Kuukausi: tammikuu 2014

Kovia tyyppejä

Vaikka jotkut suivaantuivatkin kirjoituksestani, joka käsitteli fiktiivistä oppilaitosta, eli ns. elämänkoulua, on sitä aihetta vieläkin sivuttava. Ei kiusalla vaan siksi, että siitä riittää huomioitavaa.
Avataan nyt tähän alkuun vielä ihan varmuudeksi pikkuisen tätä termistöä. Elämänkoulu, josta kirjoitan, on se, jonka moni esim. Facebookissa mainitsee opinahjokseen. Eikä siinä mitään. Joskushan onkin niin, että henkilöt oppivat elämästä niin kuin kuuluukin. He oppivat elämään. Jotkut vanhempiensa avulla ja jotkut joidenkin toisten avulla. He kehittyvät pikkuhiljaa ja oppivat jotakin ystävyydestä, itsestään ja elämän luonteesta. He oppivat jakamaan ja he oppivat kantamaan vastuun itsestään ja läheisistään. He ovat eläneet. Osa on mennyt töihin ja osa taas tekee jotakin muuta.

Tein testin. Etsin Facebookista sata henkilöä, jotka ilmoittivat käyvänsä tai käyneensä elämänkoulua. Sitten etsin sata ihmistä, jotka ilmoittivat koulutuksekseen jonkin muun koulun. Jostain syystä kuvien perusteella jäi vaikutelma, että ne henkilöt, jotka olivat käyneet jonkin muun kuin elämänkoulun tai olivat jopa vailla mitään koulutusta, olisivat käyneet koulun, jossa olisi oppinut jotain elämästä. Heidän kuvissaan hymyiltiin, halailtiin ja oltiin veikeän onnellisia ja iloisia. Eivätkö ne ole tärkeimpiä oppeja mitä elämässä voi oppia?

Oppia miten olla onnellinen. Siinäpä tekemistä koko elämäksi.

Niiden kuvissa, joiden koulutukseksi oli ilmoitettu elämänkoulu, ei monessakaan onni näkynyt. Ei hymyä suunpielissä ei pilkettä silmissä. Kuvien henkilöt poseeraavat totisina, aurinkolasit silmillä ja monella on kädessään jonkinlainen ase sekä suussa tupakka. Itselleni tulee vaikutelma siitä, että kuvissa halutaan antaa itsestä ”kova ja pelottava vaikutelma”. Näin MINÄ asian tulkitsen.

Jäin miettimään millainen ihminen on mun mielestä oikeasti kova tyyppi? Jos miettisin julkisuuden henkilöitä, niin ihan ykköseksi nousisi Madonna. Hän on noussut tyhjästä omaamatta valmiiksi mitään kovinkaan kummallisia taitoja. Hän ei edelleenkään ole lähelläkään maailman taitavimpia laulajia tai tanssijoita. Itse asiassa hän on hyvinkin keskiverto. Silti hän on luonut itse kaiken. Ja varmasti hänellä nyt on ollut jo vuosia varaa hankkia sellaiset tekijät ympärilleen, että koneisto käy, mutta itse hän aloitti, itse hän teki ja itse hän kurinalaisesti kulki kohti unelmaansa.

Kovia tyyppejä on ns. taviksissakin. Yhden mun ystävän pikkusisko on kova tyyppi. Niiden äiti on alkoholisti, jonka juomisesta ne on kärsineet molemmat ja eväät elämään kotoa on ollut ohuet. Silti se pikkusisko kouluttautui, meni töihin ja makselee omasta taskustaan terapiaa: vailla katkeruutta äitiä tai elämää kohtaan.
Se isosiskokin on musta kova tyyppi. Se löytää aina kaikesta hyvää. Se suhtautuu aina mahdollisuuksiin optimistisesti. Se purjehtii sellaista ”optimistijollaa”, jollaista en ole kellään nähnyt. Ja siti se elää tässä samassa maailmassa kuin minä, jolla usein pääväreinä on harmaa tai jopa musta.
Kuka sun mielestä on maailman kovin tyyppi?

Maailman huonoin koulu

Millainen olisi maailman huonoin koulu? Se, ehkä aukeaa parhaiten miettimällä mikä koulun tavoite tai tarkoitus on? Useinhan sanotaankin, ettei opiskella koulua vaan elämää varten. Tavoitteisiin kuuluu valmistua ammattiin. Jotkut haluavat sellaisen ammatin, jossa tienaa hyvin ja jotkut sellaisen joka on vain mieleinen. Koulussa opetetaan asioita, joista ajatellaan olevan hyötyä loppuelämän kannalta.
Tästä koulusta, joka on maailman huonoin, ei seuraa mitään em. asioista. Tästä koulusta ei saa edes pisteitä jatko-opintoihin. Tästä koulusta ei kerta kaikkiaan tunnu seuraavan mitään hyvää. Silti se on, ainakin Facebookin mukaan, erittäin suosittu ja käyty koulu. Sitä kutsutaan elämänkouluksi ja sieltä näyttäisi valmistuvan suoraan sairaseläkkeelle. Koulua ei rahoiteta opintotuella vaan toimeentulotuella ja/ tai työttömyysturvalla. Opintoaika ei ole sidoksissa oppimiseen tai opintopisteisiin niin kuin tavallisessa ammattikoulussa. Elämänkoulua saa käydä niin kauan kuin haluaa ja se maksetaan valtion lompsasta.
Jos katselee näiden ”elämänkoululaisten luokkakuvia” Facebookissa niin niistä voidaan päätellä oppiaineet ja opetuksen painopisteet. Joillain luokilla pääaineena on subutex ja toisella alkoholi, joista tosiaan oppivuosien aikana opitaankin ihan kaikki. Kuten, että mistä sitä saa, mitä se maksaa, voiko ottaa velaksi ja joutuuko siitä vankilaan, jota kutsutaankin sitten ”elämän kovaksi korkeakouluksi”.
Näiden yksinkertaisten opintojen opettaminen onnistuisi ihan tavallisessa koulussa tunnissa, elämänkoulussa niitä kerrataan vuosia. Ja kun ne lopulta on opittu niin sitten voidaan alkaa erikoistumaan. Yleensä elämänkoululaiset erikoistuvat hyviksi yhteiskunnankriitikoiksi ja he osaavat kyllä kertoa, että systeemi kusee ja miksi se kusee.
Elämänkoulun muita pakollisia oppiaineita ovat mm. matematiikka, jossa tutkitaan yhteiskunnan tarjoamien etuuksien määriä ja lasketaan omia oikeuksia. Velvollisuuksiin ei tässä koulussa vielä mennä.
Lakipykälien porsaanreikien kautta he uppoavat biologian ihmeelliseen maailmaan, jossa käsitellään helpoimmat ja yleisimmät vastaantulevat eläinlajit. Niihin kuuluvat vasikat, rotat ja siat ja etevimmät saattavat nostaa ”framille” biologian filosofisiakin kysymyksiä, kuten onko tuo lintu vai kala?
Elämänkoulussa tankataan paljon myös uskomuksia sekä elämänkatsomusta yleensäkin. Mulle kaikki nyt ja heti, muut on väärässä aina, sekä mulla on vaikeampaa kuin muilla, ovatkin yleisiä aiheita, joista kirjoitetaan ja puhutaan.
Elämänkoulun opettajat ovat usein näitä ”kovia korkeakouluja” käyneitä henkilöitä. Heidän käsivarret on Kakolanmäellä piirrelty sinisiksi ja vapauteen he eivät sopeudu millään. Kun ei ole ahdasta selliä ja tiukkoja rutiineja nukkumaanmenoaikoineen ympärillä alkaa ahdistaa niin, että on ihan pakko tehdä joku pikku kepponen, että pääsee takaisin taloon kertomaan hurjia juttuja elämättömästä elämästä. Suunnittelemaan seuraavaa siviiliä, joka kuitenkin kestää jälleen vain sen 15 minuuuttia. Nämä herrat ja rouvat ovat todellisia opeja, jotka osaavat luotsata elämänkoululaisia elämän karikoissa. He ovat käveleviä Pharmaca fennicoita ja farmasian asiantuntijoita, mutta alkeellisetkin käytöstavat uupuvat. Haarukka oikeassa vai vasemmassa kädessä on liian vaikea edes päättelytehtäväksi, jollei ole kelloa vasemmassa ranteessa vinkkinä.
Valmistumista, jota ei koskaan tapahdu, odotellessa tehdään kaikenmaailman kevätjuhlaliikkeitä ja ylenkatsotaan idiootteja, jotka aamuisin menevät töihin. Pellet, tuhahtaa Jamppa ja ”nostaa seinästä” sossurahat. Jamppa tietää mielestään elämästä kaiken, koska on käynyt tuota elämänkoulua jo 40 vuotta. Hän tietää missä on Siwa, sossu ja kyttis. Hän muistaa ulkoa kavereiden ”soppalapäivät” ja apteekit, joissa myydään ”värkkejä”.

Suostumisia

Tällä kertaa kirjoitan puhtaasti huumeiden käytöstä, koska siihen liittyy erityispiirteitä, joita ei välttämättä ole alkoholistisessa juomisessa. Tällä tarkoitan lähinnä laittomuutta ja alakulttuurin erityisyyttä.
Olen seurannut satojen, ellen tuhansien ihmisten yrityksiä lopettaa huumeiden käyttäminen. Olen pohtinut sitä yhteistä tekijää, joka on niillä, jotka pääsevät irti käyttämisen pakkomielteestä ja saavat hyvän elämän. Tai ainakin elämän. Joillekin elämä tarjoilee sitä ja toisille tätä. Onnistumisen, jolla tässä tarkoitan pysyvää raittiutta kaikista päihteistä, ennustaminen on vaikeaa. Vai onko?
Onnistujia yhdistää yksi tekijä. Suostuminen. Luovuttaminen, hyväksyminen tai miksi sitä haluaakaan kutsua. He luopuvat taistelusta luonnonlakeja vastaan ja hyväksyvät tietyt asiat. He hyväksyvät, että raittiina ei voi pysyä käyttämällä. Raittiina ei voi myöskään pysyä elämällä sitä samaa elämää, jota eli käyttäessään. Sen on muututtava. He alkavat tehdä valintoja. Valinnoissa on kyse suostumisesta tai suostumattomuudesta. Suostumattomuus on vähän niin kuin menisi uimaan eikä suostuisi melomaan käsillä ja polskimaan jaloilla; pinnalla ei pysy.
Pysyvän raittiudenkin suhteen on heiluteltava käsiä ja jalkoja ja pidettävä ”pää pinnalla”. Raittiudessa se tarkoittaa ihan konkreettisia tekoja, joista se eka on se, ettei käsi heiluta suuhun mitään päihdyttävää ja toinen se, että jalat heiluttaa henkilön kauas niistä ihmisistä joiden verenkierrossa vielä pyörii muutakin kuin sitä mitä siellä kuuluukin pyöriä.

Tämä on se suuri valinta, joka erottaa ”jyvät akanoista”. Eli ne, jotka ovat valmiita tekemään raittiutensa eteen ihan mitä vaan. Toisin sanoen ne, jotka selviävät.

Valinta on vaikea, koska siihen liittyy paljon tunteita. Vanhoista ihmissuhteista luopuminen.
Tähän on hankala suostua. Tulee paha mieli kun ei voi enää olla niiden samojen leikkikavereiden kanssa, koska se ei hyvin pääty. Selvin päin olo päättyy nopeammin kuin arvaakaan, jos istuu kämpässä, jonka seinällä liehuu Jamaikan lippu ja pöytä on valkoisena pulverista. Ei ehkä kaikilla ekana päivänä, mutta jonain päivänä. Se on varma. Ja sanonta, poikkeus vahvistaa säännön, on muuten paska sanonta, koska sehän juuri kumoaa sen.

Mitä sitä paitsi raitis henkilö tekee sellaisessa kämpässä? Odottaa, että tulee poliisien kotietsintä ja hän saa syytteen ihan sympatiasta ja paikallaolosta?
Ja kiinnostaisi myös tietää, että mistä siellä puhuttaisiin? Jos toinen on selvin päin ja tähtää kohti elämää ja muut kohti kuolemaa, laittomuuksia ja sekasortoa. Kuinka kauan yhteys säilyy asioihin, jotka käsittelevät vain sitä kuka on vasikoinut kenetkin ja kuka jäi velkaa ja kelle? Ja kuka on kuollut.
Olen usein kuullut miten tärkeitä nämä ystävät ovat, joista ei irti päästetä. Ei päästetä vaikka henki menisi, koska ystävyys on jotain niin suurta. Ja voi ollakin. Totta kai. Mutta kannattaako sen takia kuolla? Etenkin kun se ei auta ketään. Jos se ystävyys on niin suurta niin miksei se, joka vielä käyttää huumeita, lopeta sitä, ettei sen toisen tarvitse retkahtaa?
Jos se ystävyys kerran on niin suurta?
Entäs jos ”kentälle” jää isä? Äiti? Tai lapsi? Kannattaako senkään takia kuolla tai edes retkahtaa? Ei.
Valitettavasti taitaa olla niin, että jääpä sinne ketä vaan, niin jos haluaa itse selvitä raittiina, on niiden vaan annettava jäädä.
Ja keksittävä jotain muuta. Se on surullista. Se tuntuu pahalta, mutta se on yksi niistä ”perussuostumisista”, joihin on vaan alettava jos haluaa elää kirkkaalla päällä.

Ja sen jälkeen ilmenee vielä muutakin, mutta tässähän on jo hyvä alku.

Raiskaajille kausikortti?

Ajattele, että näkisit jonkun miehen hyökkäävän ulkona hänelle tuntemattoman naisen kimppuun. Mies löisi naista kasvoihin, kaataisi maahan ja pahoinpitelisi niin, että naiselta murtuisivat kylkiluut. Sitten mies katkaisisi naisen vyön, raiskaisi tämän ja sen jälkeen veisi häneltä rahat, puhelimen ja sormukset sormista. Nainen olisi raskaana.
Minkälainen tämä teko sinusta olisi?

Helsingin hovioikeuden mielestä se ei ollut erityisen nöyryyttävä.
Miten jonkun voi raiskata niin, ettei se ole erityisen nöyryyttävää?

Mies oli raiskannut ennenkin ja se huomioitiin tuomiossa siten, että se pienensi tätä, ei erityisen nöyryyttävästä raiskauksesta saatua tuomiota. Oma järki jotenkin sanoisi niin, että jos teet yhden kerran jotain, voidaan vielä vähän varoittaa, mutta tokalla kerralla tulee sitten roimasti sanktiota. Raiskaustapauksissa ei. Jos tämä linja jatkuu ja jos sekä kun mies vapautuu parin vuoden yhteistuomiolta, niin seuraavaksi hänelle sitten varmaan myönnetään kausilippu, jolla voi vaikka yhden vuoden tuomiolla raiskata rajattomasti puolen vuoden ajan.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014011717941153_uu.shtml

Tuntui miltä tuntui

Jos haluat matkustaa Thaimaahan, joudut kokemaan matkan. Lento on pitkä ja penkit koneessa ehkä epämukavat. Voi olla kuuma tai kylmä ja vieressä voi istua ikävä lihava henkilö, joka vie puolet sinunkin tilastasi. Se mitä voit tehdä asioille on rajallista. Voit asennoitua etukäteen tähän kaikkeen. Voit varata paikan ykkösluokasta tai ottaa hyvää lukemista mukaan. Matka kuitenkin on sellainen kuin se sitten on. Sinä päätät haluatko niin paljon päästä kohteeseen, että olet valmis matkustamaan.

Matka tehdään niin, että ostetaan se lippu ja noustaan koneeseen. Voit tietenkin myös tehdä matkan kävellen jos tahdot. Joka tapauksessa matka alkaa niin, että sille lähdetään ja sen jälkeen olet matkalla. Sitä ei voi tehdä niin, että makaa sohvalla. Tai voi, mutta se on eri matka se ja se tapahtuu mielikuvituksessa. Sillä matkalla myös rusketus jää vähemmälle ja lompakko pysyy paremmassa kunnossa.
Asia on yksinkertainen. Eikö?

Tämä sama pätee raitistumiseen. Jälleen puhun henkilöistä, joilla on niin suuri ongelma, että he kokevat tarpeelliseksi lopettaa käyttämisen. Se on hyvin yksinkertaista. Se tapahtuu niin, että päihteiden käyttö lopetetaan. Ja oikeastaan siinä se sitten onkin. Se matkan alku.

Sekään matka ei oikeasti ala sillä, että puhuu lopettamisesta. Se on vasta sama kuin olisi matkatoimistossa suunnittelemassa lomaa. Se on hyvä alku, muttei vielä matka.
No, sitten kun päihteiden käyttö loppuu ja matka on alkanut, alkaa matkustelija huomaamaan erilaisia asioita. Yleensä hän huomaa sen saman minkä huomaisi lentokoneessakin: olo ei ehkä ole kovin hyvä ja matka tuntuu kestävän loputtomiin. Ja tässä kohtaa moni hyppää ”koneesta pois” ja selittää sen ihmetteleville ystäville, että ”en ala itteeni kiduttamaan”. Ja juo sitten itsensä tappokänniin pari vuotta joka päivä ja ”nauttii” elämästään.
Päihteidenkäyttäjiltä kuulee usein miten kovia he ovat kokeneet ja siksi kestävät mitä vaan. Kipukynnys on korkeampi kuin Mannerheimin patsaalla. He eivät kuitenkaan kestä joitain asioita. Yleensä jo se on liikaa, että sataa vettä tai tuulee. Tai bussi menee nenän edestä. Tämän kaiken he kestäisivät kyllä, kunhan olisivat päihtyneitä. He pystyisivät aivan helposti raitistumaankin, kunhan vain voisivat samaan aikaan juoda tai käyttää muita päihteitä.

Matka, jonka raitistuminen vaatii, on tietynlainen. Sitä voi itse tai muiden avulla jonkin verran helpottaa tai vaikeuttaa. Silti siinä on se matka, joka vaan on käytävä läpi jos haluaa lopettaa käyttämisen. Matka ei tunnu useinkaan kivalta, koska ja muutenkin koko maailma alkaa tuntumaan kun pää selviää. Täytyy oppia selviämään tuntemuksista ilman päihteitä. Ja huomata, että yleensä se kipukynnys ei olekaan kovin korkea; onhan tullut juotua vuosia juuri siksi, ettei kestä. Ei kestä ihmisiä, asioita eikä edes sitä säätä eikä etenkään omaa päätä.

Matka on kuitenkin ihan mahdollinen. Apua siihen saa katkaisuhoidoista ja joskus muistakin hoidoista. Matka ei kuitenkaan ole sellainen, että sitä varten tarvitsisi lääkitä ihmistä viidestä kymmeneen vuoteen ja yleensä samalla lääkkeellä, jota hän on siihenkin asti käyttänyt päihteenä.

Tämän päivän maailmassa vaatimukset ovat suuret ja ne kohdistuvat kaikkeen. Jopa siihen, miltä raitistuminen pitäisi ja miltä se saa tuntua.
Se tuntuu siltä kuin tuntuu ja se on se tie jota pitkin ojasta pääsee kömpimään pois. Muuta tietä ei ole. Vain se, jolla käyttäminen lopetetaan. Yksinkertaista. Eikö?

Ei saa huostaanottaa!

Internetissä leviää video, jossa kaksospojat haetaan kotoaan. Hakemassa on sosiaalityöntekijä ja poliiseja. Yleinen kanta tuntuu olevan, että näin ei saa tehdä. Isä kuvaa videota. Niin taas saa suuren yleisön mielestä tehdä.
Kuvittele itsesi tilanteeseen: ovikello soi ja sisään astuu ihmisiä, jotka ottavat lapsesi ja vievät mennessään? Mitä tekisit? Ottaisitko käteen videokameran ja kuvaisit lastesi itkua ja hätäännystä?

Kyllä. Jos tarkoituksesi olisi mustamaalata viranomaisia.

Et. Jos sinulla olisi vanhemmuus edes jotenkin hallinnassa.

Itse keskittyisin rauhoittamaan lapsia, olipa tilanne mikä vaan. Jos kyseessä olisi jokin ”väärinkäsitys” ja lapseni vietäisiin ”ihan huvikseen”, niin kuin lehtien palstoilla raivoavat ihmiset näyttävät ajattelevan, rauhoittelisin lapsia silti. Kertoisin, ettei ole mitään hätää ja että asia selviää kyllä. Pakkaisin kassin mukaan ja selvittäisin asian sitten aikuisten kanssa ilman lapsia.
Jos taas lapseni kaapattaisiin, yrittäisin estää tapahtumaa. En keksi yhtään tilannetta, jossa alkaisin kuvaamaan tilannetta.
Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että kyseessä on vain jokin tapaus, jossa ensimmäisenä keinona käytetään sitä, että lapset haetaan kotoaan. Kuvaajan etuna on se, etteivät viranomaiset voi puolustautua ja kertoa tarinan taustoja vaitiolovelvollisuudesta johtuen.

Lehtitietojen mukaan perheeltä on aiemmin otettu jo kolme lasta huostaan ja isä kertoo, että aikoo jatkossakin kuvata tulevia huostaanottoja. No, terveisiä isälle, että keskity sen kuvaamisen sijasta siihen, että alat hoitamaan perhettäsi niin, ettei huostaanottoja tarvitse tehdä!

Mitä on tämän tapahtuman taustalla? Epäily siitä, että lapsia on kotona pahoinpidelty. Oli tai ei ollut niin eikö se ole joka tapauksessa hyvä, että asia tutkitaan? Jos joku epäilisi, että minun lapsellani on jokin asia huonosti, toivoisin ehdottomasti, että asia tutkittaisiin ja lastani autettaisiin.

Kun Eerika kuoli, kiljuttiin, että miksette ottaneet huostaan, miksette tehneet mitään? Nyt huudetaan, että miksi otatte, miksi teette?

Ja vedotaan siihen, että pojat eivät halunneet lähteä. Voiko kukaan olla niin yksinkertainen, että kuvittelee että lapsi kovinkaan helposti kääntyy vanhempiaan vastaan. Ettekö ihmettele sitä, että yleensä vaikka insesti tapauksissa lapset kertovat asiasta, jos edes koskaan kertovat, vasta aikuisena. Miksi? Siksi, että lapsi on yleensä viimeiseen asti lojaali vanhemmilleen. Riippumatta siitä mitä vanhempi tekee tai on tekemättä.

Nyt yleisöllä on tiedossa se, mitä perhe on kertonut tapauksesta.
Onko sinun lapsi joskus vain haettu viranomaisten toimesta ihan muuten vaan?
Jotain pohjaa asioilla on ja jos ilmenee, että ei ole, tilanne korjataan. Nyt ollaan sitä mieltä, että kaksospojat traumatisoituivat videon tapahtumista. Luuletteko, ettei perheelle annettu mahdollisuutta esimerkiksi itse toimittaa lapset tukiperheeseen tai muuhun vastaavaan? Videosta päätellen perhe ei sitä tehnyt. Eli kenen syytä siis on se, että pojat haettiin virka-apua apuna käyttäen? Luuletteko, että huostaanotto on ensisijainen keino? Perheellä on lehtikirjoitusten mukaan olemassa jo tukiperhe, joka on jo avohuollon tukitoimenpide, joka on heille avuksi annettu JOSTAKIN SYYSTÄ!

Pitäisikö viranomaisten siis tehdä niin, että jos perhe ei halua apua, eikä suostu tukeen, jonka avulla heidän elämänsä muodostuisi sellaiseksi, että lapset voisivat asua kotona, antaa vaan olla? Seurata tilannetta. Niinhän tehtiin Eerika kohdalla. Seurattiin tilannetta.
Eikö näitä poikia olisi pitänyt hakea kotoa jos epäiltiin että he ovat vaarassa? Mikä keino olisi ollut teille ok? Pimpottaa ovikelloa ja kysyä, että ”onks pojat ja voitaisko ottaa ne?”. Jos vanhemmat ois sanoneet että ”ei käy”, niin sitten että ”okei ei sit mitään”.

Kun lapsi kiireellisesti huostaanotetaan on kyseessä väliaikainen päätös, jonka aikana tilannetta tutkitaan ja tilanne mahdollisesti rauhoittuu. Viimeistään kuukauden kuluttua asiasta tehdään seuraava päätös, jolle pitää olla jokin pohja jolle se perustuu. Lasten sijoittamisen yhteydessä tehdään aina suunnitelma siitä, miten lapset voisivat palata kotiin. Kun huostaanotonkriteerit eivät enää täyty, palaa lapsi kotiin. Myös sille on varmasti jokin syy, ettei kaikkia lapsia huostaan otettu. Uskokaa pois. Eivät viranomaiset varmastikaan unohtaneet, että talossa on muitakin lapsia, voi esimerkiksi olla niin, että muut lapset ovat vanhempia ja vaikkapa paljon tukiperheissä.

Minä en tiedä asian todellisia taustoja. Te ette tiedä asioiden todellisia taustoja. Sen kuitenkin tiedän, että Suomessakin on aivan liian monta perhettä, joihin ei pitäisi lapsia koskaan syntyä. Liian monta perhettä, jossa viina tai huumeet estävät vanhemmuuden ja lasten terveen kehittymisen.

Mutta, kuten muissakin ihmisissä, niin myös viranomaisissa on henkilöitä, jotka toimivat väärin. Käyttävät valtaa vain koska voivat. Lastensuojeluntyöntekijällä on niin suuret oikeudet että yhtä suuret taitaa olla vain Jumalalla: hän saa päättää siitä onko jollakin lapsi kotona vai ei. Olisi siis hyvä jos näillä työntekijöillä olisi ns. ”pipo kunnossa”.
Lopuksi. Suomen kansan mielipide tuntuu olevan se, että ei saa suojella lapsia jos joku ei halua. Kuitenkin pitää suojella sen verran, ettei kukaan kuole.

Nollamaa naapurissa

Kukaan ei halua ”nollamaata”, kukaan ei halua nollamaan asukkaita naapurikseen. Ehkä ne voisivat olla jonkun toisen naapureita?
Ei ole reilua pisteyttää ihmisiä sanotaan, mutta ei ole myöskään reilua, että ne jotka haluavat elää yhteiskunnan sääntöjen mukaan joutuvat kärsimään niistä jotka eivät halua. Miksi sen, joka lähtee aamulla aikaisin töihin hankkimaan verorahoja naapurilleen, joka ryyppäsi ja hillui taas viime yön, pitää valvoa ja kuunnella sitä? Eikö riitä että hän verorahoillaan maksaa naapurin lystin?
Jos naapureiden vaikutus näihin nollakansalaisiin olisi niin suuri, niin eikös ne olisi jo muuttuneet ”paremmiksi kansalaisiksi” täällä muiden joukossa? Jossain kirjoituksessa pohdittiin muutoksen mahdollisuutta ja sitä miten se syntyy. Syiksi oli nimetty uskoontulo tai se, että meni niin pahaan jamaan, ettei enää halunnut mennä pidemmälle. Pohja tuli vastaan. En tiedä millainen ”nollamaa” olisi, mutta ilmeisesti siellä pohjakokemuksen löytyminen voisi nopeutua.
Miksi ”nollamaa” määritellään pysyväksi asuinpaikaksi, joka on vähän niin kuin vankila; ihmiset eivät pääse sieltä edes käymään missään? Eikös ajatus ollut, että kyseessä on ihan tavallinen vuokra-asunto? Ja jos kuka vaan voi esimerkiksi myöhemmällä iällä alkoholisoiduttuaan päätyä nollakansalaiseksi niin eikö sieltä voi samalla tavalla nostaa itsensä ylempiin luokkiin?
Jossain vaiheessa sosiaalityö on siirtynyt koskemaan henkilöitä, joiden oikeuksien puolesta pidetään kovaa meteliä ja joilla ei ole vastuuta mistään. Missä on muiden oikeudet? Oikeudet turvalliseen asumiseen ja lastenleikkipuistoihin ilman pelkoa huumeruiskuista?
Slummiutuminen pelottaa. Pelottako enemmän jos seinän takana on henkilö, joka on lusinut kahdesta taposta ja joka vetää viinaa aamusta iltaan. Itse enemmin asun rauhassa ja voin pysytellä pois slummista. En koe tarvetta käydä siellä.