Suomi on linjannut päihderiippuvuuden sairaudeksi, joka on päihderiippuvaisen omaa syytä. Riippuvuus ja osoitus heikkoudesta sekä tyhmyydestä, ja se seuraa huonosta vanhemmuudesta. Tästä syystä äitienpäivä on joillekin julma juhla.
Edellä mainittua linjausta ei tietenkään sanota päin naamaa, koska on tärkeämpää esiintyä itse liberaalina ja avarakatseisena ymmärtäjänä. Se osoitetaan teoin. Päihdekuntoutuksiin pääsy on pelleilyä, ja niiden sisältö vittuilua. Jos joku kehtaa valittaa, suu suljetaan sanomalla, että kyseessä on itseaiheutettu sairaus. Sanan ”sairaus” kohdalla tehdään ilmaan heittomerkit ja kysytään, että miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa?
Suomessa päihderiippuvuutta kuuluu hävetä, sillä häpeä on paljon halvempaa, kuin sellaisten sairauksien hoito, joita ei hävetä. Niiden hoitamista laadukkaasti ja tuloksellisesti vaaditaan, eikä kukaan kehtaa kysellä, miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa.
Oman lapsen huumeriippuvuus on niin pelottava asia, että on helpompi ajatella, että se on jonkun syy. Se, että niin voisi käydä kenelle vaan on ihan liian suuri asia käsiteltäväksi. Kivempi ajatella, että niin käy vain sellaisille lapsille, joiden äidit eivät ole riittävän hyviä.
Todellisuudessa niin käy sekä hyvien että huonojen äitien lapsille.
Äitienpäivänä palkitaan kunniamerkein äitejä, jotka ovat olleet vähintäänkin riittävän hyviä. Huumeriippuvaisten äidit eivät ole siinä jonossa. Heidän tiensä kunniamerkkiin on erilainen. Narkomaanin äidin pitää ensin käydä itkemässä Inhimillisessä tekijässä, että saa ihmisten myötätunnon puolelleen, ja sen jälkeen on Punaisessa langassa revittävä koko yksityisyys riekaleiksi. Tämän jälkeen heille voidaan antaa ”paikka muiden äitien joukossa” ja mitali rintaan. Lehtien palstoilla heiltä kysellään, mistä sellainen vahvuus on peräisin, että voi kestää oman lapsen tuhoutumisen.
Äidit miettivät, ettei se ola vahvuutta. Se on vain ainoa vaihtoehto.
Näitä äitejä ei ilmoiteta kunniamerkkiehdokkaaksi ilman julkista ripittäytymistä. Mistä heitä kiiteltäisiin? Ainoastaan siinä tapauksessa, jos äidit suostuvat laahaantumaan lapsen mukana niin, että siinä tuhoutuu myös oma elämä ja uhrauksia tehdessä mahdollistetaan myös lapsen huumeriippuvuuden jatkuminen maksamalla velkoja ja raivaamalla esteitä pois käyttämisen tieltä. Silloin äidit voitaisiin palkita valtavasta äidin rakkaudesta, vaikka oikeasti kyseessä on edellä mainitun lisäksi myös oman riippuvuuden toteuttaminen. Läheis sellaisen.
Jos minä saisin päättää, kenelle annettaisiin kunniamerkkejä, niin antaisin ne äideille, joiden lapset itsessään eivät ole niitä kunniamainintoja ja palkintoja sinänsä. Etsisin sen äidin, jonka lapsi sairastui päihderiippuvuuteen.
Sellaisen, joka rakastaa lastaan niin paljon, että elää jokaisen hetken ilman lastaan, koska se on lapsen etu.
Palkitsisin sen äidin, joka sydän säpäleiksi särkyen sulkee oven huumeriippuvaisen lapsensa edestä eikä tarjoa pienintäkään helpotusta huumeriippuvaisen elämään, koska se vain pitkittää lapsen kärsimystä. Äiti ei avaa ovea, vaikka itse saisi sillä ikävänsä edes hetkeksi pois ja nukuttua yhden yön niin, ettei tarvitsisi odottaa sitä puhelua, jossa kerrotaan, että kaikki on lopullisesti ohi ja että tavarat voi sitten noutaa poliisilaitokselta.
Minä etsisin sellaisen äidin, joka pystyisi ovensa lisäksi sulkemaan lompakkonsa siltä lapseltaan, jonka on ihan itse synnyttänyt. Ja joka pitäisi sekä oven että lompakon kiinni, vaikka naapurit ja koko muukin maailma juuri siksi pitäisi häntä kylmänä kusipäänä ja ehkä juuri siksi lapsen huumeriippuvuuden aiheuttajana. Joka ei tekisi yhtään tekoa, joka pitkittäisi huumeriippuvuutta. Ei tekisi, vaikka se helpottaisi äidin omaa oloa, ja sukulaisetkin ymmärtäisivät äitiä enemmän.
Tämä äiti vastaisi lapsensa pyyntöihin vain tarjoamalla päihdehoitoa, vaikka haluaisi edes hetken leikkiä, että kaikki on hyvin. Äiti ei sortuisi ymmärtämään olosuhteita, joiden takia lapsen täytyykin käyttää, vaikka näin välttyisi edes yhdeltä riidalta. Tämän hän tekisi, vaikka tietää, että aina on olemassa suuri riski, että viimeisen puhelun viimeisiksi sanoiksi sanotaan kamalia asioita.
– Mä vihaan sua vitun ämmä!
Vaikka on todennäköistä, että nämä sanat jäävät ikuisesti päähän kaikumaan eikä omaa lastaan pääse enää koskaan halaamaan, äiti ei tarjoa muuta kuin mahdollisuuden lähteä hoitoon.
Yöllä äiti miettii, saako vielä joskus silittää oman lapsen hiuksia ja rutistaa tämän rintaansa vasten. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat. Jokaisena äitienpäivänä tietää, että elämästä on kulutettu taas yksi vuosi ilman omaa lasta.Sitä ei edes uskalla ajatella, miten asiat ovat vuoden päästä. Ajatteleeko silloin, että nythän asiat olivat vielä hyvin.
Minä haluaisin askarrella sellaisille äideille foliosta ja kreppipaperista prenikan, jotka tekisivät kaiken tuon.
Äitiys ei ole koskaan helppoa, ja äidit ovat ansainneet juhlapäivän. Äitiyteen liittyy aina riittämättömyyden tunteita. Joihinkin äitiyksiin myös turhaa syyllisyyttä ja häpeää, vaikka kauhussakin olisi riittävästi.
Minä palkitsisin sellaiset äidit, joiden äitienpäivä ei siirry iloisina kuvina Facebookiin. Tosin, nämä äidit eivät minun askarteluistani tai edes niistä oikeista kunniamerkeistä välitä. Kunhan saisivat sen lapsensa takaisin. Se riittäisi.
Näiden äitien ikävä on avaruuden kokoinen, mutta silti se mahtuu sieluun.