”Päihteiden käyttäjä voidaan lain mukaan määrätä tahdonvastaiseen hoitoon joko aiheuttamansa terveysvaaran tai väkivaltaisuuden perusteella. Terveysvaaralla tarkoitetaan sitä, että henkilö on ilman päihteiden käytön keskeyttämistä ja asianmukaista hoitoa välittömässä hengenvaarassa päihteiden käyttönsä vuoksi tai vaarassa saada kiireellistä hoitoa vaativan terveydellisen vaurion. Tämän arvioi aina lääkäri.”
Onko sellainen henkilö, joka ostaa kadulta vieraalta henkilöltä jotain valkoista tai ruskeaa jauhoa, joka on ollut todennäköisesti ainakin yhden henkilön peräsuolessa, ja ruiskuttaa sitä neulalla verenkiertoonsa, välittömässä hengenvaarassa? Mielestäni kyllä. Ei tarvitse olla lääkäri tätä tajutakseen.
Entä sellainen, joka juo päivittäin itsensä humalaan? Mielestäni kyllä.
Kuinka monta päihteiden käyttäjää olet kuullut tai nähnyt suljettavan pakkohoitoon? Entä niistä, joilla ei ole puhjennut psykoosi? Itse en ole nähnyt tai kuullut yhdestäkään tässä maassa.
Jos henkilö käyttäytyy itsetuhoisesti, esimerkiksi uhkailee itsemurhalla tai jopa yrittää sitä, hänet todennäköisesti suljetaan ainakin joksikin aikaa laitokseen. Jos hän sairastaa esimerkiksi anoreksiaa ja on vaarassa kuolla, hän päätyy edellisen kanssa samaan paikkaan. Ja hän on siellä kunnes tilanne muuttuu. Hänen kohdallaan ei ole aikarajoitusta.
Suomessa ei saa itseltään riistää henkeä, paitsi päihteillä. Päihteidenkäyttäjästä sanotaan, että sehän itse valitsee, sehän itse tuhoaa itseään. Eikös kaikki muutkin itsetuhoiset tee niin? Jotkut ymmärtävät ja tuhoavat itseään tietoisesti ja jotkut kärsivät niin pahoista mielenterveydenongelmista, että ovat vaarassa vahingoittua siksi. Eli ihan sama ymmärtääkö päihdeongelmainen tekojensa seurauksia, lopputulos on sama; useimmalta lähtee henki ja sitä ei estetä.
Päihdeongelmaisella on tässä maassa kummallinen asema. Hänellä on täysi vapaus tuhota elämänsä päihteillä ja kieltäytyä hoidosta. Hän saa kieltäytyä auttamasta itseään. Hän on ainoa suomalainen, jolla on vapaus tehdä niin. Se, onko hän ihan oikeasti sellaisessa mielentilassa ja sielunvoimissa, että hän osaisi arvioida asiaa järkevästi, onkin toinen juttu. Ja jotenkin vähän tuntuu, että ei ne auttajatkaan ihan kaikkein kirkkaimmalla liekillä pala: annetaan se tukiasunto ja opetetaan viemään roskat ulos? Tämä henkilö tekee kuolemaa, mutta kämppä on siisti. Ja jos kävisi niin hyvin, että tämä päihdeongelmainen haluaisi apua, niin apu on mitä on: eli sitä mitä kulloinenkin työntekijä itse kuvittelee hyväksi ja haluaa antaa? Jos siis edes pääsee hoitoon?
Onko kellään muulla tässä maassa tällaista asemaa? Tässä maassa ihmishenki on niin arvokasta, että sitä vaalitaan viimeiseen saakka. Vanhukset elävät usein vielä pitkään senkin jälkeen kun päänuppi on sanonut sopimuksen irti. Palvelutalossa pyörii kummallinen farssi, jossa mummot istuvat silmät harmaina. Tiedättehän kun joskus voidaan sanoa, että henkilö on kuollut, mutta sielu on jäänyt maan päälle? Näillä mummoilla on toisin; sielu on häippässyt jo kymmenen vuotta sitten, mutta ruumis on jäänyt hiippailemaan. Ei auta vaikka mummo rukoilee kuolemaa joka päivä. Pois ei päästetä vaan lisätään mielialalääkettä listalle; sen täytyy olla masentunut kun se toivoo kuolemaa.
Päihdeongelmainen sen sijaan on jollain ihmeen logiikalla itse syyllinen. Tämäkin on kummallinen ajatus. Jos kyseessä olisi oma valinta niin miksi kukaan valitsisi niin? Miten kukaan voisi olla niin helvetin tyhmä, että valitsisi makaamisen kuset housuissa? Ehkä ainoa mahdollisuus välttää päihderiippuvuus olisi se, että ei koskaan edes kokeilisi mitään päihdettä. Tämä kokeilupäätöshän usein tehdään kypsässä yläasteiässä. Ja jos henkilö, jolle syntyy riippuvuus, ei koskaan kokeilisi mitään päihdettä, todennäköisesti hän sitten joko söisi itsensä hengiltä tai vaikka pelaisi itsensä tilanteeseen, jossa itsemurha olisi ainoa ulospääsy. Ja kun se riippuvuuskuvio käynnistyy, on se pysäyttäminen aika tavalla hankalaa. Etenkin kun ei sitä sieltä ”sisältäpäin” oikein edes huomaa ennen kuin ollaan jo umpimetsässä.
Kuukausi: toukokuu 2014
Timo ei voi asua
Suomalainen henkilö, jolla ei ole asuntoa, on yleensä sellainen, ettei hän voi asua. Hänen ongelmansa ei ole se, että hänellä ei ole asuntoa. Hänen ongelmansa on yleensä se, että hän käyttää päihteitä siinä määrin, ettei asuminen vaan onnistu. Hänellä on yleensä ollut asunto tai asuntoja, mutta ne ovat tavalla tai toisella nyt poissa. Joltain meni rahat viinaan ja joku kutsui niin monta kertaa ryyppykaverit ”yösijaksi”, etteivät naapurit vaan kestäneet. Asuminen on päättynyt.
Tällä hetkellä tämä henkilö sitten on ehkä jossain yömajassa tai asuntolassa. Tai, jos tuuria on, hän on asumassa asunnossa, jossa hänellä on oma asumisohjaaja. Asumisohjaaja pyrkii tukemaan tätä henkilöä, sanotaan häntä nyt vaikka Timoksi, arjen askareisiin niin, että Timo voisi asua jatkossakin.
Timolla on ollut päihdeongelmaa jo kaksikymmentä vuotta ja siitä on seurannut erilaisia vankeustuomiota ja muitakin huomautuksia yhteiskunnan ja muidenkin taholta. On selvää, että Timo nyt asuu ohjatusti juuri siksi. Timo ei ole voinut asua, koska juo viinaa ja vetää vähän muutakin. Tai on Timo aina hetken voinut, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun teevee on lauantai-iltana tippunut kolmen lasin läpi Timon asunnosta, on homma ollut selvä; Timo ei voi asua, koska Timo juo.
Uudessa asunnossa Timo ei ”tavallaan” saisi juoda, mutta minkäs teet, tuumaa Virpi, joka on asumisohjaaja. Alkoholin käyttäminen on Suomessa laillista ja Timo on aikuinen ihminen. Sitä paitsi, Timo on sanonut, että nyt menee paremmin, tietää Virpi myös. Työskentely Timon kanssa siis kannattaa. Päihdehoitoon Timo ei halua eikä edes pääsisikään, koska sellaisia rahoja ei vaan kunnalla ole. Timo sitä paitsi tietää, ettei hänelle sovi mikään hoito. Hänelle sopii korkeintaan keskustelut Virpin kanssa, mutta niin, ettei Timoa pakoteta mihinkään.
Maanantaisin kun Virpi tulee töihin hän soittaa Timolle ja jos Timo ei vastaa, hän menee käymään Timon asunnolla. Usein Timo makaa sammuneena ja joskus hän on niin huonossa kunnossa, että hänet täytyy viedä katkolle. Heti kun Timo tokenee, hän lähtee sieltä pois. Katkokaan ei Timolle oikein sovi. Se on tullut selväksi.
Tätä jumppaa jatketaan, kunnes joko Timo kuolee tai taloyhtiö kyllästyy Timon kavereihin. Ja niin tai näin, uusi ”Timo” jo odottaa päästäkseen asumaan. Vaikkei sekään voi asua. Ei yksin, ei yhdessä eikä ohjatusti. Koska silläkin on ongelma, joka pitäisi hoitaa ensin. Nimittäin se päihdeongelma. Sitä ei vaan hoideta, eikä edes ymmärretä vaatia innokkailta asujilta moista. Mitäpä se tähän liittyy, miettii Virpi, nythän on kyseessä asuminen, ei hoito.
Jos jokin on laillista, se ei mielestäni tarkoita, että se olisi mitenkään välttämätöntä tai järkevää. Jos henkilö tarvitsee tukea asumiseensa siksi, että hän ei pysty hallitsemaan elämäänsä päihteiden käyttämisen vuoksi, niin eikö olisi perusteltua vaatia tuetussa asumisessa päihteettömyyttä? Kun se päihteellisyys estää sen asumisen onnistumisen? Näin ei vaan läheskään aina tehdä, koska alkoholin käyttäminen on laillista.
Nykyäänhän myös huumeiden, tai joidenkin niistä, käyttäminen on laillista. Subutex- henkilöillä täytyy olla samat oikeudet kuin muillakin; heidän pitää mm. päästä katkolle. Ei lopettamaan sitä subutexia vaan niitä muita mitä vetää. Siellä sitten nuokutaan. Miten menisi suu jos katkolle tulisi Timo kaljojensa kanssa ja vaatisi, että hänen on saatava niitä siellä juoda, mutta että hän yrittää nyt päästä irti lonkerosta? Siellä on sitten niiden, jotka oikeasti haluaisivat apua, mukavaa seurata vieressä Timon kännäämistä ja subutex-henkilön narinaa. Edes katko ei ole enää päihteetön. Koska laki on semmoinen. Ollaan tultu pisteeseen, jossa edes päihdehoidossa ei voida vaatia päihteettömyyttä.
Luin juuri lehdestä jutun, jossa kerrottiin miten lainsäädäntö oli aiheuttanut nuorille ongelmia; jotkut olivat saaneet potkut koulusta ja joiltakin evättiin lupa toimia jo saadussa ammatissa. Jutussa harmiteltiin, miten ikävää ja kohtuutonta vahinkoa laki aiheutti. Näin asia esitettiin vaikka todellisuudessa ongelmia tuli siitä, että nuoret olivat käyttäneet huumeita ja jääneet kiinni. Merkintä rekisterissä oli seurausta heidän huumeiden käytöstä. Jutun tekijä selvästi sääli nuoria, mutta minkälaisen jutun hän kirjoittaisi kun joku nuorista jakaisi ”seulat positiivisena” väärin lääkkeet ja aiheuttaisi jonkun kuoleman? Olisiko taas lain vika, että tulisi seurauksia? Tällä logiikalla voisi kirjoittaa jutun, jossa todetaan, että yhden henkilön elämän pilasi täysin laki. Hän joutui 12 vuodeksi vankeuteen lain takia. Miten tämä henkilö koskaan enää pääsee kiinni elämään? Mitä siitä, että henkilö tappoi äitinsä ja siskonsa? Harmittaa vaan se laki.
Entä jos tyhmyys kiellettäisiin lailla? Loppuisiko tämä sekoilu, jota päihdepolitiikaksikin kutsutaan? Itse tulkitsen tämänkaltaisten kirjoitusten pohjustavan sitä, että huumeet, kannabis nyt ensin ja loput perässä, tullaan laillistamaan. Joissain maissa niin on jo tehty ja tulokset ovat olleet hyviä. Tietenkin. Tulokset ovat juuri sellaisia kuin halutaankin. Valitaan vaan oikeat mittarit. Tällä hetkellä mitataan kahta asiaa: huumekuolemia ja HIV:n leviämistä. Molemmat ovat vähenemään päin.
Se mitä taas ei mitata, on se sama mitä Timolle tapahtuu, vaikka alkoholi onkin laillista. Timolla ei mene hyvin. Timon maksa rasvoittuu, mielenterveys rakoilee ja askel lyhenee. Timo ei saa päihdehoitoa, vaikka valtio saa tuotot viinakaupasta. Saavatkohan ne nistit, sitten kun valtio kerää tuotot huumekaupasta? Kyllä varmaan, onhan niin luvattu ja sillä perusteella huumeet laillistetaankin kun aika on. Eihän nyt valtio hoitamatta jätä! Nytkin on niin hienot systeemit. On korvaushoitoa ja niin, korvaushoitoa. Muutahan ei kohta enää olekaan, mutta mitäpä siitä.
Tahdotko vaiko etkö tahdo?
Teeppä testi ja kysy lähimmältä päihdetyötä tekevältä, että mikä auttaa päihderiippuvuuteen? Todennäköisesti saat vastauksen, että ihmiset ovat erilaisia; se mikä auttaa yhdelle, ei toimi toiselle. Ja jos et saa tällaista vastausta, olet tekemisissä henkilön kanssa, joka tietää mikä auttaa päihderiippuvuuteen.
Olen pitkään miettinyt tätä argumenttia ihmisten erilaisuudesta ja antanut itseni ymmärtää, että sillä tarkoitetaan ihmisten erilaisia luonteita. Onkohan se sitten niin, että joku on vaan luonteeltaan sellainen, että sille ei kerta kaikkiaan sovi rehellisyys eikä todellisuus muutoinkaan miellytä? Hän ei tykkää puhua itsestään totta eikä halua muuttaa mitään. Hän haluaa hoitoa, jossa on kivaa. Ehkä semmoista missä käydään patikoimassa ja pelataan jääkiekkoa. Hän itse tietää sen, että semmoinen hänelle sopii.
Kun ihmisellä todetaan jokin muu sairaus kuin päihderiippuvuus, hoitoa ei yleensä hänelle määritellä luonteen perusteella. Tai horoskoopin. Lääkäri ei katso oppaasta, että jaaha tämä potilas on äkkipikainen ja pitkävihainen Oinas, hänen aivokasvainta ei leikata pois vaan se taiotaan, ettei potilas hermostu. Muiden sairauksien kohdalla hoito, joka on todettu toimivaksi, tarjotaan potilaalle. Potilaalta ei oikeastaan kysytä muuta kuin, että haluatko tämän hoidon vai et.
Päihdetyössä näin ei ole vaikka ehkä kannattaisi olla. Ainoa ero potilaiden kohdalla hoitoa tarjotessa voisi olla se, että jos jollakin on vaikka liikuntarajoite tms. niin hänet voitaisiin laittaa paikkaan, jossa ei ole fyysisiä esteitä. Muuta syytä en näe hoidon sisältöjen muutoksiin eri henkilöiden välillä. Kaikille voitaisiin tarjota se hoito, joka auttaa päihderiippuvuuteen. Ja jos henkilö ei sitä halua niin silloin hän ei ole päihdetyön tarpeessa. Häntä ei tarvitse hoitaa jos hän käyttää. Häntä ei tarvitse motivoida vähentämään ja hänen kanssaan voidaan käydä yhtä lyhyt keskustelu kuin mitä käydään alttarilla: tahdotko vaiko etkö tahdo?
Ei ole kyseessä neuvottelu, vaikka siltä se yleensä vaikuttaa kun henkilö istahtaa pohtimaan mahdollisuuksiaan sosiaalityöntekijän kanssa. He puhuvat siitä mikä tälle henkilölle sopii ja mikä taas ei. Niin siitä puhutaan vaikka oikeasti siinä puhutaan siitä mitä henkilö HALUAA. Päihderiippuvainen on mielestäni melko jäävi määrittelemään järkevästi hoidon sisältö; hän ei ole sen alan ammattilainen. Jos hän tietäisi mikä häntä auttaa, hän olisi auttanut itsensä ylös ojasta. Valitettavasti vaan tilanne on niin, että ne ammattilaisetkin ovat usein jäävejä. Ammattilaiset horisevat sitä samaa mitä päihderiippuvainenkin. He eivät usein edes huomaa onko asiakas päihtynyt vai ei ja hoito on ollut onnistunut mikäli asiakas on mennyt työelämään. Ei haittaa vaikka käyttäisikin.
Ainoa mittari onnistuneelle hoidolle pitäisi olla raittius. Henkilö joko raitistuu tai sitten ei. Jos henkilö palaa käyttämään, hoito ei ole onnistunut vaikka hänen elämäänsä olisi tullut miten paljon uusia kivoja ihmisiä ja poikakaveri. Kyseessä ei ollut se, että henkilö oli ollut niin yksinäinen. Kyseessä oli se, että henkilölle oli syntynyt riippuvuus päihteisiin. Nämä asiat jäävät kaiken sen hölynpölyn alle mitä ammattilaiset höpöttävät.
Korvaushoito on hyvä esimerkki siitä, miten hulluja asioita ammatti-ihmiset saadaan tekemään. Korvaushoidon työntekijät jakavat huumeita asiakkailleen ja uskovat tekevänsä päihdetyötä. Muutoinkin päihdetyö on siirtynyt väärään hetkeen. Päihdetyötä tehdään nykyään niin, että asiakkaat käyttävät. Todellisuudessa päihdetyön kuuluisi alkaa siitä, että henkilö on lopettanut päihteiden käyttämisen, mutta nykyään se loppuu siihen.
Minä olen sitä mieltä, että monet päihdetyötä tekevät ihmiset eivät oikeasti tiedä mikä auttaa. Jos sinä tiedät niin kerroppa.
Päihdetyöstä
Olen seurannut sivusta erilaisilla palstoilla ja yhteisöissä päihdetyötä tekevien kirjoittelua. Kritiikki, joka kohdistuu päihdetyöhön, koetaan monessa kirjoituksessa aiheettomaksi. Omaa työtä ja tapaa tehdä sitä vakuutellaan hyväksi ja toimivaksi. Perusteeksi usein mainitaan se, että kohtaa asiakkaat oikeasti kuin ihminen ihmisen ja välittää heistä.
Tämä on tietenkin hienoa. On mahtavaa jos joku on taitava vuorovaikuttaja ja sosiaalisestikin jopa lahjakas. Silti, jos työ on kohtaamista ja kuulemista, se on ”vain” kohtaamista ja kuulemista. En halua vähätellä todellisen kohtaamisen terapeuttista vaikutusta, mutta se ei silti ole ”se päihdetyö”. Itsekin koen olevani hyvä keskustelija ja kuuntelija, mutta siitä huolimatta olisin surkea aivokirurgi. Luultavasti. Voisin toki ymmärtää potilasta ja tukea häntä hyväksymään tilansa, mutten silti osaisi tehdä operaatiota.
Mitä päihdetyö sitten on? Se näyttäisi olevan ihan mitä vaan maan ja taivaan väliltä ja jotain mitä työntekijä itse haluaa tehdä ja mitä asiakas haluaa saada. Kuitenkin sen pitäisi olla jotakin sellaista, mikä auttaisi juuri tähän sairauteen. Uimahalliin meno asiakkaiden kanssa on nasta juttu ja saattaa ryhmäyttää porukkaa, tukea fyysistä hyvinvointia ja tehdä montaa muutakin, mutta sekin on vain uimahallissa käynti.
Tämän hetkisessä kotikaupungissani päihdetyö on kurssimuotoista. Mennään illoiksi ja öiksi viikonloppuineen kotiin ja tullaan päiväksi täyttelemään monisteita. Kurssille osallistuu kerralla vain pieni määrä ihmisiä ja heitä ei suinkaan rohkaista luottamaan toisiinsa vaan kehotetaan pitämään omat asiat ominaan; eihän sitä tiedä jos joku vaikka kertoo jollekin jonkun asioista. Mitä sitten kukaan kurssilainen voisi kertoa, mitä ei jo ensinnäkin tiedetty ja toisekseen miksi kertoisi? Jos ollaan siinä pisteessä, että joutuu turvautumaan päihdehoitoon, ollaan yleensä siinä pisteessä, että päihteiden käyttö ei enää ole asia, josta ei kukaan tiennyt. Yleensä siis.
Kotikaupungissani työntekijät ovat määritelleet kyseessä olevan jonkin tilan, jonka voi muuttaa kunhan ottaa itseään niskasta kiinni. Sairauskäsitettä he eivät allekirjoita. Vertaistukiryhmiin ei tueta, koska siitä syntyy vain uusi riippuvuus. On parasta vain mennä elämässä eteenpäin ja unohtaa menneet.
Tuloksia, ainakaan hyviä sellaisia tästä hoidosta ei ole. Johtaja kertoi, että vuoden 1978 jälkeen kukaan ei ole raitistunut tuosta paikasta. Silti päihdetyötä tehdään niin kuin tehdään.
Eikö sitä pitäisi tehdä siitä ajatuksesta käsin, että mikä siihen auttaa. Tässä kohtaa jokainen arvonsa tunteva päihdetyöntekijä nostaa etusormensa pystyyn ja sanoo tiukasti että kuulepas nyt, ihmiset ovat erilaisia ja heille auttavat eri asiat! Ja tästä olen myös täysin eri mieltä.
Sairaus on sama. Hoito pitäisi olla myös sama. Sellainen joka toimii. Ja jos nyt kysytte, että mikä toimii ja jatkatte, että ei mikään toimi niin kylläpä ollaankin taas metsässä. Päihderiippuvuuteen auttaa yksi ja sama asia kaikilla, riippumatta siitä onko mies vai nainen, vanha vai nuori, suomalainen vai ruotsalainen. Ja se alkaa sillä, että päihteidenkäyttö lopetetaan täysin.
Se siis ALKAA siitä. Niin kauan kuin henkilö vielä käyttää päihteitä, kyseessä ei ole päihdetyö jota hänen kanssaan tehdään. Se on jotakin puuhastelua, jossa esimerkiksi piirrellään kaavioita ja tavoitellaan mahdottomia eli kohtuukäyttöä. Jutellaan ja kannustetaan henkilöä hallitsemaan riippuvuuttaan joka on mahdotonta. Jos siis kyseessä on henkilö, jolla on riippuvuus. Vasta kun henkilö on ilman päihteitä alkaa se ns. päihdetyö, jonka tarkoituksena on auttaa henkilöä pysymään päihteettömänä lopun elämänsä. Kaikki muut tavoitteet ovat turhia.
Miksi tavoitella kohtuukäyttöä jos se on mahdotonta? Miksi käyttää siihen aikaa, rahaa ja vaivaa koska henkilö osaa sitä tehdä ihan itsekin?
Miksi tavoitella sitä, että saadaan asiat kuntoon, lapset kotiin huostasta, jos kuitenkin päihteiden käyttöön palataan jossain vaiheessa? Kun paluu tapahtuu, asiat palaavat myös juuri niin kuin ne ovat olleet aiemminkin. Juuri niin kuin ne ovat sellaisella ihmisellä, jolla on päihderiippuvuus ja joka käyttää päihteitä?
Ymmärrän toki, että usein ja yleensä ennen sitä päihteettömyyttä edeltää jakso katkaisuhoidossa, jonne ohjaaminen on osa päihdetyötä. Hoito katkolla on päihdetyötä, jonka sisältö on juuri se minkä se lupaakin: se katkaisee päihteiden käytön. Se ei lopeta sitä, se katkaisee sen. Ja sen jälkeen pitäisi alkaa se kuntouttava päihdetyö, joka ei minun ymmärtääkseni ole yhtä kuin työn tekeminen vaikkapa työllistettynä. Jos työn tekeminen hoitaisi päihdeongelman, meillä ei kuolisi eniten päihteisiin juuri työssä käyvät miehet.
Että henkilö (tietenkin oletetaan, että hän haluaa lopettaa käyttämisen) mitenkään voisi selvitä edes alkua pidemmälle, hänelle olisi tapahduttava muutama asia:
1. hänen pitäisi täysin tiedostaa se, miten hänen päihteidenk äyttö on vaikuttanut hänen ja muiden elämään ja käsittää, että käyttämisen hallitseminen on mahdotonta, jos se sitä on.
Ilman tätä oivallusta on turha jatkaa muualle kuin baariin. Hankalaa tässä on tietenkin se, että pystyäkseen juomaan kuin sika ja sekoittaakseen päänsä päivästä toiseen on oltava joko helvetin hyvät selitykset tai mahtavat puolustusmekanismit, joiden avulla todellisuus ei ole usein nähty vieras. Olen nähnyt ihmisen, joka tupakkaa poltellessa sanoi, että ei hän enää polta, hän on lopettanut jo muutamia viikkoja sitten.
2. Hyväksyä se, että on opeteltava elämään päihteettä mikä tietenkin holistille on vähän sama kuin revittäisiin kaikki raajat irti ja kehotettaisiin juoksemaan maraton. Paitsi, että se maraton tuntuisi helpommalta.
3. Ja sitten vielä opettelisi nuo uudet tavat (selvinpäin), luopuisi kaikista sellaisista ihmisistä, paikoista ja asioista, jotka voisivat vaarantaa uuden elämäntavan (selvinpäin), ja hyväksyisi sen, että näin suurten asioiden tekeminen pelkän päätöksen voimalla on kuin laihdutuskuuri tammikuussa ( ei kestä kauaa eikä tuota tulosta), jostain tarttis saada vahvistusta ja tukea koska elämääkin voi olla edessäpäin kymmeniä vuosia (ja kaikki tämä tehdään selvinpäin).
Monet ihmiset, ilman riippuvuuttakin, haluavat muuttua. He saattavat yrittää kaikkensa ja silti harva muuttuu. Se on todella vaikeaa. Se, että alkoholisti lakkaa juomasta aiheuttaa sen, että hän on selvin päin. Mikään muu ei muutu. Se muu pitäisi sitten saada muuttumaan sillä päihdetyöllä. Varmaan ihan kiva semmonen motivaatiokukkanen, noin niin kuin työvälineenä, mutta jos oma henkesi olisi kyseessä, tuntuisiko se vähän köykäiseltä apuvälineeltä?
Entäs jos oma lapsesi jäisi huumekoukkuun? Miten toivoisit, että häntä hoidetaan. Ja kenen toivoisit hoitavan? Itse luottaisin sellaiseen, joka syystä tai toisesta ihan oikeasti tietäisi mikä siihen auttaa. Ehkäpä joku sellainen, joka on itse onnistunut lopettamaan ja pysymään pitkäänkin päihteettä. Ehkäpä tullut jopa onnelliseksi.