Päihderiippuvuus on aihe, joka nostaa kierrokset nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Siitä kun meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus. Yksi on menettänyt lapsuutensa, kun äiti möykkäsi humalassa koko 70-luvun, toinen taas on kyhnyttänyt alkoholistimiehensä kyljessä vuosikymmenet onnistumatta koskaan rakastamaan tätä riittävästi ja niin paljon, että juominen olisi loppunut. Jokaisella on päihderiippuvuudesta mielipide, ja siihen meillä on oikeus.
Päihderiippuvuus on kuitenkin ainoa sairaus, joka nauttii lähes samaa asemaa kuin uskonto ja taide: mikä tahansa tulkinta siitä on yhtä oikea kuin jokin toinen ja omaa näkemystä voidaan väittää faktaksi. Jos käyttää muutaman hetken ajatteluun, ymmärtää ettei tämä ole mahdollista. Päihderiippuvuus on sairaus, riippumatta siitä, miltä se sinusta tuntuu. Ja se tarkoittaa joka kerralla samaa asiaa: henkilö ei kykene hallitsemaan päihteiden käyttöä. Jos hän kykenisi, hän ei olisi päihderiippuvainen.
Jos rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sillä lapsella, josta ei niin välitettäisi ja joka on oikeastaan pelkkä lapsipuoli , niitä on vielä enemmän. Päihderiippuvuudesta puhutaan alkoholiongelmana, päihteiden käyttöhäiriönä, ongelmakäyttönä, väärinkäyttönä, riskikäyttönä, suurkulutuksena, masennuksena, tyhmyytenä, laiskuutena, selkärangattomuutena, osaamattomuutena, itsekkyytenä, nuoruuden villityksenä, sikailuna, jne…
Jos sairauden nimikin vaihtuu riippuen puhujasta, niin miten keskustelua voisi jatkaa sillä tavalla, että pysyttäisiin niillä kuuluisilla kärryillä? Jos kirurgi leikkaussalilla pyytää sairaanhoitajaa ojentamaan ” sen jutun, jossa on johto ja semmonen pyöree härveli”, on suuri riski saada väärä väline käteensä. Jos ammattilaiset eivät edes keskenään löydä yhteistä kieltä liittyen päihderiippuvuuteen, on riski, että apua tarvitsevat jäävät apua tarvitseviksi, tai tulevat hoidetuiksi kummallisin menetelmin. Laiskuuteen kun auttaa eri asiat kuin päihderiippuvuuteen.
Jos yhteistä kieltä ei ole, se ei ratkea silläkään keinolla, jota suomalainen Pentti Teneriffalla sitkeästi yrittää. Kun Miguel ei ymmärrä mitä ” en mie perkele siitä kymppiä maksa” tarkoittaa, toistaa Pentti saman huutaen. Silti Miguel tarjoaa paitaa ja ymmärtää vasta, kun Pentti ottaa käyttöönsä kansainväliset käsimerkit.
Olen itsekin ollut todistamassa tilanteita, joissa päihdetyön ammattilainen on hyvää tarkoittaen puhunut aivan hulluja itse sitä ymmärtämättä. Eräskin lohdutti hoitoon haluavaa asiakasta, ettei ole ollenkaan huono juttu, että päihteiden käyttö oli jälleen riistäytymässä.
–Kyllähän sä ymmärrät, että täytyy retkahtaa, että voi parantua, ammattilainen sanoi. En tiedä ymmärsikö asiakas, mutta minä en. Suomennettuna hänen sanomansa tarkoitti sitä, että päihteitä käyttämällä asiakas parantuu parantumattomasta sairaudesta.
Asiakas ei päässyt tarvitsemaansa hoitoon. Enkä ole huomannut, että päihteiden käyttö olisi alkanut tuottamaan hänessä merkkejä parantumisesta. Elleivät niitä ole ne, että hän viettää putkassa muutaman yön viikosta ja käy sairaalassa säännöllisesti ompeluttamassa tikkejä haavoihin, joita humalassa toikkarointi on aiheuttanut.
Jos haluaa matkustaa jonnekin on hyvä tietää, minne on menossa. Ja jos porukkaa on enemmänkin mukana, että kaikki ovat menossa samaan paikkaan. Perheessä alkaa miekkailu, jos loman ensimmäisenä päivänä autoon istuttaessa huomataan, että iskä on pakannut mukaan kalavehkeet ja aikoo ajaa Norjaan, äidillä on suuntana Itä-Suomi ja vaeltaminen ja lapsilla Jukujukumaa. Ainakaan samaan aikaan ei kaikkiin kohteisiin pääse.
Jos lisäksi huomataan, että oikeastaan isä tarkoittikin menevänsä punaisten lyhtyjen kadulle katselemaan maisemia ja äiti shoppailemaan luottokortin kuivaksi, yhteentörmäys kuuluu Kiteelle saakka, ja lomafiilis haihtuu hetkessä.
Päihderiippuvuudesta puhuttaessa on kyse enemmästä kuin yhdestä kesästä tai lomamatkasta. Puhutaan perheistä, joissa yksi tai usea tekee hidasta itsemurhaa haluamattaan. Isä pinnistelee tahdonvoimansa äärimmilleen saadakseen juomisen hallintaansa ja häviää kamppailun joka kerta. Samalla murenee miehisyys, itsetunto, avioliitto sekä mielenterveys. Jos tässä tilanteessa termistö on vinksallaan, ja sanotaan, että iskällä on vähän riskikäyttöä, se usein johtaa siihen, että saadaan ottaa käyttöön toisenlainen termistö. Kun exodus kohtaa iskän, sanan monimerkityksellisyydestä huolimatta, kaikki ymmärtävät ettei iskää enää ole.
Jamille huumeongelma tarkoittaa sitä, että huumeet ovat loppuneet ja hänen äidilleen sitä, että oma poika on muuttunut epäsiistiksi möröksi, joka varastaa käsilaukun, jos sen jättää vartioimatta. Termi päihderiippuvuus taas antaisi molemmille selityksen tilanteeseen ja konkretisoisi sen, että jotain on tehtävä,.
Kuopioon ajaessa matka taittuu hienosti, kun seuraa tienvarren opasteita. Jos jännittää, voi myös näppäillä navigaattoriin kohteen, ja pian Puijon torni näkyykin. Kuitenkaan edes navigaattorin näytölle piirtyvä kartta ei vie minua perille, jos Kuopio muuttuukin välillä Tampereeksi ja toisinaan Lapuaksi. Tällä ei tietenkään ole väliä, jos et piittaa määränpäästä. Itse haluan aina matkoillani päästä perille. Ja mielellään sinne, minne olin etukäteen suunnitellut.
Kuukausi: maaliskuu 2016
Temppurata
Olen saanut paljon viestejä, joissa on kyselty syytä vaikenemiseeni. Oikeastaan olen ollut sanaton. Olen seurannut mykistyneenä maailman menoa ja erityisesti yhteiskunnallisia päätöksiä, jotka linjaavat päihdepolitiikkaa. Ei ole tehnyt mieli taputtaa.
Uudet tuulet puhaltelevat päihdekuntoutukseen pääsemisen suhteen niin, että ihan tavallista narkomaania hirvittää. Vain rikkaiden perheiden päihderiippuvaiset lapset saavat laadukasta hoitoa, jos vanhemmat avaavat lompakon. Köyhän perheen poika päätyy yhteiskunnan kapeaa apua ruinaamaan. Kauniit puheet kiireellisyydestä on heitetty romukoppaan, ja tilalle on keksitty uusi uljaampi ajatus motivaation seuraamisesta. Motivaation mittaamiseksi on kehitetty melkoinen temppurata, jonka laitamilla istuu arvoisa raati arvioimassa, että onko halukkuutta riittävästi vai ei. Turun suunnalla temppurataan kuuluu monia vaiheita, joista ensimmäisessä narkomaani Sakun on ilmoittauduttava katkolle ja tietenkin myös mentävä sinne. Jos Saku, jolla on verenkierrossa koko Länsi-Suomen muuntohuumekirjo ja parikymmentä pamia, jotenkin ihmeenkaupalla sekavuustilassaan löytää katkolle, hän etenee seuraavaan vaiheeseen. Hänet vieroitetaan huumeista ja lääkkeistä, tai ainakin sitä yritetään. Sakua voi vähän ahdistaa, koska kapasiteettia elämiseen ei ole eikä ole ollut koskaan aiemminkaan. Niin hyvää ei katkonkaan mehu ole, että sen siitä voisi itseensä imeä. Siellä Saku lamppaa tupakilla eikä ymmärrä yhtään, miksi sielua vääntää, vaikka onkin selvin päin. Jää hieno kokemus muistireseptoreihin siitä, että ilman aineita on kamalaa ja jopa hirveää.
Voi käydä niin, että joku työntekijä ottaa puheeksi jatkohoidon tai sitten ei. Riippuu vähän kuka on töissä. Yleisesti kai ajatellaan, että Saku itse on asiantuntija hoitopaikkojen ja menetelmien suhteen. Korjaan tässä nyt tuon ajatuksen: ei Saku ole. Saku on asiantuntija velaksi ruinaamisen, vedättämisen ja itsensä tuhoamisen suhteen. Hänellä ei ole ollut aikaa tutkiskella THL:n käypähoitosuosituksia tai etsiskellä eri hoitomuotojen tuloksia, joka olisikin ihan turhaa, koska niitä ei ole. Saku on narkomaani ei päihdetyön arvioitsija. Hän ei myöskään ole saanut päihderiippuvuuden mukana minkäänlaista manuaalia siihen, että miten siitä voisi toipua. Hän ei sitä tiedä, ja tässä kohtaa vastuu siirtyisikin niille ammattilaisille, joita hän kohtaa. Heidän pitäisi nähdä, että apua tarvitaan ja kiivaasti.
Temppurata kuitenkin jatkuu. Jos Saku ilmoittaa, että kyllä hän haluaa jatkohoitoon, aletaan hommaa järjestelemään. Laitetaan asia tiimiin. Ei ehkä tämän kuun aikana eikä seuraavankaan, mutta laitetaan. Missä on Saku? Sakun hoito katkolla kesti kaksi viikkoa, ja jatkohoitoon hän voi päästä kuukausien, jopa puolen vuoden päästä. Sakulla ei ole kämppää eikä keinoja olla ilman päihteitä, koska siihen hän tarvitsisi juuri sitä päihdehoitoa. Jos hän pystyisi pelkän katkon avulla pysymään raittiina, hän ei tarvitsisi päihdekuntoutusta, koska hän ei todennäköisesti olisi päihderiippuvainen. Saku alkaa tietenkin vetämään. Hän vetää sen ajan, kun raati vatvoo päätöstään, jonka pitäisi perustua tarpeeseen ei mielivaltaan eikä edes rahaan.
Kun kevät koittaa, on päätös ehkä saatu puserrettua kasaan. Sossu toteaa, että menköön hoitoon, mutta antaa olla viimeinen kerta. Hän soittelee ja etsii Sakua kivien ja kantojen alta. Luultavasti Saku onkin juuri kannon alla, koska nykyisillä aineilla poksahtaa helposti pää psykoosiin. Yleensä sossu ei edes tavoita asiakastaan sitä varten, että voisi ilmoittaa myönteisestä päätöksestä, koska korpikuusen kannon alla, Mörri-möykyn kolossa ei ole puhelinta. Lisäksi puoli vuotta lepikossa, kirjaimellisesta tai vertauksellisesti, tekee kyllä erinäisiä muutoksia mieleen: motivaatio ei ehkä ole enää ihan samaa luokkaa kuin aiemmin.
Saku saattaa oppia kiinan kielen alkeet, että pystyy kyseisestä maasta tilaamaan huumeita. Hän ei kuitenkaan kykene kauaa ylläpitämään motivaatiota ja nöyrää asennetta, joita tarvitsisi, että saisi hoidon. Syynä ei ole heikot geenit, vaan päihderiippuvuuden luonne. Se kun on sellainen sairaus, että siinä on hetkiä, jolloin kyydistä voisi hypätä pois, mutta muina ajankohtina lähteminen on mahdotonta.
Se, että Saku osui yhden kerran katkolle oikeana päivänä, on ihme. Toisen kerran sinne päätyminen on siis melko epätodennäköistä. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on hulluutta? Miksi päihteidenkäyttöä katkotaan, kun ei anneta mahdollisuutta hoitoon? Mitä se hyödyttää? Eikö olisi järkevämpää katkaista käyttö sitten, kun hoitopaikka on valmiina?
Itselle tässä haiskahtaa sekä tyhmyys että säästöt. Aivan varmaa on se, että tällä menetelmällä kuntoutuksia ei tarvitse maksaa kovin usein, koska asiakas ei ollut riittävän motivoitunut, eli hän ei selvinnyt temppuradasta.
Tämän päivän trendi on se, että asiakas joutuu käymään eri paikoissa, joissa häntä koko ajan arvioidaan ja kartoitetaan. En ymmärrä, mihin näitä kartoituksia tarvitaan: jos asiakas itse kokee, että hänellä on päihderiippuvuus ja hän haluaa hoitoon, kartoitus on siinä. Silloin on kartoitettu, että henkilö haluaa ja tarvitsee päihdekuntoutusta. Niilläkin kartoitus-ja vatvomisrahoilla olisi voitu pistää pystyyn useita päihdehoitopaikkoja, ja kouluttaa niihin henkilökuntaa, joka tekisi muuta kuin kyselisi annoksia ja milligrammoja.
Ja eikös parhaillaan ajeta kannabiksen laillistamista silläkin perusteella, että siitä saaduilla tuloilla, valtio järjestää sitten tarvittavaa päihdehoitoa. Koskahan valtio alkaa järjestämään riittävää, laadukasta ja tuloksellista päihdehoitoa alkoholista saamillaan rahoilla?
Suomen päihdekuntoutus on vitsi, joka ei edes naurata. Sitä ylläpitävä järjestelmä on vaarallinen, ja se tappaa vuosittain tuhansia päihderiippuvaisia. Se on vähän sama kuin uimaranta, jonka reunalla on kyltti. Kyltissä kerrotaan, että rannalla on uimavalvoja. Kun uit ulapalle ja suonta alkaa vetää, huomaat, ettei valvojaa olekaan. Tunne on sama kuin trapetsitanssijalla, joka pudotessaan huomaa turvaverkon puuttuvan
