Äitienpäivä on julma juhla

Siitä syystä, että Suomi on linjannut päihderiippuvuuden sairaudeksi, joka on omaa syytä ja osoitus heikkoudesta sekä tyhmyydestä ja seuraa huonosta vanhemmuudesta, äitienpäivä on joillekin julma juhla.

Edellä mainittua linjausta ei tietenkään sanota päin naamaa, koska on tärkeämpää esiintyä itse liberaalina ja avarakatseisena ymmärtäjänä. Se osoitetaan teoin. Päihdekuntoutuksiin pääsy on pelleilyä ja niiden sisältö vittuilua. Jos joku kehtaa valittaa, suu suljetaan sanomalla että kyseessä on itseaiheutettu sairaus. Viimeisen sanan kohdalla tehdään ilmaan heittomerkit ja kysytään, että miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa?

Suomessa päihderiippuvuutta kuuluu hävetä, sillä se on paljon halvempaa kuin sellaisten sairauksien hoito, joita ei hävetä. Niiden hoitamista laadukkaasti ja tuloksellisesti vaaditaan eikä kukaan kehtaa kysellä, miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa.

Oman lapsen huumeriippuvuus on niin pelottava asia, että on helpompi ajatella sen olevan hallittavissa ja että siihen löytyy syyllinen. Se, että niin voisi käydä kenelle vaan on ihan liian suuri asia käsiteltäväksi. Sovitaan vaan, että niin käy vain sellaisille, jotka on vähän kummallisia tai joiden äiti ei vaan ole riittävän hyvä äiti.

Huomenna palkitaan kunniamerkein äitejä, jotka ovat olleet vähintäänkin riittävän hyviä. Huumeriippuvaisten äidit eivät ole siinä jonossa. Heidän tiensä kunniamerkkiin on erilainen. Sen saadakseen on ensin käytävä itkemässä Inhimillisessä tekijässä, että saa ihmisten myötätunnon puolelleen ja sen jälkeen on Punaisessa langassa revittävä koko yksityisyys riekaleiksi. Tämän jälkeen heille voidaan antaa ”paikka muiden äitien joukossa” ja mitali rintaan. Lehtien palstoilla heiltä kyseltäisiin mistä sellainen vahvuus on peräisin, että voi tällaista kestää. Ja äidit miettisivät, ettei se ole vahvuutta ensinkään vaan ainoa vaihtoehto.

Näitä äitejä ei ilmoiteta kunniamerkkiehdokkaaksi ilman julkista ripittäytymistä. Mistä heitä kiiteltäisiin? Ehkä jos he laahaantuisivat lapsensa mukana tuhoten oman elämänsä ja samalla mahdollistaen uhrautuessaan lapsensa huumeriippuvuuden, heidät voitaisiin palkita valtavasta äidin rakkaudesta, joka oikeasti on sen lisäksi oman riippuvuuden toteuttamista. Läheis sellaisen.

Jos minä saisin päättää kenelle huomenna annettaisiin kunniamerkkejä, niin antaisin niille äideille, joiden lapset itsessään eivät ole niitä kunniamainintoja ja palkintoja sinänsä.

Etsisin sen äidin, jonka lapsi sairastui päihderiippuvuuteen. Sellaisen, joka rakastaa lastaan niin paljon, että elää jokaisen hetken ilman tätä, koska se on lapsen etu.

Sen äidin, joka sydän säpäleiksi särkyen sulkee oven käyttävän lapsensa edestä eikä tarjoa pienintäkään helpotusta huumeriippuvaisen elämään, koska se vain pitkittää asioita. Ei avaa ovea vaikka itse saisi sillä ikävänsä edes hetkeksi pois ja nukuttua yhden yön niin, ettei tarvitsisi odottaa sitä puhelua, jossa kerrotaan, että kaikki on lopullisesti ohi ja että tavarat voi sitten noutaa poliisilaitokselta.

Minä etsisin sellaisen äidin, joka pystyisi ovensa lisäksi sulkemaan lompakkonsa siltä lapseltaan, jonka on ihan itse synnyttänyt. Ja joka pitäisi sekä oven että lompakon kiinni vaikka naapurit ja koko muukin maailma juuri siksi pitäisi häntä kylmänä kusipäänä ja ehkä juuri siksi lapsen huumeriippuvuuden aiheuttajana. Joka ei tekisi yhtään tekoa, joka pitkittäisi huumeriippuvuutta. Ei vaikka se helpottaisi omaa oloa ja sukulaisetkin ymmärtäisi enemmän.

Tämä äiti vastaisi lapsensa pyyntöihin vain tarjoamalla päihdehoitoa, siltikin, että mieli tekisi edes hetki leikkiä, että kaikki on hyvin. Ja siltikin, että koko ajan on olemassa riski, että viimeisen keskustelun sisällöksi jää se, miten vittumainen ämmä äiti on. Siltikin, että on hyvin todennäköistä, ettei sitä lasta saa koskaan enää halata, rutistaa rintaa vasten tai edes silittää sen hiuksia. Ei vaikka on sen itse tehnyt.

Sellaiselle äidille minä askartelisin foliosta ja kreppipaperista prenikan, joka tekisi kaiken tuon.

Äitiys ei ole koskaan helppoa ja äidit ovat ansainneet juhlapäivän. Äitiyteen liittyy aina riittämättömyyden tunteita. Joihinkin äitiyksiin myös turhaa syyllisyyttä ja häpeää, vaikka kauhussakin olisi riittävästi.

Minä palkitsisin sellaiset äidit, joiden äitienpäivä ei siirry iloisina kuvina Facebookiin. Tosin, nämä äidit eivät minun askarteluistani tai edes niistä oikeista kunniamerkeistä välitä. Kunhan saisivat sen lapsensa takaisin. Se riittäisi.