…kun valtio huumekaupan kaappasi ja muita kusetuksia

Jos jostain vähemmistöstä pitäisi olla huolissaan ja sääliä epäoikeudenmukaisuuksista, on se huumekauppiaat. Heiltä nimittäin vietiin leipä pöydästä ja sanottiin, että eläpä nuolaise ennen kuin tipahtaa… kannattaa nimittäin nuolaista vasta sitten, kun on jo tipahtanut. Ja silloinhan on jo myöhäistä. Sen lisäksi, että poloisilla ei ole pokaa, koska koko onneton nistiremppala kipittää kiltisti joka aamu kupille, jonka valtio tarjoaa, on kohtelu muutenkin epätasa-arvoista. Kun pikkudiileri, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Raimoksi, ojentaa nuhruisen taskussa hautuneen subunsa henkensä pitimiksi, nappaa hänet lain pitkä koura ja ojentaa kovin. Tuomio tulee. Samaan aikaan lääkäri, jota tässä nyt kutsumme Mauriksi, koska se mielestäni sopii sanan lääkäri kanssa, jakaa samaa ainetta vasemmalle ja oikealle, ja saa osakseen hyväksyntää ja jopa ihailua. Edustaahan hän yhtä niistä älyköistä, jotka keksivät, että huumeriippuvuudesta voi selvitä vain ja ainoastaan käyttämällä niitä paljon ja koko ajan.

Tasa-arvon nimissä pitäisi myös Raimolle antaa, jossei nyt palkintoa niin edes kiitos. Samalla aineellahan hänkin hoitaa asiakkaitaan. Mutta ei. Raimolla ei ole asiaa huumemarkkinoille. Siitä pitää huolen sekä poliisi että Rise, jonka hellässä huomassa Raimo hiljaa pohtii pieleen mennyttä elämäänsä. Vaikka Raimo miten pohtii, hän ei ymmärrä.

Maurikaan ei ymmärrä, mutta hän ei näytä sitä. Eivätkä Maurin työkaveritkaan, olkoot he vaikka Ritvoja, oikein ymmärrä. Siksi heistä onkin parasta, ettei kukaan edes pysähdy miettimään. ”Ollaan niin kuin ei oltaiskaan”, näyttäisi olevan hoitohenkilökunnan motto.

Eräänä päivänä, ihan kauniina sellaisena, tapasin Maurin ja kysyin muutaman kysymyksen, joita olin pitkään miettinyt. Ensimmäinen niistä oli se, että kun korvaushoidossa annetaan huumeriippuvuudesta kärsivälle sitä samaa ainetta, jota hän muutenkin käyttää, niin eikö se ole sama asia, kuin että alkoholistille annettaisiin hoidoksi viinaa? Tai jos haluttaisiin muuttaa se lääkkeeksi niin ihan vaan etanolia.

– Ei, sanoi Mauri. -Ja sitä paitsi tulee paljon halvemmaksi antaa huumeriippuvaisille aineet, kuin että he joutuisivat rikollisin keinoin hankkimaan rahansa niihin. Ei yhteiskunnan tarvitse kärsiä vai olisiko sinun mielestäsi oikeudenmukaista, että me kunnon ihmiset joutuisimme pelkäämään ja olemaan narkomaanien rikosten kohteina?

– Ei olisi, vastasin hetken mietittyäni.
Ja tosiaan eihän sellaisen pillerin todellinen hinta voi olla kovinkaan paljon: vettä, kalkkia, bubrenorfiinia ja ehkä jotain sidosaineita. Mutta mitä maksaa, kun perustetaan klinikoita ja pestataan sinne hoitohenkilökuntaa? Tekemään mitä? Sitä samaa, mitä Raimo olisi tehnyt melkein omakustannushintaan. Jakamaan huumeita. Ja ai niin, näyttelemään. Näyttelemään, että kyseessä olisi oikeasti jonkinlainen hoito, joka auttaisi huumeriippuvuudesta toipumiseen. Siinä saakin olla aika pokerinaama, että siihen pystyy, kun vuodesta toiseen katsoo Vesaa, joka kipittää kiltisti kuppinsa perässä. Vuosi vuodelta Vesa käy valkoisemmaksi, nyt jo niin, että oikein aurinkoisella säällä hänestä näkyisi läpi, jollei sen nappiverkkarit olisi niin paskasta parkkiintuneet, ettei niitä läpäise mikään. Vesa vetää laillisen annoksensa lisäksi kaikkea muutakin. Mitä vaan, koska Vesan on pakko. Vesa on nimittäin narkomaani. Yöt se hiippailee verkkokellareissa ja pöllii milloin kiiltokuvia ja milloin lastenrattaita toivoen, että ne saisi vaihdettua mihin vaan mikä toimisi. Ritva on hoitanut Vesaa jo viisi vuotta.  Ritva päättelee, että tämä on se lopputulos johon pyrittiin. Ja onhan muutosta tapahtunut: ennen hoitoa Vesa veti vain silloin kun jostain sai, nyt hän vetää ihan joka päivä, myös jouluna ja juhannuksena.

Ja Vesa oli kertonut Ritvalle, että ennen kuin hoito oli alkanut, oli hän ollut lähellä lopettaa koko vetämisen, koska se oli ollut niin vaikeata. Ritva ei mieti sitä, että ainoa syy miksi kukaan maailman narkomaaneista koskaan haluaisin lopettaa käyttämisen, on se, että se on liian vaikeata ja seuraukset ovat liian kovia. Ettei enää kerta kaikkiaan kestä sitä. Ettei halua olla ilman asuntoa. Ettei halua myydä mummoaan ja istua linnassa. Ritva ei ajattele sitäkään, että huumeet on niin kuin olisi joka päivä tivolissa ekaa kertaa. Ne on niin kuin ensirakkaus, joka toistuu joka päivä uudelleen. Miksi kukaan lopettaisi mitään sellaista, mikä aiheuttaisi vain hyvää? Onhan Ritva ja Mauri yhdessä tuumin varmistaneet sen, että ongelmia ei enää tule. Huumeita riittää ja niiden jakaminen tuntuu ihan hyvältä, kunhan kutsumme niitä lääkkeiksi.

Toinen kysymykseni koski riippuvuutta, mutta Mauri pysäytti minut heti, sanomalla:

– Se on vain yksi selitysmalli. Ei kyseessä ole välttämättä riippuvuus tai sairaus. Jotkut vaan ovat tuollaisia, sanoi Mauri ja jatkoi:

– Voi olla,  että se menee siitä sitten ittellään ohi tai jos ei mene niin kuitenkin ihmiset ovat niin erilaisia, että ei voi yhtään tietää mikä kellekin auttaa. Tänä päivänä tätä työtä tehdään asiakaslähtöisesti, sanoi Mauri ja nipisti minua poskesta.

– Jos asiakas ei koe, että hänellä on ongelmaa niin keitä me olemme sitä hänelle kertomaan, kysyi Mauri.

– Eli eikö kukaan tiedä mistä tässä kaikessa on kysymys? kysyin ihmetellen, koska minulle asia oli aivan päivänselvä. Eikös päihderiippuvuus aiheuttanut Suomessa niin valtavia kuluja, että se motivoisi tutkijat selvittämään mistä on kyse ja mikä siihen auttaa? Itse voisin ihan ilman Himasen tulevaisuuustutkimusrahoituksen kaltaisia masseja tehdä nopean arvion siitä mistä on kyse ja mihin tulevaisuudessa mennään tämän asian tiimoilta: Jos katson Arskaa torilla niin jo siitä voin päätellä jotain. Arska ei juo siksi, että olisi kivaa tai bileet tiedossa. Arska ei myöskään juo siksi, että hän olisi tyhmä, vaikka vuosikymmenien tärpätit onkin jokusen aivosolun liuottanut. Arska tietää, että kuset housuissa on ikävää ja rappukäytävässä nukutaan juuri juomisen takia. Arskalla oli perhe ja oli mersu. Oli lapsi joka oli tärkeämpi kuin koko elämä. Silti Arska irrotti otteen kaikesta siitä, koska Arska juo. Eikä Arska ollut ”tollanen” syntyessään. Firman bileissä se oli kuin muutkin. Otti ja seuraavana päivänä ei ottanut. Ennen kuin se alkoi ottamaan seuraavana päivänäkin. Kun vaimo alkoi oirelemaan muuttamalla siskonsa luokse teki Arska päätöksen ja lupauksen lopettaa tai pitää ainakin taukoa. Ja yhtenä päivänä, kun ne päätökset tauoista ja lopettamisista oli juotu jo niin monta kertaa, ettei niitä ollut ketään kuuntelemassa, Arska tajusi ettei voisi lopettaa. Sitä Arska ei tajunnut, miksei se onnistunut: pitihän miehen sanaan voida luottaa.

Kun juo, Nurmion sanoin pellot ja kaappikellot, vaikkei haluisi, niin mistä on kyse? Selkärangattomuudestako? En usko. Suomalainen mies jos kuka on tunnettu sisukkuudesta, joka kuitenkin kuningas alkoholin edessä valuu maan rakoon.

Mielestäni on päivänselvää, että kyseessä on sairaus. Ja joka muuta väittää puhuu täyttä paskaa, motiivinaan joko hyötyä omasta tai jonkun toisen päihderiippuvuudesta. Sairauskäsitystä tukee myös se, että näyttäisi olevan niin, että kun kerran hallinnan menettää, se ei enää palaudu. On tutkimuksia, joissa on kuvattu sitä mitä päihteet aivoille tekevät. Ne synnyttävät eräänlaisen palkintoradan, josta sitten muodostuu pakkomielle ja riippuvuus, jota ilman ihminen ei pysty elämään. Hänen vaihtoehdoikseen jäävät joko ruokkia palkintorataa koko ajan tai lopettaa kokonaan. Ikuisesti. Ja silloin alkaa tuntumaan pahalta ja se on se syy miksei lopettaminen  käy ihan noin vain. Jotain samaa siinä on kuin pakko-oireisessa häiriössä, jossa henkilön täytyy vaikkapa räpsytellä valoja tuhat ja yksi kertaa torjuakseen ahdistuksen. Se mielletään helposti sairaudeksi, mutta se, että Arska vetää elämänsä vessasta alas, ei. Ehkä siksi, että pelätään, että se pääsee liian helpolla. Sehän voisi sanoa, että no ku emmä voi tälle mitään ku mää oon sairas. Mitä sitten? Jos olisimme yhdessä päättäneet, että kyseessä on sairaus, voisimme kertoa Arskalle, että apua on tarjolla. Et ole vastuussa sairaudestasi, mutta toipumisestasi olet.

Mutta koska Mauri ja kumppanit haluavat pitää tilanteen epämääräisenä, on ehkä parempikin, että Arska juo eikä yritäkään lopettaa. Todellista apua ei nimittäin ole tarjolla. Ei ainakaan Maurin tai Ritvan puljussa. Arska on onneksi hyvässä asemassa. Häntä ei ala kukaan hoitamaan juottamalla viinaa, vaikka hän sitä toivoisikin.

Toisin on Vesalla. Vesasta on alkanut tuntua siltä, ettei hoito oikein auta. Ainakaan jos tavoitteena olisi se, ettei hän enää käyttäisi huumeita. Kerran hän puhui aiheesta Maurille ja Ritvalle. Hän kertoi, että oli ajatellut lopettaa koko hoidon, koska se ei oikein tuottanut tuloksia. Sekä Mauri, että Ritva pelästyivät ja vakuuttivat Vesan siitä, että lopettaminen johtaisi retkahtamiseen. Vesa ei kehdannut kysyä, että mihin hän voisi retkahtaa, sillä hänhän koko ajan käytti kaikkia mahdollisia aineita.

– Minkälaisia tuloksia olette saaneet? kysyin seuraavaksi.

– Voi, todella hyviä, vastasi Mauri. Melkein kaikki ovat sitoutuneet hoitoon!Tiedätkö mitään muuta hoitomuotoa, johon narkomaanit sitoutuisivat näin hyvin?

En tiennyt, mutta en myöskään tiennyt mitään muuta hoitomuoto, jossa käytettäisiin huumeita. Maurin asiakkaat olivat siis sitoutuneet siihen ihan samaan jo ennen hoitoakin. Ja oletettavissa olisikin, etteivät Maurin asiakkaat myöskään ihan helpolla hoitoa lopettaisi. He olisivat hoidossa juuri niin kauan kun sitä jatkettaisiin. Niin kauan, että joku uskaltaisi paljastaa vedätyksen. Uskaltaisi kertoa, että ei kyseessä ole oikeasti mikään hoito, ainoastaan ilmainen huumejakelu.

– Miksi meidän pitäisi estää ihmisiä käyttämästä kun se ei onnistu? kysyi Mauri vuorostaan minulta.

Niin, en tiedä, mutta jos lopettaisimme lässyttämisen korvaushoidosta hoitona, voisimme muuttaa monia asioita ja pelastaa ihmisiä. Jos se miellettäisiin huumejakeluksi, sinne ei ehkä ohjattaisi vasta 18-vuotta täyttäneitä, jotka eivät ole vasta kuin kokeilleet, mutta jäävät tämän loistavan hoidon ansioista loppuelämäkseen siihen. Jos puhuisimme korvaushoidossa olevista niin kuin muuallakin, eli mieltäisimme heidät käyttäviksi ihmisiksi, ymmärtäisimme, ettei sinne pidä suunnata resursseja. Mikä järki on hoitaa käyttävää ihmistä, joka haluaa käyttää? Sama kuin mentäisiin humalaisen Arskan kanssa baariin piirtelemään tavoitekaavioita.

Alettaisiin auttamaan niitä, jotka haluaa apua ja oikeasti lopettaa. Tosin se joukko on häviävän pieni, johtuen juuri siitä, että huumeita jaetaan valtion puolesta. Houkutuksia olisi ihan ilman sitäkin, että kysytään haluatko hoitoon, jossa joudut kohtaaman itsesi vai hoitoon jossa käytetään huumeita?

Tänä päivänä lääkkeettömät hoitolaitokset on nurin, johtuen juuri korvaushoidosta. Sen kanssa voisi kilpailla vain antamalla hoidossa huumeiden lisäksi myös rahaa. Hoitolaitokset myös kilpailutetaan ja tunnetustihan on aina ollut niin, että halvin on paras. Hoitopaikat joutuvat miellyttämään asiakkaitaan säilyttääkseen ne ja sen vuoksi hoidon sisältönä onkin vain ”kaikkee kivaa”. Jollei käydä laskettelemassa niin sitten asiakas haluaa johonkin muualle. Uskomatonta pelleilyä, joka mahdollistetaan sanomalla jo aiemmin mainittu lause: ”kaikki ihmiset ovat erilaisia ja heille auttaa erilaiset asiat”.

Höpö höpö, sanon minä. Sillä ei ole mitään väliä millainen ihminen on kyseessä kun sairaus on sama. Sanooko syöpälääkäri, että kaikille hoidot on eri ja yleensä sellaiset mitä asiakas itse haluaa? Ja sanooko asiakas, että ei kiitos, en halua sädehoitoa enkä kemoterapiaa, koska ne tuntuvat ikävältä, haluan, että minun kanssani askarellaan ja että minulle puhutaan mukavia. Jokuhan voikin sanoa, mutta ei kai yksikään lääkäri suostu? Tai jos suostuukin niin toivottavasti myös kertoo, ettei se auta itse sairauteen. Voi olla kiva kokemus, mutta siinä se.

Päihdehoidossa henkilökunta kuuntelee mitä asiakas haluaa ja alkaa toteuttamaan sitä. Henkilökunta ei tiedä mikä auttaa. Henkilökunnalla voi olla jonkinlainen tuntuma siihen, tai ainakin koulutuksen johdosta pitäisi olla, ettei esimerkiksi kohtuukäyttö onnistu tai ole mitenkään mahdollista jos kyseessä on henkilö, jolla on päihderiippuvuus. Silti jos asiakas sanoo, että haluaa kohtuukäyttäjäksi, alkaa henkilökunta tukemaan sitä suunnitelmaa. Vaikka kyseessä olisi torin Arska, jonka kohdalla olisi jo tuhat kertaa nähty ettei onnistu. Siinä istutaan ja lässytetään ja kun asiakas sitten juo itsensä hengiltä sanotaan, että hän ei ollut valmis ja että se on asiakkaan vastuulla. Niin kuin tietysti viimekädessä onkin, mutta missä on henkilökunnan vastuu?

Jos ette tiedä mikä auttaa niin älkää auttako! Älkää tehkö mitään ennen kuin olette selvittäneet itsellenne mikä voisi auttaa päihderiippuvuuteen. Ennen sitä aiheutatte puheillanne ja myötäelämisellänne vai haittaa.

– Tiedätkö sinä MUKA mikä auttaa? kysyi Mauri.

– Tiedän, vastasin.

On muutama asia, joiden tapahduttua on päihderiippuvuudesta kärsivällä edes mahdollisuus selvitä. Ensinnäkin hänen tulisi tulla tietoiseksi siitä mikä häntä vaivaa. Päihderiippuvuus on nimittäin itsensä kieltävä sairaus, jota ei ole helppo nähdä itse vaikka muut näkisivät sen kuustakin katsottuna. Esimerkkinä koko kansan Matti Nykänen. Matin tyttöystävät ja lapset tietävät, että Matti on holisti. Suomen kansa tietää, että Matin ei kannattaisi juoda koska sillä on ongelma, mutta Matti itse ei tiedä. Matti antaa lausunnon lehteen, että hän ei oikein tiedä, mikä hänen suhteensa on alkoholiin.

Jos asiakas käsittää tilansa sairautena ja näkee sen aiheuttamat seuraukset sekä itselle, että ympäristöön, voi hän  motivoitua lopettamaan. Sen jälkeen hänen tulisi saada tietoa siitä miten eletään raittiina. Turha henkilökunnan on sitä kysellä asiakkaalta. Mistä helevetistä se sen tietäisi? Sehän on ollut jurrissa 60-luvulta asti ja jollei se pysy hiusmuodissa mukana niin en usko, että sillä voisi olla tietoa raittiista elämästäkään. Sitä paitsi, jos se sen tietäisi niin eikös se olis jo raitistunut ajat sitten.

Asiakkaan tulisi oppia käsittelemään tunteitaan, koska ne on juuri ne mihin juodaan ja vedetään. Ehkä voitaisiin varovasti Vesallekin kertoa, että on olemassa muitakin tunteita kuin vitutus ja oikeastaan sekään ei ole tunne.

Ja sitten henkilökunta voisi kerätä myös tietoa siitä minkälaista yleensäkin on Suomessa elää ilman päihteitä. Tietoa siitä saa ihan vaikka olemalla itse selvin päin. Vaikka edes viikon. Jokainen viikonkin selvin päin ollut tietää, ettei se ole välttämättä helppoa. Kannattaa siis huomioida se, että olette tarjoilemassa asiakkaalle tulevaisuutta, jossa ollaan ikuisesti selvin päin, siitä ei ehkä ihan ilman tukea selviä.

No, Arskalla ehkä on mahdollisuus tämän päivän Suomessa, johtuen juuri siitä, ettei häntä ole alettu hoitamaan. Raimo päätyy vapauduttuaan korvaushoitoon ja Vesakin jatkaa sitoutumistaan kunnes kuolee.

– Tämän päivän narkomaanit onneksi elävät pitkään, naurahtaa Mauri ja tietää, että se on heidän ansioitaan.

Itse mietin, että syytään. No mitä sitä elämänlaadusta kunhan pituutta riittää. Ja eihän sitä tiedä, voihan olla, että Maurin hoito ihan kohta alkaa toimimaan. Ainakin olen kuullut yhdestä tyypistä, jolla se auttoi ja se oli mennyt yliopistoon. En viitsinyt sanoa, että tiedän muitakin narkkareita, jotka ovat yliopistossa, mutten pidä heitä kovin onnistuneina. Vaan nimenomaan narkkareina. Ja mitäpä niistä muutamasta tuhannesta ”Vesasta”, kun se yks meni yliopistoon.