Toiminnan muutos ilman ymmärrystä on vain hetkellinen muutos ilman erilaista lopputulosta. Haastatellessani päihdetyöntekijöitä törmäsin ajatukseen, jota minun oli hankala ymmärtää. Päihdetyöntekijät kertoivat työssään ohjaavansa asiakkaita toimimaan toisin. He esimerkiksi sanoivat asiakkaille, että heidän ei kannattaisi olla vanhojen käyttökavereidensa kanssa tekemisissä. Tämä on tietenkin hyvä ohje ja varmasti sellainen, että asiakkaat saattaisivat itsekin sen keksiä. Kuitenkaan asiaan ei menty sen kummemmin. Jäin miettimään millaisena työntekijät asiakkaitaan pitivät. Itselle tuli mieleen, että luulivatko he, etteivät asiakkaat tienneet asioita? Tai että asian ääneen sanominen olisi jotenkin riittävää? Jos näin olisi niin kyseessä olisi jompikumpi: joko typerät asiakkaat tai pelkkä käytöshäiriö.
Kyseessä on kuitenkin sairaus, joka johtaa kuolemaan. Siihen nähden ilmaan heitellyt vinkit elämää varten ovat vähän ohuita apuvälineitä. Saataisiinko erilainen lopputulos jos asiakas istuisi alas ja vaikka kirjottaisi ylös asioita. Ensin sen, mitä näiden ystävien kanssa liikkumisesta on seurannut ja sitten sen, miten prosessi etenee kun päätyy lopettamispäätöksestä jälleen käyttämään. Ihan ajatus ajatukselta. Miten asiakas on ennen hallinnut tilanteen ja onko hänelle sellainen kokemus, että olisi pystynyt lopettamaan kokonaan? Tuskin, koska hän ei muuten olisi taas asiakkaana.
Tuntuu siltä, että suoraan sanomista pelätään. Se koetaan vaikeana ja sellaisena, että ”sitten se ei ainakaan tee jos se kokee että sitä painostetaan”.
Onko jonkun muun sairauden hoidossa tällainen mentaliteetti? Halutaanko jonkun muun sairauden kohdalla tulkita tapahtumia etenemiseksi vaikka sitä ei ole. Päihderiippuvuudesta puhuttaessa pitäisi puhua joko siitä että henkilö käyttää tai henkilö ei käytä. Millään muulla ei sinällään ole merkitystä. Se, että henkilö humalassa puhuu, että aikoo lopettaa ja että hän lupaa jotain, ei ole muuta kuin humalaisen puhetta. Vasta sinä päivänä kun henkilö lopettaa päihteiden käytön, hän on lopettanut päihteiden käytön. Ja vasta siitä päihdetyön pitäisi alkaa.
Jutut on juttuja ja teot tekoja.
Jos henkilö siis haluaa toipua, hän on avoin avulle jos hän ymmärtää sitä tarvitsevansa. Jos työntekijät suhtautuvat tilanteeseen sellaisena, että se kaipaa vain pari ”vinkkiä” ja hyvä tulee, ymmärtääkö henkilö tilanteen vakavuuden?
Päihdetyössä on jopa kehitetty uusia sanoja tapahtumille, että työntekijät voisivat kokea onnistuvansa siinä missä eivät onnistu. On tietenkin turhauttavaa tehdä päihdetyötä jos kukaan ei koskaan oikeasti raitistu.
Meillä Länsi-Suomessa sitä ei edes odoteta enää. Meillä Länsi-Suomessa käyttämään palaaminen ei ole enää retkahdus. Se on lipsahdus ja niin kuuluukin tapahtua. Meillä Länsi-Suomessa toivotaan, etteivät henkilöt liity vertaistukiryhmiin, koska sinne joka saattaa tulla päihtyneenä. Ja sitä paitsi, saattaa syntyä uusi riippuvuus ryhmiin.
Meillä Länsi-Suomessa ei mene hyvin.
Kuukausi: elokuu 2014
Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia
Omasta vastuusta ja valinnoista pidetään kovaa meteliä. On tärkeää, että jokainen tietää olevansa vastuussa itsestään. Luultavasti siksi, että jos jotain käy, syyllinen on jo etukäteen selvillä. Vastuussa ollaan monesta muustakin kuin vain itsestään. Päihderiippuvaiset etenkin ovat kovasti vastuussa. Se on erityisen tärkeää. Isoon ääneen hoetaan, että omilla valinnoilla on merkitystä ja itse olet tästä vastuussa.
Olen alkanut miettimään asiaa. Oikeastaan jopa pohtimaan. Kirjoitin aiheesta vähän jo aiemmin, mutten ehkä ihan saanut sanottua sitä mitä ajattelin. Yritän siis uudestaan.
Mitä tarkemmin tätä vastuuasiaa pohdin, sen vaikeampi minun on löytää sitä oikeaa hetkeä, jolloin tuo vastuunotto olisi pitänyt kunkin henkilön kohdalla tapahtua.
Milloin se on? Olisiko tulevan alkoholistin siis tiedostettava tuo asia etukäteen? Tai kai kaikki sen jotenkin tiedostavat, mutta en usko, että ne jotka eivät ole alkoholisteja, ovat vain niitä jotka tajusivat varoa. Suurin osa ottaa ekan huikan. Mistä 13-18-vuotias voisi tietää meneekö kaikki hyvin? Tai edes, että miten kaiken kuuluisi mennä? Miten tuossa vaiheessa voisi vaikuttaa asiaan, joka yleensä tapahtuu vasta vuosien päästä? Ja tietenkin niin, ettei sitä voi mitenkään kuvitellakaan omalle kohdalle.
Onko se kohta silloin kun se lähtee käsistä? Kun on juonut yhden työpaikan ja kolme muijaa? Eikös siinä vaiheessa ole jo riippuvainen, jolloin hallintaa ei enää ole? Miten sitä silloin voisi hallita enää niin, ettei tulisi alkoholistiksi? Jos on kerran tullut jo?
Näyttää siltä, että ensin on liian aikaista ja sitten vähän paljon myöhäistä.
Itse näen, että ainoa kohta, jossa vastuuta voidaan alkaa jakamaan tälle henkilölle, on se, jolloin hän käsittää tilanteensa ja hänelle annetaan keinot sen muuttamiseksi. Vastuuta ei voi antaa ilman, että kumpikin näistä toteutuu. On turha ojennella ohjeita henkilölle, joka ei käsitä tarvitsevansa niitä. Tai, vastaavasti auttaa näkemään tilanne mutta ei anna välineitä siitä toipumiseen. Se on vähän sama kuin jäihin pudonneelle selostaisi veden lämpötilaa ja syvyyttä; ehkä hukkuva enemmän hyötyisi pelastusrenkaasta tai edes köydestä.
Itseä ihan eniten kiinnostaa kuitenkin se, miksi erityisesti päihderiippuvaisen koetaan olevan itse vastuussa sairaudestaan? Miksi se on niin tärkeää? Miksi kukaan olisi niin hullu, että aiheuttaisi itselleen kuolemaan johtavan sairauden tarkoituksella. Jos se taas aiheutetaan vahingossa niin onko se henkilön oma syy? Onko hän siitä vastuussa?
Mistä nämä henkilöt, jotka myöhemmin tulevat sairastumaan alkoholismiin, voisi etukäteen tunnistaa? Itse olen löytänyt yhden yhteisen nimittäjän. Olen tavannut tuhansia päihderiippuvaisia ja jokainen heistä on kuvannut varhaisia kokemuksiaan seuraavin sanoin: oli tunne, että en kuulunut joukkoon, tai, tuntui että olen erilainen kuin muut.
Toisaalta, auttaisiko se mitään vaikka etukäteen voitaisiin tietää keille riippuvuus tulee syntymään? Jos nämä henkilöt eivät koskaan koskisi päihteisiin, ilmenisikö riippuvuus jotenkin muuten?
Lyhin korsi
Se, että olet voittanut luonnon lottoarvonnassa pääpotin, eli syntynyt terveenä, ei tarkoita muuta kuin sitä. Siis sitä, että olet terve ja ehkä vähän sitäkin, että sinulla on ollut hyvä tuuri. Itselläsi ei siihen ole edes sitä kuuluisaa osaa tai edes arpaa. Asia on vaan kohdallasi sattunut menemään niin.
Jonkun toisen kohdalla niin ei käynyt tai oikeastaan aika monenkaan kohdalla. Suomalaisista miehistä 10- 15% ja naisista pian sama otos nosti niin sanotusti heikomman kortin. Eikä sekään tarkoita muuta kuin sitä. Siis sitä, että heillä oli huonompi tuuri.
Näistä huonotuurisista nimittäin tuli ja tulee alkoholisteja. Tähänpä toteaa tuo onnekas, kutsustaan häntä nyt vaikka Hannuksi, että ei ole kyseessä tuuri vaan oma valinta. Mutta onko tosiaan niin? Jos tarkastellaan suomalaisten henkilöiden elämää ja kehittymistä lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi, niin lähes jokaisen elämään kuuluu alkoholikokeilut. Jossain vaiheessa elämää koetaan varsin luontevaksi ottaa se ensimmäinen huikka. Joillekin se tarjoillaan kotona rippijuhlissa vanhempien toimesta ja toisille pullo sihahtaa auki puskassa yläasteen päättäjäisissä. Tai, niin kuin Hannulle, ”konjamiini kihahtaa hattuun” vasta kunniallisen täysi-ikäisyyden koitettua. Yhteistä on se, että alkoholia siirtyy verenkiertoon lähes jokaisella.
Seuraukset vain ovat erilaiset. Hannu toki tähän nopeasti toteaa, että kyllähän hän tietää rajansa eikä koskaan ryyppäisi elämäänsä pilalle; sehän olisi ihan typerääkin pilata oma elämänsä sillä tavalla. Hannu juo mieluummin hallitusti.
Näin tekisi myös Raimo. Enemmän kuin mieluusti. Mutta kun ei pysty. Raimo nimittäin veti sen lyhyen tikun. Raimokaan ei toki luokkabileissa lämmintä ”porvoon lankkua” väkisin niellessään suunnitellut, että joisi itsensä ensin muutaman kerran katkolle ja sitten lopulta kaiken menettäneenä rappukäytäviin nukkumaan pakkasta piiloon. Ei Raimolla käynyt mielessäkään sellainen. Raimo mietti Lissua ja sitä miten saisi rohkeutta niin paljon kerättyä, että tohtisi viereen istua. Alkoholin alkaessa vaikuttaa hiljainen Raimo muuttui sukkelaksi sanailijaksi, jonka oli helppo lähestyä jopa Lissua. Eikä Raimo suoraan sieltä luokkabileistä katkolle lähtenyt vaan vasta 20 vuoden kuluttua.
Hannu on asiasta kysyttäessä sitä mielipuolta, että helppoa elämäähän tommonen on; senkus elää ku sika pellossa ja juhlii ja rällää vaan kaiket päivät. Mistään ei tarttis ottaa vastuuta senkus ryyppäis vaan. Kyllähän hänkin voisi niin tehdä ja helppoa olisi. Minä väitän, että se ei onnistuisi. Ei hauskan pitäminen eikä vuosien juomien. Hannu ei nimittäin ole alkoholisti. Jos Hannu alkaisi juoda niin viikossa krapulat olisi sitä luokka, että Hannu itkisi itsensä uneen. Itsensä kuoliaaksi juominen ei nimittäin ole helppoa.
Olen nähnyt monia henkilöitä, jotka ovat juoneet kuten alkoholistit ja jopa käyttäneet huumeita erittäin rajusti, mutta silti he eivät ole olleet alkoholisteja tai addikteja. Eräänä päivänä he nimittäin lopettivat päihteiden käyttämisen ilman sen kummempia ponnisteluja, eivät koskaan enää käyttäneet tai kykenivät esimerkiksi alkoholin kohtuukäyttöön. Heidän kohdallaan näytti siltä, että kyseessä oli ollut jokin vaihe elämässä, joka vain meni ohi. Alkoholistin kohdalla näin ei käy.
Onko siis niin, että tietyssä osassa ihmisiä vain on tuo ominaisuus jo syntyessään, että he eivät pysty hallitsemaan päihteiden käyttämistä alkua pidemmälle? Ja käykö niin, että jos henkilö ei käytä päihteitä, syntyykin riippuvuus johonkin muuhun, kuten pelaamiseen tai syömiseen?
Mielestäni ihan mahdollista ja jopa todennäköistä. Tekemistä on varmasti perintötekijöilläkin.
Kun aloin katsella asiaa tältä kannalta, alkoi sorahtamaan korvaan yhä enemmän se miten alkoholismiin suhtaudutaan.
Työpaikallani kävin keskustelun, jossa hoitoalan ammattilainen ilmoitti, ettei hänellä riitä ymmärrystä alkoholistien suhteen. Syynä oli se, että he itse juovat itsensä tärviölle.
Totta tuokin, mutta eikö ammattilainen itse ollut koskaan maistanut alkoholia?
Oli tietenkin, mutta ei hänelle siitä koskaan ollut mitään ongelmia aiheutunut kun taas joku juoppo juo itsensä katuojaan.
Niin. Kun se on juuri se juttu. Että joutuu juomaan itsensä ojaan.
Molemmat henkilöt ovat tehneet kuitenkin saman valinnan; maistaneet alkoholia vaikka tietoa alkoholin vaaroista on paljon saatavilla. Kumpikin on tiennyt, että jonkinlainen riski on olemassa. Silti kumpikin on alkoholiin tutustunut. Toisella oli ehkä paremmat perintötekijät ja siksi hän nyt ylenkatsoo toista, jolle ei käynyt yhtä hyvin.
Ymmärrystä riitti vielä anoreksiaan vaikka siinäkin on kyse siitä, että henkilö itse on syömättä ja voi siksi kuolla. Ehkä siksi, että tämän ammattilaisen tutuissa ja sukulaisissa ei ollut yhtään anorektikkoa. Juoppoja oli muutama ja sen huomasi. Varmasti jokainen suomalainen tuntee jonkun jonka juomisesta on kärsinyt tai ollut huolissaan. Siksi alkoholismista puhuminen nostattaa tunteet niin pintaan, ettei aiheesta meinaa voida puhua. Pintaan pulpahtava tunne on viha ja alkoholistia halutaan rangaista teoistaan, eli siitä että juo, eli siitä että on sairas. Sen myöntäminen, että olisi kyseessä sairaus, ei onnistu. Jotenkin tulee sellainen olo, että alkoholisti pääsee liian helpolla jos ”se ei oo sen syy”.
Tällä ei pitäsi olla väliä ja tästä asiasta kiistelyyn on turha käyttää aikaa. Ihmisiä kuolee alkoholismiin ja siihen olisi saatava apua ja tehokasta hoitoa nopeasti.
Ystävyydestä
Ystävyys on hieno juttu. Ja itselläni on monta ihmistä, joita voin kutsua ystävikseni. Oikein läheisiä sellaisia on kolme ja niitä kaikki yhdistää yksi asia. Voin luottaa heihin kaikkiin ja he kaikki puhuvat totta, vaikka se joskus sattuisikin. Ystävyytemme on paljon sitä, että keskustelemme asioista ja voimme olla niistä myös eri mieltä.
Kävipä kerran niin, että seurasin läheltä erään henkilön, jota myös ehkä ystäväksi voisi kutsua, elämää. Tämä henkilö toipui vakavasta huumeriippuvuudesta ja rakensi koko elämänsä uudestaan. Syystä, ettei vanhasta ollut jäljellä kuin velat ja muutama kauna. Aluksi kaikki meni kivasti, asioita ja esineitä saatiin ja saavutettiin. Nöyrällä asenteella pärjää pitkälle, mutta se lentää ikkunasta ulos kun addiktio astuu ovesta sisään. Näin kävi ystävällenikin. Vaikkei addiktio palannut huumeiden muodossa, tuli se yhtä tuhoisana. Pakko oli saada. Yleensä naisia ja rahaa ja sitten lopulta kun siinä oli jo lapsia ja rikottuja unelmia, sitä kamaa. Niin kävi, koska niin siinä käy; minkä tahansa pakkomielteen toteuttaminen johtaa pakkomielteen kasvuun ja aiheuttaa niin suuria henkisiä ja fyysisiä lieveilmiöitä, että happy endiä on turha odotella.
Jossain vaiheessa vähän juteltiinkin ja koitin saada edes jotain sanottua, mutta eihän se hyvin mennyt. Vastassa oli tietenkin kieltäminen ja suuttuminen sekä sen toteaminen, että olen tuomitseva sekä arvosteleva. Tietenkin, koska niin käy aina kun addikti pelkää paljastuvansa. Paljastuminen saattaisi nimittäin pahimmillaan johtaa siihen, että hän kohtaisi todellisuuden ja ”menettäisi” sen, mitä hän käyttää. Tunne on varmaan vähän sama kuin jos vampyyrille vilautetaan päivänvaloa.
No, tämän ystävän kohdalla tilanne päättyi siihen mihin se päättyy eli kuolemaan. Eipä siinä mitään se on addiktille hyvin luonnollinen loppu. Itselleni se oli vaikeaa. Syystä että, minä joudun olemaan itseni kanssa. Minä jäin tänne ajatuksineni miettimään, että millainen ystävä olin ollut. Tulin siihen lopputulokseen, että en riittävä ja jos olisin itseni ainoa ystävä, olisin pulassa. Mietin ystäväni elämän käännekohtia ja löysin monta sellaista paikkaa, joissa olisin voinut ja ennen kaikkea minun olisi kuulunut vähintäänkin sanoa jotain. Olisi kuulunut osoittaa ja peilata ystävän toimintaa, koska tiesin ettei se nyt ihan ”jees jengin” hommia ollut.
En tehnyt sitä, koska halusin olla avarakatseinen, suvaitsevainen sekä rakastavan hyväksyvä kaikenlaiseen toimintaan. Tai en edes halunnut olla vaan halusin, että minusta ajateltaisiin niin. Sen lisäksi en halunnut ottaa riskiä, että minulle suututtaisiin. Eli kiteytettynä; nuo seikat painoivat niin paljon, etten edes yrittänyt pelastaa ystäväni henkeä.
Ja silti kutsuin itseäni hänen ystäväkseen.
Tänään ajattelen, että jos seuraan jotakin tapahtumaa vierestä, olen jo siinä mukana. Se, etten sano tai tee mitään, on kannanotto asiaan. Se, että hyväksyn ja ehkä tuen tekoja, jotka ovat väärin ja joiden tiedän aiheuttavan tuskaa ja murhetta, kertoo minusta aika paljon. Ainakin sen, etten ole sen henkilön ystävä, jonka tuhoisan toiminnan hyväksyn, ehkä mahdollistan sitä jotenkin ja mahdollisesti tuen sitä olemalla mukana sanoin tai teoin.
Jokainen tietää, että lause ”ei koskaan voi tietää miten tässä käy”, ei ole mikään yleispätevä lausahdus, jonka varjolla voikin tehdä mitä vaan. Kun ei kerran yhtään voi tietää miten käy. Mielestäni taas ei tarvitse olla loogisestikaan kovin lahjakas, että voi päätellä lopputuloksia. Ja jos oikein haluaa alkaa ennustamaan niin sen kun katselee vähän menneisyyden lopputuloksia sillä siellä ovat ne tulevatkin lopputulokset. Jos mikään ei muutu.
Muuttuminen taas ei tarkoita sitä, että minä sanon nyt muuttuneeni ja tajunneeni asioita. Muuttuminen on jotain, joka aiheuttaa jotakin erilaista ja se kyllä huomataan ilman, että sitä tarvitsee sanoa.
Jos ihminen on vain holtiton ja hän sekoilee, on lasku sitten sellainen, että saattaa vähän harmittaa sekä hävettää. Jos ihmisellä on päihderiippuvuus ja hän sekoilee, se ei välttämättä kuittaannu ihan noin helposti. Tästä syystä esimerkiksi vertaistukiryhmissä suositellaan elämäntapaa, jossa
a) ei kehitellä uusia riippuvuuksia ja tuhota itseään niillä
b) muutetaan aktiivisesti tuhoisia toimintatapoja, asenteita ja ajatuksia
Kokemus on näyttänyt sen, ettei addiktin kannata ajaa itseään niin vaikeisiin tunteisiin, ettei selviä niistä. Ja minulle kokemus on näyttänyt, ettei sen kaltaista toimintaa pidä tukea. Näyttää siltä, että jos henkilö palaa huumekierteeseen, ihmiset ymmärtävät, ettei kannata kannustaa häntä siihen eikä muutenkaan esim. rahoittaa käyttämistä. Jos taas henkilö alkaa käyttämään ihmisiä ja aiheuttaa sekä itselleen että muille loputonta tuskaa, sitä ymmärretään. Taputellaan selkään ja toivotetaan tervetulleeksi kerhoon.
Mikä kerho se oikein on? Kusipäiden kerho, jossa ei edes yritetä ymmärtää, että käymällä läpi jokaisen tapaamansa henkilön sukupuolielimet, ei onni löydy. Tässä kerhossa hymistellään ja ollaan kaveria. Ymmärretään, että totta kai sun täytyy tehdä lisää lapsia tähän maailmaan, vaikka edellisetkin on hoitamatta. Vaikkakin jokaisella kierroksella homma päättyy siihen, että isi on linnassa, äiti hoidossa ja lapset sijoitettuna. Silti.
Itse en ole päässyt kerhoon. Enkä pääse. Taas siitä samasta syystä: mun täytyy olla mun kanssa ja siksi mun on elettävä niin, että pystyn katsoo aamulla peiliin.
Toisinaan totuus sattuu ihan hemmetisti. Itse en aio olla enää koskaan siinä tilanteessa, etten ollutkaan ystävä vaikka sanoin olevani.