Avainsana: huumeriippuvuus

Maapallo on litteä

 

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

Timo ei voi asua

Suomalainen henkilö, jolla ei ole asuntoa, on yleensä sellainen, ettei hän voi asua. Hänen ongelmansa ei ole se, että hänellä ei ole asuntoa. Hänen ongelmansa on yleensä se, että hän käyttää päihteitä siinä määrin, ettei asuminen vaan onnistu. Hänellä on yleensä ollut asunto tai asuntoja, mutta ne ovat tavalla tai toisella nyt poissa. Joltain meni rahat viinaan ja joku kutsui niin monta kertaa ryyppykaverit ”yösijaksi”, etteivät naapurit vaan kestäneet. Asuminen on päättynyt.

Tällä hetkellä tämä henkilö sitten on ehkä jossain yömajassa tai asuntolassa. Tai, jos tuuria on, hän on asumassa asunnossa, jossa hänellä on oma asumisohjaaja. Asumisohjaaja pyrkii tukemaan tätä henkilöä, sanotaan häntä nyt vaikka Timoksi, arjen askareisiin niin, että Timo voisi asua jatkossakin.

Timolla on ollut päihdeongelmaa jo kaksikymmentä vuotta ja siitä on seurannut erilaisia vankeustuomiota ja muitakin huomautuksia yhteiskunnan ja muidenkin taholta. On selvää, että Timo nyt asuu ohjatusti juuri siksi. Timo ei ole voinut asua, koska juo viinaa ja vetää vähän muutakin. Tai on Timo aina hetken voinut, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun teevee on lauantai-iltana tippunut kolmen lasin läpi Timon asunnosta, on homma ollut selvä; Timo ei voi asua, koska Timo juo.

Uudessa asunnossa Timo ei ”tavallaan” saisi juoda, mutta minkäs teet, tuumaa Virpi, joka on asumisohjaaja. Alkoholin käyttäminen on Suomessa laillista ja Timo on aikuinen ihminen. Sitä paitsi, Timo on sanonut, että nyt menee paremmin, tietää Virpi myös. Työskentely Timon kanssa siis kannattaa. Päihdehoitoon Timo ei halua eikä edes pääsisikään, koska sellaisia rahoja ei vaan kunnalla ole. Timo sitä paitsi tietää, ettei hänelle sovi mikään hoito. Hänelle sopii korkeintaan keskustelut Virpin kanssa, mutta niin, ettei Timoa pakoteta mihinkään.

Maanantaisin kun Virpi tulee töihin hän soittaa Timolle ja jos Timo ei vastaa, hän menee käymään Timon asunnolla. Usein Timo makaa sammuneena ja joskus hän on niin huonossa kunnossa, että hänet täytyy viedä katkolle. Heti kun Timo tokenee, hän lähtee sieltä pois. Katkokaan ei Timolle oikein sovi. Se on tullut selväksi.

Tätä jumppaa jatketaan, kunnes joko Timo kuolee tai taloyhtiö kyllästyy Timon kavereihin. Ja niin tai näin, uusi ”Timo” jo odottaa päästäkseen asumaan. Vaikkei sekään voi asua. Ei yksin, ei yhdessä eikä ohjatusti. Koska silläkin on ongelma, joka pitäisi hoitaa ensin. Nimittäin se päihdeongelma. Sitä ei vaan hoideta, eikä edes ymmärretä vaatia innokkailta asujilta moista. Mitäpä se tähän liittyy, miettii Virpi, nythän on kyseessä asuminen, ei hoito.

Jos jokin on laillista, se ei mielestäni tarkoita, että se olisi mitenkään välttämätöntä tai järkevää. Jos henkilö tarvitsee tukea asumiseensa siksi, että hän ei pysty hallitsemaan elämäänsä päihteiden käyttämisen vuoksi, niin eikö olisi perusteltua vaatia tuetussa asumisessa päihteettömyyttä? Kun se päihteellisyys estää sen asumisen onnistumisen? Näin ei vaan läheskään aina tehdä, koska alkoholin käyttäminen on laillista.

Nykyäänhän myös huumeiden, tai joidenkin niistä, käyttäminen on laillista. Subutex- henkilöillä täytyy olla samat oikeudet kuin muillakin; heidän pitää mm. päästä katkolle. Ei lopettamaan sitä subutexia vaan niitä muita mitä vetää. Siellä sitten nuokutaan. Miten menisi suu jos katkolle tulisi Timo kaljojensa kanssa ja vaatisi, että hänen on saatava niitä siellä juoda, mutta että hän yrittää nyt päästä irti lonkerosta? Siellä on sitten niiden, jotka oikeasti haluaisivat apua, mukavaa seurata vieressä Timon kännäämistä ja subutex-henkilön narinaa. Edes katko ei ole enää päihteetön. Koska laki on semmoinen. Ollaan tultu pisteeseen, jossa edes päihdehoidossa ei voida vaatia päihteettömyyttä.

Luin juuri lehdestä jutun, jossa kerrottiin miten lainsäädäntö oli aiheuttanut nuorille ongelmia; jotkut olivat saaneet potkut koulusta ja joiltakin evättiin lupa toimia jo saadussa ammatissa. Jutussa harmiteltiin, miten ikävää ja kohtuutonta vahinkoa laki aiheutti. Näin asia esitettiin vaikka todellisuudessa ongelmia tuli siitä, että nuoret olivat käyttäneet huumeita ja jääneet kiinni. Merkintä rekisterissä oli seurausta heidän huumeiden käytöstä. Jutun tekijä selvästi sääli nuoria, mutta minkälaisen jutun hän kirjoittaisi kun joku nuorista jakaisi ”seulat positiivisena” väärin lääkkeet ja aiheuttaisi jonkun kuoleman? Olisiko taas lain vika, että tulisi seurauksia? Tällä logiikalla voisi kirjoittaa jutun, jossa todetaan, että yhden henkilön elämän pilasi täysin laki. Hän joutui 12 vuodeksi vankeuteen lain takia. Miten tämä henkilö koskaan enää pääsee kiinni elämään? Mitä siitä, että henkilö tappoi äitinsä ja siskonsa? Harmittaa vaan se laki.

Entä jos tyhmyys kiellettäisiin lailla? Loppuisiko tämä sekoilu, jota päihdepolitiikaksikin kutsutaan? Itse tulkitsen tämänkaltaisten kirjoitusten pohjustavan sitä, että huumeet, kannabis nyt ensin ja loput perässä, tullaan laillistamaan. Joissain maissa niin on jo tehty ja tulokset ovat olleet hyviä. Tietenkin. Tulokset ovat juuri sellaisia kuin halutaankin. Valitaan vaan oikeat mittarit. Tällä hetkellä mitataan kahta asiaa: huumekuolemia ja HIV:n leviämistä. Molemmat ovat vähenemään päin.

Se mitä taas ei mitata, on se sama mitä Timolle tapahtuu, vaikka alkoholi onkin laillista. Timolla ei mene hyvin. Timon maksa rasvoittuu, mielenterveys rakoilee ja askel lyhenee. Timo ei saa päihdehoitoa, vaikka valtio saa tuotot viinakaupasta. Saavatkohan ne nistit, sitten kun valtio kerää tuotot huumekaupasta? Kyllä varmaan, onhan niin luvattu ja sillä perusteella huumeet laillistetaankin kun aika on. Eihän nyt valtio hoitamatta jätä! Nytkin on niin hienot systeemit. On korvaushoitoa ja niin, korvaushoitoa. Muutahan ei kohta enää olekaan, mutta mitäpä siitä.

Suostumisia

Tällä kertaa kirjoitan puhtaasti huumeiden käytöstä, koska siihen liittyy erityispiirteitä, joita ei välttämättä ole alkoholistisessa juomisessa. Tällä tarkoitan lähinnä laittomuutta ja alakulttuurin erityisyyttä.
Olen seurannut satojen, ellen tuhansien ihmisten yrityksiä lopettaa huumeiden käyttäminen. Olen pohtinut sitä yhteistä tekijää, joka on niillä, jotka pääsevät irti käyttämisen pakkomielteestä ja saavat hyvän elämän. Tai ainakin elämän. Joillekin elämä tarjoilee sitä ja toisille tätä. Onnistumisen, jolla tässä tarkoitan pysyvää raittiutta kaikista päihteistä, ennustaminen on vaikeaa. Vai onko?
Onnistujia yhdistää yksi tekijä. Suostuminen. Luovuttaminen, hyväksyminen tai miksi sitä haluaakaan kutsua. He luopuvat taistelusta luonnonlakeja vastaan ja hyväksyvät tietyt asiat. He hyväksyvät, että raittiina ei voi pysyä käyttämällä. Raittiina ei voi myöskään pysyä elämällä sitä samaa elämää, jota eli käyttäessään. Sen on muututtava. He alkavat tehdä valintoja. Valinnoissa on kyse suostumisesta tai suostumattomuudesta. Suostumattomuus on vähän niin kuin menisi uimaan eikä suostuisi melomaan käsillä ja polskimaan jaloilla; pinnalla ei pysy.
Pysyvän raittiudenkin suhteen on heiluteltava käsiä ja jalkoja ja pidettävä ”pää pinnalla”. Raittiudessa se tarkoittaa ihan konkreettisia tekoja, joista se eka on se, ettei käsi heiluta suuhun mitään päihdyttävää ja toinen se, että jalat heiluttaa henkilön kauas niistä ihmisistä joiden verenkierrossa vielä pyörii muutakin kuin sitä mitä siellä kuuluukin pyöriä.

Tämä on se suuri valinta, joka erottaa ”jyvät akanoista”. Eli ne, jotka ovat valmiita tekemään raittiutensa eteen ihan mitä vaan. Toisin sanoen ne, jotka selviävät.

Valinta on vaikea, koska siihen liittyy paljon tunteita. Vanhoista ihmissuhteista luopuminen.
Tähän on hankala suostua. Tulee paha mieli kun ei voi enää olla niiden samojen leikkikavereiden kanssa, koska se ei hyvin pääty. Selvin päin olo päättyy nopeammin kuin arvaakaan, jos istuu kämpässä, jonka seinällä liehuu Jamaikan lippu ja pöytä on valkoisena pulverista. Ei ehkä kaikilla ekana päivänä, mutta jonain päivänä. Se on varma. Ja sanonta, poikkeus vahvistaa säännön, on muuten paska sanonta, koska sehän juuri kumoaa sen.

Mitä sitä paitsi raitis henkilö tekee sellaisessa kämpässä? Odottaa, että tulee poliisien kotietsintä ja hän saa syytteen ihan sympatiasta ja paikallaolosta?
Ja kiinnostaisi myös tietää, että mistä siellä puhuttaisiin? Jos toinen on selvin päin ja tähtää kohti elämää ja muut kohti kuolemaa, laittomuuksia ja sekasortoa. Kuinka kauan yhteys säilyy asioihin, jotka käsittelevät vain sitä kuka on vasikoinut kenetkin ja kuka jäi velkaa ja kelle? Ja kuka on kuollut.
Olen usein kuullut miten tärkeitä nämä ystävät ovat, joista ei irti päästetä. Ei päästetä vaikka henki menisi, koska ystävyys on jotain niin suurta. Ja voi ollakin. Totta kai. Mutta kannattaako sen takia kuolla? Etenkin kun se ei auta ketään. Jos se ystävyys on niin suurta niin miksei se, joka vielä käyttää huumeita, lopeta sitä, ettei sen toisen tarvitse retkahtaa?
Jos se ystävyys kerran on niin suurta?
Entäs jos ”kentälle” jää isä? Äiti? Tai lapsi? Kannattaako senkään takia kuolla tai edes retkahtaa? Ei.
Valitettavasti taitaa olla niin, että jääpä sinne ketä vaan, niin jos haluaa itse selvitä raittiina, on niiden vaan annettava jäädä.
Ja keksittävä jotain muuta. Se on surullista. Se tuntuu pahalta, mutta se on yksi niistä ”perussuostumisista”, joihin on vaan alettava jos haluaa elää kirkkaalla päällä.

Ja sen jälkeen ilmenee vielä muutakin, mutta tässähän on jo hyvä alku.

RASKAIN RIIPPUVUUS

Hengitä syvään ja rentoudu. Nyt yritä lukea kirjoittamani teksti niin, ettet raivostu. Huomaa, että nouseva suuttumus on todennäköisesti merkki puolustusmekanismien aktivoitumisesta, sillä mitään pahaa ei ole tapahtumassa. En ole haukkumassa, nimittelemässä tai uhkaamassa ketään. En myöskään tavoittele sitä, että kaikkien tulisi olla samanlaisia.
Oletko valmiina? Muista siis hengittää! Lupaan johdattaa sinut aiheeseen niin lempeästi kuin mahdollista ja toivon vain, että ajattelisit. Antaisit itsellesi pienen mahdollisuuden löytää tästä edes jotain.
Sitten mennään.
Tiedät kai riippuvuuden? Ja ehkä myös yhden sen ilmentymän eli päihderiippuvuuden? Niistä se pelottavin muoto taitaa olla huumeriippuvuus, jossa ihminen tuhoaa päivästä toiseen itsensä. Narkomaani- Niilo vaarantaa oman terveytensä ja aiheuttaa paljon surua läheisilleen. Niilo on jatkuvassa hengenvaarassa. Laittomassa alakulttuurissa eläminen luo hänen elämäänsä vielä pikantin säväyksen mahdollisine vankilatuomioineen.
Mikähän häntä voisi auttaa? Ihan aluksi pitäisi varmaan tapahtua se, että Niilo itse myöntäisi, että ongelmastahan tässä on kyse. Ongelman myöntämistä ei tue se jos ympäristö peilaa tilanteen hyväksi. Jos ymmärretään ja hyväksytään. Tällä en tarkoita edelleenkään sitä, että ketään pitäisi mitenkään rangaista.

Puhun totuudesta, jonka itseisarvo on verraton. Se vaan usein jätetään sanomatta siksi, että ”halutaan olla kivoja”. Tästä syystä esimerkiksi Idolsissa on vuosittain alkukarsinnat täynnä laulelijoita, jotka nolaavat itsensä koko kansan edessä. Heillekin on joku halunnut olla kiva ja sanonut, että ”must sä laulat tosi hyvin!” Mun mielestä tämä ei ollut kivasti tehty. Joskus ihmiset uskovat mitä heille sanotaan. Etenkin jos sanottu asia liippaa läheltä omia toiveita.

Näin on erityisesti riippuvaisten ihmisten kohdalla, joilla käytetty aine tai asia on koko elämä. Ajatus siitä luopumisesta on niin pelottava, ettei sitä uskalla edes ajatella. Tuntuu siltä, että ilman ei voi olla tai ainakaan pärjää. Siis sen alkuvaiheen jälkeen, jolloin se tuntui siltä, että homma on hallinnassa. Jotkut menevät hautaan asti tällä vaihteella. Riippuvuuden sisältä ei oikein itse näe mitään kun sekä pelko, että itse sairaus sumentaa silmät. Muutos tietenkin aina lähtee itsestään ja vastuu on itsellä, mutta eiköhän ympäristölläkin ole jonkinlainen vaikutus? Mahdollisuus siihen ainakin.

No, sitten mennään eteenpäin. Muista hengittää edelleen ja tiedäthän, etten ole yrittämässä vahingoittaa sinua? Älä pelkää siis.
”Lailliset riippuvaiset”, eli alkoholin kanssa hallintansa menettäneet, mielletään ehkä pienemmäksi pahaksi kuin huumeriippuvaiset. Itse ajattelen, että huumeet tarjoavat ainakin sellaisen armon, että yleensä niiden kanssa ongelma tulee nopeammin ilmeiseksi, jos sen haluaa ja kykenee huomaamaan. Ja jos ei niin ainakin se tappaa nopeammin. Ei tarvitse yleensä pyöriä montaakaan vuosikymmentä sekaisin, niin kuin usein on viinan kanssa. Viinan kanssa saattaa hurahtaa 30 vuotta ilman, että edes käy mielessä se, että kyseessä voisi olla jonkinlainen ongelma. Hahmottamista sotkee sen laillisuus ja suomalainen mentaliteetti, johon kuuluu se, että ”kaikkihan sitä vähän ottaa” ja sana ”kännissä” naurattaa kaikkia.
Nyt kun vielä ne ihmiset, joiden pitäisi tätä porukkaa auttaa, ovat keksineet keinon onnistua hoidoissa, on tulevaisuuden näkymät synkät. Hoitoon hakeutuvien tai ohjattujen
(joka muuten ei tarkoita pakkohoitoa vaan esimerkiksi sitä, että työpaikka havaitsee henkilön alkoholiongelman ja antaa lahjan: mahdollisuuden käydä hoidon, jonka työnantaja saattaa jopa maksaa, ja näin päästä sellaiseen kuntoon, että henkilö pystyy ja saa jatkaa työssään),
kanssa aletaan leikkimään kohtuukäyttöleikkiä. Sen hyvät puolet ovat siinä, että voidaan taas olla kivoja ja asiakkaat ei koskaan lopu. Nimittäin ne henkilöt, jotka ovat alkoholisteja, eivät tule koskaan pystymään kohtuukäyttöön, mutta tietenkin haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta. Alkoholista luopuminen on alkoholistille pieni kuolema. Tai aika isokin. Hoidoissa jutellaan mukavia ja asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että alkoholisti on oman itsensä asiantuntija; kyllähän se nyt tietää mikä sille on parasta!
Eikö kellään käy mielessä se, että jos se kerran tietää niin hyvin niin miksei se ole jo aiemmin alkanut kohtuukäyttämään? Vai kuvitteleeko joku ihan oikeasti oman roolinsa työntekijänä, joka täyttää asiakkaan kanssa jonkun monisteen, johon kirjataan tavoitteet, oleva oikeasti niin vaikuttava, että se muuttaisi vuosien juomistavat?
Älä hermostu tästäkään ja maailman jokaisessa tilanteessa ei näin toimita eikä ihan aina, mutta en pysty kirjoittamaan niistä kaikista tässä nyt yhtä aikaa. Viitataan tässä nyt ainakin niihin paikkoihin, joiden nimikin on kohtuukäyttöklinikka. Niissä lääkäritkin kertovat asiakkaille, että” kyllä, kohtuukäyttö on sinulle hyvä tavoite.” Se on varmasti jollekin, mutta ei alkoholistille ja yleensä suomalainen hakeutuu hoitoon vasta sitten kun tilanne on jo mennyt tosi pitkälle. Niin pitkälle, että lopettaa tarttis. Kohtuukäyttöä tavoiteltaessa tavoite saavutetaan ainakin osittain, alkoholisti ei raitistu vaan juo. Sitähän siinä tavoiteltiin. Määrien kanssa voidaankin vekslata vuosia, kuka sitä kellekään on sanomaan mikä se kohtuus kenenkin kohdalla sitten on?
Jos taas pyrittäisiin täysiraittiuteen, hoidon tavoitteet eivät toteutuisi läheskään niin hyvin: aika monet joisivat. Jotkut toki raitistuisivat, mutta useat eivät. Lisäksi työntekijöiden pitäisi alkaa ensin ajattelemaan ja sitten tekemään töitä.

Tämäkään ei vielä ollut se varsinainen asiani. Kuljin siihen kuitenkin tämän pitkän reitin tarkoituksella. Edellä mainituista asioista kun voidaan edes jotenkuten keskustella.
Asia, joka on se varsinainen aiheeni on sellainen, että siitä keskustelu ei oikein onnistu.
Riippuvuus, joka on täydellinen tabu ja jonka olemassaoloa ei yleensä edes myönnetä. Vaikka se on ilmeinen.
Riippuvuus ruokaan ja tässä puhun nyt erityisesti lihavuudesta. Sillä tarkoitan ylipainoa. En ala määrittelemään sitä koska se on tieteellisesti jo määritelty. Jos suutuit tästä, jopa raivostuit, on todennäköistä, että olet lihava.
Jostain syystä lihavuutta pidetään ulkonäköasiana, johon puuttuminen on kiellettyä ja epäkohteliasta. Sitä puolustellaan sanomalla, että eivät kaikki lihavat ole sairaita.
Eikös se lihavuus juuri ole se sairaus?
Sehän olisi sama jos huumeriippuvuus miellettäisiin alipainoksi ja kalpeiksi kasvoiksi? Alkoholismi punaiseksi nenäksi tai valkoiseksi vuodenajasta riippuen. Ei jokainen narkomaanikaan ole sairas, muulla kuin sillä tavoin, että on narkomaani. Sama alkoholisteilla. Monet käyvät töissä ja muutenkin saattaa näyttää hyvältä. Vaikka Irmeli, joka painaa ihan liikaa, ei heilukaan torilla McDonaldspäissään, on hänellä silti se sama ongelma.
Kyseessä on sama sairaus. On pakko syödä, että pärjää. Jos Irmeli syö itsellensä 100 ylimääräistä kiloa, ei ole kyseessä valinta vaan riippuvuus. Sisäelimet huutaa hoosiannaa ja Suomessa normaalipainoiset ovat jo vähemmistö. Luit ihan oikein. Ongelma koskettaa siis monia.
Kaikista näistä riippuvaisista huonoimmassa asemassa ovat nämä ylipainoiset. Ja ennen kuin kerrot minulle, että joillain voi olla jokin muu sellainen sairaus, että lihoavat siksi, niin en puhu nyt heistä.
Puhun heistä, jotka syövät itseään hengiltä. Tämän riippuvuuden hoito on lähes mahdotonta siksi, että siitä ei voi edes puhua ilman, että ihmiset raivostuvat. ”Mitä se kellekään kuuluu kuinka painava minä olen”, on nopea puolustus, joka jatkuu määrittelemällä ”normaalipainoiset anorektikoiksi”.
Tälle riippuvuudelle on perustettu sivustoja, jotka kantavat nimeä Fatpride tai Läskiaktivistit, joissa haetaan kunnioitusta ja arvostusta lihavuudelle. Niissä lihavuudessa, tai läskiydessä, kuten he itse sen määrittelevät, on kyse siitä, että ongelma on muissa ihmisissä. Kuulostaako etäisesti tutulta?
Niinhän se Seppokin juo, ei siksi että halusi, mutta kun muija on niin hirvee. Läskiaktivistien sivuilla muut ihmiset määritellään läskikammoisiksi, lihavuuden huomaaminen on syrjintää ja laihduttaminenkin on epäterveellistä.
Syrjintää on myös se, että riittävän suuria vaatteita ei heille valmisteta. Lihaville tai plussakokoisille, kuten heitä tulee kutsua, suunnataan jopa omia mallistoja. Pitäisikö sitten narkomaaneillekin olla omat mallistot? Sellainen paita, jossa on kiristysnauha valmiina suonen esiin saamiseksi ja läppä taipeen kohdalla? Koot vain S tai todella pieni.
Alkoholistien paitoihin levennys kaljamahaa varten sekä housuissa valmiiksi vaipat?
Edelleen haluan painottaa, etten vaadi keneltäkään mitään. Narkomaanit saavat käyttää, alkoholistit juoda ja lihavat syödä. Tupakkaakin puolestani saa vetää.
Mutta ei saa valehdella. Se ei ole kilttiä.
Lihavuus on ongelma. Kyseessä on henkilö, joka syö itseään hengiltä ja usein syöttää myös lapsensa koulukiusattaviksi ja tuleviksi lihaviksi. Vaikka Irmeli juuttuisi oven karmeihin hän naurahtavaa vaan, että” lihavat ovat leppoisia”. Eivät muuten ole. Kukaan, joka kantaa jo vaikka 20 kilon ylipainoa ei ole leppoinen. Persvako hiessä ja vaatteet kiristäen harvoin hymyilyttää.
Ylipainoisista on myös paljon keventäviä vitsejäkin, kuten että lihavat pääsevät pulkalla lujempaa. Sekin on valetta, lihavaa et pulkkamäessä näe. Syynä on se sama kuin muissakin riippuvuuksissa; vaikka ne aluksi esittäytyvät sosiaalisina, ne muuttavat muotoaan ja tekevät kantajastaan epäsosiaalisen kotiin jääjän.
Seuraava fraasi onkin se, että” mä en ala kärsimään”, vaikka sitähän lihava juuri tekee. Kärsii. Sydän on koetuksella ja syöminen on pakkoa. Ja ihan oikeasti jokainen tietää sen, mitä kehossa kelluva rasva aiheuttaa koko elimistölle. Se on kärsimistä.
”Kerran tässä vaan eletään ja alla satakiloiset punnitaan neuvoloissa”, sanonnat, auttavat monet sen hetken yli kunnes itseviha muuttuu tilan kieltämiseksi; sen jälkeen väitetään, että tämä on juuri se tila johon olen aina pyrkinyt. Että maha on polvien edessä ja atlasnikama näyttää suuremmalta kuin jalkapallo. Siihen reagoidaan nyökkäämällä ja hymyilemällä.
Joskus Irmeliä erehdytään luulemaan raskaana olevaksi ja siitä kysyttäessä hän kieltää sen. Sitten Irmeli kysäisee takaisin, että onko hän muka niin lihava? Ystävä vastaa, että ”et oo”. Ja ehkä vielä pyydetään kaverikin katsomaan ja vakuuttamaan, että” ei Irmeli ole läski ja, että lihakset painaa enemmän kuin luut, jotka Irmelillä painaa 176 kg”.
Oikeasti pitäisi tarttua tällaista henkilöä kädestä kiinni ja kysyä, että herran jumala, mitä sulle on tapahtunut? Henkilö on oikeasti hengenvaarassa.
Heillekin on auttajat, jotka erityisesti tekevät rahaa tammikuussa. Erilaisten dieettien valmistajat ja neuvojat, jotka kertovat, että kyllä tämä tästä. Tämän ongelman kohdalla kuva blurraantuu juuri siksi, että tässä pitää pystyä kohtuukäyttöön; syömistä ei vaan voi lopettaa kokonaan. Laihdutusbisnes kukoistaa juuri siksi. Kuinka moni onnistuu? Kuinka moni laihduttaa tuhat kertaa ja aloittaa joka maanantai uudestaan?
Tämä on ryhmä jolle apua tarvitaan, mutta sitä ei ole tarjolla niin kauan kuin ollaan kivoja. Niin kauan kuin itsensä kuoliaaksisyöminen on ulkonäköasia, ei auta muu kuin ottaa lisää! Ulkonäkö on viesti sisäelimiltä siitä, miten menee. Nämä ihmiset usein ajattelevat, että heidän suurin ongelmansa on muiden ihmisten ilkeys. Maailman tulee siis muuttua. Jokainen tietää miten vaikeaa on laihtua. Siitä tehdään lehtijuttuja, niin suuri tapahtuma se on.
Apua kuitenkin voitaisiin kehitellä ja antaa kun myönnettäisiin, että kyseessä on riippuvuus vaikka henkilö itse haluaisikin painaa tuhat kiloa eikä välittäisi eikä etenkään edes haluaisi olla mikään langanlaiha. Ei se Arskakaan sillan alla halua lopettaa eikä etenkään halua mitään kravattia kaulaan tai töihin. Työt on sen mielestä typeryksiä varten ja elämä on tehty nautittavaksi, hän sanoo, vaikka viime talvena amputoitiin paleltumien takia muutama varvaskin pois.
Antaa heidän”nauttia”, mutta puhutaan asiasta sen oikealla nimellä ja se ei ole vapaus tai hauskanpito.
Ja ei, en ole anorektikko, erityisen laiha tai entinen lihava, jos sitä mietit. Syyt nostaa asiaa esiin ovat toiset.
Jos suutuit, niin se on ikävää. En aio kuitenkaan pyytää anteeksi sitä että puhun totta. Ja se olikin ainoa tarkoitukseni.