Olen saanut paljon viestejä, joissa on kyselty syytä vaikenemiseeni. Oikeastaan olen ollut sanaton. Olen seurannut mykistyneenä maailman menoa ja erityisesti yhteiskunnallisia päätöksiä, jotka linjaavat päihdepolitiikkaa. Ei ole tehnyt mieli taputtaa.
Uudet tuulet puhaltelevat päihdekuntoutukseen pääsemisen suhteen niin, että ihan tavallista narkomaania hirvittää. Vain rikkaiden perheiden päihderiippuvaiset lapset saavat laadukasta hoitoa, jos vanhemmat avaavat lompakon. Köyhän perheen poika päätyy yhteiskunnan kapeaa apua ruinaamaan. Kauniit puheet kiireellisyydestä on heitetty romukoppaan, ja tilalle on keksitty uusi uljaampi ajatus motivaation seuraamisesta. Motivaation mittaamiseksi on kehitetty melkoinen temppurata, jonka laitamilla istuu arvoisa raati arvioimassa, että onko halukkuutta riittävästi vai ei. Turun suunnalla temppurataan kuuluu monia vaiheita, joista ensimmäisessä narkomaani Sakun on ilmoittauduttava katkolle ja tietenkin myös mentävä sinne. Jos Saku, jolla on verenkierrossa koko Länsi-Suomen muuntohuumekirjo ja parikymmentä pamia, jotenkin ihmeenkaupalla sekavuustilassaan löytää katkolle, hän etenee seuraavaan vaiheeseen. Hänet vieroitetaan huumeista ja lääkkeistä, tai ainakin sitä yritetään. Sakua voi vähän ahdistaa, koska kapasiteettia elämiseen ei ole eikä ole ollut koskaan aiemminkaan. Niin hyvää ei katkonkaan mehu ole, että sen siitä voisi itseensä imeä. Siellä Saku lamppaa tupakilla eikä ymmärrä yhtään, miksi sielua vääntää, vaikka onkin selvin päin. Jää hieno kokemus muistireseptoreihin siitä, että ilman aineita on kamalaa ja jopa hirveää.
Voi käydä niin, että joku työntekijä ottaa puheeksi jatkohoidon tai sitten ei. Riippuu vähän kuka on töissä. Yleisesti kai ajatellaan, että Saku itse on asiantuntija hoitopaikkojen ja menetelmien suhteen. Korjaan tässä nyt tuon ajatuksen: ei Saku ole. Saku on asiantuntija velaksi ruinaamisen, vedättämisen ja itsensä tuhoamisen suhteen. Hänellä ei ole ollut aikaa tutkiskella THL:n käypähoitosuosituksia tai etsiskellä eri hoitomuotojen tuloksia, joka olisikin ihan turhaa, koska niitä ei ole. Saku on narkomaani ei päihdetyön arvioitsija. Hän ei myöskään ole saanut päihderiippuvuuden mukana minkäänlaista manuaalia siihen, että miten siitä voisi toipua. Hän ei sitä tiedä, ja tässä kohtaa vastuu siirtyisikin niille ammattilaisille, joita hän kohtaa. Heidän pitäisi nähdä, että apua tarvitaan ja kiivaasti.
Temppurata kuitenkin jatkuu. Jos Saku ilmoittaa, että kyllä hän haluaa jatkohoitoon, aletaan hommaa järjestelemään. Laitetaan asia tiimiin. Ei ehkä tämän kuun aikana eikä seuraavankaan, mutta laitetaan. Missä on Saku? Sakun hoito katkolla kesti kaksi viikkoa, ja jatkohoitoon hän voi päästä kuukausien, jopa puolen vuoden päästä. Sakulla ei ole kämppää eikä keinoja olla ilman päihteitä, koska siihen hän tarvitsisi juuri sitä päihdehoitoa. Jos hän pystyisi pelkän katkon avulla pysymään raittiina, hän ei tarvitsisi päihdekuntoutusta, koska hän ei todennäköisesti olisi päihderiippuvainen. Saku alkaa tietenkin vetämään. Hän vetää sen ajan, kun raati vatvoo päätöstään, jonka pitäisi perustua tarpeeseen ei mielivaltaan eikä edes rahaan.
Kun kevät koittaa, on päätös ehkä saatu puserrettua kasaan. Sossu toteaa, että menköön hoitoon, mutta antaa olla viimeinen kerta. Hän soittelee ja etsii Sakua kivien ja kantojen alta. Luultavasti Saku onkin juuri kannon alla, koska nykyisillä aineilla poksahtaa helposti pää psykoosiin. Yleensä sossu ei edes tavoita asiakastaan sitä varten, että voisi ilmoittaa myönteisestä päätöksestä, koska korpikuusen kannon alla, Mörri-möykyn kolossa ei ole puhelinta. Lisäksi puoli vuotta lepikossa, kirjaimellisesta tai vertauksellisesti, tekee kyllä erinäisiä muutoksia mieleen: motivaatio ei ehkä ole enää ihan samaa luokkaa kuin aiemmin.
Saku saattaa oppia kiinan kielen alkeet, että pystyy kyseisestä maasta tilaamaan huumeita. Hän ei kuitenkaan kykene kauaa ylläpitämään motivaatiota ja nöyrää asennetta, joita tarvitsisi, että saisi hoidon. Syynä ei ole heikot geenit, vaan päihderiippuvuuden luonne. Se kun on sellainen sairaus, että siinä on hetkiä, jolloin kyydistä voisi hypätä pois, mutta muina ajankohtina lähteminen on mahdotonta.
Se, että Saku osui yhden kerran katkolle oikeana päivänä, on ihme. Toisen kerran sinne päätyminen on siis melko epätodennäköistä. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on hulluutta? Miksi päihteidenkäyttöä katkotaan, kun ei anneta mahdollisuutta hoitoon? Mitä se hyödyttää? Eikö olisi järkevämpää katkaista käyttö sitten, kun hoitopaikka on valmiina?
Itselle tässä haiskahtaa sekä tyhmyys että säästöt. Aivan varmaa on se, että tällä menetelmällä kuntoutuksia ei tarvitse maksaa kovin usein, koska asiakas ei ollut riittävän motivoitunut, eli hän ei selvinnyt temppuradasta.
Tämän päivän trendi on se, että asiakas joutuu käymään eri paikoissa, joissa häntä koko ajan arvioidaan ja kartoitetaan. En ymmärrä, mihin näitä kartoituksia tarvitaan: jos asiakas itse kokee, että hänellä on päihderiippuvuus ja hän haluaa hoitoon, kartoitus on siinä. Silloin on kartoitettu, että henkilö haluaa ja tarvitsee päihdekuntoutusta. Niilläkin kartoitus-ja vatvomisrahoilla olisi voitu pistää pystyyn useita päihdehoitopaikkoja, ja kouluttaa niihin henkilökuntaa, joka tekisi muuta kuin kyselisi annoksia ja milligrammoja.
Ja eikös parhaillaan ajeta kannabiksen laillistamista silläkin perusteella, että siitä saaduilla tuloilla, valtio järjestää sitten tarvittavaa päihdehoitoa. Koskahan valtio alkaa järjestämään riittävää, laadukasta ja tuloksellista päihdehoitoa alkoholista saamillaan rahoilla?
Suomen päihdekuntoutus on vitsi, joka ei edes naurata. Sitä ylläpitävä järjestelmä on vaarallinen, ja se tappaa vuosittain tuhansia päihderiippuvaisia. Se on vähän sama kuin uimaranta, jonka reunalla on kyltti. Kyltissä kerrotaan, että rannalla on uimavalvoja. Kun uit ulapalle ja suonta alkaa vetää, huomaat, ettei valvojaa olekaan. Tunne on sama kuin trapetsitanssijalla, joka pudotessaan huomaa turvaverkon puuttuvan
