Läheisriippuvuus tarvitsee syntyäkseen voimakkaan ilmiön, jonka vierellä eletään. Kuinka voimakas tuon ilmiön pitää olla synnyttääkseen em. reaktion, on tietenkin yksilöllistä. Joku kestää paljonkin, mutta toisella hallinta omaan elämään katoaa paljon vähemmästä. Joku taas selviää ilman sen suurempia vaurioita. Itselleni ensimmäinen mielikuva läheisriippuvuudesta on vaimo, joka jatkaa eloaan juopon miehen rinnalla, aina uskoen parempaan ja selitellen miehen tekoja parhain päin. Ja kaikki tämä ilman, että mikään viittaisi siihen, että muutosta olisi näkyvissä muualla kuin armaan miehen puheissa, joissa 30 vuotta on tuotu katumuspäissään esiin se, miten kaikki muuttuu ihan kohta. Ei vielä, mutta kohta.
Ulkopuoliset eivät ymmärrä vaimon valintaa jäädä armaansa vierelle etenkään niinä kertoina kun vaimo on ”kävellyt kaapinovea päin”. Kukaan ei usko, että mikään muuttuu. Paitsi vaimo, kera armaansa. Vaimo kertoo, jos kysytään ja kertoo usein vaikkei kysyttäisikään. Hän kertoo miten miehensä, olkoon nyt sitten ihan nimeltäänkin Armas, lopettaa kyllä juomisen. Ja lyömisen. Ja kiiruhtaa heti selittämään, että ei Armas sitä paitsi nytkään lyö lujaa. Eikä edes aina kasvoihin. Eikä ainakaan tarkoita sillä mitään pahaa. Syytkin ovat hyvät, koska Armas-parka on lapsena itse saanut osumia ja töissäkin on hankalaa. Ja eihän se edes kuulu kenellekään, mitä vaimo tekee. Ei edes lapsille, jotka vielä aikuisina pelkäävät äitinsä puolesta.
Olen alkanut kuulla tätä tuttua tarinaa myös muualta kuin vaimojen suista. Armas on myös ”hoidokki”, jota yhteiskunnan työntekijät ymmärtävät. Näitä Armaita ja heidän puuhiaan pitkään seuranneita ”yhteiskunnan tarjoamia vaimoja” löytyy mm. päihdepalveluista pilvin pimein. Tämän päivän päihdetyö alkaa usein kohdasta, jossa henkilö käyttää huumeita. Ja siihen samaan kohtaan se myös päättyy. Siinä välissä on jopa kymmenenkin vuotta kestävä aika, jona ”valtion tarjoama vaimo” auttaa Armastaan. Armas ei koko tuona avun aikana lopeta huumeiden käyttämistä, eikä sitä välttämättä edes tavoitella. Tavoitteena on lisätä Armaan elämänlaatua. ”Vaimo” hommaa Armaalle kämpän ja käy siellä juttelemassa. Tukemassa jaksamaan. Jos mitä huolia Armaan elämään ilmaantuukin, ne hoidetaan pois. Jos Armas sattuisi selviämään tuona aikana ja häneltä kysyttäisiin, että onko hän saanut apua ja millaista se on ollut, hän ei luultavasti edes muistaisi millaista apu on ollut ja kuka sitä on antanut, koska Armas on ollut koko ”hoidon” ajan sekaisin. Armas ei myöskään koskaan tule pisteeseen, jossa hän toteaisi, ettei hän halua päihteiden käytössä pidemmälle mennä, koska yhteiskunta pitää huolen siitä, että Armaan elämänlaatu pysyy ”hyvänä” päihderiippuvuudesta huolimatta.
Olen työssäni tavannut satoja päihderiippuvuudesta toipuneita narkomaaneja, jotka ovat lopettaneet päihteiden käytön kokonaan. Yhteistä heille kaikille on se, että halu lopettamiseen on syntynyt ns. pohjakokemuksen kautta. Päihderiippuvuushan johtaa aina lopulta elämän tuhoutumiseen, mutta toisaalta velkaantuminen, asunnon menettäminen, elämänhallinnan katoaminen ja ihmisuhteiden päättyminen motivoivat kummasti muutokseen. En ole koskaan tavannut yhtään päihderiippuvaista, joka haluasi lopettaa päihteiden käytön silloin, kun menee vielä hyvin. Ja siksi pohjakokemus kaikessa karmeudessaa on raitistumisen kannalta jopa välttämätön. Pohjakokemus on päihteiden käytön kielteinen seuraus, jonka kuuluukin tapahtua. Asioista kuuluukin seurata jotain. Ihmisellä itsellään kuuluu olla vastuu.
Nykyään yhteiskuntakuitenkin rynnistää apuun ja hyssyttää huolet pois. Korvaan kuiskutellaan, että ei mitään hätää Armas-kulta, kaikki kyllä järjestyy. Ja näin viedään Armaalta se mahdollisuus, jossa hän tulisi pisteeseen, jota pidemmälle hän ei halua mennä ja näin ollen motivoituisi tekemään IHAN MITÄ TAHANSA pysyäkseen ilman päihteitä. Mutta sanoppas tästä Armaan vaimolle tai sen toisen Armaan työntekijälle, joka tarpoo Armaansa kanssa läpi vuosikymmenen. Saat kyllä kuulla, kuinka kylmä olet! Pitäisikö toinen jättää kuolemaan? Ja sitä paitsi kyllähän siitä lopettamisestakin on ollut puhetta ja Armas on siitä itsekin puhunut. Ei tosin tehnyt mitään asian eteen, mutta puhunut on ja ei se kuule ole niin helppoa ja sillä on just nyt niin vaikeaa. Olen jopa kuullut, miten joidenkin työntekijöiden mielestä huumeiden käyttö sopii Armaalle ja siksi sen ei edes kannata lopettaa.
Onko yhteiskunta sairastunut läheisriippuvuuteen? Ainakin mekanismi toimii samalla tavalla kuin pienessä perheessä, jossa läheisriippuvainen tukee puolisonsa päihderiippuvuutta loputtomalla ymmärtämisellä. Parhaiten se näkyy hetkessä, jolloin muutos on tapahtumaisillaan. Vaikka vaimo kotona toivoo ja odottaa muutosta, se hetki kun Armas kävelee AA:han ja toteuttaa vaimon hartaan toiveen, saattaakin saada vaimon voimaan huonosti; hän ei olekaan enää riittävän tärkeä. Itsekään ymmärtämättä mikä nyt on pielessä, alkaa vaimo oireilla, vaikka lopultakin kaikki on juuri niin kuin toivottiin. Jollei vaimo ymmärrä tilannettaan ja hanki/saa apua itselleen, tapahtuu jokin seuraavista: Suhde päättyy eroon tai Armas alkaa juomaan uudelleen. Voi se päättyä niinkin, että Armas alkaa hoivata kipuilevaa vaimoaan. Näin tapahtuu myös yhteiskunnassa. Jos tämä toinen Armas haluaisi sitten lopettaa huumeiden käytön, yhteiskunnalla ei olekaan tarjota mitään hoitoa. Kaikki rahat nimittäin menivät siihen, kun Armaan kanssa lässytettiin kämpillä se kymmenen vuotta. Varsinaiseen päihdekuntoutukseen ei ole rahaa. Jos Armas on korvaushoidon asiakas, ei lopettamista edes suositella. Onhan hän parhaillaan hoidon piirissä. Mitäpä sitä lopettamaan hyvää hoitoa, joka selvästikin auttaa. Armas käyttää joka päivä Subutexia ja parantuu varmasti ihan kohta. Ei vielä, mutta ihan kohta.
Kysymyksiin, että pitäisikö ihminen sitten jättää kadulle kuolemaan, on vastaukseni että ei. Kysyn kuitenkin vastakysymyksen: Kuvitteletko sinä olevasi sellaisessa asemassa suhteessa mihinkään, että voisit estää yhdenkään narkomaanin kuoleman? Sinä et siihen pysty, enkä pysty minäkään, eikä pysty kukaan muukaan. Sinä et ole siitä vastuussa. Armas ei jää henkiin tai kuole siksi, että sinä kävit tai et käynyt hänelle kaupassa. Jos Armas kuolee, hän kuolee siksi, että hän käyttää huumeita. Pikku hiljaa on tullut selväksi Armaan vanhemmillekin, että huumeiden käyttöä ei pidä mahdollistaa antamalla rahaa tai muutenkaan auttamalla. Ja eipä heidän edes tarvitse mahdollistaa sitä, koska Armaan oma työntekijä tekee sen heidän puolestaan. Työntekijä kyllä ymmärtää Armastaan vaikka hautaan asti.
Ainoa todellinen apu päihderiippuvuuteen on se, että päihteiden käyttäminen lopetetaan kokonaan. Siitä pitäisi lähteä. Uskokaa pois. Ei se Armas tarvitse teidän tukea aineiden vetämiseen. Hän osaa ja pystyy siihen ihan itsekin.