Ihminen on kummallinen eläin. Ellei jopa kummallisin. Kuinka paljon hän näkeekään vaivaa näyttääkseen joltain mitä ei ole? Yleensä hän haluaa näyttää itsestään sellaisia piirteitä, jotka jostain syystä kokee paremmiksi kuin ne mitä hänellä ehkä on. Niin tehdessään hän unohtaa, etteivät muut näe hänessä yleensä sitä mitä hän haluaisi. Kuten näyttelijä näyttämöllä hän kiivaasti haluaa tehdä itsestään vaikkapa sankarin. Sankaria ei kuitenkaan näytellä niin, että näyttelee sankaria. Jos käyskentelee korskeasti, mutta nöyrästi lavan poikki, ei olekaan yleisön mielestä sankari vaan hullu jolla on identiteetti kateissa. Sankari rakentuu teoista. Yleensä rohkeista ja jopa epäitsekkäistä. Ja, ikävä kyllä, sellaisista, joita sankari ei itse kerro. Jos sankari kertoo, hän muuttuu taas yleisön silmissä. Tällä kertaa kusipääksi, joka on itseään täynnä. Sankarin täytyy siis teatterissa tai elokuvassa toimia rohkeasti ja urhoollisesti tarinassa. Katsojat näkevät sen ja tekevät hänestä sankarin. Oikeassa elämässä on vaikeampaa. Teot tulisi tulla kerrotuksi muiden kautta.
Hankalaa, vai mitä?
Facebookissa näkee päivittäin postattuna kuvia ja tekstejä, joiden viesti on selkeä: painu helvettiin, jollet hyväksy minua sellaisena kuin olen,
minua ei kiinnosta mitä ajattelet minusta,
jne…
Kuinka huono itsetunto pitää olla, että postaa tuollaisia juttuja? Kuinka paljon muiden mielipiteet oikeasti kiinnostavat ja vaikuttavat, että aggressiivisesti ilmoittelee, ettei ole niistä kiinnostunut?
Ihminen, joka ei ole kiinnostunut siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei ole kiinnostunut siitä. Häntä kiinnostaa se yhtä vähän kuin minua jääkiekko. Jääkiekkoa ei ikään kuin ole olemassa minulle. En ole kovin tietoinen siitä. En koe sitä kohtaan mitään. En postaa siihen liittyviä tekstejä enkä muutoinkaan vakuuttele ketään siitä, ettei se merkitse minulle mitään.
Ja, kaikella rakkaudella, on ihan ok, että muiden ajatukset ja mielipiteet koskettavat ja myös se jos ne eivät kosketa. Itseäni koskettavat useinkin. Loukkaannun helposti ja pahoitan mielenikin.
Pointti tässä kirjoituksessa on se, miten ”katsoja” lukee ihmistä ja se miten se usein poikkeaa siitä mitä ”näyttäjä” haluaa näyttää.
Joskus taas halutaan näyttää jollekin toiselle millainen hän on.
Oletko koskaan kuullut, miten joku sanoo vielä ”näyttävänsä” sille tai tälle? Yleensä kyseessä on jonkinlainen kosto. On ehkä koettu vääryys, joka voi olla ihan todellinenkin ja päätetään, että näytetään ”mistä kana kusee”. Tässä kohtaa homma menee taas monimutkaiseksi. Näyttäjä näyttää ne kuuluisat ”närhen munat”, mutta ”katsoja” näkeekin vain hankalan, vihaisen ihmisen, eikä oikeastaan koskaan sitä mitä haluttiin. Hän ei näyttämällä näe omia virheitään tai muutu ihmisenä.
Ihmiset näkevät itsessään vain sen minkä he haluavat nähdä, eivät sitä mitä heille joku näyttää.
Oikeastaan ainoa ”näyttäjä”, joka näyttää kirkkaasti sekä hyvän, että pahan, on elämä. Ja elämä taitaa myös olla se, jonka ihmiset näkevät oikein, mutta senkin vain silloin kun itse niin haluavat.