Vielä kerran….

Suomen kansa on kuin petetty, jätetty ja pahoinpidelty tyttöystävä kun puhutaan alkoholismista ja päihderiippuvuudesta yleensäkin. Eikä ihme. Suomalaiset juopot ovat vuosia terrorisoineet läheisiään ja myös ”kaukaisiaan” jos siihen vain on tullut tilaisuus. Koska sellaisia juopot ovat. Ei siksi, että se olisi ok tai että sitä mitenkään pitäisi hyväksyä, mutta sellaisia ovat henkilöt, jotka ovat sairastuneet päihderiippuvuuteen. He puhuvat yhtä ja tekevät toista.
Päihderiippuvuus on niin yleistä, että ei taida tästä maasta löytyä yhtään ihmistä, jota asia ei olisi jotenkin koskettanut. Vähintään se on ollut sitä, että on ollut huolissaan jonkun päihteiden käytöstä ja enimmillään on vain taivas rajana. Alkoholistien kanssa on yritetty jos mitä ja siinä suomalaiset ovat sisukkaita. On ymmärretty ja annettu mahdollisuuksia, jopa siihen saakka, että itse sairastutaan vieressä läheisriippuvuuteen ja kadotetaan hallinta omaankin elämään ja uhrataan koko elämä.
Yksi traagisimmista tarinoista on Pasasen tarina, joka päättyi niin kuin tragediat päättyvät; hyvistä yrityksistä ja kovista ponnisteluista huolimatta, erittäin huonosti. Aluksi Pasanen terrorisoi perhettään, veti viinaa ja sen päätteeksi ampui neljä poliisia hengiltä. Liisa vaimo oli varmasti saanut osansa, mutta syystä tai toisesta jäi odottelemaan Pasasen paluuta elinkautiselta. Kerrotaan, että Liisa kävi jokaisena viikonloppuna tapaamassa miestään vankilassa. Suhde kesti tuomion ja Liisa teki kovasti hommia miehen vapauden eteen mm. kirjoittamalla presidentille. Pasanen vapautui, muttei päihderiippuvuudestaan. Juominen jatkui Liisan kera. Liisan juominen päättyi siihen, että Pasanen kuristi hänet hengiltä.
Näiden tarinoiden, joista jokaisella on omat osumansa, takia päihderiippuvuudesta ei pystytä puhumaan järkevästi. Omat kokemukset, vihat, kaunat, säälit ja kaipuut nousevat pintaan.
Olen jonkin aikaa yrittänyt eri formaateissa keskustella itselleni hyvin selkeästä ja yksinkertaisesta asiasta, mutta en vain onnistu kertomaan asiaa niin, että tulisin oikein ymmärretyksi.
Olen itse puhunut siitä, että päihderiippuvuus ei ole oma valinta. Sitä ei voi hankkia päätöksellä. Joku voi juoda baarin tyhjäksi kerran viikossa vuoden ajan, muttei sairastu. Toisella taas riippuvuus alkaa kehittyä pari kertaa kuussa tapahtuvan juomisen seurauksena.
Itse puhun siis sairastumisesta. Saamani vastaukset koskevat tekoja, joita henkilö tekee. Esimerkiksi hylkää perheensä tai riehuu humalassa. Minulta kysellään, että miten niin ei ole vastuussa siitä, että juo ja kohtelee kaltoin? Vastaus on, että totta kai on. Mutta tämä ei ole se keskustelu. En puhu siitä Vielä. Puhun siitä kohta.
Yritän yhden kerran vielä: riippuvuus syntyy joillekin ja joillekin ei. Jos et ole riippuvainen, et ole sen nerokkaampi kuin se joka on riippuvainen. Olet onnekkaampi. On suurinta ylimielisyyttä voittaa luonnon lottoarvonnassa terveen paperit, ja kestää alkoholia tulematta riippuvaiseksi, mutta ylenkatsoa niitä, joille ei käy yhtä hyvin. Nyt puhun vain tästä hetkestä, jolloin riippuvuus syntyy. Sitä ei voi valita!
Ja nyt alan puhun siitä, mihin keskustelu aina menee ja miksi se sekaantuu: päihderiippuvaisen toimintaan. Henkilö, jolla on riippuvuus, pelkää eniten maailmassa sitä, että hän menettää päihteet ja tekee kaikkensa saadakseen pitää ne. Mikään, eikä kukaan mene niiden edelle. Ei lapset eikä vaimot, ei kissat, koirat tai kirahvit. Eikä siksi, ettei henkilö välittäisi niistä. Hän ei pysty. Niin kauan kuin jatkaa päihteiden käyttämistä. Alkoholisti muuttuu vain niin, että hän lopettaa juomisen. Ei viikoksi tai kuukaudeksi vaan kokonaan. Lisäksi hänen on toivuttava, joka tarkoittaa sitä, että tarkoituksella ja johdonmukaisesti työskentelee ajatustensa, asenteidensa sekä toimintansa muuttamiseksi. Se ei siis tapahdu niin, että hän vain menee töihin tai alkaa käydä salilla. Se ei ole toipumista. Yksin tämän tekeminen, etenkin jos ei edes tiedä miten se tehdään, ja miksi sitä tehdään, on mahdotonta. Tässä kohtaa tulee se asia eteen, että hoito pitäisi olla katkon lisäksi jotain muutakin. Jotain sellaista, jossa tiedetään mitä toipuminen on ja miten se tehdään.
No, jos henkilö ei halua lopettaa päihteiden käyttöä ja jatkaa juomista niin silloin ympäristön pitäisi reagoida. Alkoholistihan tietenkin kertoo, että syy juomiseen on se tai tämä ja yleensä puoliso joka aina siitä huomauttelee, koska siltä se hänestä tuntuu. Miksi sille annetaan sellainen painoarvo? Tyyppi on ollut 30 vuotta humalassa ja puhuu paljon muutakin. Tuskin mitään kovin järkevää. Ei tällaisiin keskusteluihin edes pidä lähteä.
Alkoholisti kertoo myös sen, ettei pysty lopettamaan siksi, että on alkoholisti. Se on varmaan hänelle ihan totta, muttei se ole mikään oikeutus sille, että hänen pitäisi saada tuhota lastensa tai vaimonsa/ miehensä elämä. Ihan sama jos henkilöllä on vaikkapa jokin mielenterveyden ongelma. Jos hän kokee, ettei pysty muuttamaan tuhoisia toimintamalleja, jotka ehkä vahingoittavat lapsia, ei hän voi olla vanhempi. Jos toinen vanhempi on terve, niin on hänen ensisijainen tehtävä suojella lapsia. Jos molemmat juovat, homma jää viranomaisille.
Tämä ei tietenkään ole helppoa ja siihen vedoten jäädään usein tuhoutumaan läheisiin suhteisiin alkoholistin kanssa. Se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin vuodesta toiseen alkoholistin vieressä raahaantuminen.
Kaikkein kummallisinta itselleni tässä aiheessa on se, että juuri nämä samat ihmiset, jotka luultavasti eniten ovat jonkun läheisen päihderiippuvuudesta kärsineet, kokevat että alkoholistin hoitaminen on turhaa ja väärin sekä yhteiskunnan rahojen väärinkäyttämistä. Hoidon laadullakaan ei tunnu olevan väliä vaikka hehän ovat asiantuntijoita; tämä ryhmä nimittäin aivan varmasti on koittanut kaikki keinot että alkoholisti lopettaisi juomisen, siinä onnistumatta. Tarkoittaako se sitä, että jollet ole pystynyt hoitamaan läheistäsi, ei se voi onnistua missään muualla? Voiko olla olemassa sellainen keino, joka on jo olemassa ja on auttanut muita, jotka ovat halunneet lopettaa juomisen.
Tässäpä seuraava asia: henkilö, joka ei halua lopettaa juomista, ei lopeta sitä. Ja piste. Siinä aiheessa ei pidä viipyä yhtään kauempaa. Ei pidä alkaa hoitamaan. Silloin pitää irrottaa.
Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää se, että riippuvuus ymmärretään sairaudeksi, johon sairastumista ei voi valita. Se on luokiteltu sairaudeksi, mutta edelleen se on enemmän mielipidekysymys. Tästä johtuen ihmisiä kuolee. Hoitoa saa tehdä miten vaan ja vastuuta tekemisistä tai sanomisista ei päihdetyössä välttämättä ja useinkaan ole. Työtä tehdään mutu tuntumalla. Kaikki hoito ei ole hyvää ja esimerkiksi se, että ollaan jossakin paikassa asustelemassa, käydään salilla ja pidetään yllä vuorokausirytmiä, ei ole riittävää hoitoa. Ei, vaikka sellaistakin tässä maassa paljon on. Sen todistaa kirjoitukseni alussa mainitsemani Pasanen; hän oli 13 vuotta tuollaisessa paikassa, muttei se auttanut hänen päihdeongelmaansa kuin sen aikaa, kun hän siellä oli.
Jos haluaa vähän faktaa tämän sairaudeksi ihan oikeasti myöntämisen tärkeydestä niin tässäpä tilastoa:
Ruotsissa ja Norjassa on lopetettu kinastelu sairauskäsityksestä vaikka sielläkin on varmasti juopoilta osumia tullut. He ovat päättäneet, että jokaista hoidetaan asianmukaisesti ja jokainen ohjataan hoitoon saman linjan mukaisesti. Hoito on sitä, mistä on todistetusti saatu hyviä tuloksia. Tässä tapauksessa minnesota-malliin perustuvaa. Luvut puhuvat sen puolesta, että se on kannattavaa.
Johtuipa alkoholismi mistä vaan, olivatpa kaikki mahdolliset hoidot mielestänne yhtä hyviä ja kannattavia niin eikö voitais mennä järki edellä? Tilasto näyttää, että naapurimaissa on käytössä parempi keino. Eikö voitais tehdä niin kuin ne?