HELPPOA KUIN LAPSEN LYÖMINEN

Syksyllä 1984 hämmästyin niin, etten ole vieläkään toipunut siitä. Ennen sitä olin ollut koululuokassa keskivertojäsen, kotona minut oli kasvatettu arvostamaan sekä itseäni että muita, enkä tiennyt, ettei minun pitäisi missään tapauksessa näyttää minulta, kun menin uuteen kouluun seiskaluokalle.
– Vittu mikä pelle, kovaääninen tyttö sanoi ja osoitti minua.
Olin ollut uudessa luokassa minuutin. Muutama lähellä istuva hörähteli hyväksyvästi. En tiennyt, pitikö minunkin nauraa. Kovaäänisellä tytöllä oli koulussa laaja ystäväpiiri. Minulla ei ollut ketään. Hän keksi nokkelia kommentteja ulkonäöstäni, johon olin ollut siihen saakka ihan tyytyväinen. En ollut tiennyt, että olin viallinen.
Kun tajusin, että minua kiusataan, hämmästyin. Olin kertakaikkisen ällistynyt.
Muutamassa päivässä osani oli selvä kaikille muillekin. Olin se, jolle ensin naureskeltiin ja jota vähän ajan kuluttua nimiteltiin päin naamaa. Seuraava tunne oli syvä häpeä siitä, että olin kiusattu. En olisi missään olosuhteissa pystynyt kertomaan kenellekään siitä.
Muistan edelleen, miltä tuntui kävellä aution koulupihan poikki, kun kaksi tyttöä käveli aivan kannoillani ja ilkkui.
Jälkeenpäin tuntuu kummalliselta, että vain olin. Pääkiusaajani osoitti kaikin keinoin ja elein, että olin hänestä vastenmielinen ja ällöttävä. En koskaan uskaltanut sanoa vastaan. En koskaan mitenkään ilmaissut, miltä se tuntui. Avaimet vapauteeni olivat hänen taskussaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan päästää minua. Toivoin vain, että kiusaaminen eräänä päivänä loppuisi. En oppinut koulussa mitään. Päässä kohisi koko ajan, ja sydän jyskytti niin, että pelkäsin jonkun huomaavan sen. Hirveintä olisi ollut, että muuta olisivat tajunneet, miten peloissani olin. Tunneilla piilottelin otsahiusteni takana ja yritin näyttää siltä, etten välitä mistään. Koko vuosi meni usvassa. Kiusaaminen oli niin avointa, että opettajien on täytynyt huomata se.
Seuraavana vuonna en mennyt kouluun. Olin kuoleman väsynyt koko ajan ja olisin voinut nukkua vuorokaudet ympäri. Välillä vanhempani raahasivat minut kouluun, mutta kun auton perävalot katosivat näkyvistä, kävelin ovesta ulos ja bussipysäkille. Ajelin bussilla päätepysäkiltä toiselle ja kuluttelin aikaa. Luokkakaverini tuskin edes huomasivat, että olin poissa. He solmivat ensimmäisiä seurustelusuhteita ja järjestivät kotibileitä sillä aikaa, kun minä ajelin ohimot jyskyttäen HKL:n reitit läpi.
Jäin luokalleni, enkä enää ollut hämmästynyt. Olin peloissani ja vihainen.
En tiennyt, että muutaman vuoden päästä Raumanmeren koulussa kohtalotoverini laittaisi pisteen omalta osaltaan koulukiusaamiselle ampumalla kaksi luokkalaistaan poikaa. En tiedä, miten ampujalle kävi, mutta sen tiedän, että kiusaaminen loppui siihen. Valittavasti siihen loppui myös kiusaamisesta puhuminen, koska se on ampumisen rinnalla niin mitätön teko, ettei sitä hyväksytä syyksi sille, että henkilö lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kaikille Suomen kouluampumisille on yhteistä se, että tekijää on kiusattu. Ja se, että ampumisen jälkeen väitetään, ettei kiusaamista ollutkaan tapahtunut. Ei ainakaan paljon.

Tässä ote haastattelusta, joka tehtiin Raumanmerellä 1989 Suomen ensimmäisen kouluampumisen jälkeen:
Toimittaja: kiusattiinko häntä?
Koulukaveri: mummiälest ei kyl kiusattu paljookaan.
Toimittaja: mutta kiusattiin joskus?
Koulukaveri: joskus kiusattiin, mut ei sillai lyömäl tai väkivallal, mut sanoilla kiusattiin.

Minut siirrettiin toiseen kouluun. En ollut käytännössä oppinut mitään yläasteella, ja uudessa koulussa yritin vain selviytyä. Keskityin varmistamaan, ettei kukaan edes uskaltaisi yrittää kiusaamista. Oli vaikeaa nielaista sitä tosi asiaa, että maailma oli paikka, jossa voitiin tehdä mitä vaan, ilman että siitä seurasi tekijöille mitään. Pahinta oli epävarmuus, jonka kiusaaminen jätti. Oliko minua kiusattu siksi, että olin oikeasti viallinen, vai siksi, että olin sattumalta valikoitunut uhriksi. Paremman itseilmaisun puutteessa teki mieli viillellä ranteet auki tai kiivetä narun jatkoksi. Koska oli käyttänyt yhden vuoden linja-autoajeluun, pääsin peruskoulusta vuotta myöhemmin kuin ikätoverini. Opetuksesta ei jäänyt mieleen mitään koko yläasteen ajalta. Kaipa nämäkin jonkinlaisia menetyksiä ovat. Yksi ylimääräinen vuosi koulua siksi, että eräs henkilö ei pitänyt minusta. Vaikka koulu loppui, viha ei sitä tehnyt. En päässyt pakoon ajatuksia ja tunteitani.
Kun minä yritin unohtaa, eräs kohtalotoverini oli vasta keräämässä kokemuksia, jotka sammuttaisivat hänen silmistään elämänvalon, joka vielä tarhakuvassa oli tallella. Häneltä se potkittiin ja hakattiin pois. Vähän myöhemmin hän sai kokea kiusaamisen kaikki variaatiot myös henkisellä puolella. Häntä syrjittiin, ivattiin, naurettiin ja hänet jätettiin ulkopuolelle.
Vanhemmat soittivat kouluun ja kertoivat kiusaamisesta. Ala-asteen aikana kiusaamista ei käsitelty ja väitettiin, ettei sitä ollut. Vanhemmat soittivat myös kiusaajien vanhemmille. He taas kokivat kovin kiusalliseksi sen, että heille soitettiin.
Yläasteella joku losautti kiusattua kuulapistoolilla selkään ja toinen sojotti laserkynällä silmään. Eräs oppilas kertoi, että kaikki luokan pojat olivat osallistuneet kiusaamiseen ja joutuneet kuraattorin puhutteluun. Lukion ensimmäisellä luokalla lääkäri totesi, että kiusaaminen oli edelleen jatkunut ja kiusatulle määrättiin masennuslääkkeet. Vanhemmat yrittivät saada hänelle myös terapeuttista apua, mutta sille ei katsottu olevan tarvetta. Samana vuonna rehtori puhutteli erästä kiusaajaa, joka oli töninyt. Nyt kiusattu ja kiusaaja olivat jo täysi-ikäisiä. Jos aikuinen mies tönii toista, kyse ei ole enää lasten nahistelusta. Rehtorin mielestä kaikki oli kuitenkin kunnossa.
Kun Pekka Eric Auvinen laittoi päätökseen oman kiusaamisensa, kuulin siitä radiosta. Ohjasin autoni seuraavalle linja-autopysäkille ja ajattelin, että perkele, noinkin olisi voinut tehdä. Antaa apokalyptisen selkäsaunan, jonka seurauksena mahdottomasta tulee mahdollinen ja kiusaaminen päättyy.
Sitten koitti taas selitysten aika, ja mahdollisuudet puhua siitä, mistä oikeasti oli kysymys, valuivat viemäristä alas samaan tahtiin, kun media tunki telkkariin ja lehtiin kuvia pelästyneistä oppilaista ja käytäville unohtuneista koulurepuista. Traagisuuden keskellä olisi ollut röyhkeää ja julmaa muistuttaa siitä, mitä tapahtui ennen kuin pahin tapahtui.
Haastatteluissa, jotka tehtiin tapahtumahetkellä vuonna 2007 ja myöhemminkin, käy ilmi jälleen se sama, joka oli huomattu aiemminkin: kiusaamista ei oikeastaan ollutkaan tapahtunut. Oppilastoveri Juho Järvinen kertoo Jokelan kouluampumista käsittelevässä dokumentissa, ettei hän ollut koskaan nähnyt tai kuullut, että Auvista olisi kiusattu. Muutamaa hetkeä myöhemmin hän kuitenkin sanoo, ettei Auvista enää kiusattu erityisen paljon ja että kaikkiahan kiusataan koulussa. Hän arvelee, että Auvisen teon syynä voisi olla kotiolot ja siellä syntyneet traumat.
Samalla linjalla jatkaa opettaja Kim Kiuru:
– Että jos tommosta kiusaamista niin ku olis, niin siitä ehkä kuulee, mutta sitä ei kyllä varsinaisesti näe. Et joko ne oppilaat, jotka siihen syyllistyy, ni tekee sen harvinaisen taidokkaasti tai sitten sitä ei välttämättä ole niin paljon kun väitetään. Sen sijaan, mitä mä kyllä kuulin, oli se, et kun hänen mielipiteet tietyistä asioista oli aika radikaaleja, niin muutamat kaverit selkeesti tarttu siihen ja ehkä vähän härkkikin häntä siitä, mutta siinä ei missään tapauksessa ollut mitään pahantahtoista, vaan se oli semmosta tyypillistä lukiolaisikäisten poikien suunsoittoa toinen toiselle. Että ehkä härnätään, mutta siinä ei oo mitään vahingoittamistarkoitusta.
On todella turhauttavaa, ettei koskaan tule hetkeä, jolloin totuus myönnettäisiin. Etukäteen kiusaamista ei joko huomata, myönnetä tai haluta ratkaista. Jälkeenpäin koko huomio kiinnittyy tapahtumien viimeiseen vaiheeseen, joka sinällään on turhaa, koska se ei anna informaatiota siitä, miten vastaavat tilanteet voidaan jatkossa välttää. Se on sama kuin, jos onnettomuustutkinnassa tuijotettaisiin palaneen talon raunioita ja hoettaisiin, että ”voi kauhia sentään, kaik män!” Se on totta, ettei omaisuutta ehkä ole jäljellä, mutta jos et tajua, ettei kiukaalla kannata kuivattaa pyykkejä, menee seuraavakin mökki ja tulee kuumat oltavat.
Niin tuli Jokelan jälkeenkin. Ei auttaneet Matti Vanhasen surkeat ilmeet, eikä aselakien syynääminen. Niin kuin ei auta mökkipalossakaan tulitikkujen myynnin rajoittaminen. Pitäisi nimittäin vilkaista sitä tikkujen raapijaa.
Vajaa vuosi Jokelan jälkeen posahti taas. Tällä kertaa Kauhajoella. Lopputuloksena oli surun murtama äiti, joka kertoi, että poikaa oli kiusattu koulussa. Toimittaja halusi tietää, että miten paljon oli kiusattu?
– Kun aikuinen mies tulee koulusta kotiin itkien, niin kyllä se on paljon, äiti vastasi.
Taas oltiin ministereitä myöten naamat nutturalla ja kehotettiin kaikkia olemaan tarkkana ja huomamaan läheisten mahdollinen pahoinvointi ja hakeutumaan heti avun piiriin.
Näinhän oli tehty kummassakin tapauksessa. Myös Kauhajoen ampuja Matti Saari oli hakenut apua, ja myös hänet oli lääkitty kestämään paremmin kiusaamista.
Tänä vuonna Jokelan ampumavälikohtauksesta, joka oikeastaan ei ole mikään välikohtaus vaan pikemminkin loppunäytös, tulee kymmenen vuotta ja Kauhajoesta yhdeksän. Tämän parempaa hetkeä ei tule sille, että puhumme siitä, miksi nämä teot tapahtuivat. Nyt aikaa on kulunut riittävästi, eivätkä tunteet vyöry enää valtoimenaan. Ei kuitenkaan kannata viivytellä. Seuraavaa näytöstä ehkä jo valmistellaan, koska hienoista aikeista huolimatta koulukiusaamiseen puuttuminen on edelleen ponnetonta. KiVa-koulu, jonka piti olla järeä työkalu kiusaamista vastaan, näyttää tarjoavan liian usein pelkän savuverhon, jonka läpi katsottuna syntyy illuusio siitä, että homma on hoidossa.
Pekka Auvisen ja Matti Saaren tekojen tärkein viesti on jo nyt unohtunut.
Olen seurannut erään tuttavaperheen lapsen taivalta koulumaailmassa. Vääntääkseni asiani nyt sellaisesta rautalangasta, että asia tulee selväksi jokaiselle, kutsun häntä tässä nimellä Pekka-Matti. Ja jos nyt mietit, että onko tämä hätähuuto, niin sitä tämä juuri on. Tämä on hädän huutamista kuuroille, haluttomille korville.
Pekka-Matti poikkeaa siinä mielessä edellä mainituista, että hänet opettaja halusi lääkitä jo ekalla luokalla. Lääkäri ei siihen nähnyt tarvetta eivätkä vanhemmatkaan, mutta opettajan työtä se olisi helpottanut. Koska Pekka-Mattia kiusattiin jo tuolloin, hän saattoi olla levoton oppilas.
Vasta kolmannella luokalla kiusaamiseen puututtiin ja tehtiin varsin kummallinen päätelmä asiasta: kolme poikaa oli myöntänyt, että he kiusaavat Pekka-Mattia, mutta Pekka-Matti kuulemma kiusaa heitä takaisin.
Tällaistahan se yleensä on: kiusaajia kiusataan.
No, ei anneta kummallisuuksien häiritä hienoa tarinaa, joka tulee muuttumaan vielä paljon absurdimmaksi.
Kättä lyötiin päälle ja sovittiin, ettei kukaan enää koskaan kiusaa ketään. Tai ainakin pidetään huoli siitä, ettei Pekka-Matti uskalla enää kertoa kenellekään. Luulen, että hän on vedellyt pää samassa usvassa kuin itsekin aikanaan vetelin pitkin koulun käytäviä ja toivonut, että kiusaaminen vain loppuisi. Koulusta alkoi tulla viestiä, ettei Pekka-Matti keskity tunneilla. Luulen, ettei hänkään pysty oppimaan mitään. Luulen, että häneltäkin viedään minuus. Vanhemmat ovat olleet yhteydessä kouluun ja tuoneet esiin sitä seikkaa, ettei Pekka-Matti ehkä uskalla kertoa, että kiusaaminen on jatkunut.
Neljännellä luokalla Pekka-Matin äiti vaati opettajalta suoraa vastausta siihen, että kiusataanko hänen lastaan koulussa.
– No kun Pekka-Matin käytös on häiritsevää, ope vastasi.
Minä veikkaan, että hänen käytös saattaa vielä eskaloitua huomattavasti häiritsevämmäksi. Ehkäpä kaikkien aikojen tukkapölly on jo matkalla.
Opettajaa harmitti, ettei Pekka- Matti uskaltanut kertoa kiusaajien nimiä. Miksi olisikaan? Hänhän oli jo kerran kertonut, eikä se ollut silloinkaan auttanut. Asiat olivat hänen kannaltaan kääntyneet vain pahemmaksi ja pelottavammaksi. Sitä paitsi Pekka-Matti oli jo tuon ikäisenä ollut paljon rohkeampi kuin minä koskaan.
Seuraavana vuonna Pekka- Matista alettiin etsimään syytä kiusaamiselle. Jotain vikaahan siinä täytyy olla, ei sitä muuten kiusattaisi. Etsittiin jopa diagnoosia, joka selittäisi, miksi häntä kiusataan, mutta syytä ei löydetty siltäkään suunnalta.
Minun on vaikea ymmärtää sitä, että kiusaamiselle etsitään syytä. Ymmärtääkseni kiusaaminen ei ole sallittua missään olosuhteissa, miksi syytä silti etsitään? Etenkin, kun sen voi jokainen päätellä pienellä vaivalla. Kiusaamiselle voi keksiä kaikenlaisia tekosyitä, mutta tosiasia on se, että sitä tehdään siksi, että joku tai jotkut haluavat tehdä niin. Ja joku tai jotkut antavat sen tapahtua.
Pekka-Matti alkoi saada kesken tunnin kohtauksia, joiden aikana hän pakeni pulpetin alle ja kertoi myöhemmin, ettei muista tilanteesta mitään. Lääkäri totesi, että kiusaaminen pitää saada loppumaan.
Näyttää kuitenkin siltä, ettei se ole mahdollista. Edelleen Pekka-Matti jätettiin ulos leikeistä, tai jos hänet joskus niihin päästettiin, hänelle keksittiin omat säännöt, joiden tarkoituksena oli nöyryyttää häntä. Kukaan lapsista ei enää kyseenalaistanut tätä, koska siitä oli muodostunut totuttu kulttuuri.
Kuutosluokalla kiusaajat haukkuivat ja nimittelivät Pekka-Mattia jonkun opettajan kuullen ja joutuivat kasvatuskeskusteluun. Ja siinä kaikki.
Muutamaa viikkoa myöhemmin eräs kiusaajista tiedusteli luokkatovereiltaan, että kuka haluaa nähdä, kun Pekka-Matti kuolee? Pekka-Matti oli lähtenyt eri reittiä kotiin, mutta kiusaajat olivat saaneet hänet kiinni ja piirittäneet. Hänet paiskattiin maahan ja häntä uhkailtiin. Ohikulkija keskeytti tilanteen.
Muistinko jo kertoa, että Pekka-Mattiakin ammuttiin kuulapistoolilla selkään?
Vanhemmat ottivat koulun lisäksi yhteyttä poliisiin ja nyt järjestyi tapaaminen, johon saapui myös kiusaajien vanhemmat. Luulisi, että nyt saataisiin piste tälle tarinalle. Valitettavasti vanhempien näyttää olevan kerrassaan mahdotonta nähdä omassa lapsessaan sitä petoa, joka ihminen pohjimmiltaan on.
Aiemmissa tapauksissa oli myös näin. Silti nämä samat ”sokeat” vanhemmat olettavat, että kouluampujan vanhempien olisi pitänyt etukäteen jotenkin tietää, mitä heidän poikansa tulee tekemään.
Sitten alkoi Pekka-Matin seiskaluokka. Minun kiusaamiseni alkoi vasta seiskalla, Pekka-Matilla taas oli jo vuosien kokemus siitä, miltä tuntui olla arvoton. Vanha luokka hajotettiin ja oppilaat ripoteltiin uusiin ryhmiin. Pekka-Matin uudessa luokassa ei ollut entisiä kiusaajia. Koulu alkoi sujua ja happi kulki paremmin. Hän uskalsi kutsua syntymäpäivilleen kaikki luokan pojat.
Neljä tuli.
Onneksi, ajattelin. Onneksi edes neljä. Onneksi edes yksi. Pekka-Matti oli juhlansa ansainnut.
Hän pääsi mukaan muuhunkin. Whatsapp ryhmään muiden kanssa. Isä ja äiti seurasivat henkeä pidätellen, miten Pekka-Matti kulki puhelin kädessä ja vastaili kavereiden viesteihin. Oli niin kuin kuka tahansa teini.
Minä ihmettelin pojan rohkeutta. Miten kaiken sen jälkeen rohkeni päästää ihmisiä lähelleen? Miten uskalsi luottaa ja pudottaa suojaukset? Miten pystyi antamaan vielä yhden mahdollisuuden senkin jälkeen, kun kaikki mahdollisuudet oli jo käytetty?
Ja sitten kävi niin kuin oikeassa elämässä usein käy. Joku oli puhunut erään kanssa, joka oli kuullut joltakulta, että joku muu oli kertonut yhden jutun, että ei olla ton kaa.
Koulusta tuli viesti, että Pekka-Matti käyttäytyy taas kummallisesti. Poika pysähtyy eikä pysty tekemään tunneilla tehtäviä. Vanhemmat valottivat asiaa koululle, että käyttäytyminen on sidoksissa kiusaamiseen. Kokemusta kun löytyi jo niistäkin jaksoista, jolloin kiusaamista ei ollut päivittäin, ja silloin hän pystyi ja teki varsin innokkaasti tunneilla annettuja tehtäviä. Jälki-istuntoa tuli niin, että pätkähti. Pekka-Matti yritti vielä kerran kertoa, miksei ollut tehnyt tehtävää. Opettaja keskeytti puheen sanomalla, ettei nyt puhuttu muista vaan Pekka-Matista. Yksi kiusaajista komppasi opettajaa sanomalla, että ”niin just homo”. Tämä ei aiheuttanut toimenpiteitä.
Seuraavalla tunnilla Pekka-Matti pakeni ilman takkia ja kenkiä. Ulkona oli pakkasta kymmenisen astetta. Poika oli kaksi tuntia kateissa ja tuli kotiin myöhässä. Opettaja oli ehtinyt ilmoittamaan internetin välityksellä kotiin, että Pekka-Matti oli luvattomasti poissa ja joutuisi korvaamaan tunnit. Opettaja ei tiennyt, missä poika oli ollut. Hän ei ollut kuitenkaan ilmoittanut, että lapsi oli kadonnut. Luokkakaverit sen sijaan olivat tienneet, että Pekka-Matti itki lukitun oven takana vessassa. Kiusaajat kävivät haukkumassa häntä oven läpi.
En ymmärrä koulun ristiriitaista toimintaa. Toisaalta on tiukka ote, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Saat sanktiota, jos et tee tehtäviä. Mutta jos haukut opettajan kuullen oppilastoveria, sitä ei noteerata. Tuntuu siltä, että koulukiusaamisesta on tullut ikuisuusongelma, jonka suhteen ollaan luovutettu ja tehdään vain näennäisiä toimenpiteitä.
Ymmärrän, että esimerkiksi Isis on sellainen joukko aikuisia aseistettuja miehiä, joiden toimintaa on vaikea estää. Kouluissa on kuitenkin alaikäisiä lapsia, jotka eivät muutenkaan saa tehdä siellä mitä haluavat. Jos he päättäisivät alkaa tupakoimaan luokassa tai käytävillä, se lopetettaisiin ensimmäisiin henkosiin.
Oikeusministeriön teettämässä tutkimuksessa, joka käsitteli Jokelan tapausta, oli mielestäni yksi erikoinen maininta koulun ilmapiiristä ennen ampumista. Siinä mainittiin, että opettajat olivat kuormittuneet, koska koulun remontti oli kestänyt jo pari vuotta, ja koska heidän piti suunnitella koulun 50-vuotisjuhlia. Onkohan Pekka-Matinkin koulussa pian vuosijuhlat vai mistä johtuu, ettei kapasiteetti riitä vastaamaan niistä velvollisuuksista ja vastuista, joita laki koululle on asettanut.
Kun kiusaamisesta on puhuttu koulun kanssa, se on tähän saakka johtanut vain kummalliseen argumenttiin siitä, että Pekka-Matti käyttäytyy niin kummallisesti. Kummallisesti käyttäytyi myös lahtelainen opettaja, jota oppilaat kiusasivat ja videoivat lopputuloksen. Kiusaaminen aiheuttaa pahoinvointia, jonka ilmenemismuotoa ei usein pysty valitsemaan. Ei edes aikuinen.

Homma jäi taas Pekka-Matin vanhemmille. He saivat jälleen kasattua kokouksen, johon saapuivat uudet kiusaajat vanhempineen. Pekka-Matin vanhemmat kertoivat, etteivät aio suostua siihen, että Pekka-Matti kiusataan niin kauan, että hän tekee itsemurhan.
Vanhemmat jäävät nyt tähän luuppiin tarkkailemaan poikaansa ja soittelemaan kouluun ja poliisille. Heidän elämänsä on palasina. Pekka-Matin myös. Apuakin on pyydetty kaikin keinoin, mutta sitä vain ei näy.
Mielestäni on uskomatonta, että Suomen laki määrittelee hyvin tarkasti, miten lapsia saa ja ei saa kohdella. Jos kotona hakataan ja uhataan tappaa lapsi, hänet huostaanotetaan. Samaan aikaan meidän pitää joka päivä luovuttaa lapsemme kouluun, joka ei kykene takaamaan sitä, ettei lasta pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti.
On epäreilua uskotella lapsille, että aikuiset huolehtivat heistä jos niin ei tapahdu. On väärin kieltää lapsia puolustamasta itseään, jos aikuiset eivät sitä tee. Päivittäin voi lukea, kuinka joku aikuinen kertoo musertuneensa työpaikkakiusaamisen takia. Onko lapsi kestävämpi versio ihmisestä, kun hänen oletetaan kestävän kymmenenkin vuotta?
Entäpä jos alettaisiinkin lääkitsemään niitä kiusaajia? Eikös ongelma ole lähtöisin juuri siltä suunnalta. Tai entä jos sellaiset henkilöt, jotka eivät pysty olemaan vahingoittamatta muita lapsia, jätettäisiin vanhempiensa vastuulle niin, että he keksisivät joko keinon kiusaamisen loppumiseksi tai opetuksen järjestämiseksi kotiin.
Tai jos tosiaan on niin, ettei tätä ongelmaa saada ratkaistua, myönnetään se sitten. Myönnetään, ettei kiusaamista voida estää. Kun koulu alkaa, kutsutaan kaikki oppilaat vanhempineen juhlasaliin ja kerrotaan, miten asia on. Kysytään myös kaikilta, että sopiiko se, että jotain oppilasta saatetaan kiusata niin kauan, että jonain päivänä sietokyky ylittyy ja hän puolustaa itseään niin, että siinä samalla voi mennä muitakin oppilaita, ovatpa he olleet mukana kiusaamisessa tai eivät. Jos ratkaisun tekeminen jätetään lapsille, pitää hyväksyä, että ratkaisu luultavasti on lapsellinen ja kypsymätön.
Itse olen vieläkin vihainen siitä, että kiusaaja varasti teiniaikani ja palan aikuisuuttakin. Joskus ajattelen, että menisin kertomaan hänelle, mitä hän aiheutti. En uskalla, koska olen liian vihainen. Ja häpeän edelleen sitä, mitä hän minulle teki.
Pekka-Matti se jatkaa taivaltaan koulussa, jota vaivaa krooninen haluttomuus selvittää asiaa. Ehkä Pekka- Matti keksii itselleen harrastuksen. Jonkun sellaisen, jota voi tehdä yksin. Hän voi innostua vaikka aseista ja tarkkuusampumisesta. Ja jos hän jonain päivänä päättää, ettei jaksa elää sielu täynnä vihaa ja haluaa päättää elämänsä, kertokaa minulle yksikin hyvä syy, miksei hän veisi elämää niiltä, jotka veivät elämän häneltä?
Kohta saa taas joku ministeri kertoa, miten poikkeuksellisen raaka ja täysin ennalta arvaamaton ampumavälikohtaus on rikkonut turvallisuuden tunteen ja kuinka nyt kaikkien on pidettävä parempaa huolta läheisistään.
Silloin Pekka-Matin vanhemmat eivät enää saa sanoa mitään, koska jokaisella on sellainen tunne, että jotenkin he ovat tähän syyllisiä. Eivätkä he edes pystyisi sanomaan mitään. Jos ette usko, katsokaa Pekka Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Sohvalla istuu kaksi pirstaloitunutta olentoa, joista elämä ja toivo on otettu pois.
Jokelan ampumavälikohtauksen hinta:
– 9 kuollutta, 13 loukkaantunutta.
– koulurakennukselle koitui 43 000€ vahingot.
– henkisiä vaurioita korjattiin kuusi vuotta, ja niihin kului 4,8 miljoonaa €.
– Valtiokonttori maksoi hautauskuluja 40.000 ja korvauksia kärsimyksistä 110 000€.
– Tämän lisäksi Tuusulan kunnan vakuutusmaksut nousivat huomattavasti ja opetusministeriö käynnisti lähes miljoonan euron hankkeen, jolla ehkäistäisiin vastaavia tapauksia.

Silti Pekka-Matti menee huomennakin kouluun, jonne apu ei yletä.
Näyttää siltä, että ilmaus ”helppoa kuin lapsen lyöminen”, pitää paikkaansa ainakin suomalaisessa peruskoulussa.