Toiminnan muutos ilman ymmärrystä on vain hetkellinen muutos ilman erilaista lopputulosta. Haastatellessani päihdetyöntekijöitä törmäsin ajatukseen, jota minun oli hankala ymmärtää. Päihdetyöntekijät kertoivat työssään ohjaavansa asiakkaita toimimaan toisin. He esimerkiksi sanoivat asiakkaille, että heidän ei kannattaisi olla vanhojen käyttökavereidensa kanssa tekemisissä. Tämä on tietenkin hyvä ohje ja varmasti sellainen, että asiakkaat saattaisivat itsekin sen keksiä. Kuitenkaan asiaan ei menty sen kummemmin. Jäin miettimään millaisena työntekijät asiakkaitaan pitivät. Itselle tuli mieleen, että luulivatko he, etteivät asiakkaat tienneet asioita? Tai että asian ääneen sanominen olisi jotenkin riittävää? Jos näin olisi niin kyseessä olisi jompikumpi: joko typerät asiakkaat tai pelkkä käytöshäiriö.
Kyseessä on kuitenkin sairaus, joka johtaa kuolemaan. Siihen nähden ilmaan heitellyt vinkit elämää varten ovat vähän ohuita apuvälineitä. Saataisiinko erilainen lopputulos jos asiakas istuisi alas ja vaikka kirjottaisi ylös asioita. Ensin sen, mitä näiden ystävien kanssa liikkumisesta on seurannut ja sitten sen, miten prosessi etenee kun päätyy lopettamispäätöksestä jälleen käyttämään. Ihan ajatus ajatukselta. Miten asiakas on ennen hallinnut tilanteen ja onko hänelle sellainen kokemus, että olisi pystynyt lopettamaan kokonaan? Tuskin, koska hän ei muuten olisi taas asiakkaana.
Tuntuu siltä, että suoraan sanomista pelätään. Se koetaan vaikeana ja sellaisena, että ”sitten se ei ainakaan tee jos se kokee että sitä painostetaan”.
Onko jonkun muun sairauden hoidossa tällainen mentaliteetti? Halutaanko jonkun muun sairauden kohdalla tulkita tapahtumia etenemiseksi vaikka sitä ei ole. Päihderiippuvuudesta puhuttaessa pitäisi puhua joko siitä että henkilö käyttää tai henkilö ei käytä. Millään muulla ei sinällään ole merkitystä. Se, että henkilö humalassa puhuu, että aikoo lopettaa ja että hän lupaa jotain, ei ole muuta kuin humalaisen puhetta. Vasta sinä päivänä kun henkilö lopettaa päihteiden käytön, hän on lopettanut päihteiden käytön. Ja vasta siitä päihdetyön pitäisi alkaa.
Jutut on juttuja ja teot tekoja.
Jos henkilö siis haluaa toipua, hän on avoin avulle jos hän ymmärtää sitä tarvitsevansa. Jos työntekijät suhtautuvat tilanteeseen sellaisena, että se kaipaa vain pari ”vinkkiä” ja hyvä tulee, ymmärtääkö henkilö tilanteen vakavuuden?
Päihdetyössä on jopa kehitetty uusia sanoja tapahtumille, että työntekijät voisivat kokea onnistuvansa siinä missä eivät onnistu. On tietenkin turhauttavaa tehdä päihdetyötä jos kukaan ei koskaan oikeasti raitistu.
Meillä Länsi-Suomessa sitä ei edes odoteta enää. Meillä Länsi-Suomessa käyttämään palaaminen ei ole enää retkahdus. Se on lipsahdus ja niin kuuluukin tapahtua. Meillä Länsi-Suomessa toivotaan, etteivät henkilöt liity vertaistukiryhmiin, koska sinne joka saattaa tulla päihtyneenä. Ja sitä paitsi, saattaa syntyä uusi riippuvuus ryhmiin.
Meillä Länsi-Suomessa ei mene hyvin.