Teeppä testi ja kysy lähimmältä päihdetyötä tekevältä, että mikä auttaa päihderiippuvuuteen? Todennäköisesti saat vastauksen, että ihmiset ovat erilaisia; se mikä auttaa yhdelle, ei toimi toiselle. Ja jos et saa tällaista vastausta, olet tekemisissä henkilön kanssa, joka tietää mikä auttaa päihderiippuvuuteen.
Olen pitkään miettinyt tätä argumenttia ihmisten erilaisuudesta ja antanut itseni ymmärtää, että sillä tarkoitetaan ihmisten erilaisia luonteita. Onkohan se sitten niin, että joku on vaan luonteeltaan sellainen, että sille ei kerta kaikkiaan sovi rehellisyys eikä todellisuus muutoinkaan miellytä? Hän ei tykkää puhua itsestään totta eikä halua muuttaa mitään. Hän haluaa hoitoa, jossa on kivaa. Ehkä semmoista missä käydään patikoimassa ja pelataan jääkiekkoa. Hän itse tietää sen, että semmoinen hänelle sopii.
Kun ihmisellä todetaan jokin muu sairaus kuin päihderiippuvuus, hoitoa ei yleensä hänelle määritellä luonteen perusteella. Tai horoskoopin. Lääkäri ei katso oppaasta, että jaaha tämä potilas on äkkipikainen ja pitkävihainen Oinas, hänen aivokasvainta ei leikata pois vaan se taiotaan, ettei potilas hermostu. Muiden sairauksien kohdalla hoito, joka on todettu toimivaksi, tarjotaan potilaalle. Potilaalta ei oikeastaan kysytä muuta kuin, että haluatko tämän hoidon vai et.
Päihdetyössä näin ei ole vaikka ehkä kannattaisi olla. Ainoa ero potilaiden kohdalla hoitoa tarjotessa voisi olla se, että jos jollakin on vaikka liikuntarajoite tms. niin hänet voitaisiin laittaa paikkaan, jossa ei ole fyysisiä esteitä. Muuta syytä en näe hoidon sisältöjen muutoksiin eri henkilöiden välillä. Kaikille voitaisiin tarjota se hoito, joka auttaa päihderiippuvuuteen. Ja jos henkilö ei sitä halua niin silloin hän ei ole päihdetyön tarpeessa. Häntä ei tarvitse hoitaa jos hän käyttää. Häntä ei tarvitse motivoida vähentämään ja hänen kanssaan voidaan käydä yhtä lyhyt keskustelu kuin mitä käydään alttarilla: tahdotko vaiko etkö tahdo?
Ei ole kyseessä neuvottelu, vaikka siltä se yleensä vaikuttaa kun henkilö istahtaa pohtimaan mahdollisuuksiaan sosiaalityöntekijän kanssa. He puhuvat siitä mikä tälle henkilölle sopii ja mikä taas ei. Niin siitä puhutaan vaikka oikeasti siinä puhutaan siitä mitä henkilö HALUAA. Päihderiippuvainen on mielestäni melko jäävi määrittelemään järkevästi hoidon sisältö; hän ei ole sen alan ammattilainen. Jos hän tietäisi mikä häntä auttaa, hän olisi auttanut itsensä ylös ojasta. Valitettavasti vaan tilanne on niin, että ne ammattilaisetkin ovat usein jäävejä. Ammattilaiset horisevat sitä samaa mitä päihderiippuvainenkin. He eivät usein edes huomaa onko asiakas päihtynyt vai ei ja hoito on ollut onnistunut mikäli asiakas on mennyt työelämään. Ei haittaa vaikka käyttäisikin.
Ainoa mittari onnistuneelle hoidolle pitäisi olla raittius. Henkilö joko raitistuu tai sitten ei. Jos henkilö palaa käyttämään, hoito ei ole onnistunut vaikka hänen elämäänsä olisi tullut miten paljon uusia kivoja ihmisiä ja poikakaveri. Kyseessä ei ollut se, että henkilö oli ollut niin yksinäinen. Kyseessä oli se, että henkilölle oli syntynyt riippuvuus päihteisiin. Nämä asiat jäävät kaiken sen hölynpölyn alle mitä ammattilaiset höpöttävät.
Korvaushoito on hyvä esimerkki siitä, miten hulluja asioita ammatti-ihmiset saadaan tekemään. Korvaushoidon työntekijät jakavat huumeita asiakkailleen ja uskovat tekevänsä päihdetyötä. Muutoinkin päihdetyö on siirtynyt väärään hetkeen. Päihdetyötä tehdään nykyään niin, että asiakkaat käyttävät. Todellisuudessa päihdetyön kuuluisi alkaa siitä, että henkilö on lopettanut päihteiden käyttämisen, mutta nykyään se loppuu siihen.
Minä olen sitä mieltä, että monet päihdetyötä tekevät ihmiset eivät oikeasti tiedä mikä auttaa. Jos sinä tiedät niin kerroppa.