Muutama sana pyhästä liitosta

Avioliitto, jonka kai pitäisi olla kahden ihmisen välinen sopimus siitä, että katsellaan yhdessä tätä elämää ja kuljetaan samaa matkaa. Sopijoita on kaksi. Siis ne, jotka sinne ”sohvan mutkaan” yhdessä päätyvät työpäivien jälkeen telkkaria katsomaan tai mitä nyt haluavatkin tehdä. Kaksi henkilöä kuuluu tähän liittoon, eikä sen pitäisi muille kuulua.
Mutta kuuluu. Ja vaivaa sekä häiritsee niin, että se on otettu oikein asiakseen kieltää, että ketkä tuota sopimusta eivät saa tehdä. Miehet eivät sitä keskenään saa tehdä. Siis edes aikuiset miehet. Tällaiset oikeudet ei vaan joidenkin mielestä homoille kuulu. Ja piste. Ei, vaikka olisivat naishomoja.

Mielestäni kahden ihmisen väliset sopimukset eivät muille kuulu ja tässäkin voisi käyttää sitä ihmeellistä lausetta, jolla osoitetaan, että ollaan suvaitsevaisia, että ”senkus ovat homoja kunhan eivät tule minun panemaan”. Tässä tapauksessa niin, että ”senkus menevät naimisiin kunhan eivät menen minun kanssa”. Pelko pois. He eivät mene sinun kanssasi, saat itse valita puolisosi tai olla valitsematta.

Jos liittoja yleensäkään kuuluisi kieltää, niin mielestäni pitäisi kieltää ne liitot, joihin liittyy väkivaltaa. Ja kun silmäni suljen, en mitenkään ensimmäiseksi mielikuvakseni saa kuvaa kahdesta homosta toisiaan hakkaamassa, vaikka niinkin varmaan tapahtuu. Yleisempää se kuitenkin varmaan on suhteissa, joissa ovat nämä kaksi siunattua osapuolta, joilla on oikeus tämä pyhäliitto solmia, mies ja nainen.

Sosiaalialan opintojeni edetessä sain kerran paperin käteeni, jossa kerrottiin, miten sosiaalityöntekijän tulisi suhtautua tavatessaan perheväkivallan uhrin, joka yleensä on nainen. Ihmettelin miksi aiheesta on tarvinnut oikein ohjeet kirjoittaa, koska mielestäni yksi lause riittäisi antamaan riittävän opastuksen. Se lause olisi: jätä puolisosi heti ja lähde pois!
Kirjallisissa ohjeissa kuitenkin opastettiin siihen, miten pitäisi tunnistaa puolisossa ne merkit, jotka enteilevät väkivaltaa ja niiden ilmentyessä paeta paikalta. Ymmärrän, että pitää paeta, mutten sitä miksi koskaan tulla takaisin? Rakkaudestako? Ohjeiden mukaan pitää myös suunnitella erilaisia pakoreittejä ikkunoista ja ovista, sekä pysytellä suhteessa väkivallan tekijään niin, että aina on jokin huonekalu uhrin ja tekijän välissä.
Tällaisessa suhteessa pysyminen ei ole rakkautta vaan jotain ihan muuta. Se on läheisriippuvuutta ja sairautta. Mikä ihmeen ohje ammatti-ihmiseltä on sellainen, että käy etukäteen sanomassa naapureille, että jos meiltä kuuluu meteliä niin soita poliisi ja ambulanssi? Pakkaa turvalaukku valmiiksi? Muista ottaa lapset mukaan? Jos sinua kuitenkin hakataan niin muista suojata käsilläsi päätäsi ja vatsan seutua, huutaa apua ja muistaa, ettei väkivallan kohteella ole mitään hävettävää?
Näin turvaohjeissa kuitenkin lukee ja hävettävää mielestäni onkin ohjeiden tekijöillä sekä Suomen sosiaalitoimella, joka päihteidenkäytön mahdollistamisen lisäksi mahdollistaa myös perheväkivallan jatkumisen. Uhria tsempataan ja lohdutetaan sen verran, että se jaksaa kestää taas seuraavat ”tukkajuhlat”, muttei taaskaan puhuta suoraan tai edes totta. Ei sanota, että lähde nyt hyvä ihminen pois sieltä ja heti. Tai anneta vastuuta hänelle, jolle se kuuluu.

Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, niin uhrille. Hän valitsee jäädä. Hän saattaa toivoa, että tekijä muuttuu ja tietää, ettei ketään saisi lyödä ja niinhän se onkin. Voin myös mennä makaamaan moottoritielle, koska tiedän, ettei kenenkään päälle saa autolla ajaa. Ja kun rekka huristelee yli voin ennen viimeistä henkäystä huutaa, että ei saa ja tietää, että minä olin oikeassa, mutta otsaan sattuu kuitenkin minua. Minä menin sinne. Minä valitsin sen.

Kysyin opettajaltani, että oletko koskaan kuullut, että suhde, jossa vaikkapa mies olisi väkivaltainen, muuttuisi ja väkivalta loppuisi? Opettaja oli hämmästyneen näköinen ja sanoi, että ei. Luokkakaveritkaan eivät olleet koskaan sellaisesta kuulleet. Kysyin, miksei kehotettaisi eroamaan ja tuettaisi siihen?
– Ei semmosta voi mennä sanomaan kun siinä on se avioliitto ja ehkä lapsia, opettaja vastasi ja minä siihen:

– Eikö juuri siksi, kun on ne lapsetkin?

Mikä oikeus kenelläkään on ylläpitää tuollaista sairasta kuvioita, joka ensinnäkin työllistää viikoittain sekä poliisit, että pelastuslaitoksen, mahdollisesti lastensuojelun ja häiritsee yleensä naapureiden yöunia? Ja, etenkin, jos siinä on sivusta seuraajina ne lapsetkin. Rakkausko?

Eikö sosiaalityöntekijän pitäisi antaa realiteettiterapiaa ja tehdä nopea laskelma, mitä yksi viikonloppu sairaalahoitoineen ja turvakotiöineen maksaa? Ja sitten kysyä siltä uhrilta, että mitä SINÄ tästä saat? Jotakinhan se uhri saa, muuten se lähtisi. Hän on nimittäin tästä kuviosta se ainoa, joka jotakin voi oikeasti muuttaa.
Miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa tällaisista kuvioista? Miksei heitä tuomita avioeroon ensimmäisen mustan silmän jälkeen? Miksei sanota, että te kaksi ihmistä olette toisillenne niin vaarallisia, että te olette molemmat lähestymiskiellossa toisiinne? Miksi tilanteen annetaan edetä siihen, että toisella on päänahka irtirevittynä silmillä, toinen linnassa ja lapset huostassa?
Itse olisin huomattavasti huolestuneempi tällaisten henkiöiden avioliitosta kuin homojen.