Ihan aluksi otan syvästi osaa Eliaksen perheen suruun. Lapsen menettäminen on suurin suru, mitä ihminen voi osakseen saada. Tämän surun vuoksi asian kommentoiminen onkin hankalaa, mutta teen sen kuitenkin.
Hesarissa kirjoitettiin miten Elias jäi kiinni huumeiden käytöstä ja leimautui sen myötä. Lopulta Elias kuoli. Itse hän arveli, että elämä oli vaikeutunut huomattavasti leimautumisen johdosta ja arveli, että olisi ollut jo ylioppilas ellei poliisi olisi puuttunut hänen huumeiden käyttöönsä.
Itse arvelen, että Elias ei todennäköisesti olisi ollut ylioppilas vaikkei poliisi olisi puuttunut hänen huumeiden käyttöön, mutta jos Elias ei olisi käyttänyt huumeita, hän olisi saattanut ollakin.
Jutussa kuvattiin miten Elias oli haettu poliisin toimesta koulusta ja näin kaikki saivat tietää huumeiden käyttämisestä. Tätä ennen Elias oli jo kyllä myynyt huumeita kavereilleen koulussa, että eiköhän se jo ennestäänkin ollut selvillä. Eikö muilla oppilailla ja opettajilla ole oikeutta tietää jos joukossa on henkilö joka käyttää ja myy huumeita? Eikö muiden oppilaiden vanhemmat saa tietää? Haluaisitko sinä tietää jos lapsesi luokassa liikkuisi huumeita?
Turun seudulla käsitellään nyt vastaavaa juttua, mutta siinä poliisi ei päässyt jäljille yhtä nopeasti kuin Eliaksen tapauksessa. Jos olisi päässyt, siellä käsiteltäisiin nyt vain yhtä huumausainerikosta eikä lähes sadan henkilön rinkiä, joksi kannabiskauppa oli laajennut.
Yhden leimautumisen sijasta leimautuu nyt sata.
Tämän päivän yhteiskunnassa tärkeintä tuntuu olevan se, ettei mikään saa tuntua pahalta. Huumeiden käyttö itsessään leimaa ja syrjäyttää. Se, että poliisi hakee koulusta ei syrjäytä ketään. Se on poliisin tehtävä ja sen tarkoituksena ei ole tuntua mukavalta. Sen tarkoituksena on selvittää tehty rikos ja ehkäistä uusien syntyminen. Se, että poika haetaan kesken koulupäivän on keino esimerkiksi siihen, ettei hän ehdi varautua ja vaikka hävittää huumeita. Kotietsintäkin on ikävä juttu. Sekin olisi kivempi niin, että etukäteen soitettaisiin ja käskettäisiin siivota ja hävittää kaikki mahdollinen.
Putkassakaan ei ole kivaa. Sen tietää kaikki. Erityisen raskasta se on äidille, joka ei pääse poikaansa tapaamaan sinne. Putkan tarkoituksena on mm. estää tekijää vaikeuttamasta rikoksen tutkintaa. Sieltä ei voi soitella äidille ja käskeä vaikka varoittamaan jotakin juttuun liittyvää henkilöä tms. Jos on kykenevä ostamaan, myymään ja käyttämään huumeita, on kykenevä olemaan kaksi yötä lukitussa, valaistussa huoneessa jonne tuodaan lämmintä ruokaa ja jota valvotaan kameran avulla.
Eliasta harmitti tämä. Harmitus ei vähentynyt vaikka oikeus jätti hänet rankaisematta rikoksista, joista hän oli jäänyt kiinni. Siis jäänyt kiinni. Oikeudessa esillä olleet asiathan olivat ne, jotka Elias todistettavasti oli tehnyt. Ette kai te kuvittele, että Elias ekan kerran haki marihuanaa ja antoi sitä kavereilleen ja heti jäi kiinni? Eiköhän hän ole toimintaa jo jonkin aikaa jatkanut ja määrät ja kerratkin voi kertoi useaan kertaan. Luulisin näin koska hänhän jatkoi myös ensimmäisen kiinni jäämisen jälkeen ja jäi uudelleen kiinni.
Elias ei jäänyt kiinni siksi, että poliisi olisi halunnut tehdä hänestä varoittavan esimerkin vaan siksi, että Elias käytti ja myi huumeita. Eliaksen asema huumemaailmassa tuskin oli niin merkittävä, että hänen jahtaaminen varoittavaksi esimerkiksi olisi loogisesti ollut poliisien intresseissä. Pahoista poliiseista puhuttaessa, Jari Aarnio on sellaisessa asemassa, että hänestä saattaa leipoutua todellinen varoittava esimerkki.
Eliaksesta kuitenkin tuntui siltä, että häntä jahdattiin eikä hän luottanut poliisiin. Se onkin ihan järkevää sillä jos käyttää huumeita, ei kannata kaveerata poliisin kanssa. Itse asiassa kaikki huumeiden käyttäjät kokevat samalla tavalla ja kaikkien mielestä juuri heitä jahdataan ja juuri heitä kohtaan toimitaan väärin ja poliisi on kyttä. Sellainen käyttävän ihmisen maailma on.
Eliaksen sanoin; kukaan muu ei tajua mitään mistään. Ei vanhemmat eikä kukaan muukaan. Olen samaa mieltä. Kukaan ei tajunnut yhtään mitään siitä mistä oli kysymys. Ei nimittäin ollut kysymys siitä, että Elias leimautui eikä siitä pelästyikö pikkuveli poliisia. Oli kysymys siitä, että Elias oli huumeriippuvainen eikä kukaan osannut tehdä sille mitään. Sen sijaan hyörittiin ja pyörittiin ympyrää, yritettiin käydä koulua ja kaikista ponnisteluista huolimatta ongelma ei ratkennut. Ei vaikka vanhemmat sanoivat, ettei tollaselle tielle kannata lähteä.
Perustan väitteeni Eliaksen huumeriippuvudesta seuraaville seikoille:
Henkilö, jolla ei ole riippuvuutta, ei tuhoa elämäänsä päihteillä. Hän ei jatka päihteiden käyttämistä jos se aiheuttaa huomattavia haittoja.
Henkilö, jolla ei ole päihderiippuvuutta, ei menetä elämänhallintaansa päihteiden käyttämisen seurauksena.
Kenen syy Eliaksen päihderiippuvuus sitten oli? Syyllisen etsintä helpottaa ja sen avulla voi lukijakin päästä turvaan; noin ei voi koskaan käydä meille.
”Noin käy vain sellaisille, joilla on huono äiti tai isä, tai lapsi itte on jotenkin tommonen”. Tai tässä tapauksessa niille, jotka poliisi hakee koulusta.
Syyllistä ei ole. Kukaan ei voi päättää tulevansa päihderiippuvaiseksi. Ainoa 100% varma keino estää päihderiippuvuuden syntyminen on se, ettei koskaan kokeile mitään päihdettä. Silloinkaan et ole turvassa peliriippuvuudelta tai syömishäiriöltä jotka ovat samaa ”tuoteperhettä” ja tuhoavat yhtä tehokkaasta kuin muutkin riippuvuudet.
Eliaksen tapauksessa on helppo osoittaa sormella, että mitäs kokeilit, kun kyseessä on laiton aine. Luultavasti hänelle olisi syntynyt riippuvuus myös laillisiin päihteisiin eli alkoholiin, koska alttius selkeästi oli olemassa.
Eliaksen isä kertoo, ettei luota poliisiin. Poliisi oli kuitenkin se taho joka teki ”väliintulon” ja itse asiassa pidätyksen jälkeen Elias pystyi parantamaan koulunumeroitaan ja pääsi lukioon. Epäluottamus pitäisi minun mielestä kohdistaa hoitojärjestelmään. Elias vietiin nuorisoasemalle. Tulos? Onko nykyinen järjestelmä riittävä tai edes järkevä?
Nykyisessä päihdehoidossa ei tarvitse saada tuloksia, koska aina voi sanoa, ettei hänellä ollut omaa halua.
Pitääkö olla? Kuinka vastuullisena pidämme henkilöä joka käyttää huumeita? Kuinka relevantteja vastauksia hänellä voi olla suhteessa elämänsä pelastamiseen, etenkin jos tuntuu siltä ettei kukaan muu tajuu yhtään mitään? Eikö jokainen huumeidenkäyttäjä täytä pakkohoitokriteerit? Eikö jokainen heistä ole joka hetki vaaraksi omalle terveydelleen ja sen lisäksi kaikille joita tielle sattuu? Eikö se, että menettää itsensä hallinnan niin, että tuhoaa itsensä, ole sama kuin hulluksi tuleminen? Pitääkö ”hulluillakin” olla oma halu jota pitää selkeästi ilmaista, ennen kuin heitä autetaan? Eikös skitsofreenikot yleensä erityisesti vastusta lääkityksiä ja hoitoja? Miten muu itsetuhoinen toiminta eroaa itsensä tuhoamisesta huumeilla? Miksi tällä huumeriippuvuuteen sairastuneella ryhmällä pitäisi olla kyky vaatia ja järjestää itselleen hoitoa, vaikka he ovat täysin kykenemättömiä siihen?
Tänä päivänä ei äideille jää muuta mahdollisuutta kuin katsoa vierestä lähestyvää onnettomuutta. Puuttumisen keinoja ei ole, hoitopaikoista puhumattakaan. Alaikäisen päihteiden käyttöön voi koittaa lain puitteissa tarttua, mutta kun lapsonen on 18 vuotias katoavat nuokin keinot.
Miltä tuntuisi jos huolensa voisi ilmaista ja saada apua? Otettaisiin se huumeriippuvainen talteen, ruokittaisiin ja saataisiin pää selväksi ja sen jälkeen annettaisiin tuloksellista ja laadukasta päihdehoitoa. Puolen vuoden kuluttua hän voisi tehdä oikean valinnan sen suhteen haluaako palata käyttämään huumeita. Tämä päätös nimittäin olisi hänen omansa; selvin päin ja täydessä ymmärryksessä tehty. Huumeita käyttäessä päätökset tekee sairaus, ei ihminen itse.
Ruotsissa tällainen puuttumisen ja auttamisen mahdollisuus jo on.