Retkahdus kuuluu toipumisprosessiin?

Ei muuten kuulu. Se kuuluu käyttämiseen. Retkahdus voi joidenkin ihmisten kohdalla johtaa siihen, että he havahtuvat tilanteensa vakavuuteen. He saattavat alkaa työskentelemään kovemmin raittiuden eteen.
Toipumisprosessiin retkahtaminen ei kuitenkaan kuulu. Siinä prosessissa ei ole sellaista vaihetta, jonka nimi on retkahtaminen.
Retkahtaminen on toisenlaisen prosessin lopputulos. Jos ihminen lähtee raitistumaan ja tavoittelemaan elämän kokoista muutosta, hänessä alkaa tapahtumaan erilaisia muutoksia.
Esimerkkihenkilömme Esa esimerkiksi on käyttänyt huumeita 15 vuotta ja menettänyt kaiken mitä menettää voi, viimeistä itsekunnioituksen ripettä myöden. Esa on käyttänyt huumeita vielä pitkään sen jälkeenkin kun ei olisi oikeastaan enää halunnut. Lopettaakaan hän ei ole osannut eikä siihen kyennyt.
Entäs jos Esa viimeisillä voimillaan ja kuntansa loppurahoilla, tietenkin omasta tahdostaan, pääsee hoitoon? Mitä tapahtuu?
Ensin Esa on katkolla,  jossa mittaillaan verenpainetta ja lääkitään pahimmat oireet, ettei Esa esimerkiksi kramppaa itseään hengiltä. Hänen päihdehistoriansa kartoitetaan ja käydään yleensä yksi varsinainen hoitokeskustelu. Keskustelun sisältö ehkä vaihtelee vähän sen mukaan kuka on töissä, mutta sen avulla voidaan kurkistaa Esan mieleen. Jos halutaan. Esa saattaa kertoa ajatuksiaan tai sitten ei. Korkeintaan kaksi viikkoa ja Esan hoito katkaisussa päättyy. Se on mennyt hyvin. Esa on ollut käyttämättä kaksi viikkoa. Hoito ei ole keskeytynyt vaan se on tehnyt juuri sen mikä sen tarkoituskin on: katkaissut käyttämisen.
Hyvä.
Mitähän Esa miettii? Ehkäpä tallustelee muovikassi kädessään katuja. Luultavasti hän ajattelee niitä samoja ajatuksia kuin ennen hoitoon menoakin. Miten ne olisivat muuttuneet? Jos pelkkä käytön katkaiseminen muuttaisi ihmisen ajatusmaailmaa niin silloinhan kaikki vankilaan joutuvat ja siellä päänsä selvittäneet saisivat myös uuden ajatusmaailman. Toki ajatus leikkaa kirkkaammin kun verenkierrossa ei ole muuta kuin sitä mitä sinne kuuluu ja joskus vankilassa lupaukset paremmasta huomisesta tuntuu todemmilta.
Esa on kuitenkin käyttänyt 15 vuotta elämästään siihen, että hän selviytyy ja ainoa keinoa selviytyä on pysyä ”hyvissä”. Esa on ehkä myynyt kamaa, varastellut autoja tai näpistellyt kaupoista saadakseen aineita. Lisäksi hän on 15 vuotta päättänyt miltä hänestä tuntuu. Aineiden avulla se nimittäin on mahdollista. Mikään tai kukaan ei ole tullut Esan ja kaman väliin. Esa on nähnyt kun kaverit kuolee vierestä, pettänyt ja tullut petetyksi.
Esa osaa kusettaa, mutta Esa ei osaa puhua totta. Eikä Esalla ole mitään ajatustakaan siitä, että miksi niin pitäisi tehdä? Esan moraali on eri kuin vastaantulijoiden. Hän tietää, että poliisi on natsisika jolle ei auta puhua tai lähtee henki. Sitä hän ei ymmärrä miksi olisi väärin ottaa toisen omaa tai tehdä pystyryöstö jos tarve vaatii.
Ja sellaisena Esa nyt tallustaa kasseineen kohti sitä hetkeä, että joku kaveri, jolla on kamaa tulee vastaan. Muitahan Esa ei tunne kuin niitä, joilla on joka päivä juhlapäivä. Minkälaisilla resursseilla Esa vastustaisi pakottavaa tarvetta käyttää, joka hänelle on kehittynyt päihderiippuvuuden myötä? Sehän Esalta ei poistu vaikka olisikin vähän aikaa selvin päin.
No ei Esa selviä ja hänen kauttaan ei oikeastaan vielä voida puhua retkahduksesta, koska hän ei ollut toipunut. Ei ollut tapahtunut toipumisprosessia.
Entäs jos Esa pääsisi jatkohoitoon? Se taitaa tänä päivänä olla jo ihme, mutta niitäkin kuulemma tapahtuu. Leikitään, että Esa pääsee paikkaan, jossa oikeasti tehdään jotain. Ei siis sellaiseen, jossa annetaan salilippu ja ruokaa. Sellaiseen,  jossa ehkä näytellään asiakkaille monisteita ja kysellään heiltä, että miten heitä tulisi hoitaa, vaikka olemassa on jo konsepti, jolla toipuminen on mahdollista. Se ei auta kaikkia, koska kaikki eivät halua lopettaa käyttämistä. Se auttaa niitä, jotka haluavat lopettaa. Silti sitä ei haluta käyttää. Sanotaan vaan, että ihmiset ovat erilasia ja eri ihmisille sopii eri asiat.
Mielestäni totuus ja rehellisyys sopii ihan kaikille. Näissä hoitopaikoissa, joissa hoitona on moniste, joissa ei saa ryhmätilanteessa puhua omista asioistaan, koska joku voi kertoa jollekin, on kivaa ja aika helppoakin. Henkilökunta tukee jatkamaan samaa puhumattomuutta, kohtaamattomuutta ja kertoo, että kyseessä on asia, jonka voi ratkaista ottamalla itseään niskasta kiinni. Se onnistuu kuulemma etenkin jos asiakas on hyvistä lähtökohdista.
Asiakkaat tuntevat olevansa luusereita kun palaavat kerta toisensa jälkeen hoitoon epäonnistuneina. He ihmettelevät mikseivät he saa elämäänsä järjestymään, vaikka ohjeet olivat selvät: älä käytä! He eivät tiedä, että se johtuu siitä, ettei heitä hoideta oikeasti. Ruokinta, monisteiden jako, piirissä istuminen hiljaa, salilla käynti ja elokuvan katselu ei ole päihdehoitoa. Se voi olla osa sitä, mutta pelkästään se on vain sitä mitä se on. Joku voi voimaantua piiristä tai oivaltaa monisteesta jotakin. Silti se ei yleensä riitä ja asiakkaat eivät palaa hoitoon siksi, että he olisivat tyhmiä vaan siksi, että henkilökunta ei tiedä mitä tekee.
Esan hoidossa aletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja myös Esan on alettava puhua niistä. Oikeastaan Esan kohdalla kaikki on helppoa, tuetaan sitä vaan tekemään kaikki ihan päinvastoin mitä se ennen teki. Hoidossa on ihmisiä, jotka ovat käyneet saman läpi ja oppineet elämään ilman huumeita. He ovat pohtineet elämänsä läpi niin tarkoin, ettei jää mitään epäselvää siitä, millaista tuhoa päihteiden käyttö on tuottanut itselle ja muille. Ällistyttävää kyllä, vaikka elää itse resuisen elämänä läpi sekaisin kuin seinäkello, asiakkaalla saattaa olla todella voimakas käsitys siitä, että kaikki on mennyt hyvin. Todellisuus on saatava esiin.
Tulevaa kannattaa myös hieman suunnitella. Milläs pärjätään kun alkaa tuntumaan pahalta? Entäs jos joku läheinen kuolee. Tai jos vaan katkeaa kynsi. Se voi nimittäin riittää vastoinkäymiseksi. Ja yleensä juuri se. Ihminen joka on elänyt keskellä hävitystä elämänsä saattaa hyvinkin kestää suuria kriisejä, mutta ei niitä pieniä. Etenkään kun se hemmetin tunne-elämäkin alkaa ilmoitella itsestään ekaa kertaa sitten lapsuuden. Lapsuuden tasollehan se tunne-elämän kehitys on jäänytkin ja Esakin varmaan ainakin pari kertaa vetää itkupotkut ennen hoidon päättymistä.
Hoidossa Esa oppii siis puhumaan, luottamaan, ja muuttamaan jopa moraalikäsityksensä. Kun ennen kaikki olivat urpoja ja kusipäitä niin nyt Esalle tulee tippa linssiin kun Kaitsun hoito päättyy. Kaitsu on kiva.
Esa on oppinut, että aamulla ylös ja illalla nukkumaan. Päivän kerrallaan hän elää sellaista elämää johon ei kuulu rikollinen toiminta, ylimielinen tai vastuuton käytös.
Esimerkkimme Esa alkaa olla siinä kohtaa, että hänet voidaan ”vapauttaa”.
Ehkä sossu hommaa kämpän, mutta sekin on sitten vain alkua. Jotenkin tarvitsisi päästä kiinni ihmisiin, jotka ovat myös ilman päihteitä. Jos haluat kokeilla miltä tuntuu olla ilman päihdeongelmaakin Suomessa selvin päin ole vuosi ilman viinaa ja hämmästy. Ulkopuolisuuden tunne niissä piireissä joissa juodaan, juhlissa jne. voi olla aikamoinen. Ainakin usein joudut selittämään miksi et juo.
Esa löytää porukan, joka on selvin päin ja haluaakin olla. Yhdessä he ehkä käyvät futaamassa, tukevat toisiaan ja ehkä pitävät jopa jonkinlaisia tapaamisia, joiden tarkoituksena on raittiuden tukeminen.
Nyt ollaan siinä kohdassa mistä lähdettiin: Esa voi retkahtaa. Mutta ei suorilta. Niin ei vaan käy!
Niillä asetuksilla, joilla Esa hoidosta lähti, ei vaan voi retkahtaa. Esan ajatusmalli on sellainen, että välittömästi jos hän tunnistaa halun käyttää, hän soittaa jollekin joka tukee häntä, menee ryhmään tms. Hän ei retkahda siitä.
Retkahdusprosessi voi käynnistyä. Sen saa helpoiten käyntiin niin, että alkaa liikkumaan vanhojen kavereiden kanssa, jotka käyttävät. Tai sitten palaa rikolliseen ja epärehelliseen elämäntapaan. Näitä jonkin aikaa tehtyä alkaa kovimmankin jätkän pään säädöt muuttumaan asentoon, jossa itseensä tuntemattoman jauheen, joka on ollut jonkun perseenreiässä, ruiskuttaminen suoneen alkaa tuntua ihan järkevältä ajatukselta. Ja pian se siirtyy toiminnan tasolle. Kun eka annos on verenkierrossa, on retkahtaminen tapahtunut: on palattu käyttämään.
Siksi myös mahdollinen toipuminen tästä ei tapahdu viikossa katkolla: asetukset ovat taas alkuasennossa. Työ täytyy aloittaa alusta.
Työntekijät usein toistelevat fraasia: retkahtaminen kuuluu toipumiseen. Heillä on myös useita erilaisia nimityksiä sille, että ihminen palaa käyttämään huumeita. Niitä ovat mm. repsahdus, lipsahdus, takapakki ja kompastuminen.
Usein uutta toipumiseen liittyvää työtä ei tarvitse tehdä uudelleen. Niin viattomalta kuin ”lipsahdus” kuulostaakin, siihen usein kuolee.
Ja silloin retkahtaminen on siirtynyt liittymään kuolemiseen, toipumiseen se ei liity koskaan.