Kukaan ei halua ”nollamaata”, kukaan ei halua nollamaan asukkaita naapurikseen. Ehkä ne voisivat olla jonkun toisen naapureita?
Ei ole reilua pisteyttää ihmisiä sanotaan, mutta ei ole myöskään reilua, että ne jotka haluavat elää yhteiskunnan sääntöjen mukaan joutuvat kärsimään niistä jotka eivät halua. Miksi sen, joka lähtee aamulla aikaisin töihin hankkimaan verorahoja naapurilleen, joka ryyppäsi ja hillui taas viime yön, pitää valvoa ja kuunnella sitä? Eikö riitä että hän verorahoillaan maksaa naapurin lystin?
Jos naapureiden vaikutus näihin nollakansalaisiin olisi niin suuri, niin eikös ne olisi jo muuttuneet ”paremmiksi kansalaisiksi” täällä muiden joukossa? Jossain kirjoituksessa pohdittiin muutoksen mahdollisuutta ja sitä miten se syntyy. Syiksi oli nimetty uskoontulo tai se, että meni niin pahaan jamaan, ettei enää halunnut mennä pidemmälle. Pohja tuli vastaan. En tiedä millainen ”nollamaa” olisi, mutta ilmeisesti siellä pohjakokemuksen löytyminen voisi nopeutua.
Miksi ”nollamaa” määritellään pysyväksi asuinpaikaksi, joka on vähän niin kuin vankila; ihmiset eivät pääse sieltä edes käymään missään? Eikös ajatus ollut, että kyseessä on ihan tavallinen vuokra-asunto? Ja jos kuka vaan voi esimerkiksi myöhemmällä iällä alkoholisoiduttuaan päätyä nollakansalaiseksi niin eikö sieltä voi samalla tavalla nostaa itsensä ylempiin luokkiin?
Jossain vaiheessa sosiaalityö on siirtynyt koskemaan henkilöitä, joiden oikeuksien puolesta pidetään kovaa meteliä ja joilla ei ole vastuuta mistään. Missä on muiden oikeudet? Oikeudet turvalliseen asumiseen ja lastenleikkipuistoihin ilman pelkoa huumeruiskuista?
Slummiutuminen pelottaa. Pelottako enemmän jos seinän takana on henkilö, joka on lusinut kahdesta taposta ja joka vetää viinaa aamusta iltaan. Itse enemmin asun rauhassa ja voin pysytellä pois slummista. En koe tarvetta käydä siellä.