaista, kaikilla oli paljon kavereita ja kaikista pidettiin hyvää huolta.Työelämässäkään silmilleni ei hypitä, se on varma. Itse pidän nollatoleranssia kiusamisessa, puutun siihen aina ja kaikkialla jos näen. Eli lopettakaa se kiusaminen!

  28. Petra sanoo:

    Olipa rankkaa tekstiä lukea, vaan niin on rankka aihekin. Minua kiusattiin läpi kouluaikani. Ensimmäisestä päivästä kasin puoleen väliin, lopun yläasteesta ja lukioajan sain olla rauhassa (uusi koulu) ja sama jatkui 2 vuotta ammattikoulussa.

    Onneni oli muutama hyvä ystävä, kunnon luokanvalvoja ja tiukka rehtori. Ei se kiusaamista lopettanut, mutta vähensi sitä – ”siedettävälle tasolle”.

    Minua on kerran syytetty kiusaamisesta; Luokallemme tuli uusi tyttö, ihan kivan oloinen, kaunis ja reipas, jos muistan niin tyttö oli Meksikosta. En silti pitänyt hänestä, mutta IKINÄ en tyttöä kiusannut, en pilkannut, enkä sulkennut pois (minulle oli niin tehty ja tiesin miten kipeää se tekee). Yhden vanhempainillan jälkeen sain kotona huutia – minun on pakko olla tämän tytön ystävä ja kiusaamisen on loputtava, olin täysin tyrmmistynyt – en tiennyt mitä oli tapahtunut. No, pakohan se oli ja tyttö otettiin meidän ryhmään mukaan, kun olin kertonut tästä ”nootista” ystävilleni. Sen jälkeen oikeasti inhosin tuota ihmistä, en pitänyt siitä, että hän oli mennyt puhumaan minusta valheita. Epäoikeudenmukaisuus on minun listoissani korkeimmalla vääryyden tasolla, ollut aina. Pikku jutt näin aikuisena ajatellen, mutta silloin se oli iso asia. Olen tavannut tämän tytön kerran aikuisena sen jälkeen ja kysyin häneltä miksi hän oli valehdellut minun kiusanneen häntä ja vastaus oli:” Halusin olla ystäväsi”… Hmm…mm olishan sen asian voinut tehdä toisinkin, tulla kertomaan minulle, kirjoittaa kirje tms. Valheelle perustettu ystävyys kun ei kanna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *