Niin kuin alkoholismista puhuminen tuntuu pitkälti perustuvan mielipiteisiin, myös eri päihdehoidoista keskustelu noudattelee samaa linjaa. Ja sen lisäksi niistä ei oikeastaan edes saisi puhua. Ainakaan muuta kuin hyvää. Etenkään sitä ei saa sanoa, että jokin hoito vaan on parempi kuin toinen. Ja jos sanoo, ettei joku oikeastaan edes ole päihdehoitoa, siitä suututaan.
Miksi? Miksi siihen suhtaudutaan niin? Keskustelun kerrotaan olevan ikävää ja ei tunnu mukavalta kun muiden työtä arvostellaan. Miksi aina heitetään paskaa niskaan? Siitäkö tässä on kysymys? Työntekijöiden tuntemuksista. Mites ne perheet joiden nuoret kuolee kun eivät saa maksusitoumusta sellaiseen hoitoon, jossa voitaisiin antaa oikeasti apua? Miltähän niistä tuntuisi jos ne tietäisi, että semmoistakin on, mutta sinne ei pääse tai se on sattumanvaraista? Tai että heidän työntekijänsä on oikeasti sitä mieltä, että nuori on itse aiheuttanut sairautensa, joka on siis päihderiippuvuus, eikä työntekijä itsekään tiedä mikä siihen auttaa. Onpahan työntekijä tässä nyt kuitenkin olemassa ja juttelemassa asiasta. Helpottaahan se edes vähän. Vaikkei se sen nuoren sairauteen auta.
Tässä kohtaa alkaa pyöriä jokaisen päässä sama nauha, jota aivopestynä jankutetaan. Ehkä se opetetaan jo sosiaalialan oppilaitoksissa tai sitten se kuullaan viimeistään työelämään mennessä. Nyt kaikki yhteen ääneen: ihmiset ovat erilaisia ja heille auttaa erilaiset asiat! Tällä lauseella siis kerrotaan se, ettei edes tiedetä mikä auttaa ja, että kyseessä ei olekaan yhden ja saman sairauden hoitaminen vaan ihmisten persoonallisuuksien sovittaminen erilaisiin paikkoihin.
Jos kysyt vielä käyttävältä ihmiseltä, että millainen olet ja millaisen hoidon luulet sinulle sopivan, niin kuinka moni heistä kokee itsensä vaikkapa sosiaaliseksi ja yhteisöhoitoon sopivaksi? Käyttävä ihminen on epäsosiaalisin ihmisen ilmentymä, joka ei itse voi pystyä määrittelemään omaa hoitoaan tai edes tietää sitä. Se pitäisi olla ammattilaisen tehtävä. Yleensä sosiaalityöntekijän joka päättää hoitopaikasta ja maksuista. Ja hänen tulisi huomioida se, ettei nyt edessä istuva Jami joka muistuttaa Rölli Peikkoa ja muriseekin, ole se oikea Jami. Tämä Jami on pahin versio itsestään. Tämä Jami ei osaa määritellä omaa parastaan. Jos osaisi, hän ei olisi siinä pisteessä missä nyt on. Kysytään Jamilta sitten kun hän on päässyt päihteistä ja toipunut muuutenkin.
Vallitseva käsitys tuntuu olevan, että hoitojen vaikutuksilla ei ole eroa. Raitistuminen on sattumankauppaa ja siihen ei voi vaikuttaa. Tätä käsitystä ylläpidetään juuri sillä, ettei asiasta saa sanoa. Ei saa tuoda esiin niitä epäkohtia, joita päihdehoitopaikoissa on. Ja jos ne ottaa esiin, keskustelu harhautetaan samalla metodilla kuin lapset tekevät riidoissaan. Sanomalla, että itte oot.
Tarkemmin sanottuna se menee niin, että jos sanon, ettei jokin tietty tapa hoitaa toimi, sanotaan, ettei joku toinenkaan toimi aina. Se on varmaan ihan totta, mutta kun se ei ole nyt tämä keskustelu.
Myös muut yhteiskunnalliset aiheet sensuroituu samalla keinolla.
Tänä päivänä on muotia olla niin avarakatseinen ja suvaitsevainen, että sen nimissä hyväksytään asiat, joita ei tule hyväksyä. Jos esimerkiksi joku koittaa puhua toisen kulttuurin tavoista toimia, tapahtuu sama ilmiö.
Esimerkiksi näin:
kommentti: muslimien tekemät kunniamurhat ovat väärin.
vastaus: kyllä kuule muissakin uskonnoissa tehdään hirveitä asioita.
Ja näin keskustelu on jo harhautunut. Eli koska muutakin pahaa tapahtuu, tästäkään asiasta ei voida puhua tai se on epäreilua.
Sama tapahtuu tässä päihdehoitopaikoista keskustelussa:
kommentti: hoidoksi ei riitä muutaman kuukauden kuntoutus, joka perustuu työn tekemiseen.
vastaus: ei mikään hoito auta ja kyllä niistä ns. hyvistäkin hoidoista ihmiset retkahtavat ja yksi mun kaverikin kerran oli juonut itsensä sillan alle ja sitten se vaan meni töihin ja kaikki oli hyvin, että kyllä se on vain ja ainoastaan itsestään kiinni ja sitä paitsi itsehän on tilansa aiheuttanut ja pitäisikö yhteiskunnan maksaa ja minkä takia aina haukutaan kaikkia hoitopaikkoja?
Ja näin emme koskaan pääse puhumaan siitä, millaista hyvä hoito voisi olla.
Ei voi olla mahdollista, että kaikki on hyvää hoitoa. Miten samaan sairauteen sopii hoidoksi mikä vaan maan ja taivaan välillä? Kuinka kaikkivoipainen olo täytyy työntekijänä olla, että kokee työnsä olevan nyt huippuunsa kehitettyä niin, ettei siitä saa edes sanoa? Mitä sinä tiedät sairaudesta nimeltä alkoholismi? Mitä sinä tiedät siitä mikä siihen auttaa? Jos et tiedä muuta kuin sen, ettei kukaan tiedä ja kaikkia auttaa mikä sattuu- soopa, niin tee jotakin. Tee jotain muuta kuin loukkaannu, sillä ihmisiä kuolee päihderiippuvuuden takia joka päivä. Kysy joltakin joka oikeasti tietää.
Onko niin, että kun sairaudesta toipuminen on muutenkin niin vaikeaa ja tulokset eivät ole 100%, ei sitä sitten tarvitse tehdä kunnolla? Tai edes tietää mitä tekee? Eikös jo laki velvoita, että hoidon pitää olla riittävää. Tämä ei vaan riitä, sano mitä sanot.
Se, että haittoja vähennetään, on kiva juttu, mutta se on haittojen vähentämistä. Sillä ei hoideta riippuvuussairautta.
On olemassa ihmisiä, jotka ovat onnistuneet ratkaisemaan tämän asian. Heitä ei kuulla. Yksi syy on se, että edelleen vaan tämä sairauskäsite on niin vieras ja mielipidetasolla. Olen nähnyt miten työntekijöille, joilla on oma kokemus, pyöritellään silmiä. Kun henkilö poistuu paikalta alkaa puhe. ”Ei se riitä että on itte ryypännyt, ei se voi kuule tietää!”. Eikö riitä sekään, että on ratkaissut miten vapautuu juomisesta ja elää raittiina hyvää ja tasapainoista elämää ja käy vielä jonkun alan koulunkin?
Onneksi on rohkeita ihmisiä liikenteessä, jotka uskaltavat kertoa sekä omista kokemuksistaan, että konkreettisesti siitä mikä voisi auttaa, jos apua haluaa vastaanottaa. Tai jos edes saa tiedon, mikä itseään vaivaa. Sekään ei nimittäin läheskään aina ole päihderiippuvaiselle itselleen selvää.
Tässä yksi linkki, jos haluat puhua oikeista asioista, oikeilla nimillä: http://puutualkoholismiin.fi/
No, itselläni on oma lehmä ojassa. Muuten en ehkä jaksaisi aiheesta edes puhua. Liian monta tärkeää ihmistä vielä joka päivä kuolemanvaarassa päihdekierteessään. Heille soisin laadukasta hoitoa. Valitettavasti heidän maksavat tahot ovat kilpailuttaneet ne hoidot, joissa hyvää hoitoa saisi, pois, ja kilpailutuksen myötä nekin hoidot, jotka ennen ovat toimineet, lakkaavat toimimasta. En usko, että sosiaalityöntekijät ymmärtävät hoitojen eroja ihan täysin; heillehän hoetaan jo koulusta lähtien, että kaikki hoidot ovat yhtä hyviä, mitään hoitoa ei saa arvostella tai tulee paha mieli ja että ei voi tietää mikä auttaa kellekin. Vaikka oikeesti voi tietää.
Kenen sinä haluaisit hoitavan lastasi, jos hänellä olisi esimerkiksi vakava huumeongelma? Onko se edelleen ihan sama?
Kuukausi: syyskuu 2014
Vielä kerran….
Suomen kansa on kuin petetty, jätetty ja pahoinpidelty tyttöystävä kun puhutaan alkoholismista ja päihderiippuvuudesta yleensäkin. Eikä ihme. Suomalaiset juopot ovat vuosia terrorisoineet läheisiään ja myös ”kaukaisiaan” jos siihen vain on tullut tilaisuus. Koska sellaisia juopot ovat. Ei siksi, että se olisi ok tai että sitä mitenkään pitäisi hyväksyä, mutta sellaisia ovat henkilöt, jotka ovat sairastuneet päihderiippuvuuteen. He puhuvat yhtä ja tekevät toista.
Päihderiippuvuus on niin yleistä, että ei taida tästä maasta löytyä yhtään ihmistä, jota asia ei olisi jotenkin koskettanut. Vähintään se on ollut sitä, että on ollut huolissaan jonkun päihteiden käytöstä ja enimmillään on vain taivas rajana. Alkoholistien kanssa on yritetty jos mitä ja siinä suomalaiset ovat sisukkaita. On ymmärretty ja annettu mahdollisuuksia, jopa siihen saakka, että itse sairastutaan vieressä läheisriippuvuuteen ja kadotetaan hallinta omaankin elämään ja uhrataan koko elämä.
Yksi traagisimmista tarinoista on Pasasen tarina, joka päättyi niin kuin tragediat päättyvät; hyvistä yrityksistä ja kovista ponnisteluista huolimatta, erittäin huonosti. Aluksi Pasanen terrorisoi perhettään, veti viinaa ja sen päätteeksi ampui neljä poliisia hengiltä. Liisa vaimo oli varmasti saanut osansa, mutta syystä tai toisesta jäi odottelemaan Pasasen paluuta elinkautiselta. Kerrotaan, että Liisa kävi jokaisena viikonloppuna tapaamassa miestään vankilassa. Suhde kesti tuomion ja Liisa teki kovasti hommia miehen vapauden eteen mm. kirjoittamalla presidentille. Pasanen vapautui, muttei päihderiippuvuudestaan. Juominen jatkui Liisan kera. Liisan juominen päättyi siihen, että Pasanen kuristi hänet hengiltä.
Näiden tarinoiden, joista jokaisella on omat osumansa, takia päihderiippuvuudesta ei pystytä puhumaan järkevästi. Omat kokemukset, vihat, kaunat, säälit ja kaipuut nousevat pintaan.
Olen jonkin aikaa yrittänyt eri formaateissa keskustella itselleni hyvin selkeästä ja yksinkertaisesta asiasta, mutta en vain onnistu kertomaan asiaa niin, että tulisin oikein ymmärretyksi.
Olen itse puhunut siitä, että päihderiippuvuus ei ole oma valinta. Sitä ei voi hankkia päätöksellä. Joku voi juoda baarin tyhjäksi kerran viikossa vuoden ajan, muttei sairastu. Toisella taas riippuvuus alkaa kehittyä pari kertaa kuussa tapahtuvan juomisen seurauksena.
Itse puhun siis sairastumisesta. Saamani vastaukset koskevat tekoja, joita henkilö tekee. Esimerkiksi hylkää perheensä tai riehuu humalassa. Minulta kysellään, että miten niin ei ole vastuussa siitä, että juo ja kohtelee kaltoin? Vastaus on, että totta kai on. Mutta tämä ei ole se keskustelu. En puhu siitä Vielä. Puhun siitä kohta.
Yritän yhden kerran vielä: riippuvuus syntyy joillekin ja joillekin ei. Jos et ole riippuvainen, et ole sen nerokkaampi kuin se joka on riippuvainen. Olet onnekkaampi. On suurinta ylimielisyyttä voittaa luonnon lottoarvonnassa terveen paperit, ja kestää alkoholia tulematta riippuvaiseksi, mutta ylenkatsoa niitä, joille ei käy yhtä hyvin. Nyt puhun vain tästä hetkestä, jolloin riippuvuus syntyy. Sitä ei voi valita!
Ja nyt alan puhun siitä, mihin keskustelu aina menee ja miksi se sekaantuu: päihderiippuvaisen toimintaan. Henkilö, jolla on riippuvuus, pelkää eniten maailmassa sitä, että hän menettää päihteet ja tekee kaikkensa saadakseen pitää ne. Mikään, eikä kukaan mene niiden edelle. Ei lapset eikä vaimot, ei kissat, koirat tai kirahvit. Eikä siksi, ettei henkilö välittäisi niistä. Hän ei pysty. Niin kauan kuin jatkaa päihteiden käyttämistä. Alkoholisti muuttuu vain niin, että hän lopettaa juomisen. Ei viikoksi tai kuukaudeksi vaan kokonaan. Lisäksi hänen on toivuttava, joka tarkoittaa sitä, että tarkoituksella ja johdonmukaisesti työskentelee ajatustensa, asenteidensa sekä toimintansa muuttamiseksi. Se ei siis tapahdu niin, että hän vain menee töihin tai alkaa käydä salilla. Se ei ole toipumista. Yksin tämän tekeminen, etenkin jos ei edes tiedä miten se tehdään, ja miksi sitä tehdään, on mahdotonta. Tässä kohtaa tulee se asia eteen, että hoito pitäisi olla katkon lisäksi jotain muutakin. Jotain sellaista, jossa tiedetään mitä toipuminen on ja miten se tehdään.
No, jos henkilö ei halua lopettaa päihteiden käyttöä ja jatkaa juomista niin silloin ympäristön pitäisi reagoida. Alkoholistihan tietenkin kertoo, että syy juomiseen on se tai tämä ja yleensä puoliso joka aina siitä huomauttelee, koska siltä se hänestä tuntuu. Miksi sille annetaan sellainen painoarvo? Tyyppi on ollut 30 vuotta humalassa ja puhuu paljon muutakin. Tuskin mitään kovin järkevää. Ei tällaisiin keskusteluihin edes pidä lähteä.
Alkoholisti kertoo myös sen, ettei pysty lopettamaan siksi, että on alkoholisti. Se on varmaan hänelle ihan totta, muttei se ole mikään oikeutus sille, että hänen pitäisi saada tuhota lastensa tai vaimonsa/ miehensä elämä. Ihan sama jos henkilöllä on vaikkapa jokin mielenterveyden ongelma. Jos hän kokee, ettei pysty muuttamaan tuhoisia toimintamalleja, jotka ehkä vahingoittavat lapsia, ei hän voi olla vanhempi. Jos toinen vanhempi on terve, niin on hänen ensisijainen tehtävä suojella lapsia. Jos molemmat juovat, homma jää viranomaisille.
Tämä ei tietenkään ole helppoa ja siihen vedoten jäädään usein tuhoutumaan läheisiin suhteisiin alkoholistin kanssa. Se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin vuodesta toiseen alkoholistin vieressä raahaantuminen.
Kaikkein kummallisinta itselleni tässä aiheessa on se, että juuri nämä samat ihmiset, jotka luultavasti eniten ovat jonkun läheisen päihderiippuvuudesta kärsineet, kokevat että alkoholistin hoitaminen on turhaa ja väärin sekä yhteiskunnan rahojen väärinkäyttämistä. Hoidon laadullakaan ei tunnu olevan väliä vaikka hehän ovat asiantuntijoita; tämä ryhmä nimittäin aivan varmasti on koittanut kaikki keinot että alkoholisti lopettaisi juomisen, siinä onnistumatta. Tarkoittaako se sitä, että jollet ole pystynyt hoitamaan läheistäsi, ei se voi onnistua missään muualla? Voiko olla olemassa sellainen keino, joka on jo olemassa ja on auttanut muita, jotka ovat halunneet lopettaa juomisen.
Tässäpä seuraava asia: henkilö, joka ei halua lopettaa juomista, ei lopeta sitä. Ja piste. Siinä aiheessa ei pidä viipyä yhtään kauempaa. Ei pidä alkaa hoitamaan. Silloin pitää irrottaa.
Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää se, että riippuvuus ymmärretään sairaudeksi, johon sairastumista ei voi valita. Se on luokiteltu sairaudeksi, mutta edelleen se on enemmän mielipidekysymys. Tästä johtuen ihmisiä kuolee. Hoitoa saa tehdä miten vaan ja vastuuta tekemisistä tai sanomisista ei päihdetyössä välttämättä ja useinkaan ole. Työtä tehdään mutu tuntumalla. Kaikki hoito ei ole hyvää ja esimerkiksi se, että ollaan jossakin paikassa asustelemassa, käydään salilla ja pidetään yllä vuorokausirytmiä, ei ole riittävää hoitoa. Ei, vaikka sellaistakin tässä maassa paljon on. Sen todistaa kirjoitukseni alussa mainitsemani Pasanen; hän oli 13 vuotta tuollaisessa paikassa, muttei se auttanut hänen päihdeongelmaansa kuin sen aikaa, kun hän siellä oli.
Jos haluaa vähän faktaa tämän sairaudeksi ihan oikeasti myöntämisen tärkeydestä niin tässäpä tilastoa:
Ruotsissa ja Norjassa on lopetettu kinastelu sairauskäsityksestä vaikka sielläkin on varmasti juopoilta osumia tullut. He ovat päättäneet, että jokaista hoidetaan asianmukaisesti ja jokainen ohjataan hoitoon saman linjan mukaisesti. Hoito on sitä, mistä on todistetusti saatu hyviä tuloksia. Tässä tapauksessa minnesota-malliin perustuvaa. Luvut puhuvat sen puolesta, että se on kannattavaa.
Johtuipa alkoholismi mistä vaan, olivatpa kaikki mahdolliset hoidot mielestänne yhtä hyviä ja kannattavia niin eikö voitais mennä järki edellä? Tilasto näyttää, että naapurimaissa on käytössä parempi keino. Eikö voitais tehdä niin kuin ne?
Piripäiväkirja
Piripäiväkirja on luultavasti esitysiltaa seuraavana päivänä ykköspuheenaihe. Ihmisiä kauhistuttaa. Miksi se vetää? Miksei se lopeta ja onpas kauheeta kun äitikin on tommonen ja sitä paitsi onkohan ihan jees tehdä tommosta dokumenttia?
Mua raivostuttaa, mutta ei mistään edellä mainituista syistä. Mua raivostuttaa se, että rankan aiheen alle piiloutui se, mikä olisi pitänyt tulla esiin. Sinne se tärkein juttu vaan luikahti koko kuvausryhmän käsistä. Luultavasti siksi, ettei ollut päihdetyön osaamista. Ei kuvausryhmällä, eikä monella muullakaan? Vai miten on mahdollista, että päähenkilö oli hoidossa, ilmeisesti kuitenkin ihan kohtuullisen ajan, muttei lähtiessään tiennyt edes mikä häntä vaivaa?
Hoitoon hän hakeutui Turun katkaisuhoitoon ja siellä ilmeisesti tapahtui juuri se mitä siellä kuuluikin tapahtua: käyttö katkaistiin. Sieltä henkilö siirtyi Mikkeli-yhteisöön, jossa lähdettiin reippaalla otteella viemään asiaa eteenpäin. Loput lääkitykset ehkä purettiin siellä ja jotain ryhmiäkin pidettiin. Henkilö näytti myös kirjoittaneen ensimmäisen ja toisen askeleen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten niitä askelia purettiin ja miten häntä niiden kirjoittamiseen ohjattiin? Lopputuloksesta päätellen ei mitenkään. Jos ensimmäisen askeleen kirjoittaa niin, että saa siihen rehellistä palautetta, ei voi olla enää epäselvyyttä siitä, miten vakavassa tilanteessa ollaan. Etenkin tarinan henkilön historia oli sitä luokkaa, ettei arvailulle pitäisi olla sijaa.
Kuitenkin tämä ihminen käytti sellaista ”termistöä”, josta pystyi päättelemään, ettei hänellä ollut mitään käsitystä omasta riippuvuudestaan tai siitä mitä se tarkoittaa. Hän esimerkiksi kuvaili itseään entiseksi addiktiksi, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että olisi parantunut parantumattomasta sairaudesta. Lisäksi hän kertoi ohjelman loppupuolella retkahtaneensa kolme kertaa, vaikka todellisuudessa hän retkahti heti hoidon jälkeen. Hän ei vain käsittänyt sitä, ettei sillä ole väliä alkaako käyttämään alkoholia, lääkkeitä vai huumeita. Kyseessä on ekalla kerralla retkahdus ja sen jälkeenhän henkilö jo käytti lääkkeitä. Miksei hänellä ollut näitä tietoja hoidosta huolimatta?
Mikkeli-yhteisö on ollut upea ja hyvää tulosta tekevä hoito. Sekään ei kuitenkaan pysty tekemään joissain viikoissa sitä, mihin tarvittaisiin ainakin vuosi. Tämä ohjelma oli selkeä osoitus siitä. Hoidon pituus taas määräytyy maksavan tahon eli kotikunnan sosiaalitoimen maksuhalusta/kyvystä. Kuten päähenkilö kertoi, hoidon toteuttamisesta vastaavat pitkälti muut asiakkaat. Jos asiakkaiden maksusitoumukset ovat muutaman kuukauden mittaisia, tarkoittaa se sitä, että päihdetyötä tekee henkilö, joka on ollut muutaman viikon selvin päin. Mistä hän voisi tietää miten eletään raittiina? Mistä se toipuminen ja tietoisuus siitä voisi tulla? Menneinä aikoina Mikkelissä vietettiin vuosi joskus toinenkin. Silloin oli jo mahdollista jakaa kokemusta siitä, miltä tuntuu ja miten pystyy elämään ilman päihteitä. Nyt lopputulos oli juuri sitä mitä tällaisella hoidolla aikaan saa; huono.
Miten tytön elämä muuttui hoidon myötä? Ei mitenkään. Hän jatkoi juuri siitä mihin jäi. Itse asiassa jo hoidossa homma lähti puoltamaan metsään. Hoitolaitos ei ole se paikka jossa aloitetaan parisuhde. En tiedä mikä kyseisen hoitolaitoksen linja suhteisiin on, mutta ohjelma osoitti myös sen mihin se johtaa; takaisin käyttämään. Kun henkilö lopettaa päihteiden käytön niin silloin se ainoa tehtävä on keskittyä pelastamaan oma elämänsä. Siinä on riittävästi hommaa. Parisuhde on vaikea laji tasapainoisillekin. Niille, jotka ovat olleet viimeiset vuodet erilaisten kemiallisten yhdistelmien vaikutuksen alaisena, ne eivät sovi ainakaan ekana vuonna. Tunteita tulee ja tunteita menee, toimintaan voi vaikuttaa. Ja toimintaan hoitolaitoksenkin pitäisi puuttua. Ja kohdentaa keskittymään niihin asioihin, jotka on opittava, että selviäisi hengissä.
Ensimmäisenä tietenkin tämä riippuvuus asia ja miten se toimii. Tytöllä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään käsitystä siitäkään, että kannattaisikohan tapailla käyttävää äitiä tai pitäiskös vaihtaa puhelinnumero etteivät vanhat käyttökaverit soittelis. Tyttö vaan ihmetteli, että ”kylläpä vääntää”. No vääntää kai. Kukaan henkilö, joka on riippuvainen jostakin asiasta, ei voi hyvällä menestyksellä jatkaa vanhoja kuvioita.
Tietoisuus vertaisryhmistä taisi olla ainoa asia, joka saattaisi tulevaisuudessa pelastaa tämän tytön hengen.
Jäin miettimään, että ehkä tyttö keskeytti hoidon, koska hän puhui puolen vuoden maksusitoumuksesta, mutta poistui hoidosta samaan vuodenaikaan?
Surullisinta tässä koko episodissa on se, että ihmisten kommenteista päätellen, kukaan ei huomannut mitään ihmeellistä tässä. Ihmiset vaan ihmettelivät, että höh, miksi se jatkoi käyttämistä. Kukaan ei tiedä. Ei edes se tyttö. Jos tyttö olisi saanut kunnollista hoitoa, hän olisi saanut uuden ymmärryksen ja jollei muuta niin nyt hän ainakin tietäisi mitkä ovat ne syyt miksi hän palasi käyttämään. Ja ehkä välttää seuraavalla kerralla nämä karikot.
Näin nopealla vilkaisulla voin kertoa niistä joitakin, jotka siis hoidossa jäivät hoitamatta; suhteet käyttäviin ihmisiin, hoitamaton seksi- tai läheisriippuvuus, liian nopeasti parisuhde ja liian lyhyt hoito, muutto paikkakunnalle jossa ei ollut valmiina riittävän tukevaa verkostoa, ei riittävää kiinnittymistä vertaistukiryhmiin.
Nämä ovat kaikki niitä asioita, joihin sanalla ”hoito” pitäisi päästä käsiksi.
Olisiko Suomen kansa yhtä ymmyrkäisenä jos ohjelma olisi käsitellyt syöpäpotilaan hoitoa? Potilas olisi hakeutunut hoitoon, jossa hänelle ei kerrottaisi edes sitä, mikä häntä vaivaa, mitä sairaus yleensä aiheuttaa tai mikä siihen yleensä auttaa. Henkilö vaan oleskelisi hoitopaikassa ja juttelisi muiden kanssa. Kun hoito päättyisi ja sairaus pahenisi niin ajateltaisiinko niin, että no sitten seuraavalla hoitokerralla menee paremmin? Vaikka hoito olisi se sama? Ehkä joku kysyisi, että miksei sitä voi kerralla hoitaa kuntoon. Edes yrittää.