Piripäiväkirja on luultavasti esitysiltaa seuraavana päivänä ykköspuheenaihe. Ihmisiä kauhistuttaa. Miksi se vetää? Miksei se lopeta ja onpas kauheeta kun äitikin on tommonen ja sitä paitsi onkohan ihan jees tehdä tommosta dokumenttia?
Mua raivostuttaa, mutta ei mistään edellä mainituista syistä. Mua raivostuttaa se, että rankan aiheen alle piiloutui se, mikä olisi pitänyt tulla esiin. Sinne se tärkein juttu vaan luikahti koko kuvausryhmän käsistä. Luultavasti siksi, ettei ollut päihdetyön osaamista. Ei kuvausryhmällä, eikä monella muullakaan? Vai miten on mahdollista, että päähenkilö oli hoidossa, ilmeisesti kuitenkin ihan kohtuullisen ajan, muttei lähtiessään tiennyt edes mikä häntä vaivaa?
Hoitoon hän hakeutui Turun katkaisuhoitoon ja siellä ilmeisesti tapahtui juuri se mitä siellä kuuluikin tapahtua: käyttö katkaistiin. Sieltä henkilö siirtyi Mikkeli-yhteisöön, jossa lähdettiin reippaalla otteella viemään asiaa eteenpäin. Loput lääkitykset ehkä purettiin siellä ja jotain ryhmiäkin pidettiin. Henkilö näytti myös kirjoittaneen ensimmäisen ja toisen askeleen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten niitä askelia purettiin ja miten häntä niiden kirjoittamiseen ohjattiin? Lopputuloksesta päätellen ei mitenkään. Jos ensimmäisen askeleen kirjoittaa niin, että saa siihen rehellistä palautetta, ei voi olla enää epäselvyyttä siitä, miten vakavassa tilanteessa ollaan. Etenkin tarinan henkilön historia oli sitä luokkaa, ettei arvailulle pitäisi olla sijaa.
Kuitenkin tämä ihminen käytti sellaista ”termistöä”, josta pystyi päättelemään, ettei hänellä ollut mitään käsitystä omasta riippuvuudestaan tai siitä mitä se tarkoittaa. Hän esimerkiksi kuvaili itseään entiseksi addiktiksi, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että olisi parantunut parantumattomasta sairaudesta. Lisäksi hän kertoi ohjelman loppupuolella retkahtaneensa kolme kertaa, vaikka todellisuudessa hän retkahti heti hoidon jälkeen. Hän ei vain käsittänyt sitä, ettei sillä ole väliä alkaako käyttämään alkoholia, lääkkeitä vai huumeita. Kyseessä on ekalla kerralla retkahdus ja sen jälkeenhän henkilö jo käytti lääkkeitä. Miksei hänellä ollut näitä tietoja hoidosta huolimatta?
Mikkeli-yhteisö on ollut upea ja hyvää tulosta tekevä hoito. Sekään ei kuitenkaan pysty tekemään joissain viikoissa sitä, mihin tarvittaisiin ainakin vuosi. Tämä ohjelma oli selkeä osoitus siitä. Hoidon pituus taas määräytyy maksavan tahon eli kotikunnan sosiaalitoimen maksuhalusta/kyvystä. Kuten päähenkilö kertoi, hoidon toteuttamisesta vastaavat pitkälti muut asiakkaat. Jos asiakkaiden maksusitoumukset ovat muutaman kuukauden mittaisia, tarkoittaa se sitä, että päihdetyötä tekee henkilö, joka on ollut muutaman viikon selvin päin. Mistä hän voisi tietää miten eletään raittiina? Mistä se toipuminen ja tietoisuus siitä voisi tulla? Menneinä aikoina Mikkelissä vietettiin vuosi joskus toinenkin. Silloin oli jo mahdollista jakaa kokemusta siitä, miltä tuntuu ja miten pystyy elämään ilman päihteitä. Nyt lopputulos oli juuri sitä mitä tällaisella hoidolla aikaan saa; huono.
Miten tytön elämä muuttui hoidon myötä? Ei mitenkään. Hän jatkoi juuri siitä mihin jäi. Itse asiassa jo hoidossa homma lähti puoltamaan metsään. Hoitolaitos ei ole se paikka jossa aloitetaan parisuhde. En tiedä mikä kyseisen hoitolaitoksen linja suhteisiin on, mutta ohjelma osoitti myös sen mihin se johtaa; takaisin käyttämään. Kun henkilö lopettaa päihteiden käytön niin silloin se ainoa tehtävä on keskittyä pelastamaan oma elämänsä. Siinä on riittävästi hommaa. Parisuhde on vaikea laji tasapainoisillekin. Niille, jotka ovat olleet viimeiset vuodet erilaisten kemiallisten yhdistelmien vaikutuksen alaisena, ne eivät sovi ainakaan ekana vuonna. Tunteita tulee ja tunteita menee, toimintaan voi vaikuttaa. Ja toimintaan hoitolaitoksenkin pitäisi puuttua. Ja kohdentaa keskittymään niihin asioihin, jotka on opittava, että selviäisi hengissä.
Ensimmäisenä tietenkin tämä riippuvuus asia ja miten se toimii. Tytöllä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään käsitystä siitäkään, että kannattaisikohan tapailla käyttävää äitiä tai pitäiskös vaihtaa puhelinnumero etteivät vanhat käyttökaverit soittelis. Tyttö vaan ihmetteli, että ”kylläpä vääntää”. No vääntää kai. Kukaan henkilö, joka on riippuvainen jostakin asiasta, ei voi hyvällä menestyksellä jatkaa vanhoja kuvioita.
Tietoisuus vertaisryhmistä taisi olla ainoa asia, joka saattaisi tulevaisuudessa pelastaa tämän tytön hengen.
Jäin miettimään, että ehkä tyttö keskeytti hoidon, koska hän puhui puolen vuoden maksusitoumuksesta, mutta poistui hoidosta samaan vuodenaikaan?
Surullisinta tässä koko episodissa on se, että ihmisten kommenteista päätellen, kukaan ei huomannut mitään ihmeellistä tässä. Ihmiset vaan ihmettelivät, että höh, miksi se jatkoi käyttämistä. Kukaan ei tiedä. Ei edes se tyttö. Jos tyttö olisi saanut kunnollista hoitoa, hän olisi saanut uuden ymmärryksen ja jollei muuta niin nyt hän ainakin tietäisi mitkä ovat ne syyt miksi hän palasi käyttämään. Ja ehkä välttää seuraavalla kerralla nämä karikot.
Näin nopealla vilkaisulla voin kertoa niistä joitakin, jotka siis hoidossa jäivät hoitamatta; suhteet käyttäviin ihmisiin, hoitamaton seksi- tai läheisriippuvuus, liian nopeasti parisuhde ja liian lyhyt hoito, muutto paikkakunnalle jossa ei ollut valmiina riittävän tukevaa verkostoa, ei riittävää kiinnittymistä vertaistukiryhmiin.
Nämä ovat kaikki niitä asioita, joihin sanalla ”hoito” pitäisi päästä käsiksi.
Olisiko Suomen kansa yhtä ymmyrkäisenä jos ohjelma olisi käsitellyt syöpäpotilaan hoitoa? Potilas olisi hakeutunut hoitoon, jossa hänelle ei kerrottaisi edes sitä, mikä häntä vaivaa, mitä sairaus yleensä aiheuttaa tai mikä siihen yleensä auttaa. Henkilö vaan oleskelisi hoitopaikassa ja juttelisi muiden kanssa. Kun hoito päättyisi ja sairaus pahenisi niin ajateltaisiinko niin, että no sitten seuraavalla hoitokerralla menee paremmin? Vaikka hoito olisi se sama? Ehkä joku kysyisi, että miksei sitä voi kerralla hoitaa kuntoon. Edes yrittää.