Talon rakentamisesta

Jos haluat rakentaa talon, menetkö hakemaan oppia sellaiselta, jonka taloissa on savupiippu pihamaalla ja muutenkaan yhtään onnistunutta taloa ei ole saatu aikaan?
Tai sellaisen luota joka on lukenut aiheesta paljon kirjoja, muttei silti onnistu rakentamaan taloa, edes itselleen. Hän osaa kyllä puhua siitä.
Vai menisitkö sellaisen luokse, jonka talot onnistuvat? Jos henkilö on rakentanut oman kodin ja vaikka muutaman muun oikein hyvän ja kestävän rakennuksen, hän tietää miten se tehdään.
Tämä menee jokaisen järkeen ja tätä yleensä käytetään elämässä ja työssä; se joka osaa, se opettaa. Hänellä on vielä yleensä todistus siitä osaamisesta.
Päihdetyössäkin on todistus koulusta, että tämä henkilö tietää mitä tekee. Vaikkei tiedäkään. Hänellä on siitä mielipide. Kaikilla on siitä mielipide. Yleensä jokaisella vielä vähän erilainen. Ja se on jostain syystä ihan ok. Mielipide ohjaa työtä ja kaikki tekevät sitä tavallaan omasta ajatuksestaan käsin.
Johonkinhan se pitäisi perustua. Jos se perustuu omaan kokemukseen ja lopputulos on vuosien raittius niin sille voi jo perustaa. Kokemusta ei vielä voi kertoa se, joka käyttää. Heillä on kyllä vahva olo itsellä, että he tietävät aiheesta ja elämästä kaiken. Facebookissakin tämä ryhmä kertoo yleensä käyvänsä ”elämän kovaa korkeakoulua”. Eivät he käy. He suojautuvat elämältä päihteillä ja oppiminen alkaa tapahtumaan tästä aiheesta eli raitistumisesta sitten kun käyttö päättyy. Vie aikaa ja työtä toipua riippuvuudesta. Riippuvaisilla tarkoitan niitä ihmisiä, jotka kuuluvat siihen 10%, jotka tulevat riippuvaisiksi eri asioista. En niistä, jotka ovat olleet vaikka koviakin juomareita, mutta pystyvät lopettamaan tahtoessaan.
Henkilö, joka on ratkaissut suuren arvoituksen joka on se, että miten ihmeessä pystyn elämään ilman päihteitä lopun elämäni, on kuulemisen arvoinen. Hän on joutunut oikeasti sitä miettimään. Hänelle ei riitä mielipide sillä kyseessä on oma henki. Hänen on keksittävä sellainen keino, joka oikeasti toimii. Pysyvästi. Ja jos hän oikeasti haluaa, keino löytyy. Tämä henkilö usein nimittäin toimii niin kuin olisi kaikkein järkevintä, eli kysäisee niiltä jotka ovat tehneet saman tempun.
Tämän henkilön, joka ei ensimmäisinä raittiina päivinä vielä tiedä ratkaisua, henki on aluksi yleensä ammattilaisten käsissä. On ratkaisevaa mitä he puhuvat ja kertovat henkilön päihderiippuvuudesta. Monesti jopa suositellaan, ettei hakeuduttaisi sellaisten ihmisten puheille ja tekemisiin, jotka aiheesta tietävät ja ovat itse sen ratkaisseet. Sitä pidetään haitallisena ja riskinä. Toisin kuin sitä, että henkilö menee katkon jälkeen yksin kotiin ja päättää vaan olla ilman. Kaikki kaverit käyttävät ja uusia suhteita ei tule tyhjästä. Luukusta ei vaan voi yleensä esimerkiksi pelkän katkon kautta palata työelämään, josta löytyisi niitä uusia ihmissuhteita.
– Jätät vaan sen vanhan taakse ja unohdat sen, on yleinen neuvo päihdetyöntekijältä.
Mielestäni siinä aika ohuet eväät mukana.

Retkahdus kuuluu toipumisprosessiin?

Ei muuten kuulu. Se kuuluu käyttämiseen. Retkahdus voi joidenkin ihmisten kohdalla johtaa siihen, että he havahtuvat tilanteensa vakavuuteen. He saattavat alkaa työskentelemään kovemmin raittiuden eteen.
Toipumisprosessiin retkahtaminen ei kuitenkaan kuulu. Siinä prosessissa ei ole sellaista vaihetta, jonka nimi on retkahtaminen.
Retkahtaminen on toisenlaisen prosessin lopputulos. Jos ihminen lähtee raitistumaan ja tavoittelemaan elämän kokoista muutosta, hänessä alkaa tapahtumaan erilaisia muutoksia.
Esimerkkihenkilömme Esa esimerkiksi on käyttänyt huumeita 15 vuotta ja menettänyt kaiken mitä menettää voi, viimeistä itsekunnioituksen ripettä myöden. Esa on käyttänyt huumeita vielä pitkään sen jälkeenkin kun ei olisi oikeastaan enää halunnut. Lopettaakaan hän ei ole osannut eikä siihen kyennyt.
Entäs jos Esa viimeisillä voimillaan ja kuntansa loppurahoilla, tietenkin omasta tahdostaan, pääsee hoitoon? Mitä tapahtuu?
Ensin Esa on katkolla,  jossa mittaillaan verenpainetta ja lääkitään pahimmat oireet, ettei Esa esimerkiksi kramppaa itseään hengiltä. Hänen päihdehistoriansa kartoitetaan ja käydään yleensä yksi varsinainen hoitokeskustelu. Keskustelun sisältö ehkä vaihtelee vähän sen mukaan kuka on töissä, mutta sen avulla voidaan kurkistaa Esan mieleen. Jos halutaan. Esa saattaa kertoa ajatuksiaan tai sitten ei. Korkeintaan kaksi viikkoa ja Esan hoito katkaisussa päättyy. Se on mennyt hyvin. Esa on ollut käyttämättä kaksi viikkoa. Hoito ei ole keskeytynyt vaan se on tehnyt juuri sen mikä sen tarkoituskin on: katkaissut käyttämisen.
Hyvä.
Mitähän Esa miettii? Ehkäpä tallustelee muovikassi kädessään katuja. Luultavasti hän ajattelee niitä samoja ajatuksia kuin ennen hoitoon menoakin. Miten ne olisivat muuttuneet? Jos pelkkä käytön katkaiseminen muuttaisi ihmisen ajatusmaailmaa niin silloinhan kaikki vankilaan joutuvat ja siellä päänsä selvittäneet saisivat myös uuden ajatusmaailman. Toki ajatus leikkaa kirkkaammin kun verenkierrossa ei ole muuta kuin sitä mitä sinne kuuluu ja joskus vankilassa lupaukset paremmasta huomisesta tuntuu todemmilta.
Esa on kuitenkin käyttänyt 15 vuotta elämästään siihen, että hän selviytyy ja ainoa keinoa selviytyä on pysyä ”hyvissä”. Esa on ehkä myynyt kamaa, varastellut autoja tai näpistellyt kaupoista saadakseen aineita. Lisäksi hän on 15 vuotta päättänyt miltä hänestä tuntuu. Aineiden avulla se nimittäin on mahdollista. Mikään tai kukaan ei ole tullut Esan ja kaman väliin. Esa on nähnyt kun kaverit kuolee vierestä, pettänyt ja tullut petetyksi.
Esa osaa kusettaa, mutta Esa ei osaa puhua totta. Eikä Esalla ole mitään ajatustakaan siitä, että miksi niin pitäisi tehdä? Esan moraali on eri kuin vastaantulijoiden. Hän tietää, että poliisi on natsisika jolle ei auta puhua tai lähtee henki. Sitä hän ei ymmärrä miksi olisi väärin ottaa toisen omaa tai tehdä pystyryöstö jos tarve vaatii.
Ja sellaisena Esa nyt tallustaa kasseineen kohti sitä hetkeä, että joku kaveri, jolla on kamaa tulee vastaan. Muitahan Esa ei tunne kuin niitä, joilla on joka päivä juhlapäivä. Minkälaisilla resursseilla Esa vastustaisi pakottavaa tarvetta käyttää, joka hänelle on kehittynyt päihderiippuvuuden myötä? Sehän Esalta ei poistu vaikka olisikin vähän aikaa selvin päin.
No ei Esa selviä ja hänen kauttaan ei oikeastaan vielä voida puhua retkahduksesta, koska hän ei ollut toipunut. Ei ollut tapahtunut toipumisprosessia.
Entäs jos Esa pääsisi jatkohoitoon? Se taitaa tänä päivänä olla jo ihme, mutta niitäkin kuulemma tapahtuu. Leikitään, että Esa pääsee paikkaan, jossa oikeasti tehdään jotain. Ei siis sellaiseen, jossa annetaan salilippu ja ruokaa. Sellaiseen,  jossa ehkä näytellään asiakkaille monisteita ja kysellään heiltä, että miten heitä tulisi hoitaa, vaikka olemassa on jo konsepti, jolla toipuminen on mahdollista. Se ei auta kaikkia, koska kaikki eivät halua lopettaa käyttämistä. Se auttaa niitä, jotka haluavat lopettaa. Silti sitä ei haluta käyttää. Sanotaan vaan, että ihmiset ovat erilasia ja eri ihmisille sopii eri asiat.
Mielestäni totuus ja rehellisyys sopii ihan kaikille. Näissä hoitopaikoissa, joissa hoitona on moniste, joissa ei saa ryhmätilanteessa puhua omista asioistaan, koska joku voi kertoa jollekin, on kivaa ja aika helppoakin. Henkilökunta tukee jatkamaan samaa puhumattomuutta, kohtaamattomuutta ja kertoo, että kyseessä on asia, jonka voi ratkaista ottamalla itseään niskasta kiinni. Se onnistuu kuulemma etenkin jos asiakas on hyvistä lähtökohdista.
Asiakkaat tuntevat olevansa luusereita kun palaavat kerta toisensa jälkeen hoitoon epäonnistuneina. He ihmettelevät mikseivät he saa elämäänsä järjestymään, vaikka ohjeet olivat selvät: älä käytä! He eivät tiedä, että se johtuu siitä, ettei heitä hoideta oikeasti. Ruokinta, monisteiden jako, piirissä istuminen hiljaa, salilla käynti ja elokuvan katselu ei ole päihdehoitoa. Se voi olla osa sitä, mutta pelkästään se on vain sitä mitä se on. Joku voi voimaantua piiristä tai oivaltaa monisteesta jotakin. Silti se ei yleensä riitä ja asiakkaat eivät palaa hoitoon siksi, että he olisivat tyhmiä vaan siksi, että henkilökunta ei tiedä mitä tekee.
Esan hoidossa aletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja myös Esan on alettava puhua niistä. Oikeastaan Esan kohdalla kaikki on helppoa, tuetaan sitä vaan tekemään kaikki ihan päinvastoin mitä se ennen teki. Hoidossa on ihmisiä, jotka ovat käyneet saman läpi ja oppineet elämään ilman huumeita. He ovat pohtineet elämänsä läpi niin tarkoin, ettei jää mitään epäselvää siitä, millaista tuhoa päihteiden käyttö on tuottanut itselle ja muille. Ällistyttävää kyllä, vaikka elää itse resuisen elämänä läpi sekaisin kuin seinäkello, asiakkaalla saattaa olla todella voimakas käsitys siitä, että kaikki on mennyt hyvin. Todellisuus on saatava esiin.
Tulevaa kannattaa myös hieman suunnitella. Milläs pärjätään kun alkaa tuntumaan pahalta? Entäs jos joku läheinen kuolee. Tai jos vaan katkeaa kynsi. Se voi nimittäin riittää vastoinkäymiseksi. Ja yleensä juuri se. Ihminen joka on elänyt keskellä hävitystä elämänsä saattaa hyvinkin kestää suuria kriisejä, mutta ei niitä pieniä. Etenkään kun se hemmetin tunne-elämäkin alkaa ilmoitella itsestään ekaa kertaa sitten lapsuuden. Lapsuuden tasollehan se tunne-elämän kehitys on jäänytkin ja Esakin varmaan ainakin pari kertaa vetää itkupotkut ennen hoidon päättymistä.
Hoidossa Esa oppii siis puhumaan, luottamaan, ja muuttamaan jopa moraalikäsityksensä. Kun ennen kaikki olivat urpoja ja kusipäitä niin nyt Esalle tulee tippa linssiin kun Kaitsun hoito päättyy. Kaitsu on kiva.
Esa on oppinut, että aamulla ylös ja illalla nukkumaan. Päivän kerrallaan hän elää sellaista elämää johon ei kuulu rikollinen toiminta, ylimielinen tai vastuuton käytös.
Esimerkkimme Esa alkaa olla siinä kohtaa, että hänet voidaan ”vapauttaa”.
Ehkä sossu hommaa kämpän, mutta sekin on sitten vain alkua. Jotenkin tarvitsisi päästä kiinni ihmisiin, jotka ovat myös ilman päihteitä. Jos haluat kokeilla miltä tuntuu olla ilman päihdeongelmaakin Suomessa selvin päin ole vuosi ilman viinaa ja hämmästy. Ulkopuolisuuden tunne niissä piireissä joissa juodaan, juhlissa jne. voi olla aikamoinen. Ainakin usein joudut selittämään miksi et juo.
Esa löytää porukan, joka on selvin päin ja haluaakin olla. Yhdessä he ehkä käyvät futaamassa, tukevat toisiaan ja ehkä pitävät jopa jonkinlaisia tapaamisia, joiden tarkoituksena on raittiuden tukeminen.
Nyt ollaan siinä kohdassa mistä lähdettiin: Esa voi retkahtaa. Mutta ei suorilta. Niin ei vaan käy!
Niillä asetuksilla, joilla Esa hoidosta lähti, ei vaan voi retkahtaa. Esan ajatusmalli on sellainen, että välittömästi jos hän tunnistaa halun käyttää, hän soittaa jollekin joka tukee häntä, menee ryhmään tms. Hän ei retkahda siitä.
Retkahdusprosessi voi käynnistyä. Sen saa helpoiten käyntiin niin, että alkaa liikkumaan vanhojen kavereiden kanssa, jotka käyttävät. Tai sitten palaa rikolliseen ja epärehelliseen elämäntapaan. Näitä jonkin aikaa tehtyä alkaa kovimmankin jätkän pään säädöt muuttumaan asentoon, jossa itseensä tuntemattoman jauheen, joka on ollut jonkun perseenreiässä, ruiskuttaminen suoneen alkaa tuntua ihan järkevältä ajatukselta. Ja pian se siirtyy toiminnan tasolle. Kun eka annos on verenkierrossa, on retkahtaminen tapahtunut: on palattu käyttämään.
Siksi myös mahdollinen toipuminen tästä ei tapahdu viikossa katkolla: asetukset ovat taas alkuasennossa. Työ täytyy aloittaa alusta.
Työntekijät usein toistelevat fraasia: retkahtaminen kuuluu toipumiseen. Heillä on myös useita erilaisia nimityksiä sille, että ihminen palaa käyttämään huumeita. Niitä ovat mm. repsahdus, lipsahdus, takapakki ja kompastuminen.
Usein uutta toipumiseen liittyvää työtä ei tarvitse tehdä uudelleen. Niin viattomalta kuin ”lipsahdus” kuulostaakin, siihen usein kuolee.
Ja silloin retkahtaminen on siirtynyt liittymään kuolemiseen, toipumiseen se ei liity koskaan.

RASKAIN RIIPPUVUUS

Hengitä syvään ja rentoudu. Nyt yritä lukea kirjoittamani teksti niin, ettet raivostu. Huomaa, että nouseva suuttumus on todennäköisesti merkki puolustusmekanismien aktivoitumisesta, sillä mitään pahaa ei ole tapahtumassa. En ole haukkumassa, nimittelemässä tai uhkaamassa ketään. En myöskään tavoittele sitä, että kaikkien tulisi olla samanlaisia.
Oletko valmiina? Muista siis hengittää! Lupaan johdattaa sinut aiheeseen niin lempeästi kuin mahdollista ja toivon vain, että ajattelisit. Antaisit itsellesi pienen mahdollisuuden löytää tästä edes jotain.
Sitten mennään.
Tiedät kai riippuvuuden? Ja ehkä myös yhden sen ilmentymän eli päihderiippuvuuden? Niistä se pelottavin muoto taitaa olla huumeriippuvuus, jossa ihminen tuhoaa päivästä toiseen itsensä. Narkomaani- Niilo vaarantaa oman terveytensä ja aiheuttaa paljon surua läheisilleen. Niilo on jatkuvassa hengenvaarassa. Laittomassa alakulttuurissa eläminen luo hänen elämäänsä vielä pikantin säväyksen mahdollisine vankilatuomioineen.
Mikähän häntä voisi auttaa? Ihan aluksi pitäisi varmaan tapahtua se, että Niilo itse myöntäisi, että ongelmastahan tässä on kyse. Ongelman myöntämistä ei tue se jos ympäristö peilaa tilanteen hyväksi. Jos ymmärretään ja hyväksytään. Tällä en tarkoita edelleenkään sitä, että ketään pitäisi mitenkään rangaista.

Puhun totuudesta, jonka itseisarvo on verraton. Se vaan usein jätetään sanomatta siksi, että ”halutaan olla kivoja”. Tästä syystä esimerkiksi Idolsissa on vuosittain alkukarsinnat täynnä laulelijoita, jotka nolaavat itsensä koko kansan edessä. Heillekin on joku halunnut olla kiva ja sanonut, että ”must sä laulat tosi hyvin!” Mun mielestä tämä ei ollut kivasti tehty. Joskus ihmiset uskovat mitä heille sanotaan. Etenkin jos sanottu asia liippaa läheltä omia toiveita.

Näin on erityisesti riippuvaisten ihmisten kohdalla, joilla käytetty aine tai asia on koko elämä. Ajatus siitä luopumisesta on niin pelottava, ettei sitä uskalla edes ajatella. Tuntuu siltä, että ilman ei voi olla tai ainakaan pärjää. Siis sen alkuvaiheen jälkeen, jolloin se tuntui siltä, että homma on hallinnassa. Jotkut menevät hautaan asti tällä vaihteella. Riippuvuuden sisältä ei oikein itse näe mitään kun sekä pelko, että itse sairaus sumentaa silmät. Muutos tietenkin aina lähtee itsestään ja vastuu on itsellä, mutta eiköhän ympäristölläkin ole jonkinlainen vaikutus? Mahdollisuus siihen ainakin.

No, sitten mennään eteenpäin. Muista hengittää edelleen ja tiedäthän, etten ole yrittämässä vahingoittaa sinua? Älä pelkää siis.
”Lailliset riippuvaiset”, eli alkoholin kanssa hallintansa menettäneet, mielletään ehkä pienemmäksi pahaksi kuin huumeriippuvaiset. Itse ajattelen, että huumeet tarjoavat ainakin sellaisen armon, että yleensä niiden kanssa ongelma tulee nopeammin ilmeiseksi, jos sen haluaa ja kykenee huomaamaan. Ja jos ei niin ainakin se tappaa nopeammin. Ei tarvitse yleensä pyöriä montaakaan vuosikymmentä sekaisin, niin kuin usein on viinan kanssa. Viinan kanssa saattaa hurahtaa 30 vuotta ilman, että edes käy mielessä se, että kyseessä voisi olla jonkinlainen ongelma. Hahmottamista sotkee sen laillisuus ja suomalainen mentaliteetti, johon kuuluu se, että ”kaikkihan sitä vähän ottaa” ja sana ”kännissä” naurattaa kaikkia.
Nyt kun vielä ne ihmiset, joiden pitäisi tätä porukkaa auttaa, ovat keksineet keinon onnistua hoidoissa, on tulevaisuuden näkymät synkät. Hoitoon hakeutuvien tai ohjattujen
(joka muuten ei tarkoita pakkohoitoa vaan esimerkiksi sitä, että työpaikka havaitsee henkilön alkoholiongelman ja antaa lahjan: mahdollisuuden käydä hoidon, jonka työnantaja saattaa jopa maksaa, ja näin päästä sellaiseen kuntoon, että henkilö pystyy ja saa jatkaa työssään),
kanssa aletaan leikkimään kohtuukäyttöleikkiä. Sen hyvät puolet ovat siinä, että voidaan taas olla kivoja ja asiakkaat ei koskaan lopu. Nimittäin ne henkilöt, jotka ovat alkoholisteja, eivät tule koskaan pystymään kohtuukäyttöön, mutta tietenkin haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta. Alkoholista luopuminen on alkoholistille pieni kuolema. Tai aika isokin. Hoidoissa jutellaan mukavia ja asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että alkoholisti on oman itsensä asiantuntija; kyllähän se nyt tietää mikä sille on parasta!
Eikö kellään käy mielessä se, että jos se kerran tietää niin hyvin niin miksei se ole jo aiemmin alkanut kohtuukäyttämään? Vai kuvitteleeko joku ihan oikeasti oman roolinsa työntekijänä, joka täyttää asiakkaan kanssa jonkun monisteen, johon kirjataan tavoitteet, oleva oikeasti niin vaikuttava, että se muuttaisi vuosien juomistavat?
Älä hermostu tästäkään ja maailman jokaisessa tilanteessa ei näin toimita eikä ihan aina, mutta en pysty kirjoittamaan niistä kaikista tässä nyt yhtä aikaa. Viitataan tässä nyt ainakin niihin paikkoihin, joiden nimikin on kohtuukäyttöklinikka. Niissä lääkäritkin kertovat asiakkaille, että” kyllä, kohtuukäyttö on sinulle hyvä tavoite.” Se on varmasti jollekin, mutta ei alkoholistille ja yleensä suomalainen hakeutuu hoitoon vasta sitten kun tilanne on jo mennyt tosi pitkälle. Niin pitkälle, että lopettaa tarttis. Kohtuukäyttöä tavoiteltaessa tavoite saavutetaan ainakin osittain, alkoholisti ei raitistu vaan juo. Sitähän siinä tavoiteltiin. Määrien kanssa voidaankin vekslata vuosia, kuka sitä kellekään on sanomaan mikä se kohtuus kenenkin kohdalla sitten on?
Jos taas pyrittäisiin täysiraittiuteen, hoidon tavoitteet eivät toteutuisi läheskään niin hyvin: aika monet joisivat. Jotkut toki raitistuisivat, mutta useat eivät. Lisäksi työntekijöiden pitäisi alkaa ensin ajattelemaan ja sitten tekemään töitä.

Tämäkään ei vielä ollut se varsinainen asiani. Kuljin siihen kuitenkin tämän pitkän reitin tarkoituksella. Edellä mainituista asioista kun voidaan edes jotenkuten keskustella.
Asia, joka on se varsinainen aiheeni on sellainen, että siitä keskustelu ei oikein onnistu.
Riippuvuus, joka on täydellinen tabu ja jonka olemassaoloa ei yleensä edes myönnetä. Vaikka se on ilmeinen.
Riippuvuus ruokaan ja tässä puhun nyt erityisesti lihavuudesta. Sillä tarkoitan ylipainoa. En ala määrittelemään sitä koska se on tieteellisesti jo määritelty. Jos suutuit tästä, jopa raivostuit, on todennäköistä, että olet lihava.
Jostain syystä lihavuutta pidetään ulkonäköasiana, johon puuttuminen on kiellettyä ja epäkohteliasta. Sitä puolustellaan sanomalla, että eivät kaikki lihavat ole sairaita.
Eikös se lihavuus juuri ole se sairaus?
Sehän olisi sama jos huumeriippuvuus miellettäisiin alipainoksi ja kalpeiksi kasvoiksi? Alkoholismi punaiseksi nenäksi tai valkoiseksi vuodenajasta riippuen. Ei jokainen narkomaanikaan ole sairas, muulla kuin sillä tavoin, että on narkomaani. Sama alkoholisteilla. Monet käyvät töissä ja muutenkin saattaa näyttää hyvältä. Vaikka Irmeli, joka painaa ihan liikaa, ei heilukaan torilla McDonaldspäissään, on hänellä silti se sama ongelma.
Kyseessä on sama sairaus. On pakko syödä, että pärjää. Jos Irmeli syö itsellensä 100 ylimääräistä kiloa, ei ole kyseessä valinta vaan riippuvuus. Sisäelimet huutaa hoosiannaa ja Suomessa normaalipainoiset ovat jo vähemmistö. Luit ihan oikein. Ongelma koskettaa siis monia.
Kaikista näistä riippuvaisista huonoimmassa asemassa ovat nämä ylipainoiset. Ja ennen kuin kerrot minulle, että joillain voi olla jokin muu sellainen sairaus, että lihoavat siksi, niin en puhu nyt heistä.
Puhun heistä, jotka syövät itseään hengiltä. Tämän riippuvuuden hoito on lähes mahdotonta siksi, että siitä ei voi edes puhua ilman, että ihmiset raivostuvat. ”Mitä se kellekään kuuluu kuinka painava minä olen”, on nopea puolustus, joka jatkuu määrittelemällä ”normaalipainoiset anorektikoiksi”.
Tälle riippuvuudelle on perustettu sivustoja, jotka kantavat nimeä Fatpride tai Läskiaktivistit, joissa haetaan kunnioitusta ja arvostusta lihavuudelle. Niissä lihavuudessa, tai läskiydessä, kuten he itse sen määrittelevät, on kyse siitä, että ongelma on muissa ihmisissä. Kuulostaako etäisesti tutulta?
Niinhän se Seppokin juo, ei siksi että halusi, mutta kun muija on niin hirvee. Läskiaktivistien sivuilla muut ihmiset määritellään läskikammoisiksi, lihavuuden huomaaminen on syrjintää ja laihduttaminenkin on epäterveellistä.
Syrjintää on myös se, että riittävän suuria vaatteita ei heille valmisteta. Lihaville tai plussakokoisille, kuten heitä tulee kutsua, suunnataan jopa omia mallistoja. Pitäisikö sitten narkomaaneillekin olla omat mallistot? Sellainen paita, jossa on kiristysnauha valmiina suonen esiin saamiseksi ja läppä taipeen kohdalla? Koot vain S tai todella pieni.
Alkoholistien paitoihin levennys kaljamahaa varten sekä housuissa valmiiksi vaipat?
Edelleen haluan painottaa, etten vaadi keneltäkään mitään. Narkomaanit saavat käyttää, alkoholistit juoda ja lihavat syödä. Tupakkaakin puolestani saa vetää.
Mutta ei saa valehdella. Se ei ole kilttiä.
Lihavuus on ongelma. Kyseessä on henkilö, joka syö itseään hengiltä ja usein syöttää myös lapsensa koulukiusattaviksi ja tuleviksi lihaviksi. Vaikka Irmeli juuttuisi oven karmeihin hän naurahtavaa vaan, että” lihavat ovat leppoisia”. Eivät muuten ole. Kukaan, joka kantaa jo vaikka 20 kilon ylipainoa ei ole leppoinen. Persvako hiessä ja vaatteet kiristäen harvoin hymyilyttää.
Ylipainoisista on myös paljon keventäviä vitsejäkin, kuten että lihavat pääsevät pulkalla lujempaa. Sekin on valetta, lihavaa et pulkkamäessä näe. Syynä on se sama kuin muissakin riippuvuuksissa; vaikka ne aluksi esittäytyvät sosiaalisina, ne muuttavat muotoaan ja tekevät kantajastaan epäsosiaalisen kotiin jääjän.
Seuraava fraasi onkin se, että” mä en ala kärsimään”, vaikka sitähän lihava juuri tekee. Kärsii. Sydän on koetuksella ja syöminen on pakkoa. Ja ihan oikeasti jokainen tietää sen, mitä kehossa kelluva rasva aiheuttaa koko elimistölle. Se on kärsimistä.
”Kerran tässä vaan eletään ja alla satakiloiset punnitaan neuvoloissa”, sanonnat, auttavat monet sen hetken yli kunnes itseviha muuttuu tilan kieltämiseksi; sen jälkeen väitetään, että tämä on juuri se tila johon olen aina pyrkinyt. Että maha on polvien edessä ja atlasnikama näyttää suuremmalta kuin jalkapallo. Siihen reagoidaan nyökkäämällä ja hymyilemällä.
Joskus Irmeliä erehdytään luulemaan raskaana olevaksi ja siitä kysyttäessä hän kieltää sen. Sitten Irmeli kysäisee takaisin, että onko hän muka niin lihava? Ystävä vastaa, että ”et oo”. Ja ehkä vielä pyydetään kaverikin katsomaan ja vakuuttamaan, että” ei Irmeli ole läski ja, että lihakset painaa enemmän kuin luut, jotka Irmelillä painaa 176 kg”.
Oikeasti pitäisi tarttua tällaista henkilöä kädestä kiinni ja kysyä, että herran jumala, mitä sulle on tapahtunut? Henkilö on oikeasti hengenvaarassa.
Heillekin on auttajat, jotka erityisesti tekevät rahaa tammikuussa. Erilaisten dieettien valmistajat ja neuvojat, jotka kertovat, että kyllä tämä tästä. Tämän ongelman kohdalla kuva blurraantuu juuri siksi, että tässä pitää pystyä kohtuukäyttöön; syömistä ei vaan voi lopettaa kokonaan. Laihdutusbisnes kukoistaa juuri siksi. Kuinka moni onnistuu? Kuinka moni laihduttaa tuhat kertaa ja aloittaa joka maanantai uudestaan?
Tämä on ryhmä jolle apua tarvitaan, mutta sitä ei ole tarjolla niin kauan kuin ollaan kivoja. Niin kauan kuin itsensä kuoliaaksisyöminen on ulkonäköasia, ei auta muu kuin ottaa lisää! Ulkonäkö on viesti sisäelimiltä siitä, miten menee. Nämä ihmiset usein ajattelevat, että heidän suurin ongelmansa on muiden ihmisten ilkeys. Maailman tulee siis muuttua. Jokainen tietää miten vaikeaa on laihtua. Siitä tehdään lehtijuttuja, niin suuri tapahtuma se on.
Apua kuitenkin voitaisiin kehitellä ja antaa kun myönnettäisiin, että kyseessä on riippuvuus vaikka henkilö itse haluaisikin painaa tuhat kiloa eikä välittäisi eikä etenkään edes haluaisi olla mikään langanlaiha. Ei se Arskakaan sillan alla halua lopettaa eikä etenkään halua mitään kravattia kaulaan tai töihin. Työt on sen mielestä typeryksiä varten ja elämä on tehty nautittavaksi, hän sanoo, vaikka viime talvena amputoitiin paleltumien takia muutama varvaskin pois.
Antaa heidän”nauttia”, mutta puhutaan asiasta sen oikealla nimellä ja se ei ole vapaus tai hauskanpito.
Ja ei, en ole anorektikko, erityisen laiha tai entinen lihava, jos sitä mietit. Syyt nostaa asiaa esiin ovat toiset.
Jos suutuit, niin se on ikävää. En aio kuitenkaan pyytää anteeksi sitä että puhun totta. Ja se olikin ainoa tarkoitukseni.

Julia Tukianen on kuollut – Eläköön Suomi!

Julia, kuten kuuluisampi siskonsakin ovat jatkuvasti olleet esillä otsikoissa. Näitä juttuja, joissa kerrotaan erityisesti Johannan tekemisistä, linkitetään Facebookiin. Linkin perään lisätään jokin pilkkaava kommentti, joka kerää peräänsä heti pitkän liudan vastaavia. Teksteissä vilahtelevat sanat idiootti, läski, lehmä ja lopuksi, että hahhahhaa! Jopa nyt, kun Johannan sisko on kuollut, kirjoitti joku, että ”hyvä, yksi hullu vähemmän!”

Joku, jonkun tytär ja sisko on juuri kuollut.

Samaan aikaan Suomessa kampanjoidaan näkyvästi koulukiusaamista vastaan. On
Kiva-kouluprojektia ja kysytpä keneltä tahansa, koulukiusaaminen pitää saada loppumaan. Keinoja kaihtamatta. Toisinaan saa lukea siitäkin, että joku vanhemmista saa kertakaikkiaan tarpeekseen siitä, että hänen lastaan kiusataan toistuvasti ja hän puuttuu itse asiaan. Käy nostamassa tämän ilkeän kolmasluokkalaisen räkänokan seinälle. Tai kaartaa autonsa kiusaajan kotipihaan ja ilmoittaa perheelle, että sovitaanko niin, että niin kauan kuin teidän tytär kiusaa meidän tytärtä, minä kiusaan teitä? Lyö lasit sisään tai pesismailalla otsaan. Mitäpä sitä ei tekisi lapsensa puolesta?

Suomen aikuiset koulukiusatut ovat ainakin Tukiaisen siskokset, Matti Nykänen ja varmaan Tauskikin. Kaikkia näitä yhdistää yksi tekijä ja se ei ole laulutaito, sen tietävät kaikki. Otsikoista päätellen Johanna Tukianen on päihderiippuvainen sekakäyttäjä, joka pitäisi ehdottomasti ohjata hoitoon. Sellainen on terve reaktio siihen, että joku on vaaraksi itselleen ja muille.

Hoitoonohjaamisen sijasta Suomen kansa taas ottaa ilon irti alennustilasta. Samoin tehtiin aikoinaan Matille ja tehdään kai vieläkin. Vai kuunteleeko joku Matin levyjä kotona? Tilaavatko ravintoloitsijat Johannan tanssitaitojen takia? Tauskikin taitaa yleensä lyödä vain kännissä ja päätyy lehtiin silloin. Joitain päiviä sitten hänestä kirjoitettiin, miten hänen keikkansa peruuntui ja jutun mukaan ”hän pyöri sekavan oloisena lavan läheisyydessä”. Jos joku pyörii sekavan oloisena jossain, se ei ole hauskaa. Se on merkki siitä, että henkilöllä on hätä. Etenkin jos hän pyörii sekavan oloisena työpaikallaan.

Jollei ihminen pysty päihteidenkäytön vuoksi hoitamaan töitään, jotain on pielessä. Kyseessä on ongelma, jota yleensä nimitetään alkoholismiksi. Riippumatta siitä miten asiaa halutaan väännellä ja väitellä siitä onko koko alkoholismia olemassakaan, jotkut henkilöt vain tuhoavat elämänsä päihteillä tajuamatta sitä itse ehkä milloinkaan. Haluamatta sitä. Ja muuta toivoen he jatkavat päihteiden käyttöä päivästä toiseen, koska muuta vaihtoehtoa heillä ei vain ole.

Jos konttorityöntekijä Saimi ilmaantuu aamulla toimistolle sekavan oloisena ja kaatuilee sukkahousut repaleiseksi, se ei ole hauskaa. Johtajaa ei naurata. Työkaveritkin varmaan huolestuvat.
Se on pikapalaverin paikka. Saimille kipaistaan ainakin kahvit, jonka jälkeen käydään työpaikkalääkärillä. Sairaslomaa ja seuraavaksi päiväksi uusi aika. Sitten keskustellaan, sekä lääkäri, Saimi että pomo. Pohditaan millä tolallaan Saimin juomapuuhat nyt ovat? Saimin itsensä mielestä kaikki on hyvin, koska Saimi pelkää menettävänsä sekä työpaikan, että pullon. Jos pomo on järjissään hän ohjaa Saimin hoitoon ja Saimi ehkä lopettaa juomisensa tai sitten ei, mutta töissä Saimi ei enää ainakaan montaa kertaa mokaile.

Toimistolla ei vaan käy niin, että Saimi päivästä toiseen tulisi tukka töttöröllä ja meikit levinneenä töihin. Kaataisi pöytiä ja työkaverit taputtaisivat ja nauraisivat. Saimi peruisi ”sen päivän keikkansa”, mutta jäisi viereisen huoneen Karin kanssa dokaamaan.
Näin ei tapahtuisi vaikka Saimi ei olisi töissä toimistolla. Vaikka Saimi olisi töissä siellä mistä viinaa jaellaan eli Alkossa tai jossain anniskelupaikassa, hänen puuhat eivät kerta kaikkiaan riemastuttaisi ketään.

Kun Johanna tulee töihin humalassa ja lääkkeissä, nolaa itsensä kerta toisensa jälkeen, Suomen kansalla on naurussa pidättelemistä. Jankutetaan, että miten tyhmä se on kun se on tommonen. Johannan viihdearvo on siinä. Jos Johanna lakkaisi juomasta, keikat luultavasti vähenisivät. Ainakin jutut Seiskassa harvenisivat.

Eikös tässä ole hieno malli siitä miten on ihan ok kiusata jotain ja vielä julkisesti?
Yhden koulun kuutosluokalla oleva Jimi kertoi, että se kiusaa siksi ku ” se on niin tyhmä, erilainen, avuton ja käyttäytyy kummallisesti.” Jimin juttuja kauhistutaan, että ei kukaan ole tyhmä ja erilaisuuden tai avuttomuuden takia ei saa ketään kiusata. Erilaisuus on rikkaus.
Miksi sinä kiusaat?

Joken, Markun sekä Veikon seikkailut

Oikeudenmukaisuus on venyvä ja paukkuva käsite. Toisaalta niin yksinkertainen, että jos minä jaan jäätelöannokset niin valitse sinä kumman niistä haluat. Toisaalta jokainen arvioi subjektiivisesti mikä milloinkin on oikein ja kelle. Nyt en puhu elämästä, jota kuvaillaan sanomalla, ettei kukaan ole luvannutkaan, että se on oikeudenmukaista vaan että se on epäreilua. Puhun sellaisesta oikeudesta, jota jaetaan työkseen. Oikeuslaitoksesta, josta ainakin nimen perusteella pitäisi löytyä sitä itseään. Oikeutta.

Yhdessä ollaan päätetty pelisäännöt ja sitten jos niitä ei noudateta niin sitten jaetaan oikeutta ja rangaistuksia. Ilmeisesti yhdessä ollaan myös sovittu siitä, minkälaiset rikkeet ja rikokset ovat kuinkakin vakavia. Että jos Jami näpistää kaupasta tikkarin niin tuomari ei anna sille sellaista sanktiota, kuin jos vaikka kaksi poikaa murhaa jonkun, esimerkiksi suomalaisen tytön Fuengirolassa. Paitsi joskus, kuten nyt hetki sitten uutisoinnin perusteella näytti käyneen. Toinen näistäkin pojista näytti heti kunnostautuvan kun pääsi ulos ja jatkoi urotekojaan; alkoi uhkailla jotain pikkutyttöä.
No, pojat on poikia ja joiltain pojilta ei muuta voi odottaa kuin sitä, että he kohdistavat vihansa, voimansa ja typeryytensä naisiin.

Näistä rikoksista löytyykin se oikeuslaitoksen ja lainsäädännön kummallisin linjaus. Suomennettuna se minusta menee niin, että jos kohdistat tekosi naiseen tai lapseen, se ei haittaa kovin paljoa.
Esimerkiksi jos Jokke pyörii puistossa ja kyttää yksinäistä tyttöä tai naista matkalla kotiin. Jokke huomaa Merjan, joka kauppakassi kädessään suuntaa kohti kotia. Jokkepa nappaa Merjaa takista kiinni, mahdollisesti vetää turpaan ja sen jälkeen raahaa sivummalle. Sitten Jokke avaa housunsa ja tunkee sukupuolielimensä itkevään ja vastustelevaan Merjaan. Jos Jokke on hyvällä tuulella homma voi jäädä siihen, jos huonolla, lähtee Merjalta henki.

Joskus taas Markku lähtee baarista Kaisan mukaan jatkoille. Kaisan kotona ilmeneekin, ettei Kaisaa huvita muu kuin nukkuminen. Siitäkös Markku suuttuu! Hän kyllä osaa yksinkin nukkua eikä hän tullut tänne nukkumaan vaan yhtymään Kaisaan. Jollei Kaisaan tehoa ”aina niin miehekäs kinuaminen”, on Markulla edessään vain kaksi vaihtoehtoa. Joko yhtyä heti väkisin Kaisaan tai odottaa, että Kaisa sammuu ja yhtyä sen jälkeen. Näillä mennään, Markku miettii ja kannustaa Kaisaa edes sitten juomaan lisää viinaa ja kyselee, että jokos menisit nukkumaan?

Sitten on vielä yksi Veijo, joka tykkää lapsista. Joskus Veijo on tykännyt niin paljon, että joutui Riihimäelle vankilaan. Siellä järjestetään kursseja, joilla Veijolle opetettiin keinoja hillitä itsensä. Yritettiin parantaa Veijo. Veijo mietti, että mistä? Minäkin mietin. Ei kai seksuaalinen suuntauminen ole parannettavissa? Voiko homot kurssittaa heteroiksi tai heterot kaikkiruokaisiksi? Veijo on kiinnostunut lapsista. Sitä ei voi parantaa. Mutta sitä hoidetaan. Veijolla kavereineen on kovat uusimisprosentit, niin kovasti he tykkäävät lapsista. Itse veikkaan, että 100% uusii tekonsa mutta vain 70% jää kiinni. Siitä virallinen lukema.

No kenen syytä se sitten on, että Veijo oli jo kerran otettu kiinni ja se päästettiin vapaaksi tuhoamaan lisää ihmiselämiä? Kun kerran tiedettiin, että ”tämmöstä sillä Veijolla on vähän ollut tapana puuhailla”.
Kun se maailman kuuluisin kaapattu lapsi Madeleine McCann kaapattiin Portugalin Algarvessa, siellä oli tapahtumahetkellä n.150 pedofiiliä. Eli etukäteen tiedettiin, että siellä ne ovat, muttei otettu niitä kiinni. Kenen syytä se on? Ja miksi?

No Suomessa asiat etenee niin, että Merja menee poliisille ja käy läpi nöyryyttävät tutkimukset ja lopulta päätyy Joken kanssa oikeuteen. Millaisia tuomioita täällä jaetaan raiskauksista? Yleensä ehdonalaista. Eli Tuomari sanoo Jokelle, että ”jos sinä Jokke vielä teet tämmösiä juttuja niin sitten me rangaistaan sua”. Eli eikö se riittänyt, että se teki kerran? Miksei siltä Jokelta kysytä, että miten se on mahdollista, että sulla edes seisoo sellaisessa tilanteessa, jossa olet hakannut vieraan naisen naaman turvoksiin, uhannut tappaa sen ja etenkin, että sen Jokenkin täytyy jostain pystyä päättelemään, että hei, se nainen ei halua Jokkea. Eikö nämä seikat kerro saman kuin Veikostakin: Jokke ei voi olla osana yhteiskuntaa. Jokke ei vaan pysty siihen. Jos Jokke tekee vielä saman, saa Jokke sakot ja joutuu työsiirtolaan puoleksi vuodeksi.

Merja taas lusii lopun elämänsä. Merja käy terapiassa ja pelkää yksinoloa, mutta myös kaksinoloa. Parisuhteet, joita Merja ehkä joskus haluaisi , muistuttavat mieleen Joken ”kepposen”. Näin joitain Merjan seurauksia esitelläkseni.
Oikeudenmukaistako? Ja jos niin kenelle?

Entä Kaisa, joka herää aamulla ja tajuaa, että Markku ei ollutkaan tajunnut mitä sana EI tarkoittaa. Oikeuteen pääsee Kaisakin lopulta. Kysytään, että miksi päästit vieraan henkilön asuntoosi. Jopa Markku voi kysyä, että ”mistäs sää tiesit etten mää mitään tekis”, jos se olis siis Tampereelta. Oikeus varmaan tulisi päätökseen, että kyseessä olisi lievä raiskaus.
Miten voi raiskata lievästi? Joko raiskasit tai et raiskannut. Markku kertoo, ettei halua vankilaan koska hänellä on työpaikka. Ja joku työkaveri voisi saada tietää. Ne on huomioitava. Nyt. Ei siis silloin tekoa tehdessä. Ehkä Markku ei muistanut silloin, ettei saa raiskata.
Mitäs Kaisa? Mites Veijon lapsiystävät? Niistä varmaan jokunen myöhemmin lopettaa itse itsensä kun ei vaan kestä ajatuksia Veijon kanssa vietetyistä hetkistä.

Mun mielestä toisen ihmisen raiskaaminen on niin vakava asia, että siitä kuuluu sulkea pois yhteiskunnasta. Se on osoitus siitä, ettei ole pystyvä tähän.
Koska tuomiot ovat niin olemattomia, mulla on kaksi ehdotusta, jolla ne saadaan edes vähän lähemmäksi oikeudenmukaisuutta.
1. Uhri saisi päättää tuomion. Kaisa saisi päättää koska häntä ei enää haittaa Markun teot. Merja, lopetettuaan terapian, voisi siitä lisää ymmärrystä saaneena päättää, ettei hän halua Jokkea koskaan vapaalle.
Veikkoon liittyvät lainsäädännöt, ja Veikko, itsekin on niin lapsen kengissä vielä, että luultavasti Veikon olisi mentävä saunan taakse. En kerta kaikkiaan keksi hänelle mitään muuta paikkaa minne mennä. Nykyäänhän hän käy muutaman kuukauden kurssin ja menee sitten jatkamaan leikkejään. Jos edes jää kiinni. Lapsethan nyt puhuvat ihan mitä sattuu, sanoo Veikkokin.

2. Jos tekee jonkin rahaan liittyvän rikoksen, joka voi olla vaikkapa petos, kavallus tai ryöstö, rangaistukset ovat ihan eri luokkaa. Tässäkin on tietysti poikkeus, joka on se, että jos tekijä on valmiiksi rikas ja kuuluu eliittiin, tuomiota ei tule. Silloin kysytään, että haluatko erota työstäsi, josta olet vienyt varkain miljoonan. Jos vastaus on, että en halua niin sitten sanotaan, että ei sitten mitään. Mutta siis yleensä rangaistus on ihan eri luokkaa kuin seksuaalirikoksissa. Jos ensimmäinen ehdotukseni ei mene läpi niin tätä hyvät naiset, voitte käyttää varmistaaksenne sen, että raiskauksen kohteeksi jouduttuanne saatte tekijälle rangaistuksen. Pitäkää aina nippu seteleitä taskussa ja kun Jokke viimeistelee hommiaan niin sujauttakaa rahat Joken taskuun; silloin kyseessä on ryöstö ja raiskaus ja tuomio mukailee sitä.
Johtuuko tämä kummallisuus lainasäädännössämme sekä tuomioissamme siitä, että kohteena ovat yleensä ja oikeastaan melkein aina naiset. Ja tietysti ne lapset. Eihän tätä yksinkertaisempaakaan asiaa, joka liittyy tasa-arvoon saada kuntoon. Naisten palkka on ja pysyy pienempänä kuin miesten.
Syynä on varmaan se, että ei sitä ole varaa korottaa, mutta ratkaisu löytyy siihenkin: alennetaan seuraavaksi sadaksi vuodeksi miesten palkka ja nostetaan naisten. Ei maksa mitään!

Äiti, iskä ja pari muuta auttajaa

Henkilö, jolle on syntynyt huume- tai muu päihderiippuvuus, ei lopeta käyttämistä, ellei hän itse halua. Eikä usein silloinkaan, koska se ei ole kovin kivaa. Kun lopettaa huumeiden käytön alkaa tuntumaan pahalta ja tekee mieli kavuta narun jatkoksi jo ihan senkin vuoksi. Saatikka sen, että pikkuhiljaa alkaa tulemaan esiin se, että elämä on valunut sormien välistä hukkaan ja usein myös on tullut ”tohellettua” sen verran, että heräävä omatunto soimaa. Voi olla jopa tulossa vankeusrangaistus tai ainakin turpaan, joiltain joille on jäänyt velkaa. Usein on siis helpompaa jatkaa päivästä toiseen käyttämistä, mikä nykyään onkin helppoa, koska huumeet saa yhteiskunnalta nimellä korvaushoito.

On toisenkinlaisiakin ”allikoita” joihin ”ojista” kaatua. Niitä ei usein tule ajatelleeksi ja niitä ei huomata, eikä edes oikeasti tunnusteta niiden olemassaoloa. Lisäksi niistä on niin vaikea puhua, koska tarkoitusperät ovat niin hyvät, puhtaat ja asia niin henkilökohtainen.
Kutsuttakoon näitä ”allikoita” tässä nyt ”kuoliaaksi ymmärtäjiksi”. Tähän porukkaan menevät yleensä päihderiippuvaisen isät, äidit ja muut sukulaiset. Aika harva ammatti-ihminenkään jää tämän ryhmän ulkopuolelle. Ja ihan oikeasti, kaikki tarkoittavat vain hyvää.

Äidit ovat kauhuissaan. Satoja valvottuja öitä ja SEN puhelinsoiton odottelua, että nyt se lapsi, tässä perheessä nimeltään Rami, on sitten kuollut. Äiti miettii etukäteen hautajaiset ja sen miten sitten selviäisi. Tietenkin. Oman lapsen huumeiden käyttö on toisiksi pahinta mitä äidille voi käydä. Siitä pahempaa on vain se lopullinen. Kuolema. Silloin viedään se viimeinenkin kipinä, se toivo, että tämä päättyisikin hyvin. Äiti takertuu siihen, koska muitakaan oljenkorsia ei tarjolla ole. Elämä pyörii sen ympärillä, mitä käyttävä Rami, joka ehkä on jo aikuinen, tekee tai on tekemättä. Jos ei siitä kuulu mitään niin kauhu kuristaa sydäntä, että nytkö se tapahtuu? Entä jos se katoaa? Entä jos se jää niin kateisiin, ettei koskaan saada selville sitä mitä sille kävi ja mihin se on mennyt, jäänyt tai viety. Jos joku tappaa sen? Jos huumeet tappaa sen? Kaikki se mitä Ramille tapahtuu, mistä äiti tietää, tuntuu äidin kehossa fyysisenä kipuna. Eikä äidillä ole turvanaan huumeita tai muutakaan puudutusainetta.

Tässä maisemassa elämä ei ole elämää. Se on odotushuone, jossa odotetaan sitä ihmettä tapahtuvaksi, joka joillekin tapahtuu; heidän lapsena lopettaa käyttämisen ja alkaa elämään.
Silloin päästään toiseen tilaan, jossa on ehkä vähän kirkkaammat valot ja toivoa, mutta pelko on ikuinen; entä jos se retkahtaa. Tai onko se jo retkahtanut. Kuinka moni kovia huumeita vuosia käyttänyt ihan oikeasti pystyy lopettamaan lopullisesti? Paitsi niin, että kuolee. Valitettavasti se joukko on todella pieni. Yrittäjiä on katkaisuhoidot täynnä, mutta onnistujia vain muutamia.

Tämän kaiken keskellä perhe yrittää selvitä. Päivästä toiseen. Kun Rami ilmestyy yöllä ovelle yösijaa varten, hänet päästetään sisälle: saadaanpa edes yksi yö nukkua niin, että tiedetään missä se on. Siellä se nukkuu kolme päivää univelkojaan pois, sitten syö jääkaapin tyhjäksi ja vetää äidin pesemät vaatteet niskaan.
– Tarttis rahaa, se sanoo. Äiti huokaisee ja antaa. Muuten Rami suuttuu ja lähtee vihaisena ovesta. Mitä jos tämä on viimeinen kerta kun nähdään? Jos vikat sanat onkin” haista vittu vitun ämmä!”.
Ja sitten sitä samaa uudestaan ja uudestaan.

Joskus se soittaa ja itkee.

– Nyt ammutaan polvilumpiot, jollei saa rahaa ja tapetaan muutenkin.

Ja että se lopettaa kyllä, kunhan nyt nämä velat maksetaan.

Mutta ei Rami lopeta vaan pöllii vielä pihasta ruohonleikkurin ja pikkusiskon skootterin ja myy ne. Omasta lapsesta ei voi tehdä rikosilmoitusta. Sehän joutuisi siitä ongelmiin. Se joutuisi ottamaan teoistaan vastuun. Eihän Rami semmosta kestä, kun sillä on muutenkin niin vaikeaa!
Ei Ramilla ole vaikeaa. Rami käyttää ja on vapaa kuin taivaan lintunen, ei vastuuta ja huumeongelmaksi hän tunnistaa vain sen, että joskus huumeet ovat loppu. Silloin Ramia itkettää.

Perhe pohtii mikä meni pieleen? Mitä olisi pitänyt tehdä enemmän tai vähemmän, ettei siitä olis tullut narkomaania? Syyllisyys syö elävältä. Ja häpeä.

-Kaikkihan sen tietää, että vain huonojen perheiden lapsista tulee nistejä, isäkin sanoo ja häpeää kun naapurit tervehtivät pihalla.
Vuodet vierivät ja autetaan ja autetaan, vaikkei siitä näytä olevan juurikaan hyötyä. Vai oliko se viime kerralla vähän vähemmän sekaisin? Ehkä se on merkki siitä, että se kohta lopettaa? Kunhan ei suututeta sitä, koska silloin se ei ainakaan lopeta.

Rami oppii kyllä nopeasti sen, mistä narusta vedellä. Kyseessä ei ole enää se kullannuppu, joka toi hymypoikapatsaan kotiin. Kyseessä on henkilö, joka on vuorokaudet ympäri erilaisten aineiden vaikutuksen alaisena ja tarvitsee niitä aina lisää. Aineet menevät perheen ja kaiken edelle. Se on valitettava totuus. Ja käyttäjä vie perheeltä kaiken sen minkä hänen annetaan viedä ja vähän päällekin. Kyseessä on eri henkilö kuin se, jonka perhe tuntee. Tämä Rami ajelee varastetuilla autoilla ja suurin osa sen kavereista on ollut joko Poliisi-tv:ssä tai Alibin kannessa. Nykyään Rami on semmonen.

Vaikka talo on jo kiinnitetty ja kaikki päin helvettiä, perhe jatkaa käyttäjän auttamista. Koska pelkää, että se kuolee. Todellisuudessa on aivan sama mitä perhe tekee, se ei vaikuta siihen kuoleeko Rami. Ainoa joka hänet voi kuolemalta pelastaa on hän itse.

Perhe kuitenkin vaikuttaa siihen, että Rami ei lopeta käyttämistä. Häntä jeesataan sen verran, että hän jaksaa jatkaa. Velat maksamalla mahdollistetaan se, että kamaa saadaan lisää. Kun on tieto siitä, että aina on paikka jonne mennä ja painaa pää, on mukavampaa. Ja kun on mukavaa, ei ole mitään syytä lopettaa. Se on vähän niin kuin ostaisi lipun Linnanmäen laitteisiin ja sitten sanoisi, että ”vaikka sulla on toi lippu niin älä vaan mee niihin laitteisiin vaikka niissä onkin tosi kivaa”.

Entä jos perhe sanoisikin, että rakkautta kyllä piisaa ikuisesti ja jeesiäkin tulee, mutta vasta sitten kun olet lopettanut käyttämisen? Siitä Rami kyllä suuttuisi. Huutaisi ja uhkailisi. Ja käyttäisi huumeita. Eli tekisi ihan sitä samaa kuin aiemminkin. Ehkä se käyttäminen kuitenkin olisi vähän vähemmän hauskaa. Rami varmasti kokisi pettymyksen tunteita kävellessään yöllä vesisateessa ja soittaessaan äidille huomaisi, ”että se vitun huora on laittanut puhelimen äänettömälle”. Vaikka Rami saattaisi kuolla. Tai ainakin kastua siellä vesisateessa. Ramia vituttaisi sekin, ettei iskä antaisi rahaa. Millä hän nyt ostaisi huumeita? Haluavatko ne vitun vanhemmat, että Rami joutuisi oikein vankilaan? Sitäkö tässä haetaan, pohtisi Rami?

Yleensä kuvioissa on vielä joku ammattiymmärtäjä, koska jostain ihmeen syystä nykyään hoidetaan ihmisiä, jotka käyttävät ja haluavat käyttää huumeita. Niiden kanssa taas ollaan ihmeissään, jotka haluavat lopettaa huumeiden käytön kokonaan. Lääkärit ovat jopa aika varmoja siitä, ettei käyttämisen lopettaminen edes ole mahdollista. Paitsi niin, että käyttää hänen antamaa lääkettä, eli subua ja jonkin verran pameja.

Käyttävä käy usein joissain klinikalla juttelemassa jonkun työntekijän kanssa. Ja tietenkin uusimassa reseptit. Käyttäjä ehkä kertoo miten mulkkuja vanhemmat ovat kun hylkäävät oman lapsensa ja työntekijä, olkoon nyt vaikka Pirkko,  nyökkäilee. Hän pohtii pitäisikö järjestää oikein verkostokokous, johon kutsuttaisiin Ramin vanhemmat ja muutama sosiaalityöntekijä ja pohdittaisiin, miten parhaiten tuettaisiin tätä käyttäjää jaksamaan. Eivätkö Ramin vanhemmat ymmärrä, että Rami tarvitsee nyt kaiken tuen ja hyvän verkoston ympärilleen? Pirkko sadattelee mielessään.

Miksi Ramia pitäisi tukea jaksamaan ja mitä? Käyttämistä. Miksei sanota siellä klinikallakin sille Ramille, että tule kun haluat lopettaa niin sitten tuetaan; käyttää osaat ihan itsekin.
Mutta ei. Jeesaillaan ja lohdutetaan ja pidetään yllä harhaa kohtuukäytöstä. Pirkko tekee taulukkoa kuinka hienosti Ramilla on mennyt, vaikka se joka päivä vetääkin subuja niin tällä viikolla se ei ole vetänyt ollenkaan piriä. HYYYVÄ HYYVÄ. Paijataan, niin käyttäjä jaksaa jatkaa käyttämistä.

Kunnes kuolee.

Kaikilla on paha mieli, mutta voidaan lohduttautua sillä, että tehtiin kaikkemme ja valvottiin kymmenen vuotta melkein joka yö.
Entä jos ette olisi tehneet ihan niin paljoa vaan lopettaneet ymmärtämisen ja hoivaamisen sekä mahdollistamisen ja alkaneet puhua totta?

Kun Rami soittaa äidille ja kertoo kuinka hirveää on ja kun ei ole rahaakaan ja kaikki ovat ihan mulkkuja ja sossukin velkaa eikä edes asuntoa, voisi äiti vastata vaikka näin:
– Kuuleppas Rami, sinä olet nyt 44-vuotias mies, joka on rallattanut pystyyn jokaisen asunnon, jonka olet saanut. Itse. Olet myynyt sieltä huumeita ja kieltäytynyt lopettamasta käyttämisen vaikka sinulle on sitä ehdotettu. KAIKKI sinun ongelmasi, RAMI- KULTA, johtuvat huumeiden käytöstä. Jos haluat olla osa perhettämme ja saada apua: lopeta huumeiden käyttö!
Ja sitten puhelin kiinni.

Voi olla, että Rami silti kuolisi, mutta näin hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet päästä edes jonkinlaisiin tekemisiin todellisuuden ja totuuden kanssa. Ja se on tärkeää. Ilman sitä, että narkomaani saa kiinni totuudesta, mahdollisuudet raitistua ovat olemattomat.
Ja hautajaisissa ei tarvitsisi olla yhtään sen syyllisempi olo: vaikka Rami olisikin huutanut puhelimessa, että huumeiden käyttö on äidin vittumaisuuden syytä, äiti tietäisi ettei se olisi totta. Sillä jos äidillä olisi ollut niin suuri valta Ramiin, että hän olisi pystynyt aiheuttamaan tämän huumeiden käytön, olisi hänellä myös ollut valta lopettaa Ramin käyttäminen.

Käyttäjästä ”irtisanoutuminen” on hirvittävän vaikeaa. On helpompaa olla mukana siinä sekasorrossa ja kuvitelmassa, että jotenkin auttaisi. Siinä vieressä sairastuu nopeasti koko perhe. Yhden henkilön tuhoutumisen sijasta tuhoutuvat kaikki lähellä olijat, tavalla tai toisella.
Äitinä oman lapsen sulkeminen pois elämästään on lähes mahdotonta, muttei täysin. Syyllisyys ja häpeä kavereinaan saa kuljeksia pitkän matkaa. Mitä muutkin ihmiset ajattelevat kun se hylkää oman lapsensa? Miksei se käske sen lopettaa käyttämistä? Niin ne muut varmaan ajattelevatkin, muttei sillä ole mitään väliä.

Väliä on sillä, että on alettava elämään uudestaan. Sen jälkeen kun saa tiedon oman lapsen huumeiden käytöstä ja paljastuu, ettei se lopu ja ettei kyseessä ollut mikään yhden kerran kannabiskokeilu, maailma loppuu. Joillain äideillä siis. Toisilla äideillä alkaa tila, jossa kielletään todellisuus, koska tilanne on yksi maailman vaikeimmista. Totuus on niin tuskallinen ja pelottava, ettei sitä päinkään uskalla katsoa.

Kun on elänyt vuoden tai kaksi täysin zombina tämän todellisuuden kanssa, tulee päivä, jolloin oma elämä on otettava takaisin. Riippumatta siitä mitä Rami tekee tai on tekemättä. Se, että kaikki muutkin tuhoutuvat raahautuessaan Ramin perässä ei auta Ramia lopettamaan.
Niin hirvittävää kuin se onkin, niin siihenkin tottuu. Samoin kuin tottuu elämään sodan keskellä.
Täytyy vain toivoa, ettei Pirkko lohduta Ramia liikaa tai ettei Rami päädy suositeltuun korvaushoitoon. Täytyy toivoa Ramille niin paljon vastoinkäymisiä, että se haluaa muutosta ja lopettaa käyttämisen.
En tiedä saako tästä maasta enää juurikaan sellaista hoitoa, jossa ollaan käyttämättä, mutta toivon niin. Ja jos voisin toivoa lisää, toivoisin, että Pirkko ja muut suuntaisivat energiansa, aikansa ja ammattitaitonsa vanhempiin, jotka ovat niitä, jotka yleensä tarvitsevat ja haluavat apua. Ramilla on päällään kemiallinen toppatakki, hän ei apua tarvitse eikä edes sen takin vuoksi kykene ottamaan sitä vastaan.

Eräänä päivänä Rami voi olla taas se ”oikea Rami”. Sitä ennen Ramin on saatava sellaista apua, jota annetaan niille, jotka eivät halua enää käyttää huumeita. Silloin äiti voi avata ovensa pojalleen pelkäämättä, että taas pöllitään tauluteevee kun selkänsä kääntää. Silloin olisi hyvä, että äitikin olisi kunnossa ja elänyt elämäänsä eteenpäin. Se olisi hyvä joka tapauksessa, kävisi Ramille sitten niin tai näin.
Vain yksi elämä- se kantsii käyttää viisaasti!

Muutama sana pyhästä liitosta

Avioliitto, jonka kai pitäisi olla kahden ihmisen välinen sopimus siitä, että katsellaan yhdessä tätä elämää ja kuljetaan samaa matkaa. Sopijoita on kaksi. Siis ne, jotka sinne ”sohvan mutkaan” yhdessä päätyvät työpäivien jälkeen telkkaria katsomaan tai mitä nyt haluavatkin tehdä. Kaksi henkilöä kuuluu tähän liittoon, eikä sen pitäisi muille kuulua.
Mutta kuuluu. Ja vaivaa sekä häiritsee niin, että se on otettu oikein asiakseen kieltää, että ketkä tuota sopimusta eivät saa tehdä. Miehet eivät sitä keskenään saa tehdä. Siis edes aikuiset miehet. Tällaiset oikeudet ei vaan joidenkin mielestä homoille kuulu. Ja piste. Ei, vaikka olisivat naishomoja.

Mielestäni kahden ihmisen väliset sopimukset eivät muille kuulu ja tässäkin voisi käyttää sitä ihmeellistä lausetta, jolla osoitetaan, että ollaan suvaitsevaisia, että ”senkus ovat homoja kunhan eivät tule minun panemaan”. Tässä tapauksessa niin, että ”senkus menevät naimisiin kunhan eivät menen minun kanssa”. Pelko pois. He eivät mene sinun kanssasi, saat itse valita puolisosi tai olla valitsematta.

Jos liittoja yleensäkään kuuluisi kieltää, niin mielestäni pitäisi kieltää ne liitot, joihin liittyy väkivaltaa. Ja kun silmäni suljen, en mitenkään ensimmäiseksi mielikuvakseni saa kuvaa kahdesta homosta toisiaan hakkaamassa, vaikka niinkin varmaan tapahtuu. Yleisempää se kuitenkin varmaan on suhteissa, joissa ovat nämä kaksi siunattua osapuolta, joilla on oikeus tämä pyhäliitto solmia, mies ja nainen.

Sosiaalialan opintojeni edetessä sain kerran paperin käteeni, jossa kerrottiin, miten sosiaalityöntekijän tulisi suhtautua tavatessaan perheväkivallan uhrin, joka yleensä on nainen. Ihmettelin miksi aiheesta on tarvinnut oikein ohjeet kirjoittaa, koska mielestäni yksi lause riittäisi antamaan riittävän opastuksen. Se lause olisi: jätä puolisosi heti ja lähde pois!
Kirjallisissa ohjeissa kuitenkin opastettiin siihen, miten pitäisi tunnistaa puolisossa ne merkit, jotka enteilevät väkivaltaa ja niiden ilmentyessä paeta paikalta. Ymmärrän, että pitää paeta, mutten sitä miksi koskaan tulla takaisin? Rakkaudestako? Ohjeiden mukaan pitää myös suunnitella erilaisia pakoreittejä ikkunoista ja ovista, sekä pysytellä suhteessa väkivallan tekijään niin, että aina on jokin huonekalu uhrin ja tekijän välissä.
Tällaisessa suhteessa pysyminen ei ole rakkautta vaan jotain ihan muuta. Se on läheisriippuvuutta ja sairautta. Mikä ihmeen ohje ammatti-ihmiseltä on sellainen, että käy etukäteen sanomassa naapureille, että jos meiltä kuuluu meteliä niin soita poliisi ja ambulanssi? Pakkaa turvalaukku valmiiksi? Muista ottaa lapset mukaan? Jos sinua kuitenkin hakataan niin muista suojata käsilläsi päätäsi ja vatsan seutua, huutaa apua ja muistaa, ettei väkivallan kohteella ole mitään hävettävää?
Näin turvaohjeissa kuitenkin lukee ja hävettävää mielestäni onkin ohjeiden tekijöillä sekä Suomen sosiaalitoimella, joka päihteidenkäytön mahdollistamisen lisäksi mahdollistaa myös perheväkivallan jatkumisen. Uhria tsempataan ja lohdutetaan sen verran, että se jaksaa kestää taas seuraavat ”tukkajuhlat”, muttei taaskaan puhuta suoraan tai edes totta. Ei sanota, että lähde nyt hyvä ihminen pois sieltä ja heti. Tai anneta vastuuta hänelle, jolle se kuuluu.

Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, niin uhrille. Hän valitsee jäädä. Hän saattaa toivoa, että tekijä muuttuu ja tietää, ettei ketään saisi lyödä ja niinhän se onkin. Voin myös mennä makaamaan moottoritielle, koska tiedän, ettei kenenkään päälle saa autolla ajaa. Ja kun rekka huristelee yli voin ennen viimeistä henkäystä huutaa, että ei saa ja tietää, että minä olin oikeassa, mutta otsaan sattuu kuitenkin minua. Minä menin sinne. Minä valitsin sen.

Kysyin opettajaltani, että oletko koskaan kuullut, että suhde, jossa vaikkapa mies olisi väkivaltainen, muuttuisi ja väkivalta loppuisi? Opettaja oli hämmästyneen näköinen ja sanoi, että ei. Luokkakaveritkaan eivät olleet koskaan sellaisesta kuulleet. Kysyin, miksei kehotettaisi eroamaan ja tuettaisi siihen?
– Ei semmosta voi mennä sanomaan kun siinä on se avioliitto ja ehkä lapsia, opettaja vastasi ja minä siihen:

– Eikö juuri siksi, kun on ne lapsetkin?

Mikä oikeus kenelläkään on ylläpitää tuollaista sairasta kuvioita, joka ensinnäkin työllistää viikoittain sekä poliisit, että pelastuslaitoksen, mahdollisesti lastensuojelun ja häiritsee yleensä naapureiden yöunia? Ja, etenkin, jos siinä on sivusta seuraajina ne lapsetkin. Rakkausko?

Eikö sosiaalityöntekijän pitäisi antaa realiteettiterapiaa ja tehdä nopea laskelma, mitä yksi viikonloppu sairaalahoitoineen ja turvakotiöineen maksaa? Ja sitten kysyä siltä uhrilta, että mitä SINÄ tästä saat? Jotakinhan se uhri saa, muuten se lähtisi. Hän on nimittäin tästä kuviosta se ainoa, joka jotakin voi oikeasti muuttaa.
Miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa tällaisista kuvioista? Miksei heitä tuomita avioeroon ensimmäisen mustan silmän jälkeen? Miksei sanota, että te kaksi ihmistä olette toisillenne niin vaarallisia, että te olette molemmat lähestymiskiellossa toisiinne? Miksi tilanteen annetaan edetä siihen, että toisella on päänahka irtirevittynä silmillä, toinen linnassa ja lapset huostassa?
Itse olisin huomattavasti huolestuneempi tällaisten henkiöiden avioliitosta kuin homojen.

…kun valtio huumekaupan kaappasi ja muita kusetuksia

Jos jostain vähemmistöstä pitäisi olla huolissaan ja sääliä epäoikeudenmukaisuuksista, on se huumekauppiaat. Heiltä nimittäin vietiin leipä pöydästä ja sanottiin, että eläpä nuolaise ennen kuin tipahtaa… kannattaa nimittäin nuolaista vasta sitten kun on jo tipahtanut. Ja silloinhan on jo myöhäistä. Sen lisäksi, että poloisilla ei ole pokaa, koska koko onneton nistiremppala kipittää kiltisti joka aamu kupille, jonka valtio tarjoaa, on kohtelu muutenkin epätasa-arvoista. Kun pikku diileri, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Raimoksi, ojentaa nuhruisen taskussa hautuneen subunsa henkensä pitimiksi, nappaa hänet lain pitkä koura ja ojentaa kovin. Tuomio tulee. Samaan aikaan lääkäri, jota tässä nyt kutsumme Mauriksi, koska se mielestäni sopii sanan lääkäri kanssa, jakaa samaa ainetta vasemmalle ja oikealle, ja saa osakseen hyväksyntää ja jopa ihailua. Edustaahan hän yhtä niistä älyköistä, jotka keksivät, että huumeriippuvuudesta voi selvitä vain ja ainoastaan käyttämällä niitä paljon ja koko ajan.

Tasa-arvon nimissä pitäisi myös Raimolle antaa, jossei nyt palkintoa, niin edes kiitos. Samalla aineellahan hän hoitaa asiakkaitaan. Mutta ei, Raimolla ei ole asiaa huumemarkkinoille siitä pitää huolen sekä poliisi, että Rise, jonka hellässä huomassa Raimo hiljaa pohtii pieleen mennyttä elämäänsä. Vaikka Raimo miten pohtii, hän ei ymmärrä.

Maurikaan ei ymmärrä, mutta ei näytä sitä. Eivätkä Maurin työkaveritkaan, olkoot he vaikka Ritvoja, oikein ymmärrä. Siksi heistä onkin parasta, ettei kukaan edes pysähdy miettimään. Ollaan niin kuin ei oltaiskaan, näyttäisi olevan hoitohenkilökunnan motto.

Eräänä päivänä, ihan kauniina, tapasin Maurin ja kysyin muutaman kysymyksen, joita olin pitkään miettinyt. Ensimmäinen niistä oli se, että kun korvaushoidossa annetaan huumeriippuvuudesta kärsivälle sitä samaa ainetta, jota hän muutenkin käyttää, niin eikö se ole sama asia kuin että alkoholistille annettaisiin hoidoksi viinaa? Tai jos haluttaisiin muuttaa se lääkkeeksi niin ihan vaan etanolia.

– Ei, sanoi Mauri. Ja sitä paitsi  tulee paljon halvemmaksi antaa huumeriippuvaisille aineet, kuin että he joutuisivat rikollisin keinoin hankkimaan rahansa niihin. Ei yhteiskunnan tarvitse kärsiä vai olisiko sinun mielestäsi oikeudenmukaista, että me kunnon ihmiset  joutuisimme pelkäämään ja olemaan narkomaanien rikosten kohteina?

– Ei olisi, vastasin hetken mietittyäni. Ja tosiaan, eihän sellaisen pillerin todellinen hinta voi olla kovinkaan paljon: vettä, kalkkia, bubrenorfiinia ja ehkä jotain sidosaineita. Mutta mitä maksaa kun perustetaan klinikoita ja pestataan sinne hoitohenkilökuntaa? Tekemään mitä? Sitä samaa mitä Raimo olisi tehnyt melkein omakustannushintaan. Jakamaan huumeita. Ja ai niin, näyttelemään. Näyttelemään, että kyseessä olisi oikeasti jonkinlainen hoito,  joka auttaisi huumeriippuvuudesta toipumiseen. Siinä saakin olla aika pokerinaama, että siihen pystyy, kun vuodesta toiseen katsoo Vesaa, joka kipittää kiltisti kuppinsa perässä. Vuosi vuodelta Vesa käy valkoisemmaksi, nyt jo niin, että oikein aurinkoisella säällä siitä näkyisi läpi, jollei sen nappiverkkarit olisi niin paskasta parkkiintuneet, ettei niitä läpäise mikään. Vesa vetää laillisen annoksensa lisäksi kaikkea muutakin. Mitä vaan, koska Vesan on pakko. Vesa on nimittäin narkomaani. Yöt se hiippailee verkkokellareissa ja pöllii milloin kiiltokuvia ja milloin lastenrattaita toivoen, että ne saisi vaihdettua mihin vaan mikä toimisi. Ritva on hoitanut Vesaa jo viisi vuotta.  Ritva päättelee, että tämä on se lopputulos johon pyrittiin. Ja onhan muutosta tapahtunut: ennen hoitoa Vesa veti vain silloin kun jostain sai, nyt hän vetää ihan joka päivä, myös jouluna ja juhannuksena.

Ja Vesa oli kertonut Ritvalle, että ennen kuin hoito oli alkanut, oli hän ollut lähellä lopettaa koko vetämisen, koska se oli ollut niin vaikeata. Ritva ei mieti sitä, että ainoa syy miksi kukaan maailman narkomaaneista koskaan haluaisin lopettaa käyttämisen, on se, että se on liian vaikeata ja seuraukset ovat liian kovia. Ettei enää kerta kaikkiaan kestä sitä. Ettei halua olla ilman asuntoa. Ettei halua myydä mummoaan ja istua linnassa. Ritva ei ajattele sitäkään, että huumeet on niin kuin olisi joka päivä tivolissa ekaa kertaa. Ne on niin kuin ensirakkaus, joka toistuu joka päivä uudelleen. Miksi kukaan lopettaisi mitään sellaista, mikä aiheuttaisi vain hyvää? Onhan Ritva ja Mauri yhdessä tuumin varmistaneet sen, että ongelmia ei enää tule. Huumeita riittää ja niiden jakaminen tuntuu ihan hyvältä, kunhan kutsumme niitä lääkkeiksi.

Toinen kysymykseni koski riippuvuutta, mutta Mauri pysäytti minut heti, sanomalla:

– Se on vain yksi selitysmalli. Ei kyseessä ole välttämättä riippuvuus tai sairaus. Jotkut vaan ovat tuollaisia, sanoi Mauri ja jatkoi:

– Voi olla,  että se menee siitä sitten ittellään ohi tai jos ei mene niin kuitenkin ihmiset ovat niin erilaisia, että ei voi yhtään tietää mikä kellekin auttaa. Tänä päivänä tätä työtä tehdään asiakaslähtöisesti, sanoi Mauri ja nipisti minua poskesta.

– Jos asiakas ei koe, että hänellä on ongelmaa niin keitä me olemme sitä hänelle kertomaan, kysyi Mauri.

– Eli eikö kukaan tiedä mistä tässä kaikessa on kysymys? kysyin ihmetellen, koska minulle asia oli aivan päivänselvä. Eikös päihderiippuvuus aiheuttanut Suomessa niin valtavia kuluja, että se motivoisi tutkijat selvittämään mistä on kyse ja mikä siihen auttaa? Itse voisin ihan ilman Himasen tulevaisuuustutkimusrahoituksen kaltaisia masseja tehdä nopean arvion siitä mistä on kyse ja mihin tulevaisuudessa mennään tämän asian tiimoilta: Jos katson Arskaa torilla niin jo siitä voin päätellä jotain. Arska ei juo siksi, että olisi kivaa tai bileet tiedossa. Arska ei myöskään juo siksi, että hän olisi tyhmä, vaikka vuosikymmenien tärpätit onkin jokusen aivosolun liuottanut. Arska tietää, että kuset housuissa on ikävää ja rappukäytävässä nukutaan juuri juomisen takia. Arskalla oli perhe ja oli mersu. Oli lapsi joka oli tärkeämpi kuin koko elämä. Silti Arska irrotti otteen kaikesta siitä, koska Arska juo. Eikä Arska ollut ”tollanen” syntyessään. Firman bileissä se oli kuin muutkin. Otti ja seuraavana päivänä ei ottanut. Ennen kuin se alkoi ottamaan seuraavana päivänäkin. Kun vaimo alkoi oirelemaan muuttamalla siskonsa luokse teki Arska päätöksen ja lupauksen lopettaa tai pitää ainakin taukoa. Ja yhtenä päivänä, kun ne päätökset tauoista ja lopettamisista oli juotu jo niin monta kertaa, ettei niitä ollut ketään kuuntelemassa, Arska tajusi ettei voisi lopettaa. Sitä Arska ei tajunnut, miksei se onnistunut: pitihän miehen sanaan voida luottaa.

Kun juo, Nurmion sanoin pellot ja kaappikellot, vaikkei haluisi, niin mistä on kyse? Selkärangattomuudestako? En usko. Suomalainen mies jos kuka on tunnettu sisukkuudesta, joka kuitenkin kuningas alkoholin edessä valuu maan rakoon.

Mielestäni on päivänselvää, että kyseessä on sairaus. Ja joka muuta väittää puhuu täyttä paskaa, motiivinaan joko hyötyä omasta tai jonkun toisen päihderiippuvuudesta. Sairauskäsitystä tukee myös se, että näyttäisi olevan niin, että kun kerran hallinnan menettää, se ei enää palaudu. On tutkimuksia, joissa on kuvattu sitä mitä päihteet aivoille tekevät. Ne synnyttävät eräänlaisen palkintoradan, josta sitten muodostuu pakkomielle ja riippuvuus, jota ilman ihminen ei pysty elämään. Hänen vaihtoehdoikseen jäävät joko ruokkia palkintorataa koko ajan tai lopettaa kokonaan. Ikuisesti. Ja silloin alkaa tuntumaan pahalta ja se on se syy miksei lopettaminen  käy ihan noin vain. Jotain samaa siinä on kuin pakko-oireisessa häiriössä, jossa henkilön täytyy vaikkapa räpsytellä valoja tuhat ja yksi kertaa torjuakseen ahdistuksen. Se mielletään helposti sairaudeksi, mutta se, että Arska vetää elämänsä vessasta alas, ei. Ehkä siksi, että pelätään, että se pääsee liian helpolla. Sehän voisi sanoa, että no ku emmä voi tälle mitään ku mää oon sairas. Mitä sitten? Jos olisimme yhdessä päättäneet, että kyseessä on sairaus, voisimme kertoa Arskalle, että apua on tarjolla. Et ole vastuussa sairaudestasi, mutta toipumisestasi olet.

Mutta koska Mauri ja kumppanit haluavat pitää tilanteen epämääräisenä, on ehkä parempikin, että Arska juo eikä yritäkään lopettaa. Todellista apua ei nimittäin ole tarjolla. Ei ainakaan Maurin tai Ritvan puljussa. Arska on onneksi hyvässä asemassa. Häntä ei ala kukaan hoitamaan juottamalla viinaa, vaikka hän sitä toivoisikin.

Toisin on Vesalla. Vesasta on alkanut tuntua siltä, ettei hoito oikein auta. Ainakaan jos tavoitteena olisi se, ettei hän enää käyttäisi huumeita. Kerran hän puhui aiheesta Maurille ja Ritvalle. Hän kertoi, että oli ajatellut lopettaa koko hoidon, koska se ei oikein tuottanut tuloksia. Sekä Mauri, että Ritva pelästyivät ja vakuuttivat Vesan siitä, että lopettaminen johtaisi retkahtamiseen. Vesa ei kehdannut kysyä, että mihin hän voisi retkahtaa, sillä hänhän koko ajan käytti kaikkia mahdollisia aineita.

– Minkälaisia tuloksia olette saaneet? kysyin seuraavaksi.

– Voi, todella hyviä, vastasi Mauri. Melkein kaikki ovat sitoutuneet hoitoon!Tiedätkö mitään muuta hoitomuotoa, johon narkomaanit sitoutuisivat näin hyvin?

En tiennyt, mutta en myöskään tiennyt mitään muuta hoitomuoto, jossa käytettäisiin huumeita. Maurin asiakkaat olivat siis sitoutuneet siihen ihan samaan jo ennen hoitoakin. Ja oletettavissa olisikin, etteivät Maurin asiakkaat myöskään ihan helpolla hoitoa lopettaisi. He olisivat hoidossa juuri niin kauan kun sitä jatkettaisiin. Niin kauan, että joku uskaltaisi paljastaa vedätyksen. Uskaltaisi kertoa, että ei kyseessä ole oikeasti mikään hoito, ainoastaan ilmainen huumejakelu.

– Miksi meidän pitäisi estää ihmisiä käyttämästä kun se ei onnistu? kysyi Mauri vuorostaan minulta.

Niin, en tiedä, mutta jos lopettaisimme lässyttämisen korvaushoidosta hoitona, voisimme muuttaa monia asioita ja pelastaa ihmisiä. Jos se miellettäisiin huumejakeluksi, sinne ei ehkä ohjattaisi vasta 18-vuotta täyttäneitä, jotka eivät ole vasta kuin kokeilleet, mutta jäävät tämän loistavan hoidon ansioista loppuelämäkseen siihen. Jos puhuisimme korvaushoidossa olevista niin kuin muuallakin, eli mieltäisimme heidät käyttäviksi ihmisiksi, ymmärtäisimme, ettei sinne pidä suunnata resursseja. Mikä järki on hoitaa käyttävää ihmistä, joka haluaa käyttää? Sama kuin mentäisiin humalaisen Arskan kanssa baariin piirtelemään tavoitekaavioita.

Alettaisiin auttamaan niitä, jotka haluaa apua ja oikeasti lopettaa. Tosin se joukko on häviävän pieni, johtuen juuri siitä, että huumeita jaetaan valtion puolesta. Houkutuksia olisi ihan ilman sitäkin, että kysytään haluatko hoitoon, jossa joudut kohtaaman itsesi vai hoitoon jossa käytetään huumeita?

Tänä päivänä lääkkeettömät hoitolaitokset on nurin, johtuen juuri korvaushoidosta. Sen kanssa voisi kilpailla vain antamalla hoidossa huumeiden lisäksi myös rahaa. Hoitolaitokset myös kilpailutetaan ja tunnetustihan on aina ollut niin, että halvin on paras. Hoitopaikat joutuvat miellyttämään asiakkaitaan säilyttääkseen ne ja sen vuoksi hoidon sisältönä onkin vain ”kaikkee kivaa”. Jollei käydä laskettelemassa niin sitten asiakas haluaa johonkin muualle. Uskomatonta pelleilyä, joka mahdollistetaan sanomalla jo aiemmin mainittu lause: ”kaikki ihmiset ovat erilaisia ja heille auttaa erilaiset asiat”.

Höpö höpö, sanon minä. Sillä ei ole mitään väliä millainen ihminen on kyseessä kun sairaus on sama. Sanooko syöpälääkäri, että kaikille hoidot on eri ja yleensä sellaiset mitä asiakas itse haluaa? Ja sanooko asiakas, että ei kiitos, en halua sädehoitoa enkä kemoterapiaa, koska ne tuntuvat ikävältä, haluan, että minun kanssani askarellaan ja että minulle puhutaan mukavia. Jokuhan voikin sanoa, mutta ei kai yksikään lääkäri suostu? Tai jos suostuukin niin toivottavasti myös kertoo, ettei se auta itse sairauteen. Voi olla kiva kokemus, mutta siinä se.

Päihdehoidossa henkilökunta kuuntelee mitä asiakas haluaa ja alkaa toteuttamaan sitä. Henkilökunta ei tiedä mikä auttaa. Henkilökunnalla voi olla jonkinlainen tuntuma siihen, tai ainakin koulutuksen johdosta pitäisi olla, ettei esimerkiksi kohtuukäyttö onnistu tai ole mitenkään mahdollista jos kyseessä on henkilö, jolla on päihderiippuvuus. Silti jos asiakas sanoo, että haluaa kohtuukäyttäjäksi, alkaa henkilökunta tukemaan sitä suunnitelmaa. Vaikka kyseessä olisi torin Arska, jonka kohdalla olisi jo tuhat kertaa nähty ettei onnistu. Siinä istutaan ja lässytetään ja kun asiakas sitten juo itsensä hengiltä sanotaan, että hän ei ollut valmis ja että se on asiakkaan vastuulla. Niin kuin tietysti viimekädessä onkin, mutta missä on henkilökunnan vastuu?

Jos ette tiedä mikä auttaa niin älkää auttako! Älkää tehkö mitään ennen kuin olette selvittäneet itsellenne mikä voisi auttaa päihderiippuvuuteen. Ennen sitä aiheutatte puheillanne ja myötäelämisellänne vai haittaa.

– Tiedätkö sinä MUKA mikä auttaa? kysyi Mauri.

– Tiedän, vastasin.

On muutama asia, joiden tapahduttua on päihderiippuvuudesta kärsivällä edes mahdollisuus selvitä. Ensinnäkin hänen tulisi tulla tietoiseksi siitä mikä häntä vaivaa. Päihderiippuvuus on nimittäin itsensä kieltävä sairaus, jota ei ole helppo nähdä itse vaikka muut näkisivät sen kuustakin katsottuna. Esimerkkinä koko kansan Matti Nykänen. Matin tyttöystävät ja lapset tietävät, että Matti on holisti. Suomen kansa tietää, että Matin ei kannattaisi juoda koska sillä on ongelma, mutta Matti itse ei tiedä. Matti antaa lausunnon lehteen, että hän ei oikein tiedä, mikä hänen suhteensa on alkoholiin.

Jos asiakas käsittää tilansa sairautena ja näkee sen aiheuttamat seuraukset sekä itselle, että ympäristöön, voi hän  motivoitua lopettamaan. Sen jälkeen hänen tulisi saada tietoa siitä miten eletään raittiina. Turha henkilökunnan on sitä kysellä asiakkaalta. Mistä helevetistä se sen tietäisi? Sehän on ollut jurrissa 60-luvulta asti ja jollei se pysy hiusmuodissa mukana niin en usko, että sillä voisi olla tietoa raittiista elämästäkään. Sitä paitsi, jos se sen tietäisi niin eikös se olis jo raitistunut ajat sitten.

Asiakkaan tulisi oppia käsittelemään tunteitaan, koska ne on juuri ne mihin juodaan ja vedetään. Ehkä voitaisiin varovasti Vesallekin kertoa, että on olemassa muitakin tunteita kuin vitutus ja oikeastaan sekään ei ole tunne.

Ja sitten henkilökunta voisi kerätä myös tietoa siitä minkälaista yleensäkin on Suomessa elää ilman päihteitä. Tietoa siitä saa ihan vaikka olemalla itse selvin päin. Vaikka edes viikon. Jokainen viikonkin selvin päin ollut tietää, ettei se ole välttämättä helppoa. Kannattaa siis huomioida se, että olette tarjoilemassa asiakkaalle tulevaisuutta, jossa ollaan ikuisesti selvin päin, siitä ei ehkä ihan ilman tukea selviä.

No, Arskalla ehkä on mahdollisuus tämän päivän Suomessa, johtuen juuri siitä, ettei häntä ole alettu hoitamaan. Raimo päätyy vapauduttuaan korvaushoitoon ja Vesakin jatkaa sitoutumistaan kunnes kuolee.

– Tämän päivän narkomaanit onneksi elävät pitkään, naurahtaa Mauri ja tietää, että se on heidän ansioitaan.

Itse mietin, että syytään. No mitä sitä elämänlaadusta kunhan pituutta riittää. Ja eihän sitä tiedä, voihan olla, että Maurin hoito ihan kohta alkaa toimimaan. Ainakin olen kuullut yhdestä tyypistä, jolla se auttoi ja se oli mennyt yliopistoon. En viitsinyt sanoa, että tiedän muitakin narkkareita, jotka ovat yliopistossa, mutten pidä heitä kovin onnistuneina. Vaan nimenomaan narkkareina. Ja mitäpä niistä muutamasta tuhannesta ”Vesasta”, kun se yks meni yliopistoon.