Maapallo on litteä

 

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

…kun valtio huumekaupan kaappasi ja muita kusetuksia

Jos jostain vähemmistöstä pitäisi olla huolissaan ja sääliä epäoikeudenmukaisuuksista, on se huumekauppiaat. Heiltä nimittäin vietiin leipä pöydästä ja sanottiin, että eläpä nuolaise ennen kuin tipahtaa… kannattaa nimittäin nuolaista vasta sitten, kun on jo tipahtanut. Ja silloinhan on jo myöhäistä. Sen lisäksi, että poloisilla ei ole pokaa, koska koko onneton nistiremppala kipittää kiltisti joka aamu kupille, jonka valtio tarjoaa, on kohtelu muutenkin epätasa-arvoista. Kun pikkudiileri, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Raimoksi, ojentaa nuhruisen taskussa hautuneen subunsa henkensä pitimiksi, nappaa hänet lain pitkä koura ja ojentaa kovin. Tuomio tulee. Samaan aikaan lääkäri, jota tässä nyt kutsumme Mauriksi, koska se mielestäni sopii sanan lääkäri kanssa, jakaa samaa ainetta vasemmalle ja oikealle, ja saa osakseen hyväksyntää ja jopa ihailua. Edustaahan hän yhtä niistä älyköistä, jotka keksivät, että huumeriippuvuudesta voi selvitä vain ja ainoastaan käyttämällä niitä paljon ja koko ajan.

Tasa-arvon nimissä pitäisi myös Raimolle antaa, jossei nyt palkintoa niin edes kiitos. Samalla aineellahan hänkin hoitaa asiakkaitaan. Mutta ei. Raimolla ei ole asiaa huumemarkkinoille. Siitä pitää huolen sekä poliisi että Rise, jonka hellässä huomassa Raimo hiljaa pohtii pieleen mennyttä elämäänsä. Vaikka Raimo miten pohtii, hän ei ymmärrä.

Maurikaan ei ymmärrä, mutta hän ei näytä sitä. Eivätkä Maurin työkaveritkaan, olkoot he vaikka Ritvoja, oikein ymmärrä. Siksi heistä onkin parasta, ettei kukaan edes pysähdy miettimään. ”Ollaan niin kuin ei oltaiskaan”, näyttäisi olevan hoitohenkilökunnan motto.

Eräänä päivänä, ihan kauniina sellaisena, tapasin Maurin ja kysyin muutaman kysymyksen, joita olin pitkään miettinyt. Ensimmäinen niistä oli se, että kun korvaushoidossa annetaan huumeriippuvuudesta kärsivälle sitä samaa ainetta, jota hän muutenkin käyttää, niin eikö se ole sama asia, kuin että alkoholistille annettaisiin hoidoksi viinaa? Tai jos haluttaisiin muuttaa se lääkkeeksi niin ihan vaan etanolia.

– Ei, sanoi Mauri. -Ja sitä paitsi tulee paljon halvemmaksi antaa huumeriippuvaisille aineet, kuin että he joutuisivat rikollisin keinoin hankkimaan rahansa niihin. Ei yhteiskunnan tarvitse kärsiä vai olisiko sinun mielestäsi oikeudenmukaista, että me kunnon ihmiset joutuisimme pelkäämään ja olemaan narkomaanien rikosten kohteina?

– Ei olisi, vastasin hetken mietittyäni.
Ja tosiaan eihän sellaisen pillerin todellinen hinta voi olla kovinkaan paljon: vettä, kalkkia, bubrenorfiinia ja ehkä jotain sidosaineita. Mutta mitä maksaa, kun perustetaan klinikoita ja pestataan sinne hoitohenkilökuntaa? Tekemään mitä? Sitä samaa, mitä Raimo olisi tehnyt melkein omakustannushintaan. Jakamaan huumeita. Ja ai niin, näyttelemään. Näyttelemään, että kyseessä olisi oikeasti jonkinlainen hoito, joka auttaisi huumeriippuvuudesta toipumiseen. Siinä saakin olla aika pokerinaama, että siihen pystyy, kun vuodesta toiseen katsoo Vesaa, joka kipittää kiltisti kuppinsa perässä. Vuosi vuodelta Vesa käy valkoisemmaksi, nyt jo niin, että oikein aurinkoisella säällä hänestä näkyisi läpi, jollei sen nappiverkkarit olisi niin paskasta parkkiintuneet, ettei niitä läpäise mikään. Vesa vetää laillisen annoksensa lisäksi kaikkea muutakin. Mitä vaan, koska Vesan on pakko. Vesa on nimittäin narkomaani. Yöt se hiippailee verkkokellareissa ja pöllii milloin kiiltokuvia ja milloin lastenrattaita toivoen, että ne saisi vaihdettua mihin vaan mikä toimisi. Ritva on hoitanut Vesaa jo viisi vuotta.  Ritva päättelee, että tämä on se lopputulos johon pyrittiin. Ja onhan muutosta tapahtunut: ennen hoitoa Vesa veti vain silloin kun jostain sai, nyt hän vetää ihan joka päivä, myös jouluna ja juhannuksena.

Ja Vesa oli kertonut Ritvalle, että ennen kuin hoito oli alkanut, oli hän ollut lähellä lopettaa koko vetämisen, koska se oli ollut niin vaikeata. Ritva ei mieti sitä, että ainoa syy miksi kukaan maailman narkomaaneista koskaan haluaisin lopettaa käyttämisen, on se, että se on liian vaikeata ja seuraukset ovat liian kovia. Ettei enää kerta kaikkiaan kestä sitä. Ettei halua olla ilman asuntoa. Ettei halua myydä mummoaan ja istua linnassa. Ritva ei ajattele sitäkään, että huumeet on niin kuin olisi joka päivä tivolissa ekaa kertaa. Ne on niin kuin ensirakkaus, joka toistuu joka päivä uudelleen. Miksi kukaan lopettaisi mitään sellaista, mikä aiheuttaisi vain hyvää? Onhan Ritva ja Mauri yhdessä tuumin varmistaneet sen, että ongelmia ei enää tule. Huumeita riittää ja niiden jakaminen tuntuu ihan hyvältä, kunhan kutsumme niitä lääkkeiksi.

Toinen kysymykseni koski riippuvuutta, mutta Mauri pysäytti minut heti, sanomalla:

– Se on vain yksi selitysmalli. Ei kyseessä ole välttämättä riippuvuus tai sairaus. Jotkut vaan ovat tuollaisia, sanoi Mauri ja jatkoi:

– Voi olla,  että se menee siitä sitten ittellään ohi tai jos ei mene niin kuitenkin ihmiset ovat niin erilaisia, että ei voi yhtään tietää mikä kellekin auttaa. Tänä päivänä tätä työtä tehdään asiakaslähtöisesti, sanoi Mauri ja nipisti minua poskesta.

– Jos asiakas ei koe, että hänellä on ongelmaa niin keitä me olemme sitä hänelle kertomaan, kysyi Mauri.

– Eli eikö kukaan tiedä mistä tässä kaikessa on kysymys? kysyin ihmetellen, koska minulle asia oli aivan päivänselvä. Eikös päihderiippuvuus aiheuttanut Suomessa niin valtavia kuluja, että se motivoisi tutkijat selvittämään mistä on kyse ja mikä siihen auttaa? Itse voisin ihan ilman Himasen tulevaisuuustutkimusrahoituksen kaltaisia masseja tehdä nopean arvion siitä mistä on kyse ja mihin tulevaisuudessa mennään tämän asian tiimoilta: Jos katson Arskaa torilla niin jo siitä voin päätellä jotain. Arska ei juo siksi, että olisi kivaa tai bileet tiedossa. Arska ei myöskään juo siksi, että hän olisi tyhmä, vaikka vuosikymmenien tärpätit onkin jokusen aivosolun liuottanut. Arska tietää, että kuset housuissa on ikävää ja rappukäytävässä nukutaan juuri juomisen takia. Arskalla oli perhe ja oli mersu. Oli lapsi joka oli tärkeämpi kuin koko elämä. Silti Arska irrotti otteen kaikesta siitä, koska Arska juo. Eikä Arska ollut ”tollanen” syntyessään. Firman bileissä se oli kuin muutkin. Otti ja seuraavana päivänä ei ottanut. Ennen kuin se alkoi ottamaan seuraavana päivänäkin. Kun vaimo alkoi oirelemaan muuttamalla siskonsa luokse teki Arska päätöksen ja lupauksen lopettaa tai pitää ainakin taukoa. Ja yhtenä päivänä, kun ne päätökset tauoista ja lopettamisista oli juotu jo niin monta kertaa, ettei niitä ollut ketään kuuntelemassa, Arska tajusi ettei voisi lopettaa. Sitä Arska ei tajunnut, miksei se onnistunut: pitihän miehen sanaan voida luottaa.

Kun juo, Nurmion sanoin pellot ja kaappikellot, vaikkei haluisi, niin mistä on kyse? Selkärangattomuudestako? En usko. Suomalainen mies jos kuka on tunnettu sisukkuudesta, joka kuitenkin kuningas alkoholin edessä valuu maan rakoon.

Mielestäni on päivänselvää, että kyseessä on sairaus. Ja joka muuta väittää puhuu täyttä paskaa, motiivinaan joko hyötyä omasta tai jonkun toisen päihderiippuvuudesta. Sairauskäsitystä tukee myös se, että näyttäisi olevan niin, että kun kerran hallinnan menettää, se ei enää palaudu. On tutkimuksia, joissa on kuvattu sitä mitä päihteet aivoille tekevät. Ne synnyttävät eräänlaisen palkintoradan, josta sitten muodostuu pakkomielle ja riippuvuus, jota ilman ihminen ei pysty elämään. Hänen vaihtoehdoikseen jäävät joko ruokkia palkintorataa koko ajan tai lopettaa kokonaan. Ikuisesti. Ja silloin alkaa tuntumaan pahalta ja se on se syy miksei lopettaminen  käy ihan noin vain. Jotain samaa siinä on kuin pakko-oireisessa häiriössä, jossa henkilön täytyy vaikkapa räpsytellä valoja tuhat ja yksi kertaa torjuakseen ahdistuksen. Se mielletään helposti sairaudeksi, mutta se, että Arska vetää elämänsä vessasta alas, ei. Ehkä siksi, että pelätään, että se pääsee liian helpolla. Sehän voisi sanoa, että no ku emmä voi tälle mitään ku mää oon sairas. Mitä sitten? Jos olisimme yhdessä päättäneet, että kyseessä on sairaus, voisimme kertoa Arskalle, että apua on tarjolla. Et ole vastuussa sairaudestasi, mutta toipumisestasi olet.

Mutta koska Mauri ja kumppanit haluavat pitää tilanteen epämääräisenä, on ehkä parempikin, että Arska juo eikä yritäkään lopettaa. Todellista apua ei nimittäin ole tarjolla. Ei ainakaan Maurin tai Ritvan puljussa. Arska on onneksi hyvässä asemassa. Häntä ei ala kukaan hoitamaan juottamalla viinaa, vaikka hän sitä toivoisikin.

Toisin on Vesalla. Vesasta on alkanut tuntua siltä, ettei hoito oikein auta. Ainakaan jos tavoitteena olisi se, ettei hän enää käyttäisi huumeita. Kerran hän puhui aiheesta Maurille ja Ritvalle. Hän kertoi, että oli ajatellut lopettaa koko hoidon, koska se ei oikein tuottanut tuloksia. Sekä Mauri, että Ritva pelästyivät ja vakuuttivat Vesan siitä, että lopettaminen johtaisi retkahtamiseen. Vesa ei kehdannut kysyä, että mihin hän voisi retkahtaa, sillä hänhän koko ajan käytti kaikkia mahdollisia aineita.

– Minkälaisia tuloksia olette saaneet? kysyin seuraavaksi.

– Voi, todella hyviä, vastasi Mauri. Melkein kaikki ovat sitoutuneet hoitoon!Tiedätkö mitään muuta hoitomuotoa, johon narkomaanit sitoutuisivat näin hyvin?

En tiennyt, mutta en myöskään tiennyt mitään muuta hoitomuoto, jossa käytettäisiin huumeita. Maurin asiakkaat olivat siis sitoutuneet siihen ihan samaan jo ennen hoitoakin. Ja oletettavissa olisikin, etteivät Maurin asiakkaat myöskään ihan helpolla hoitoa lopettaisi. He olisivat hoidossa juuri niin kauan kun sitä jatkettaisiin. Niin kauan, että joku uskaltaisi paljastaa vedätyksen. Uskaltaisi kertoa, että ei kyseessä ole oikeasti mikään hoito, ainoastaan ilmainen huumejakelu.

– Miksi meidän pitäisi estää ihmisiä käyttämästä kun se ei onnistu? kysyi Mauri vuorostaan minulta.

Niin, en tiedä, mutta jos lopettaisimme lässyttämisen korvaushoidosta hoitona, voisimme muuttaa monia asioita ja pelastaa ihmisiä. Jos se miellettäisiin huumejakeluksi, sinne ei ehkä ohjattaisi vasta 18-vuotta täyttäneitä, jotka eivät ole vasta kuin kokeilleet, mutta jäävät tämän loistavan hoidon ansioista loppuelämäkseen siihen. Jos puhuisimme korvaushoidossa olevista niin kuin muuallakin, eli mieltäisimme heidät käyttäviksi ihmisiksi, ymmärtäisimme, ettei sinne pidä suunnata resursseja. Mikä järki on hoitaa käyttävää ihmistä, joka haluaa käyttää? Sama kuin mentäisiin humalaisen Arskan kanssa baariin piirtelemään tavoitekaavioita.

Alettaisiin auttamaan niitä, jotka haluaa apua ja oikeasti lopettaa. Tosin se joukko on häviävän pieni, johtuen juuri siitä, että huumeita jaetaan valtion puolesta. Houkutuksia olisi ihan ilman sitäkin, että kysytään haluatko hoitoon, jossa joudut kohtaaman itsesi vai hoitoon jossa käytetään huumeita?

Tänä päivänä lääkkeettömät hoitolaitokset on nurin, johtuen juuri korvaushoidosta. Sen kanssa voisi kilpailla vain antamalla hoidossa huumeiden lisäksi myös rahaa. Hoitolaitokset myös kilpailutetaan ja tunnetustihan on aina ollut niin, että halvin on paras. Hoitopaikat joutuvat miellyttämään asiakkaitaan säilyttääkseen ne ja sen vuoksi hoidon sisältönä onkin vain ”kaikkee kivaa”. Jollei käydä laskettelemassa niin sitten asiakas haluaa johonkin muualle. Uskomatonta pelleilyä, joka mahdollistetaan sanomalla jo aiemmin mainittu lause: ”kaikki ihmiset ovat erilaisia ja heille auttaa erilaiset asiat”.

Höpö höpö, sanon minä. Sillä ei ole mitään väliä millainen ihminen on kyseessä kun sairaus on sama. Sanooko syöpälääkäri, että kaikille hoidot on eri ja yleensä sellaiset mitä asiakas itse haluaa? Ja sanooko asiakas, että ei kiitos, en halua sädehoitoa enkä kemoterapiaa, koska ne tuntuvat ikävältä, haluan, että minun kanssani askarellaan ja että minulle puhutaan mukavia. Jokuhan voikin sanoa, mutta ei kai yksikään lääkäri suostu? Tai jos suostuukin niin toivottavasti myös kertoo, ettei se auta itse sairauteen. Voi olla kiva kokemus, mutta siinä se.

Päihdehoidossa henkilökunta kuuntelee mitä asiakas haluaa ja alkaa toteuttamaan sitä. Henkilökunta ei tiedä mikä auttaa. Henkilökunnalla voi olla jonkinlainen tuntuma siihen, tai ainakin koulutuksen johdosta pitäisi olla, ettei esimerkiksi kohtuukäyttö onnistu tai ole mitenkään mahdollista jos kyseessä on henkilö, jolla on päihderiippuvuus. Silti jos asiakas sanoo, että haluaa kohtuukäyttäjäksi, alkaa henkilökunta tukemaan sitä suunnitelmaa. Vaikka kyseessä olisi torin Arska, jonka kohdalla olisi jo tuhat kertaa nähty ettei onnistu. Siinä istutaan ja lässytetään ja kun asiakas sitten juo itsensä hengiltä sanotaan, että hän ei ollut valmis ja että se on asiakkaan vastuulla. Niin kuin tietysti viimekädessä onkin, mutta missä on henkilökunnan vastuu?

Jos ette tiedä mikä auttaa niin älkää auttako! Älkää tehkö mitään ennen kuin olette selvittäneet itsellenne mikä voisi auttaa päihderiippuvuuteen. Ennen sitä aiheutatte puheillanne ja myötäelämisellänne vai haittaa.

– Tiedätkö sinä MUKA mikä auttaa? kysyi Mauri.

– Tiedän, vastasin.

On muutama asia, joiden tapahduttua on päihderiippuvuudesta kärsivällä edes mahdollisuus selvitä. Ensinnäkin hänen tulisi tulla tietoiseksi siitä mikä häntä vaivaa. Päihderiippuvuus on nimittäin itsensä kieltävä sairaus, jota ei ole helppo nähdä itse vaikka muut näkisivät sen kuustakin katsottuna. Esimerkkinä koko kansan Matti Nykänen. Matin tyttöystävät ja lapset tietävät, että Matti on holisti. Suomen kansa tietää, että Matin ei kannattaisi juoda koska sillä on ongelma, mutta Matti itse ei tiedä. Matti antaa lausunnon lehteen, että hän ei oikein tiedä, mikä hänen suhteensa on alkoholiin.

Jos asiakas käsittää tilansa sairautena ja näkee sen aiheuttamat seuraukset sekä itselle, että ympäristöön, voi hän  motivoitua lopettamaan. Sen jälkeen hänen tulisi saada tietoa siitä miten eletään raittiina. Turha henkilökunnan on sitä kysellä asiakkaalta. Mistä helevetistä se sen tietäisi? Sehän on ollut jurrissa 60-luvulta asti ja jollei se pysy hiusmuodissa mukana niin en usko, että sillä voisi olla tietoa raittiista elämästäkään. Sitä paitsi, jos se sen tietäisi niin eikös se olis jo raitistunut ajat sitten.

Asiakkaan tulisi oppia käsittelemään tunteitaan, koska ne on juuri ne mihin juodaan ja vedetään. Ehkä voitaisiin varovasti Vesallekin kertoa, että on olemassa muitakin tunteita kuin vitutus ja oikeastaan sekään ei ole tunne.

Ja sitten henkilökunta voisi kerätä myös tietoa siitä minkälaista yleensäkin on Suomessa elää ilman päihteitä. Tietoa siitä saa ihan vaikka olemalla itse selvin päin. Vaikka edes viikon. Jokainen viikonkin selvin päin ollut tietää, ettei se ole välttämättä helppoa. Kannattaa siis huomioida se, että olette tarjoilemassa asiakkaalle tulevaisuutta, jossa ollaan ikuisesti selvin päin, siitä ei ehkä ihan ilman tukea selviä.

No, Arskalla ehkä on mahdollisuus tämän päivän Suomessa, johtuen juuri siitä, ettei häntä ole alettu hoitamaan. Raimo päätyy vapauduttuaan korvaushoitoon ja Vesakin jatkaa sitoutumistaan kunnes kuolee.

– Tämän päivän narkomaanit onneksi elävät pitkään, naurahtaa Mauri ja tietää, että se on heidän ansioitaan.

Itse mietin, että syytään. No mitä sitä elämänlaadusta kunhan pituutta riittää. Ja eihän sitä tiedä, voihan olla, että Maurin hoito ihan kohta alkaa toimimaan. Ainakin olen kuullut yhdestä tyypistä, jolla se auttoi ja se oli mennyt yliopistoon. En viitsinyt sanoa, että tiedän muitakin narkkareita, jotka ovat yliopistossa, mutten pidä heitä kovin onnistuneina. Vaan nimenomaan narkkareina. Ja mitäpä niistä muutamasta tuhannesta ”Vesasta”, kun se yks meni yliopistoon.