Avainsana: sosiaalityöntekijä

Maapallo on litteä

 

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

Muutama sana pyhästä liitosta

Avioliitto, jonka kai pitäisi olla kahden ihmisen välinen sopimus siitä, että katsellaan yhdessä tätä elämää ja kuljetaan samaa matkaa. Sopijoita on kaksi. Siis ne, jotka sinne ”sohvan mutkaan” yhdessä päätyvät työpäivien jälkeen telkkaria katsomaan tai mitä nyt haluavatkin tehdä. Kaksi henkilöä kuuluu tähän liittoon, eikä sen pitäisi muille kuulua.
Mutta kuuluu. Ja vaivaa sekä häiritsee niin, että se on otettu oikein asiakseen kieltää, että ketkä tuota sopimusta eivät saa tehdä. Miehet eivät sitä keskenään saa tehdä. Siis edes aikuiset miehet. Tällaiset oikeudet ei vaan joidenkin mielestä homoille kuulu. Ja piste. Ei, vaikka olisivat naishomoja.

Mielestäni kahden ihmisen väliset sopimukset eivät muille kuulu ja tässäkin voisi käyttää sitä ihmeellistä lausetta, jolla osoitetaan, että ollaan suvaitsevaisia, että ”senkus ovat homoja kunhan eivät tule minun panemaan”. Tässä tapauksessa niin, että ”senkus menevät naimisiin kunhan eivät menen minun kanssa”. Pelko pois. He eivät mene sinun kanssasi, saat itse valita puolisosi tai olla valitsematta.

Jos liittoja yleensäkään kuuluisi kieltää, niin mielestäni pitäisi kieltää ne liitot, joihin liittyy väkivaltaa. Ja kun silmäni suljen, en mitenkään ensimmäiseksi mielikuvakseni saa kuvaa kahdesta homosta toisiaan hakkaamassa, vaikka niinkin varmaan tapahtuu. Yleisempää se kuitenkin varmaan on suhteissa, joissa ovat nämä kaksi siunattua osapuolta, joilla on oikeus tämä pyhäliitto solmia, mies ja nainen.

Sosiaalialan opintojeni edetessä sain kerran paperin käteeni, jossa kerrottiin, miten sosiaalityöntekijän tulisi suhtautua tavatessaan perheväkivallan uhrin, joka yleensä on nainen. Ihmettelin miksi aiheesta on tarvinnut oikein ohjeet kirjoittaa, koska mielestäni yksi lause riittäisi antamaan riittävän opastuksen. Se lause olisi: jätä puolisosi heti ja lähde pois!
Kirjallisissa ohjeissa kuitenkin opastettiin siihen, miten pitäisi tunnistaa puolisossa ne merkit, jotka enteilevät väkivaltaa ja niiden ilmentyessä paeta paikalta. Ymmärrän, että pitää paeta, mutten sitä miksi koskaan tulla takaisin? Rakkaudestako? Ohjeiden mukaan pitää myös suunnitella erilaisia pakoreittejä ikkunoista ja ovista, sekä pysytellä suhteessa väkivallan tekijään niin, että aina on jokin huonekalu uhrin ja tekijän välissä.
Tällaisessa suhteessa pysyminen ei ole rakkautta vaan jotain ihan muuta. Se on läheisriippuvuutta ja sairautta. Mikä ihmeen ohje ammatti-ihmiseltä on sellainen, että käy etukäteen sanomassa naapureille, että jos meiltä kuuluu meteliä niin soita poliisi ja ambulanssi? Pakkaa turvalaukku valmiiksi? Muista ottaa lapset mukaan? Jos sinua kuitenkin hakataan niin muista suojata käsilläsi päätäsi ja vatsan seutua, huutaa apua ja muistaa, ettei väkivallan kohteella ole mitään hävettävää?
Näin turvaohjeissa kuitenkin lukee ja hävettävää mielestäni onkin ohjeiden tekijöillä sekä Suomen sosiaalitoimella, joka päihteidenkäytön mahdollistamisen lisäksi mahdollistaa myös perheväkivallan jatkumisen. Uhria tsempataan ja lohdutetaan sen verran, että se jaksaa kestää taas seuraavat ”tukkajuhlat”, muttei taaskaan puhuta suoraan tai edes totta. Ei sanota, että lähde nyt hyvä ihminen pois sieltä ja heti. Tai anneta vastuuta hänelle, jolle se kuuluu.

Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, niin uhrille. Hän valitsee jäädä. Hän saattaa toivoa, että tekijä muuttuu ja tietää, ettei ketään saisi lyödä ja niinhän se onkin. Voin myös mennä makaamaan moottoritielle, koska tiedän, ettei kenenkään päälle saa autolla ajaa. Ja kun rekka huristelee yli voin ennen viimeistä henkäystä huutaa, että ei saa ja tietää, että minä olin oikeassa, mutta otsaan sattuu kuitenkin minua. Minä menin sinne. Minä valitsin sen.

Kysyin opettajaltani, että oletko koskaan kuullut, että suhde, jossa vaikkapa mies olisi väkivaltainen, muuttuisi ja väkivalta loppuisi? Opettaja oli hämmästyneen näköinen ja sanoi, että ei. Luokkakaveritkaan eivät olleet koskaan sellaisesta kuulleet. Kysyin, miksei kehotettaisi eroamaan ja tuettaisi siihen?
– Ei semmosta voi mennä sanomaan kun siinä on se avioliitto ja ehkä lapsia, opettaja vastasi ja minä siihen:

– Eikö juuri siksi, kun on ne lapsetkin?

Mikä oikeus kenelläkään on ylläpitää tuollaista sairasta kuvioita, joka ensinnäkin työllistää viikoittain sekä poliisit, että pelastuslaitoksen, mahdollisesti lastensuojelun ja häiritsee yleensä naapureiden yöunia? Ja, etenkin, jos siinä on sivusta seuraajina ne lapsetkin. Rakkausko?

Eikö sosiaalityöntekijän pitäisi antaa realiteettiterapiaa ja tehdä nopea laskelma, mitä yksi viikonloppu sairaalahoitoineen ja turvakotiöineen maksaa? Ja sitten kysyä siltä uhrilta, että mitä SINÄ tästä saat? Jotakinhan se uhri saa, muuten se lähtisi. Hän on nimittäin tästä kuviosta se ainoa, joka jotakin voi oikeasti muuttaa.
Miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa tällaisista kuvioista? Miksei heitä tuomita avioeroon ensimmäisen mustan silmän jälkeen? Miksei sanota, että te kaksi ihmistä olette toisillenne niin vaarallisia, että te olette molemmat lähestymiskiellossa toisiinne? Miksi tilanteen annetaan edetä siihen, että toisella on päänahka irtirevittynä silmillä, toinen linnassa ja lapset huostassa?
Itse olisin huomattavasti huolestuneempi tällaisten henkiöiden avioliitosta kuin homojen.