Suomi on linjannut päihderiippuvuuden sairaudeksi, joka on päihderiippuvaisen omaa syytä. Riippuvuus ja osoitus heikkoudesta sekä tyhmyydestä, ja se seuraa huonosta vanhemmuudesta. Tästä syystä äitienpäivä on joillekin julma juhla.
Edellä mainittua linjausta ei tietenkään sanota päin naamaa, koska on tärkeämpää esiintyä itse liberaalina ja avarakatseisena ymmärtäjänä. Se osoitetaan teoin. Päihdekuntoutuksiin pääsy on pelleilyä, ja niiden sisältö vittuilua. Jos joku kehtaa valittaa, suu suljetaan sanomalla, että kyseessä on itseaiheutettu sairaus. Sanan ”sairaus” kohdalla tehdään ilmaan heittomerkit ja kysytään, että miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa?
Suomessa päihderiippuvuutta kuuluu hävetä, sillä häpeä on paljon halvempaa, kuin sellaisten sairauksien hoito, joita ei hävetä. Niiden hoitamista laadukkaasti ja tuloksellisesti vaaditaan, eikä kukaan kehtaa kysellä, miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa.
Oman lapsen huumeriippuvuus on niin pelottava asia, että on helpompi ajatella, että se on jonkun syy. Se, että niin voisi käydä kenelle vaan on ihan liian suuri asia käsiteltäväksi. Kivempi ajatella, että niin käy vain sellaisille lapsille, joiden äidit eivät ole riittävän hyviä.
Todellisuudessa niin käy sekä hyvien että huonojen äitien lapsille.
Äitienpäivänä palkitaan kunniamerkein äitejä, jotka ovat olleet vähintäänkin riittävän hyviä. Huumeriippuvaisten äidit eivät ole siinä jonossa. Heidän tiensä kunniamerkkiin on erilainen. Narkomaanin äidin pitää ensin käydä itkemässä Inhimillisessä tekijässä, että saa ihmisten myötätunnon puolelleen, ja sen jälkeen on Punaisessa langassa revittävä koko yksityisyys riekaleiksi. Tämän jälkeen heille voidaan antaa ”paikka muiden äitien joukossa” ja mitali rintaan. Lehtien palstoilla heiltä kysellään, mistä sellainen vahvuus on peräisin, että voi kestää oman lapsen tuhoutumisen.
Äidit miettivät, ettei se ola vahvuutta. Se on vain ainoa vaihtoehto.
Näitä äitejä ei ilmoiteta kunniamerkkiehdokkaaksi ilman julkista ripittäytymistä. Mistä heitä kiiteltäisiin? Ainoastaan siinä tapauksessa, jos äidit suostuvat laahaantumaan lapsen mukana niin, että siinä tuhoutuu myös oma elämä ja uhrauksia tehdessä mahdollistetaan myös lapsen huumeriippuvuuden jatkuminen maksamalla velkoja ja raivaamalla esteitä pois käyttämisen tieltä. Silloin äidit voitaisiin palkita valtavasta äidin rakkaudesta, vaikka oikeasti kyseessä on edellä mainitun lisäksi myös oman riippuvuuden toteuttaminen. Läheis sellaisen.
Jos minä saisin päättää, kenelle annettaisiin kunniamerkkejä, niin antaisin ne äideille, joiden lapset itsessään eivät ole niitä kunniamainintoja ja palkintoja sinänsä. Etsisin sen äidin, jonka lapsi sairastui päihderiippuvuuteen.
Sellaisen, joka rakastaa lastaan niin paljon, että elää jokaisen hetken ilman lastaan, koska se on lapsen etu.
Palkitsisin sen äidin, joka sydän säpäleiksi särkyen sulkee oven huumeriippuvaisen lapsensa edestä eikä tarjoa pienintäkään helpotusta huumeriippuvaisen elämään, koska se vain pitkittää lapsen kärsimystä. Äiti ei avaa ovea, vaikka itse saisi sillä ikävänsä edes hetkeksi pois ja nukuttua yhden yön niin, ettei tarvitsisi odottaa sitä puhelua, jossa kerrotaan, että kaikki on lopullisesti ohi ja että tavarat voi sitten noutaa poliisilaitokselta.
Minä etsisin sellaisen äidin, joka pystyisi ovensa lisäksi sulkemaan lompakkonsa siltä lapseltaan, jonka on ihan itse synnyttänyt. Ja joka pitäisi sekä oven että lompakon kiinni, vaikka naapurit ja koko muukin maailma juuri siksi pitäisi häntä kylmänä kusipäänä ja ehkä juuri siksi lapsen huumeriippuvuuden aiheuttajana. Joka ei tekisi yhtään tekoa, joka pitkittäisi huumeriippuvuutta. Ei tekisi, vaikka se helpottaisi äidin omaa oloa, ja sukulaisetkin ymmärtäisivät äitiä enemmän.
Tämä äiti vastaisi lapsensa pyyntöihin vain tarjoamalla päihdehoitoa, vaikka haluaisi edes hetken leikkiä, että kaikki on hyvin. Äiti ei sortuisi ymmärtämään olosuhteita, joiden takia lapsen täytyykin käyttää, vaikka näin välttyisi edes yhdeltä riidalta. Tämän hän tekisi, vaikka tietää, että aina on olemassa suuri riski, että viimeisen puhelun viimeisiksi sanoiksi sanotaan kamalia asioita.
– Mä vihaan sua vitun ämmä!
Vaikka on todennäköistä, että nämä sanat jäävät ikuisesti päähän kaikumaan eikä omaa lastaan pääse enää koskaan halaamaan, äiti ei tarjoa muuta kuin mahdollisuuden lähteä hoitoon.
Yöllä äiti miettii, saako vielä joskus silittää oman lapsen hiuksia ja rutistaa tämän rintaansa vasten. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat. Jokaisena äitienpäivänä tietää, että elämästä on kulutettu taas yksi vuosi ilman omaa lasta.Sitä ei edes uskalla ajatella, miten asiat ovat vuoden päästä. Ajatteleeko silloin, että nythän asiat olivat vielä hyvin.
Minä haluaisin askarrella sellaisille äideille foliosta ja kreppipaperista prenikan, jotka tekisivät kaiken tuon.
Äitiys ei ole koskaan helppoa, ja äidit ovat ansainneet juhlapäivän. Äitiyteen liittyy aina riittämättömyyden tunteita. Joihinkin äitiyksiin myös turhaa syyllisyyttä ja häpeää, vaikka kauhussakin olisi riittävästi.
Minä palkitsisin sellaiset äidit, joiden äitienpäivä ei siirry iloisina kuvina Facebookiin. Tosin, nämä äidit eivät minun askarteluistani tai edes niistä oikeista kunniamerkeistä välitä. Kunhan saisivat sen lapsensa takaisin. Se riittäisi.
Näiden äitien ikävä on avaruuden kokoinen, mutta silti se mahtuu sieluun.
Todella hyvä ja koskettava kirjoitus.
Oletko ajatellut että yrittäisit saada päivälehtien yleisönosasto-palstoille julkaistuksi tämän.
Mitä enemmän näitä asioita otetaan julkisuudessa esiin, sen parempi, päihdeasioita tuodaan aivan liian vähän esille. Tietysti kyse on ns. marginaaliryhmästä, mutta samalla myös ryhmä joka tuskin omia puoliaan pystyy/jaksaa/osaa pitää.
Ja käyttäjien ja läheisten hoito, no se on ihan omaa luokkaansa.
Tähän on hyvä lisätä myöskin ne äidit,joiden lapsi on henkisesti sairas ilman päihderiippuvuuttakin eikä voi asua kotona.Nekin äidit tuomitaan todella alas ihan sinne alimmaista torakkaakin alemmas.Eihän sellainen ole mikään äiti eikä sellaisella olis ollut oikeutta edes äidiksi tulla,joka lapsensa pois antaa,asumaan muualle apua saamaan.Silti näidenki äitien sydämessä asuu luja rakkaus lastaan kohtaan vaikka syli on tyhjä <3 ja yksi tuoli ruokapöydässä ei ole joka päivä käytössä <3 Ja pelko laitoksen ja taas seuraavan laitoksen,eristämisen,lepositeiden jälkeen,saako lastaan takaisin vai saako pelkän tyhjän kuoren,kaukausuuteen tuijottavine silmineen,jotka ei enää näe mitään kaunista ja joista on usko hyväksyntään,välittämiseen,rakkauteen jne loppunut.
Kiitos kirjoituksestasi. Aina tulee mieleen ”rapajuopon” tai huumeongelmaisen kohdalla, että hänellä on äiti ja/tai isä, jotka kärsivät siinä rinnalla. Usein kärsimys puetaan turhautuneena kiukkuun ja vihaankin mikä lisää ongelmien kerrostumista. Riippuvuuksista tervehtymiseen tarvitaan henkilön oma tahto, mutta ei hän yksin täällä elä eikä jaksa yrittää, on tuettava ja hoidettava myös läheisiä.
Jättebra, Hyvä kannanotto. Kiitos
Tiesithän, että Äitienpäiväkunniamerkin saajaa voi ehdottaa sosiaali- ja terveysministeriön hakuprosessin kautta. Kannatan ajatustasi palkittavista ja toivon, että ehdotuksia STM:lle jätettäisiin.
Hups, tulihan vahingoss kahteen kertaan kommentoitua :).
Hienoa tekstiä. Pysäytit minut ajattelemaan tätäkin asiaa syvemmin. Kiitos ♥.
Löysin sivusi sattumalta. Hienoa tekstiä. Itse en, kahden lapsen äitinä, ole joutunut tällaista oman lapsen riippuvuutta huumeista kokemaan, mutta pystyn kyllä asennoitumaan ajatukseen ”entä jos olisin”. Kaikki myötätuntoni sinulle. Pysäytit minut ajattelemaan asioita syvemmin enkä enää unohda tätä tekstiä koskaan. Minulla on ollut vain tuuria enemmän. Kiitos ♥.
Moi, missä olet? Tulehan pian takaisin 🙂
Loistava kirjoitus!Itse teen juuri sitä tällä hetkellä,että ovi ei aukea eikä lompakkokaan.Eli olen se v:mäinen ämmä.Hyvin harva edes tietää vanhemman lapseni ongelmasta,sillä hän asuu muualla.Muuta ratkaisua asialle en näe.On hyvä,kun joku uskaltaa kirjoittaa asiasta!
Häpeää ja yksinäisyyttä!
Kiitos kirjoituksestasi! Olen työssäni usein kohdannut kaiken tuon mistä kirjoitat. Olen tehnyt työtä alk- ja huumetaerapeuttina n. 21 v, ja olen usein todennut, että riippuvuussairas saa kyllä apua, mutta kuka muistaa omaisia. En ole Suomessa töissä, olen kylläkin kohdannut sairauden jo Suomessa, lapsena. Isäni oli alkoholisti, ja lapsista viisi alkoholisoitui, heistä kolme on kuollut. Olen saanut oppia elämänkokemuksen, työni ja koulutuksieni kautta, että riippuvuudesta toipuminen on usein hyvin intiimisti sidottu häpeän määrään; mitä enemmän häpeää- sitä vaikeampi toipua. Ratkaisu on usein kytkeytynyt kykyyni puhua avoimesti asioista, jotka ovat tuskallisia ja häpeällisiä. Ongelmana on, etten voi puhua siitä mikä painaa, sillä häpeä on niin suuri. ”Olemme yhtä sairaita kuin salaisuutemme”. Toivon sinulle voimia ja jaksamista! Muista; ei ole olemassa toivotonta tapausta!
Huikea teksti. Kosketti myös siksi, että olen itse toipuva addiktiäiti. Mutta kaikki se mitä aiemmin olen omalle äidille ja myös isälleni aiheuttanut. Huhuh. He eivät koskaan kääntäneet selkäänsä ja olemme monesti jälkeenpäin puhuneet, että se olisi voinut olla paras tapa auttaa minua silloin. Siis kääntää selkänsä ja antaa olla. Mutta nykyään äitinä ymmärrän, ettei se välttämättä ole niin helposti tehtävissä.
Moi. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Riippuvuus todellakin on sairaus. Olen sitä joutunut läheltä seuraamaan ja lukenut myös. Luin kerran jonkun aivotutkimusjutun jossa kerrottiin että ymmärtääkseen riippuvuutta voi kuvitella että lupaisi olla syömättä tai nukkumatta loppuikänsä. Siinä kerrottiin että riippuvuus on häiriö samalla aivojen osa-alueella joka on ohjelmoitu säilyttämään ihminen maailmassa: eli se vaisto jolla äiti pelastaa onnettomuudessa ensin lapsensa ja vastaa tämän tarpeisiin, se vaisto jolla tehdään lapsia ja syödään jotta pysytään hengissä. Sen vuoksi riippuvuus on niin voimakasta koska ikään kuin huumeesta/alkoholista/tupakasta tai mistä tahansa ( myös ruoka-ja seksiriippuvuus ) tulee se ruoka, seksi tai pelastettava/hoivattava lapsi. Kun asia joka riippuvuuden takana on korjataan, poistuu riippuvuus psyyken osalta. Sen lisäksi on vielä ns. fyysinen riippuvuus eli vieroitusoireet jotka voivat olla hyvin kivuliaita ja tekevät hyvin sairaaksi jolloin ihminen luonnollisesti tarvitsee kivunlievitystä. Sen takia täysin lääkkeetön vieroitus on epäinhimillistä. Erot kokemuksissa ovat yksilöllisiä. Itse yritin lopettaa tupakoinnin useasti mutta lopulta kun se päätös oli kypsä ja psyykkistä tai sosiaalista tarvetta tupakoinnille ei enää ollut lopetin kuin seinään ja vieroitusoireet olivat siedettävät ( vähän samankaltaiset kuin pms-oireet ja annoin itselleni luvan syödä karkkia ).
Loistava kirjoitus! ! Hyvin osasit kuvailla sitä tunnetta mikä syntyy kun päihderiippuvaisen lapsen äitinä (meillä se on alkoholi) odotat sitä soittoa , ei lapselta vaan jollain muulta. Tai joudut sanomaan ettei rahaa enää tipu eikä kotona asuminen ole enää vaihtoehto. Mä olen itse alkoholistien lapsi jolla on alkoholisti lapsi. Ammatiltani olen mielenterveys ja päihdetyön hoitaja. Mitä paskaa se koulutus on! Missään vaiheessa ei käyty läpi mitä se elämä on, ihan oikeasti. Ja kun käytiin narkomaanien kuntoutus tai päivä klinikka (vai mikä lie nyt olikaan) niin kaikki katsoivat mua kieroon (paitsi se kuntoutuva narklmaani) kun kysyin miltä tuntuu käydä vaikka iltaa istumassa kun muut juovat ja itse on päättänyt ettei. Sitä ei ilmeisesti olisi ollut korrektia kysyä – tosin sain vastauksen ja ja jäin vielä muutenkin juttelemaan kaverin kanssa joka oli iloinen kun joku oli kiinnostunut siitä miten menee. Miksi tässä maassa on ok juosta munasillaan umpikännissä pitkin katua ,mutta kun sama tyyppi sanoo että mulla on alkoholi ongelma niin se on noloa ja silloin saat kaiken paskan niskaan? Kun edes kaikki hoitajat eivät ymmärrä että alkoholiinkin voi jäädä koukkuun ihan siitä ekasta hörpystä. Kun osa hoitajista on sitä mieltä että eivät jaksaisi hoitaa päihde riippuvaista, opiskellessani muutama opiskelu kaveri sanoi että narkkarit ja juopot joutaisivat kuolla ettei menis rahaa siihen hoitamiseen. Että näin. Sitten kun yritin selittää että se on oikeasti sairaus, ei kukaan valitse riippuvuutta että onko muka helppo lopettaa se röökin poltto? Niin vastaus oli että ei ole yhtään sama asia. On. Tälläisiä hoitajia meillä sitten on , myös päihderiippuvaisten hoito paikoissa. Pakko lopettaa, muuten nousee savu päästä. Kiitos sulle hyvistä kirjoituksista. Olen lueskellut pidemmän aikaa niitä.