Avainsana: huumehoito

PIMPOM!

Eipä uskoisi, että Porissa oli vain joitain viikkoja sitten valtava katastrofi. Tai ei ollut ennen kuin sitten, kun se vuosi julkisuuteen. Sitä ennen katastrofi oli paikallisen ”hys hys -kerhon” pikkusalaisuus, joka piti hoidella kaikessa hiljaisuudessa. Hoidettaviin asioihin kuului uuden päihdelääkärin palkkaaminen eläkkeelle jääneen tilalle. Eläkepäiville siirtynyt lääkäri oli aiheuttanut lääkehoidoillaan niin massiivisen ongelman, että sitä korjaamaan ei riittänytkään mikään tavallinen rivilääkäri, ja se taas tiesi rahanmenoa. Valitettavasti tässä kohtaa pikkulinnut visersivät koko jutun julkisuuteen, jonne asia olisi ymmärtääkseni muutenkin kuulunut.
Kummempia selvittelyhaluja ei tuntunut olevan kellään. Satakunnan Kansa teki jutun aiheesta, ja siinä tuli esiin myös käsitys siitä, että A-klinikan hoitojen aikana on menehtynyt useita ihmisiä lääkäriin määräämiin lääkkeisiin. Myös minuun otti yhteyttä vanhempi, jonka lapsi oli kuollut hoidon aikana/seurauksena.
Kun kukaan viranomaisista ei asiaa ryhtynyt selvittämään, potilasjärjestö Suomen Päihderiippuvaiset ry otti yhteyttä Poriin ja tiedusteli, miten asiaa nyt hoidetaan. Kaikki viranomaiset olivat jo aiemmin ilmoittaneet, että he olivat olleet tietoisia potilasturvallisuutta vaarantavasta toiminnasta, mutta eivät olleet siihen puuttuneet. Suomen Päihderiippuvaiset kysyivätkin, aikovatko viranomaiset mitenkään tutkia potilaiden kuolemantapauksia. Tämä onkin hyvä kysymys, sillä Suomessahan kai terveydenhuollon ammattilaisia ohjaa jonkinlainen lainsäädäntö ja ei-ammattilaisetkin päätyvät vankilaan, jos ympäriltä alkaa porukkaa kuolla toimiesi johdosta.
Matti Järvinen, joka on Porin kaupungin psykososiaalisten palveluiden johtaja eli päihdepalveluiden pomo, vastasi, etteivät he voi vastata tässä vaiheessa selvityspyyntöihin, vaan vastaavat toiminnastaan valvovalle viranomaiselle, jos sieltä jotakin kysellään.
Mikä tämmöinen vaihe oikein on, jossa ei voida vastata näin tärkeisiin kysymyksiin? Tulkitsen, että se on vaihe ennen vaaleja. Myöhemmin nimittäin ilmeni, ettei meneillään ole mitään tutkintaa tai muuta sellaista vaihetta, jonka selityspyyntöihin vastailu saattaisi vaarantaa.
Järvisen vastaus tarkoittaa käytännössä tätä: ”meillä on täällä hoitopaikka, jossa ilmeisesti on jotain porukkaa vähän kuollutkin, mutta vielä tässä vaiheessa ei vastailla selvityspyyntöihin. Mutta tänne vaan hoitoon, sillä tämä on Porin ainoa päihdehoitopaikka.”
Ei kai tämä A-klinikka ja kuntoutumisyksikkö mikään Matti Järvisen yksityinen ja salainen laitos ole, jonka toimista ei tarvitse ottaa vastuuta? Ja keitä varten nämä viranomaiset työtään tekevät? Ymmärtääkseni asioiden läpinäkyvyys on ehdoton edellytys yhteiskunnan toimivuudelle? Matti Järvinen ei ole suinkaan joukon ainoa tuppisuu, vaan koko porukkaa vaivaa krooninen haluttomuus vastata muuhun kuin siihen, että on vastaanottanut lähetetyn viestin. Vähän kuin yrittäisi nyhtää valtiosalaisuuksia. Ei auttanut, vaikka kysymyksiä helpotettiin.
Aiemmin sekä Porin terveys- ja sairaalapalveluiden johtaja Anna-Liisa Koivisto että Matti Järvinen olivat ilmaisseet, että Aluehallintovirastossa oltaisiin tietoisia Porin tapahtumista, niinpä oli loogista kysellä myös sieltä tilannetta. Aluehallintovirasto ilmoitti, ettei heillä ole asiaa koskevia päätöksiä.
Miten tämmöiseen kuuluu reagoida? Että jaa, no ei sitten mitään?
Eikö tämä ole kiertelyä? Miksi AVI: stakaan ei haluta vastata selvään kysymykseen, että oletteko te olleet tietoisia vai ettekö? Ja jos olette, miksi ette ole tehneet mitään?
Vai valehtelevatko Anna-Liisa Koivisto ja Matti Järvinen? Anna-Liisa Koivisto, joka on siis pomojen pomo, ei vastaa mihinkään selvityspyyntöihin tai kysymyksiin. Ehkä hänelläkin on meneillään se vaihe, jossa ei voida hoitaa virkaa vastuullisesti.
Asian omituisuus aukeaa ehkä vielä paremmin, jos siirretään tapahtumat pienempään mittakaavaan ja leikitään, että ne tapahtuisivat perheessä. Porilaiset olisivat lapsia ja heidän vanhempinaan viranomaiset. Isä voisi olla tämä eläkkeelle jäänyt lääkäri ja äiti perusturvan johtaja. Naapuri alkaisi ihmetellä, että lääkäriperheellä oli ennen viisi lasta, mutta nyt näyttää olevan vain kolme. Ja seuraavana aamuna koulutaksiin nousee vain kaksi lasta. Tässä vaiheessa naapuri saattaisi ottaa yhteyttä poliisiin, joka tässä tapauksessa olisi Aluehallintovirasto:
NAAPURI: tuota kun meidän naapurissa taidetaan murhata lapsia. Tai ainakin tappaa.
AVI: meillä ei ole siitä päätöksiä.
Myöskään lastensuojelu ei reagoisi mitenkään muuten, kuin sanomalla, että kyllä he ovat olleet jo vuosia tietoisia siitä, että lääkäri-isä vaarantaa lastensa hengen. Jos naapuri oikein heittäytyisi hankalaksi ja tivaisi vastausta vanhemmilta, lääkäri-isä vetoaisi siihen, että on jo eläkkeellä ja äiti pitäisi mykkäkoulua. Ja asia jäisi tähän, koska muita naapureita ei niin kiinnostaisi, koska eiväthän ne ole omia lapsia.
Eikö olisi kummallista, ettei tulisi poliisi ja veisi koko perhettä? Lapset sijoitettaisiin kiireesti parempiin perheisiin.
Eikö ole kummallista, että Porin perusturvalautakunnan puheenjohtaja on poliisi, mutta hänkään ei ilmeisesti näe tapauksessa mitään, mikä ylittäisi hänen reagointikynnyksen? Vai onko hänkin jossain ”vaiheessa”?
Jos minä teen työssäni virheitä, enkä selvitä niitä, olen hyvin nopeasti työtön. Porissa näin ei ole virkamiesten kesken, eikä tapahtuman johdosta ole nähty tarvetta millekään muutokselle. Puffattiin vaan lehdessä, miten hieno hoitopaikka Porin kuntoutumisyksikkö SITTENKIN on. Jutussa kerrottiin, että kuntoutumisyksikössä tarjotaan jokaiselle yksilöllistä päihdekuntoutusta.
Laki sanoo, että hoitojen on oltava laadukkaita ja näyttöön perustuvia. Haluaisin kuulla nyt vastauksen erityisesti siihen, että mitä nämä kaikki erilaiset hoidot ovat, joita noinkin pienessä yksikössä pystytään tarjoamaan laajalla kattauksella, ja mihin ne perustuvat? Mistä työntekijät, jotka ovat ymmärtääkseni lähihoitajia, sosionomeja ja sairaanhoitajia, ovat saaneet niin laajat koulutukset, että kykenevät soveltamaan jokaiselle yksilöllistä hoitoa? Eikö tila tai aika aseta rajoituksia?
Olen antanut itselleni kertoa, että yksilöllisyys tarkoittaa kuntoutumisyksikössä erilaisia hoitoaikoja, eri lääkkeiden kombinaatioita ja sitä, käykö hoidossa kotoa käsin vai oleskeleeko hoitopaikassa. Hoito taas ei tarkoita hoitoa ollenkaan, vaan levyraatia, keppijumppaa ja umpimielisenä ringissä istumista, ilman että kukaan vihjaiseekaan aiheeseen, jonka vuoksi talossa ollaan.
Voinhan olla väärässäkin.
Lehtijutussa sanottiin, että tarjolla on myös lääkkeetöntä hoitoa. Olenko väärässä siinäkin, että sen sisältö on täysin sama kuin muidenkin ”hoitojen”, mutta siinä olevat kuuntelevat muiden lääkesopertelua selvin päin?
Jatkohoitoonkin kuulemma pääsee. Kyllä. Kuntoutumisyksikköön nimittäin. Siihen samaan rinkiin, jossa on jo levyraadit ja muutkin soiteltu. Tässä en ole väärässä. Olen nimittäin ollut mukana anomassa ja hakemassa maksusitoumuksia erilasiin hoitoihin erilaisille henkilöille, joista yhdellekään sitä ei ole myönnetty.
Muutama päivä tämän jutun jälkeen oli taas Satakunnan Kansassa juttua aiheesta. Tällä kertaa aiheena oli nuorten kannabiskokeilut. Lehden etusivulla oli kaksi synkännäköistä auttajaa, jotka kävelivät Porin kaduilla ja kertoivat olevansa huolissaan nuorten tilanteesta. He pelkäsivät, että syntyy uusia huumeriippuvuuksia.
Itselleni tuli ristiriitainen olo. Vain muutamaa päivää aiemmin oli uutisoitu Porin upeista ja monipuolisista päihdepalveluista, joita on tarjolla yllin kyllin ja joissa menetelmät sovitetaan vastaamaan kunkin tarpeita. Tätä tietoa vasten voi kai sitten lopettaa kaduilla partioinnin: jos jollain nuorella ongelmia päihteiden kanssa tulisikin, kyllä se Porin päihdepalveluissa saadaan nopeasti fiksattua.

Kun tätä asiaa ei nyt viranomaistaholta selvitetä, ei ainakaan ennen kuin saadaan nämä vaalit alta pois, aion kysellä näitä kysymyksiä, kunnes saan riittäviä vastauksia. En ole milloinkaan kohdannut niin paljon vastustusta, kuin silloin, kun olen yrittänyt puhua laadukkaampien ja tuloksellisempien päihdehoitojen puolesta. Päihdetyötä tekevät tuovat jatkuvasti esiin, miten vaativaa ja vaikeaa työ on. Pääsääntöisesti ihmiset lähtevät hoidosta ja palaavat hyvin nopeasti käyttämään päihteitä, jos edes selviävät hoidon ajan ilman niitä. Tämän tietävät kaikki, mutta kukaan ei halua muuttaa hoitomenetelmiä, jotka selkeästi ovat joko väärät tai ainakin riittämättömät. Eikä ole kyse rahasta. Henkilökuntaa ei tarvita yhtään enempää, tilat sopivat varsin hyvin, mutta silmät pitäisi kyllä avata.
Tässä muutama lisäkysymys, joihin haluan vastauksia: Miksi ei hoidettaisi paremmin?
Mihin nykyiset hoitomenetelmät perustuvat? Millaisia tuloksia olette saaneet? Miksi eri hoitojen tuloksia ei saa vertailla? Miksi päihderiippuvuus on Suomessa eri asia kuin Ruotsissa tai muissa pohjoismaissa?
Jos ette vastaa, tulen pimpottamaan ovikelloa.
Ja seuraavaksi kysyn, että mihin se alkuperäinen kriisi katosi. Siis se, jonka korjaamiseen ei riittänyt mikään peruslääkäri, vaan jota korjaamaan palkattiin 300 000 eurolla ihmelääkäri. Jos mitään virheitä ei tapahtunutkaan, niin erottakaa se lääkäri turhasta työstä, pyytäkää anteeksi Lauri Aaltoselta ja selvittäkää kansalle, miksi tekaisitte tämmöisen kauhean jutun, jos se ei kerran ollut totta.
Jos siis olette siinä vaiheessa, että voitte vastata.

Piripäiväkirja

Piripäiväkirja on luultavasti esitysiltaa seuraavana päivänä ykköspuheenaihe. Ihmisiä kauhistuttaa. Miksi se vetää? Miksei se lopeta ja onpas kauheeta kun äitikin on tommonen ja sitä paitsi onkohan ihan jees tehdä tommosta dokumenttia?

Mua raivostuttaa, mutta ei mistään edellä mainituista syistä. Mua raivostuttaa se, että rankan aiheen alle piiloutui se, mikä olisi pitänyt tulla esiin. Sinne se tärkein juttu vaan luikahti koko kuvausryhmän käsistä. Luultavasti siksi, ettei ollut päihdetyön osaamista. Ei kuvausryhmällä, eikä monella muullakaan? Vai miten on mahdollista, että päähenkilö oli hoidossa, ilmeisesti kuitenkin ihan kohtuullisen ajan, muttei lähtiessään tiennyt edes mikä häntä vaivaa?

Hoitoon hän hakeutui Turun katkaisuhoitoon ja siellä ilmeisesti tapahtui juuri se mitä siellä kuuluikin tapahtua: käyttö katkaistiin. Sieltä henkilö siirtyi Mikkeli-yhteisöön, jossa lähdettiin reippaalla otteella viemään asiaa eteenpäin. Loput lääkitykset ehkä purettiin siellä ja jotain ryhmiäkin pidettiin. Henkilö näytti myös kirjoittaneen ensimmäisen ja toisen askeleen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten niitä askelia purettiin ja miten häntä niiden kirjoittamiseen ohjattiin? Lopputuloksesta päätellen ei mitenkään. Jos ensimmäisen askeleen kirjoittaa niin, että saa siihen rehellistä palautetta, ei voi olla enää epäselvyyttä siitä, miten vakavassa tilanteessa ollaan. Etenkin tarinan henkilön historia oli sitä luokkaa, ettei arvailulle pitäisi olla sijaa.

Kuitenkin tämä ihminen käytti sellaista ”termistöä”, josta pystyi päättelemään, ettei hänellä ollut mitään käsitystä omasta riippuvuudestaan tai siitä mitä se tarkoittaa. Hän esimerkiksi kuvaili itseään entiseksi addiktiksi, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että olisi parantunut parantumattomasta sairaudesta. Lisäksi hän kertoi ohjelman loppupuolella retkahtaneensa kolme kertaa, vaikka todellisuudessa hän retkahti heti hoidon jälkeen. Hän ei vain käsittänyt sitä, ettei sillä ole väliä alkaako käyttämään alkoholia, lääkkeitä vai huumeita. Kyseessä on ekalla kerralla retkahdus ja sen jälkeenhän henkilö jo käytti lääkkeitä. Miksei hänellä ollut näitä tietoja hoidosta huolimatta?

Mikkeli-yhteisö on ollut upea ja hyvää tulosta tekevä hoito. Sekään ei kuitenkaan pysty tekemään joissain viikoissa sitä, mihin tarvittaisiin ainakin vuosi. Tämä ohjelma oli selkeä osoitus siitä. Hoidon pituus taas määräytyy maksavan tahon eli kotikunnan sosiaalitoimen maksuhalusta/kyvystä. Kuten päähenkilö kertoi, hoidon toteuttamisesta vastaavat pitkälti muut asiakkaat. Jos asiakkaiden maksusitoumukset ovat muutaman kuukauden mittaisia, tarkoittaa se sitä, että päihdetyötä tekee henkilö, joka on ollut muutaman viikon selvin päin. Mistä hän voisi tietää miten eletään raittiina? Mistä se toipuminen ja tietoisuus siitä voisi tulla? Menneinä aikoina Mikkelissä vietettiin vuosi joskus toinenkin. Silloin oli jo mahdollista jakaa kokemusta siitä, miltä tuntuu ja miten pystyy elämään ilman päihteitä. Nyt lopputulos oli juuri sitä mitä tällaisella hoidolla aikaan saa; huono.

Miten tytön elämä muuttui hoidon myötä? Ei mitenkään. Hän jatkoi juuri siitä mihin jäi. Itse asiassa jo hoidossa homma lähti puoltamaan metsään. Hoitolaitos ei ole se paikka jossa aloitetaan parisuhde. En tiedä mikä kyseisen hoitolaitoksen linja suhteisiin on, mutta ohjelma osoitti myös sen mihin se johtaa; takaisin käyttämään. Kun henkilö lopettaa päihteiden käytön niin silloin se ainoa tehtävä on keskittyä pelastamaan oma elämänsä. Siinä on riittävästi hommaa. Parisuhde on vaikea laji tasapainoisillekin. Niille, jotka ovat olleet viimeiset vuodet erilaisten kemiallisten yhdistelmien vaikutuksen alaisena, ne eivät sovi ainakaan ekana vuonna. Tunteita tulee ja tunteita menee, toimintaan voi vaikuttaa. Ja toimintaan hoitolaitoksenkin pitäisi puuttua. Ja kohdentaa keskittymään niihin asioihin, jotka on opittava, että selviäisi hengissä.

Ensimmäisenä tietenkin tämä riippuvuus asia ja miten se toimii. Tytöllä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään käsitystä siitäkään, että kannattaisikohan tapailla käyttävää äitiä tai pitäiskös vaihtaa puhelinnumero etteivät vanhat käyttökaverit soittelis. Tyttö vaan ihmetteli, että ”kylläpä vääntää”. No vääntää kai. Kukaan henkilö, joka on riippuvainen jostakin asiasta, ei voi hyvällä menestyksellä jatkaa vanhoja kuvioita.

Tietoisuus vertaisryhmistä taisi olla ainoa asia, joka saattaisi tulevaisuudessa pelastaa tämän tytön hengen.

Jäin miettimään, että ehkä tyttö keskeytti hoidon, koska hän puhui puolen vuoden maksusitoumuksesta, mutta poistui hoidosta samaan vuodenaikaan?
Surullisinta tässä koko episodissa on se, että ihmisten kommenteista päätellen, kukaan ei huomannut mitään ihmeellistä tässä. Ihmiset vaan ihmettelivät, että höh, miksi se jatkoi käyttämistä. Kukaan ei tiedä. Ei edes se tyttö. Jos tyttö olisi saanut kunnollista hoitoa, hän olisi saanut uuden ymmärryksen ja jollei muuta niin nyt hän ainakin tietäisi mitkä ovat ne syyt miksi hän palasi käyttämään. Ja ehkä välttää seuraavalla kerralla nämä karikot.
Näin nopealla vilkaisulla voin kertoa niistä joitakin, jotka siis hoidossa jäivät hoitamatta; suhteet käyttäviin ihmisiin, hoitamaton seksi- tai läheisriippuvuus, liian nopeasti parisuhde ja liian lyhyt hoito, muutto paikkakunnalle jossa ei ollut valmiina riittävän tukevaa verkostoa, ei riittävää kiinnittymistä vertaistukiryhmiin.
Nämä ovat kaikki niitä asioita, joihin sanalla ”hoito” pitäisi päästä käsiksi.

Olisiko Suomen kansa yhtä ymmyrkäisenä jos ohjelma olisi käsitellyt syöpäpotilaan hoitoa? Potilas olisi hakeutunut hoitoon, jossa hänelle ei kerrottaisi edes sitä, mikä häntä vaivaa, mitä sairaus yleensä aiheuttaa tai mikä siihen yleensä auttaa. Henkilö vaan oleskelisi hoitopaikassa ja juttelisi muiden kanssa. Kun hoito päättyisi ja sairaus pahenisi niin ajateltaisiinko niin, että no sitten seuraavalla hoitokerralla menee paremmin? Vaikka hoito olisi se sama? Ehkä joku kysyisi, että miksei sitä voi kerralla hoitaa kuntoon. Edes yrittää.