Temppurata

Olen saanut paljon viestejä, joissa on kyselty syytä vaikenemiseeni. Oikeastaan olen ollut sanaton. Olen seurannut mykistyneenä maailman menoa ja erityisesti yhteiskunnallisia päätöksiä, jotka linjaavat päihdepolitiikkaa. Ei ole tehnyt mieli taputtaa.

Uudet tuulet puhaltelevat päihdekuntoutukseen pääsemisen suhteen niin, että ihan tavallista narkomaania hirvittää. Vain rikkaiden perheiden päihderiippuvaiset lapset saavat laadukasta hoitoa, jos vanhemmat avaavat lompakon. Köyhän perheen poika päätyy yhteiskunnan kapeaa apua ruinaamaan. Kauniit puheet kiireellisyydestä on heitetty romukoppaan, ja tilalle on keksitty uusi uljaampi ajatus motivaation seuraamisesta. Motivaation mittaamiseksi on kehitetty melkoinen temppurata, jonka laitamilla istuu arvoisa raati arvioimassa, että onko halukkuutta riittävästi vai ei. Turun suunnalla temppurataan kuuluu monia vaiheita, joista ensimmäisessä narkomaani Sakun on ilmoittauduttava katkolle ja tietenkin myös mentävä sinne. Jos Saku, jolla on verenkierrossa koko Länsi-Suomen muuntohuumekirjo ja parikymmentä pamia, jotenkin ihmeenkaupalla sekavuustilassaan löytää katkolle, hän etenee seuraavaan vaiheeseen. Hänet vieroitetaan huumeista ja lääkkeistä, tai ainakin sitä yritetään. Sakua voi vähän ahdistaa, koska kapasiteettia elämiseen ei ole eikä ole ollut koskaan aiemminkaan. Niin hyvää ei katkonkaan mehu ole, että sen siitä voisi itseensä imeä. Siellä Saku lamppaa tupakilla eikä ymmärrä yhtään, miksi  sielua vääntää, vaikka onkin selvin päin. Jää hieno kokemus muistireseptoreihin siitä, että ilman aineita on kamalaa ja jopa hirveää.

Voi käydä niin, että joku työntekijä ottaa puheeksi jatkohoidon tai sitten ei. Riippuu vähän kuka on töissä. Yleisesti kai ajatellaan, että Saku itse on asiantuntija hoitopaikkojen ja menetelmien suhteen. Korjaan tässä nyt tuon ajatuksen: ei Saku ole. Saku on asiantuntija velaksi ruinaamisen, vedättämisen ja itsensä tuhoamisen suhteen. Hänellä ei ole ollut aikaa tutkiskella THL:n käypähoitosuosituksia tai etsiskellä eri hoitomuotojen tuloksia, joka olisikin ihan turhaa, koska niitä ei ole. Saku on narkomaani ei päihdetyön arvioitsija. Hän ei myöskään ole saanut päihderiippuvuuden mukana minkäänlaista manuaalia siihen, että miten siitä voisi toipua. Hän ei sitä tiedä, ja tässä kohtaa vastuu siirtyisikin niille ammattilaisille, joita hän kohtaa. Heidän pitäisi nähdä, että apua tarvitaan ja kiivaasti.

Temppurata kuitenkin jatkuu. Jos Saku ilmoittaa, että kyllä hän haluaa jatkohoitoon, aletaan hommaa järjestelemään. Laitetaan asia tiimiin. Ei ehkä tämän kuun aikana eikä seuraavankaan, mutta laitetaan. Missä on Saku? Sakun hoito katkolla kesti kaksi viikkoa, ja jatkohoitoon hän voi päästä kuukausien, jopa puolen vuoden päästä. Sakulla ei ole kämppää eikä keinoja olla ilman päihteitä, koska siihen hän tarvitsisi juuri sitä päihdehoitoa. Jos hän pystyisi pelkän katkon avulla pysymään raittiina, hän ei tarvitsisi päihdekuntoutusta, koska hän ei todennäköisesti olisi päihderiippuvainen. Saku alkaa tietenkin vetämään. Hän vetää sen ajan, kun raati vatvoo päätöstään, jonka pitäisi perustua tarpeeseen ei mielivaltaan eikä edes rahaan.

Kun kevät koittaa, on päätös ehkä saatu puserrettua kasaan. Sossu toteaa, että menköön hoitoon, mutta antaa olla viimeinen kerta. Hän soittelee ja etsii Sakua kivien ja kantojen alta. Luultavasti Saku onkin juuri kannon alla, koska nykyisillä aineilla poksahtaa helposti pää psykoosiin. Yleensä sossu ei edes tavoita asiakastaan sitä varten, että voisi ilmoittaa myönteisestä päätöksestä, koska korpikuusen kannon alla, Mörri-möykyn kolossa ei ole puhelinta. Lisäksi puoli vuotta lepikossa, kirjaimellisesta tai vertauksellisesti, tekee kyllä erinäisiä muutoksia mieleen: motivaatio ei ehkä ole enää ihan samaa luokkaa kuin aiemmin.

Saku saattaa oppia kiinan kielen alkeet, että pystyy kyseisestä maasta tilaamaan huumeita. Hän ei kuitenkaan kykene kauaa ylläpitämään motivaatiota ja nöyrää asennetta, joita tarvitsisi, että saisi hoidon. Syynä ei ole heikot geenit, vaan päihderiippuvuuden luonne. Se kun on sellainen sairaus, että siinä on hetkiä, jolloin kyydistä voisi hypätä pois, mutta muina ajankohtina lähteminen on mahdotonta.

Se, että Saku osui yhden kerran katkolle oikeana päivänä, on ihme. Toisen kerran sinne päätyminen on siis melko epätodennäköistä. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on hulluutta? Miksi päihteidenkäyttöä katkotaan, kun ei anneta mahdollisuutta hoitoon? Mitä se hyödyttää? Eikö olisi järkevämpää katkaista käyttö sitten, kun hoitopaikka on valmiina?

Itselle tässä haiskahtaa sekä tyhmyys että säästöt. Aivan varmaa on se, että tällä menetelmällä kuntoutuksia ei tarvitse maksaa kovin usein, koska asiakas ei ollut riittävän motivoitunut, eli hän ei selvinnyt temppuradasta.

Tämän päivän trendi on se, että asiakas joutuu käymään eri paikoissa, joissa häntä koko ajan arvioidaan ja kartoitetaan. En ymmärrä, mihin näitä kartoituksia tarvitaan: jos asiakas itse kokee, että hänellä on päihderiippuvuus ja hän haluaa hoitoon, kartoitus on siinä. Silloin on kartoitettu, että henkilö haluaa ja tarvitsee päihdekuntoutusta. Niilläkin kartoitus-ja vatvomisrahoilla olisi voitu pistää pystyyn useita päihdehoitopaikkoja, ja kouluttaa niihin henkilökuntaa, joka tekisi muuta kuin kyselisi annoksia ja milligrammoja.

Ja eikös parhaillaan ajeta kannabiksen laillistamista silläkin perusteella, että siitä saaduilla tuloilla, valtio järjestää sitten tarvittavaa päihdehoitoa. Koskahan valtio alkaa järjestämään riittävää, laadukasta ja tuloksellista päihdehoitoa alkoholista saamillaan rahoilla?

Suomen päihdekuntoutus on vitsi, joka ei edes naurata. Sitä ylläpitävä järjestelmä on vaarallinen, ja se tappaa vuosittain tuhansia päihderiippuvaisia. Se on vähän sama kuin uimaranta, jonka reunalla on kyltti. Kyltissä kerrotaan, että rannalla on uimavalvoja. Kun uit ulapalle ja suonta alkaa vetää, huomaat, ettei valvojaa olekaan. Tunne on sama kuin trapetsitanssijalla, joka pudotessaan huomaa turvaverkon puuttuvan

 

temppurata

Muistakaa käyttää oikein

Selailin videoita Youtubesta selvittääkseni mitä siellä on liittyen ehkäisevään päihdetyöhön. Löysin videon, jossa henkilö valmistaa itselleen ilmeisesti jostakin lääkeaineesta annoksen, jonka hän sitten ruiskuttaa suoneensa. Videon lopuksi mainitaan, ettei siinä käytetty laittomia aineita. Käytettiinkö siinä sitten jotain sellaisia aineita, joita kuuluu ruiskuttaa suoneen?

Videon henkilö valmistelee vetoja ja taustalla soi rento musiikki. Hauska mielikuva siis.

Videon nimenä oli lääkeaineiden pistäminen. Jos videon olisi valmistanut käyttävä narkomaani, sen olisi jotenkin voinut ymmärtää. Sen oli kuitenkin valmistanut Suomen Lumme ry, A-klinikkasäätiö sekä EHYT ry. Katsoin videon uudestaan ja mietin edelleen, että onko se vitsi?

Ilmeisesti se ei ollut. Esittelytekstissä kerrottiin, että videoita oli ollut suunnitellemassa käyttäjät itse. Se selitti osan idiotismista, mutta kuka alkoi heidän kanssaan tähän projektiin? Esittelytekstissä kerrottiin myös, että siihen oli kerätty sellaista tietoa, johon asiakkaat yleensä “kompastuvat” pistäessään.

Asiakkaat? Puhutaanko tässä jälleen niistä asiakkaista, jotka päihdehoidossa pyörivät ja jos niin miksi he pistävät jos kerran ovat hoidossa?

Oliko tarkoituksena, että nämä “asiakkaat”, jotka ovat hoidossa ja ovat jo käyttäneet varmasti vuosia, nyt oppisivat piikittämään? Jotenkin en näkisi sitä sellaisena taitona, jota heille vielä pitäisi opettaa?

Kenelle video sitten olisi hyödyllinen ja kenelle se oli suunnattu? Ainakin sellaiselle, joka ei vielä osaa sitä eli ei käytä suonensisäisesti. Vielä.

Miksei muuten tehdä samanlaista videota alkoholisteille? Siinä voisi myös olla taustamusiikki. Popedan Ukkometso sopisi oikein hyvin. Kuvassa henkilö tiskaisi ja kertoja sanoisi, että jos aiot juoda niin juo puhtaasta lasista. Mikäli käytät korvikkeita kuten Lasolia, muista käydä optikolla säännöllisesti varmistamassa, ettei näkösi ole heikentymässä. Nauti myös viinan kanssa b-vitamiinia ja jos alat riitelemään puolisosi kanssa, älä lyö häntä kasvoihin.

Jos juot pitkiä putkia, koita juoda alkoholiannosten välillä aina muutama lasillinen mehua; näin tehdessä pystyt juomaan kauemmin sammumatta.

Humalassa hygienia saattaa unohtua ja yksi merkki siitä on reikiintyneet tai jopa puuttuvat hampaat. Pidä aina taskussasi fluoritabletteja ja pureskele niitä silloin kuin muistat. Loppukuvassa henkilö voisi hymyillä iloisesti silmä mustana ja peukku pystyssä.

Aloin miettimään, että mitä jos sellainen video on jo olemassa? En uskalla etsi sillä usko ihmisiin menisi lopullisesti sellaisen löytyessä.

Mitä enemmän tätä videota pohdin, sen hullummalta se musta alkaa tuntumaan. Siis sitä pistovideota.

Miksei sieltä löytynyt sellaista videota, että mikäli käytät huumeita siihen saa apua ja tässä ne yleisimmät kompastuskohdat, joiden takia asiakkaat yleensä eivät pysty raitistumaan. Asiakkaat itse kertoisivat, että yhtenä suurimmista syistä on se, että heille annetaan päihdehoidossa huumeita ja väitetään, että he ovat kuitenkin raittiina. Tämä aiheuttaa sen, ettei enää tiedä mikä on totta. Toisaalta on tarve luottaa koulutettuihin ihmisiin ja lääkäreihin, mutta itsestä tuntuu, että jos mikään ei muut niin mikään ei muutu.

Toinen kompastuskivi on se, että jos pääsisikin johonkin sellaiseen päihdekuntoutukseen, jossa ymmäretään, että päihteiden käyttäminen lopetetaan niin, että se lopetetaan, hoitoa ei yleensä makseta kovinkaan kauan. Ainakaan verrattuna tuohon ekaan hoitoon, jossa saa olla vaikka ikuisesti. Kompastuskivenä voi siis olla myös se, että syntyy tavalliseen perheeseen, jossa vanhemmat eivät pysty maksamaan hoitoa.

Seuraava “kanto johon kapsahtaa” on se, että jos onnistutkin raitistumaan ja menet vaikka lääkäriin ahdistuksen takia, sinulle määrätään siihen bentsoja tai kehotetaan menemään ensin mainittuun hoitoon.

Tässä muutamia kompastuskiviä luetellakseni.

 

 

Piripäiväkirja

Piripäiväkirja on luultavasti esitysiltaa seuraavana päivänä ykköspuheenaihe. Ihmisiä kauhistuttaa. Miksi se vetää? Miksei se lopeta ja onpas kauheeta kun äitikin on tommonen ja sitä paitsi onkohan ihan jees tehdä tommosta dokumenttia?

Mua raivostuttaa, mutta ei mistään edellä mainituista syistä. Mua raivostuttaa se, että rankan aiheen alle piiloutui se, mikä olisi pitänyt tulla esiin. Sinne se tärkein juttu vaan luikahti koko kuvausryhmän käsistä. Luultavasti siksi, ettei ollut päihdetyön osaamista. Ei kuvausryhmällä, eikä monella muullakaan? Vai miten on mahdollista, että päähenkilö oli hoidossa, ilmeisesti kuitenkin ihan kohtuullisen ajan, muttei lähtiessään tiennyt edes mikä häntä vaivaa?

Hoitoon hän hakeutui Turun katkaisuhoitoon ja siellä ilmeisesti tapahtui juuri se mitä siellä kuuluikin tapahtua: käyttö katkaistiin. Sieltä henkilö siirtyi Mikkeli-yhteisöön, jossa lähdettiin reippaalla otteella viemään asiaa eteenpäin. Loput lääkitykset ehkä purettiin siellä ja jotain ryhmiäkin pidettiin. Henkilö näytti myös kirjoittaneen ensimmäisen ja toisen askeleen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten niitä askelia purettiin ja miten häntä niiden kirjoittamiseen ohjattiin? Lopputuloksesta päätellen ei mitenkään. Jos ensimmäisen askeleen kirjoittaa niin, että saa siihen rehellistä palautetta, ei voi olla enää epäselvyyttä siitä, miten vakavassa tilanteessa ollaan. Etenkin tarinan henkilön historia oli sitä luokkaa, ettei arvailulle pitäisi olla sijaa.

Kuitenkin tämä ihminen käytti sellaista ”termistöä”, josta pystyi päättelemään, ettei hänellä ollut mitään käsitystä omasta riippuvuudestaan tai siitä mitä se tarkoittaa. Hän esimerkiksi kuvaili itseään entiseksi addiktiksi, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että olisi parantunut parantumattomasta sairaudesta. Lisäksi hän kertoi ohjelman loppupuolella retkahtaneensa kolme kertaa, vaikka todellisuudessa hän retkahti heti hoidon jälkeen. Hän ei vain käsittänyt sitä, ettei sillä ole väliä alkaako käyttämään alkoholia, lääkkeitä vai huumeita. Kyseessä on ekalla kerralla retkahdus ja sen jälkeenhän henkilö jo käytti lääkkeitä. Miksei hänellä ollut näitä tietoja hoidosta huolimatta?

Mikkeli-yhteisö on ollut upea ja hyvää tulosta tekevä hoito. Sekään ei kuitenkaan pysty tekemään joissain viikoissa sitä, mihin tarvittaisiin ainakin vuosi. Tämä ohjelma oli selkeä osoitus siitä. Hoidon pituus taas määräytyy maksavan tahon eli kotikunnan sosiaalitoimen maksuhalusta/kyvystä. Kuten päähenkilö kertoi, hoidon toteuttamisesta vastaavat pitkälti muut asiakkaat. Jos asiakkaiden maksusitoumukset ovat muutaman kuukauden mittaisia, tarkoittaa se sitä, että päihdetyötä tekee henkilö, joka on ollut muutaman viikon selvin päin. Mistä hän voisi tietää miten eletään raittiina? Mistä se toipuminen ja tietoisuus siitä voisi tulla? Menneinä aikoina Mikkelissä vietettiin vuosi joskus toinenkin. Silloin oli jo mahdollista jakaa kokemusta siitä, miltä tuntuu ja miten pystyy elämään ilman päihteitä. Nyt lopputulos oli juuri sitä mitä tällaisella hoidolla aikaan saa; huono.

Miten tytön elämä muuttui hoidon myötä? Ei mitenkään. Hän jatkoi juuri siitä mihin jäi. Itse asiassa jo hoidossa homma lähti puoltamaan metsään. Hoitolaitos ei ole se paikka jossa aloitetaan parisuhde. En tiedä mikä kyseisen hoitolaitoksen linja suhteisiin on, mutta ohjelma osoitti myös sen mihin se johtaa; takaisin käyttämään. Kun henkilö lopettaa päihteiden käytön niin silloin se ainoa tehtävä on keskittyä pelastamaan oma elämänsä. Siinä on riittävästi hommaa. Parisuhde on vaikea laji tasapainoisillekin. Niille, jotka ovat olleet viimeiset vuodet erilaisten kemiallisten yhdistelmien vaikutuksen alaisena, ne eivät sovi ainakaan ekana vuonna. Tunteita tulee ja tunteita menee, toimintaan voi vaikuttaa. Ja toimintaan hoitolaitoksenkin pitäisi puuttua. Ja kohdentaa keskittymään niihin asioihin, jotka on opittava, että selviäisi hengissä.

Ensimmäisenä tietenkin tämä riippuvuus asia ja miten se toimii. Tytöllä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään käsitystä siitäkään, että kannattaisikohan tapailla käyttävää äitiä tai pitäiskös vaihtaa puhelinnumero etteivät vanhat käyttökaverit soittelis. Tyttö vaan ihmetteli, että ”kylläpä vääntää”. No vääntää kai. Kukaan henkilö, joka on riippuvainen jostakin asiasta, ei voi hyvällä menestyksellä jatkaa vanhoja kuvioita.

Tietoisuus vertaisryhmistä taisi olla ainoa asia, joka saattaisi tulevaisuudessa pelastaa tämän tytön hengen.

Jäin miettimään, että ehkä tyttö keskeytti hoidon, koska hän puhui puolen vuoden maksusitoumuksesta, mutta poistui hoidosta samaan vuodenaikaan?
Surullisinta tässä koko episodissa on se, että ihmisten kommenteista päätellen, kukaan ei huomannut mitään ihmeellistä tässä. Ihmiset vaan ihmettelivät, että höh, miksi se jatkoi käyttämistä. Kukaan ei tiedä. Ei edes se tyttö. Jos tyttö olisi saanut kunnollista hoitoa, hän olisi saanut uuden ymmärryksen ja jollei muuta niin nyt hän ainakin tietäisi mitkä ovat ne syyt miksi hän palasi käyttämään. Ja ehkä välttää seuraavalla kerralla nämä karikot.
Näin nopealla vilkaisulla voin kertoa niistä joitakin, jotka siis hoidossa jäivät hoitamatta; suhteet käyttäviin ihmisiin, hoitamaton seksi- tai läheisriippuvuus, liian nopeasti parisuhde ja liian lyhyt hoito, muutto paikkakunnalle jossa ei ollut valmiina riittävän tukevaa verkostoa, ei riittävää kiinnittymistä vertaistukiryhmiin.
Nämä ovat kaikki niitä asioita, joihin sanalla ”hoito” pitäisi päästä käsiksi.

Olisiko Suomen kansa yhtä ymmyrkäisenä jos ohjelma olisi käsitellyt syöpäpotilaan hoitoa? Potilas olisi hakeutunut hoitoon, jossa hänelle ei kerrottaisi edes sitä, mikä häntä vaivaa, mitä sairaus yleensä aiheuttaa tai mikä siihen yleensä auttaa. Henkilö vaan oleskelisi hoitopaikassa ja juttelisi muiden kanssa. Kun hoito päättyisi ja sairaus pahenisi niin ajateltaisiinko niin, että no sitten seuraavalla hoitokerralla menee paremmin? Vaikka hoito olisi se sama? Ehkä joku kysyisi, että miksei sitä voi kerralla hoitaa kuntoon. Edes yrittää.