Jos jokin mielipide on henkilön ammatti, hänen kanssaan ei kannata väitellä siitä. Hieno ajatus, jonka sanoi koomikko Ismo Leikola. Jäin miettimään tätä.
Entäpä jos mielipide tai ajatus on vielä enemmän kuin ammatti? Entä jos keskustelet uskovaisen henkilön kanssa? Hänen käsityksensä ja ajatuksensa maailmasta perustuu uskoon. Se, että kaikki on Jumalan käsissä, on hänen mielipide tästä aiheesta. Siitä väitteleminen on tietenkin turhaa sillä jos uskovainen muuttaisi mielensä, mitä hän menettäisi? Ikuisen elämän nyt ihan aluksi ja lopuksi tietenkin pelkäisi joutumista helvettiin, vaikka se olisikin vähän ristiriitaista.
Mitä sellaista voisin koskaan sanoa, että kukaan luopuisi paratiisista ja neitsyistä, jotka syöttävät viinirypäleitä? Etenkin jos vielä sattuu tykkäämään viinirypäleistä. Ja miksi kenenkään kannattaisi luopua siitä? Edes ajatustasolla.
Entäs sitten jos mielipiteessä roikkuu koko elämä? Jos kuvio rikkoutuu, joutuukin helvettiin heti eikä vasta kuoleman jälkeen. Näin esimerkiksi voisi käydä jos kadottaisi uskonsa itsehoitoryhmiin. Jos eräänä päivänä alkaisikin kokea, että koko AA:n aate onkin hölynpölyä, joutuisiko siitä juomaan? Luultavasti.
Tähän varmasti liittyy se, että kaikenlaiset liikkeet, olivatpa ne millaisia tahansa, synnyttävät fanaattisuutta ja kiihkoilua, joka taas ainakin itselläni, vähentää vetovoimaa ja toimiikin ihan päinvastoin kuin mitä oli ehkä ajateltu. Pelko siitä, että jollen uskokaan tähän, se katoaa ja lakkaa toimimasta.
12-askeleen ohjelmassa puhutaan vankkumattomasta uskosta johonkin. Ilman sitä on hankalaa. Miten käy ihmiselle, jolle Jumala ei juttele? Itse olen henkilö, joka en saa selvää ”elämän ohjauksesta”. En kerta kaikkiaan ymmärrä hienovaraista vihjailua enkä suurienkaan katastrofien merkitystä ja tarkoitusta. Ateisti on väärä sana kuvaamaan minua. En tiedä miten asiat on, kuvaa parhaiten tilannettani.
En yleensä tiedä edes minne olen sukkani jättänyt, siksi olisi aika epärealistista sanoa, että olen niin hyvin perillä maailmankaikkeudesta, että tiedän mitä on ja mitä ei ole. En tiedä. Tiedän kuitenkin sen mihin uskon. Ja mihin en.
Kuitenkin tarvittaisiin tuo vankkumaton usko johonkin. Uskomatonta kyllä, se on ollut se helppo osuus. Kun olen pohtinut ohjelman askelia, on niistä ollut hyvin helppo löytää terapeuttinen kaari, joka pätee kaikkeen muutokseen. Ongelman ymmärtäminen, halu muutokseen, käsitys ja usko siihen että se on mahdollista ja tieto siitä miten se tehdään. Niihin on helppo uskoa. Vankkumattomasti.
Avainsana: jumala
Shit happens
Olipa kerran jänis. Oikea rusakko, joka loikki metsässä ja piileskeli pusikoissa. Rusakolle sattui ja tapahtui. Yhden kerran kävi kettu kiinni jalkaan ja sen jälkeen rusakko loikki kolmella jalalla. Mitä rusakko mietti elämästään? Tuskin mitään sen kummempaa kuin, että mistä löytäisi suojan tai mitä söisi seuraavaksi. Mutta mitä rusakko olisi miettinyt, jos olisi omannut vähääkään samanlaisen ajattelun kuin ihminen? Ehkä se olisi miettinyt, että miksi kettu puri juuri häntä eikä erästä viime kesänä syntynyttä rusakkoa? Tai jos rusakko ajattelisi oikein suuresti, se miettisi, että olipa onni matkassa tai jopa varjelus kuin ei kettu vienyt koko ristihuulta mennessään. Tai, että mitähän hänelle yritetään tässä opettaa?
Ovatko kaikki maailman tapahtumat oppitunteja, joiden pienin tarkoitus on kasvattaa kohdehenkilöä? Suurin tarkoitus taas vain näyttää henkilölle milloin mitäkin?
No mitä rusakko oppi? Varomaan kettua ehkä enemmän, mutta saattoi jäädä syksyn tullen rekan alle kuitenkin. Mistä syystä ja mikä senkin tarkoitus sitten oli? Entä jollei sillä ollutkaan mitään tarkoitusta?
Yhtä vähän kuin sillä, että se edelliskesäinen rusakko vaan porskutti menemään, löysi aina vaan maukkaampia ruohotuppoja, synnytti kymmenen pentuetta uusia rusakkoja ja lopulta kuoli onnellisena nukkuessaan. Olematta yhtään sen viisaampi, kauniimpi tai ymmärtämättä yhtään sen enempää, kuin se rekan alle juossut jalkapuolikaan.
Shit happens on hyvä toteamus elämästä. Sellaista se on. Asiat, jotka tapahtuvat ihmisen hallinnan ulkopuolella, vain tapahtuvat ja niille ei voi mitään. Ainoa asia jolle voin on se, mitä ajattelen noista tapahtumista. Suhtautumistavan voin aina valita.
Kun maitomuki kaatuu pöydälle on siitä minimioppi se, että tajuaa siivota sen ja ettei kaada mukia heti uudelleen. Ja sehän riittää. Tuskin sitä tapahtuu minkään ulkopuolisen halusta opettaa minulle jotain. Se tapahtuu koska se voi tapahtua. Muki kaatuu, koska mukit ovat sellaisia että ne vaan voivat kaatua jos niitä käsittele huolimattomasti. Itse asiassa kun mietin maailmankaikkeutta ja vaikkapa vain muutamaa avaruudessa kelluvaa planeettaa, ajattelen että en usko, että maailma olisi kovinkaan kiinnostunut minusta. En usko, että olisin kovinkaan merkittävä.
Tietenkin aina löytyy se yksi henkilö, jolle käy hyvin, joka osaa kertoa, että kysymys on siitä, etten tajua jotakin. Teen jotakin väärin tai ainakin ajattelen väärin.
Jos tapahtumat ovat sellaisia, joihin en mitenkään voi itse vaikuttaa niin ne eivät ole seurausta ajattelustani tai teoistani enkä näin ollen voi niitä mitenkään muuttaa tai estää.
Jos koittaisin etsiä jotakin vihjettä tai suuntaa johon ”mua yritettäisiin ohjata” tapahtumien avulla olisi tulkintani tämä: ”älä mene töihin, mutta hanki rahaa ja äkkiä. Älä jää kotiin, mutta pysy kotona äläkä mene minnekään. Yritä saada elämällesi jokin suunta, mutta älä vaan suunnittele mitään.”
Jos minua siis jokin tai joku yrittää ohjata, opastaa ja neuvoa, hänen täytyy olla umpihullu sekopää, jollaisen ohjeita en halua. Tai sitten en ymmärrä vihjeitä oikein.
Entä jos elämä vaan on tällaista? Asioita sattuu ja tapahtuu. Jotkin asiat tuntuvat minusta kivoilta ja jotkut taas eivät. Entä jos ihan kaikki onkin vaan sattumaa? Entä jos onkin vain ihan pieni joukko asioita, joihin voin vaikuttaa ja muihin asioihin vain suhtautua? Pelottavaa, mutta myös vapauttavaa.