Päihdetyöstä

Olen seurannut sivusta erilaisilla palstoilla ja yhteisöissä päihdetyötä tekevien kirjoittelua. Kritiikki, joka kohdistuu päihdetyöhön, koetaan monessa kirjoituksessa aiheettomaksi. Omaa työtä ja tapaa tehdä sitä vakuutellaan hyväksi ja toimivaksi. Perusteeksi usein mainitaan se, että kohtaa asiakkaat oikeasti kuin ihminen ihmisen ja välittää heistä.
Tämä on tietenkin hienoa. On mahtavaa jos joku on taitava vuorovaikuttaja ja sosiaalisestikin jopa lahjakas. Silti, jos työ on kohtaamista ja kuulemista, se on ”vain” kohtaamista ja kuulemista. En halua vähätellä todellisen kohtaamisen terapeuttista vaikutusta, mutta se ei silti ole ”se päihdetyö”. Itsekin koen olevani hyvä keskustelija ja kuuntelija, mutta siitä huolimatta olisin surkea aivokirurgi. Luultavasti. Voisin toki ymmärtää potilasta ja tukea häntä hyväksymään tilansa, mutten silti osaisi tehdä operaatiota.
Mitä päihdetyö sitten on? Se näyttäisi olevan ihan mitä vaan maan ja taivaan väliltä ja jotain mitä työntekijä itse haluaa tehdä ja mitä asiakas haluaa saada. Kuitenkin sen pitäisi olla jotakin sellaista, mikä auttaisi juuri tähän sairauteen. Uimahalliin meno asiakkaiden kanssa on nasta juttu ja saattaa ryhmäyttää porukkaa, tukea fyysistä hyvinvointia ja tehdä montaa muutakin, mutta sekin on vain uimahallissa käynti.
Tämän hetkisessä kotikaupungissani päihdetyö on kurssimuotoista. Mennään illoiksi ja öiksi viikonloppuineen kotiin ja tullaan päiväksi täyttelemään monisteita. Kurssille osallistuu kerralla vain pieni määrä ihmisiä ja heitä ei suinkaan rohkaista luottamaan toisiinsa vaan kehotetaan pitämään omat asiat ominaan; eihän sitä tiedä jos joku vaikka kertoo jollekin jonkun asioista. Mitä sitten kukaan kurssilainen voisi kertoa, mitä ei jo ensinnäkin tiedetty ja toisekseen miksi kertoisi? Jos ollaan siinä pisteessä, että joutuu turvautumaan päihdehoitoon, ollaan yleensä siinä pisteessä, että päihteiden käyttö ei enää ole asia, josta ei kukaan tiennyt. Yleensä siis.
Kotikaupungissani työntekijät ovat määritelleet kyseessä olevan jonkin tilan, jonka voi muuttaa kunhan ottaa itseään niskasta kiinni. Sairauskäsitettä he eivät allekirjoita. Vertaistukiryhmiin ei tueta, koska siitä syntyy vain uusi riippuvuus. On parasta vain mennä elämässä eteenpäin ja unohtaa menneet.
Tuloksia, ainakaan hyviä sellaisia tästä hoidosta ei ole. Johtaja kertoi, että vuoden 1978 jälkeen kukaan ei ole raitistunut tuosta paikasta. Silti päihdetyötä tehdään niin kuin tehdään.
Eikö sitä pitäisi tehdä siitä ajatuksesta käsin, että mikä siihen auttaa. Tässä kohtaa jokainen arvonsa tunteva päihdetyöntekijä nostaa etusormensa pystyyn ja sanoo tiukasti että kuulepas nyt, ihmiset ovat erilaisia ja heille auttavat eri asiat! Ja tästä olen myös täysin eri mieltä.
Sairaus on sama. Hoito pitäisi olla myös sama. Sellainen joka toimii. Ja jos nyt kysytte, että mikä toimii ja jatkatte, että ei mikään toimi niin kylläpä ollaankin taas metsässä. Päihderiippuvuuteen auttaa yksi ja sama asia kaikilla, riippumatta siitä onko mies vai nainen, vanha vai nuori, suomalainen vai ruotsalainen. Ja se alkaa sillä, että päihteidenkäyttö lopetetaan täysin.
Se siis ALKAA siitä. Niin kauan kuin henkilö vielä käyttää päihteitä, kyseessä ei ole päihdetyö jota hänen kanssaan tehdään. Se on jotakin puuhastelua, jossa esimerkiksi piirrellään kaavioita ja tavoitellaan mahdottomia eli kohtuukäyttöä. Jutellaan ja kannustetaan henkilöä hallitsemaan riippuvuuttaan joka on mahdotonta. Jos siis kyseessä on henkilö, jolla on riippuvuus. Vasta kun henkilö on ilman päihteitä alkaa se ns. päihdetyö,  jonka tarkoituksena on auttaa henkilöä pysymään päihteettömänä lopun elämänsä. Kaikki muut tavoitteet ovat turhia.
Miksi tavoitella kohtuukäyttöä jos se on mahdotonta? Miksi käyttää siihen aikaa, rahaa ja vaivaa koska henkilö osaa sitä tehdä ihan itsekin?
Miksi tavoitella sitä, että saadaan asiat kuntoon, lapset kotiin huostasta, jos kuitenkin päihteiden käyttöön palataan jossain vaiheessa? Kun paluu tapahtuu, asiat palaavat myös juuri niin kuin ne ovat olleet aiemminkin. Juuri niin kuin ne ovat sellaisella ihmisellä, jolla on päihderiippuvuus ja joka käyttää päihteitä?
Ymmärrän toki, että usein ja yleensä ennen sitä päihteettömyyttä edeltää jakso katkaisuhoidossa, jonne ohjaaminen on osa päihdetyötä. Hoito katkolla on päihdetyötä, jonka sisältö on juuri se minkä se lupaakin: se katkaisee päihteiden käytön. Se ei lopeta sitä, se katkaisee sen. Ja sen jälkeen pitäisi alkaa se kuntouttava päihdetyö, joka ei minun ymmärtääkseni ole yhtä kuin työn tekeminen vaikkapa työllistettynä. Jos työn tekeminen hoitaisi päihdeongelman, meillä ei kuolisi eniten päihteisiin juuri työssä käyvät miehet.
Että henkilö (tietenkin oletetaan, että hän haluaa lopettaa käyttämisen) mitenkään voisi selvitä edes alkua pidemmälle, hänelle olisi tapahduttava muutama asia:
1. hänen pitäisi täysin tiedostaa se, miten hänen päihteidenk äyttö on vaikuttanut hänen ja muiden elämään ja käsittää, että käyttämisen hallitseminen on mahdotonta, jos se sitä on.
Ilman tätä oivallusta on turha jatkaa muualle kuin baariin. Hankalaa tässä on tietenkin se, että pystyäkseen juomaan kuin sika ja sekoittaakseen päänsä päivästä toiseen on oltava joko helvetin hyvät selitykset tai mahtavat puolustusmekanismit, joiden avulla todellisuus ei ole usein nähty vieras. Olen nähnyt ihmisen, joka tupakkaa poltellessa sanoi, että ei hän enää polta, hän on lopettanut jo muutamia viikkoja sitten.

2. Hyväksyä se, että on opeteltava elämään päihteettä mikä tietenkin holistille on vähän sama kuin revittäisiin kaikki raajat irti ja kehotettaisiin juoksemaan maraton. Paitsi, että se maraton tuntuisi helpommalta.

3. Ja sitten vielä opettelisi nuo uudet tavat (selvinpäin), luopuisi kaikista sellaisista ihmisistä, paikoista ja asioista, jotka voisivat vaarantaa uuden elämäntavan (selvinpäin), ja hyväksyisi sen, että näin suurten asioiden tekeminen pelkän päätöksen voimalla on kuin laihdutuskuuri tammikuussa ( ei kestä kauaa eikä tuota tulosta), jostain tarttis saada vahvistusta ja tukea koska elämääkin voi olla edessäpäin kymmeniä vuosia (ja kaikki tämä tehdään selvinpäin).

Monet ihmiset, ilman riippuvuuttakin, haluavat muuttua. He saattavat yrittää kaikkensa ja silti harva muuttuu. Se on todella vaikeaa. Se, että alkoholisti lakkaa juomasta aiheuttaa sen, että hän on selvin päin. Mikään muu ei muutu. Se muu pitäisi sitten saada muuttumaan sillä päihdetyöllä. Varmaan ihan kiva semmonen motivaatiokukkanen, noin niin kuin työvälineenä, mutta jos oma henkesi olisi kyseessä, tuntuisiko se vähän köykäiseltä apuvälineeltä?
Entäs jos oma lapsesi jäisi huumekoukkuun? Miten toivoisit, että häntä hoidetaan. Ja kenen toivoisit hoitavan? Itse luottaisin sellaiseen, joka syystä tai toisesta ihan oikeasti tietäisi mikä siihen auttaa. Ehkäpä joku sellainen, joka on itse onnistunut lopettamaan ja pysymään pitkäänkin päihteettä. Ehkäpä tullut jopa onnelliseksi.