Päiväkoti HulluKakara

Entäpä jos olisi sellainen lastentarha, jonka nimi olisi vaikkapa HulluKakara. Nimi ei olisi se kummallisin asia tässä päiväkodissa vaan se, että lapset päättäisivät kaikesta. Sen lisäksi, että he valitsisivat mennäänkö hiekkalaatikolle vai kuralätäkköön, he päättäisivät ihan kaikesta muustakin.

Pikku- Niilo päättäisi ettei päiväunia enää nukuta ja että karkkipäivä on joka päivä. Puro-Matti ei tykkäisi Paavosta ja kieltäisi tältä kokonaan päiväkotiin tulemisen. SalamaValtteri taas tekisi päätöksen siitä, että jalkapalloa aletaan pelaamaan autotien varrella ja Mico Ceellä lisäisi siihen, että tien yli mentäessä ei saisi katsoa oikealla tai vasemmalla; pitäisi katsoa vain ylös tai alas. Betra kolme vee haluaa, että pakkasella nuollaan metallia ulkona ja niin tehdään. Tämän seuraksena HulluKakarassa on aina vapaita hoitopaikkoja.

Entä jos vanhemmatkaan eivät kyseenalaistaisi toimintaa vaan itsekin kyselisivät viikonloppuisin elämänohjeita jälkikasvultaan. Jos Amanda haluaa hypätä katolta sateenvarjo kädessään niin annetaan sen hypätä. Koska hän itse niin haluaa. Kyllä nyt totisempaakin sosionomia naurattaa, eihän tällaista voi olla olemassakaan. Paitsi että voi. Suomalaisessa päihdehoidossa on joka päivä lettupäivä, ja vaikka rapatessa roiskuu ja porukkaa kuolee niin mitäpä siitä; he itse haluavat sitä.

Onkohan ihan niin vai pitäisikö esittää parempia kysymyksiä? Jos käy ensin yhdeksän vuotta peruskoulua ja sen jälkeen kolme vuotta lukiota, sen jälkeen menee AMK:n neljäksi vuodeksi ja jatkaa sitten muutaman vuoden vielä yliopistolla, niin eikö taidot pitäisi riittää jo melkein kuulentoon? Ei kai se voi olla niin, että tuollaisen koulutuksen jälkeen pystyy lukemaan kymmenen kirjaa viikossa ja kirjoittaa semmosen raportin että teoriat kaatuu, mutta ei pysty sanomaan päihderiippuvaiselle että ”voi helevetin helevetti, et kai sinä kuvittele, että sinä pystyt aivojen muutoksia parantamaan kirjastossa käymällä tai lenkkeilyä harrastamalla?”.

Tai ei kai tuollaisen koulutuksen jälkeen itse voi enää luulla niin? Tai väittää, että päihderiippuvaiset haluavat kuolla? Jos luulet niin, niin kysyppäs seuraavalta asiakkaaltasi asiaa ja tulet kuulemaan mitä hän haluaa. Hän haluaa, että mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Hän haluaa lopettaa käyttämisen käyttämällä huumeita tai juoda itsensä kohtuukäyttäjäksi. Koska hän on sairas. Mikä sinun selityksesi on, oi korkeasti koulutettu ymmärtäjä?

Jos uskottelet päihderiippuvaiselle, että toimimaton hoito toimii, se on sama kuin työntäisit pikku-Amandan katolta sateenvarjo kädessä ja uskottelisit, että sillä on mahdollista lentää turvallisesti alas. Ei Amandakaan halua kuolla. Hän haluaa lentää.

Suomen päihderiippuvaiset ry esitti vaatimuksen, että päihderiippuvaisia on alettava hoitamaan sellaisilla menetelmillä, jotka toimivat. Sepäs tuntuikin pahalta ja keskustelupalstoilla takerruttiin epäolennaisuuksiin kuten siihen, että ei ole kivaa kun vaaditaan. Asiantuntija kävi teeveessä asti kertomassa jälleen sitä, että tarvitaan paljon erilaisia hoitoja koska ihmiset ovat niin erilaisia. Hän ei ottanut kantaa siihen miksi sitten on vain niitä hoitoja, jotka eivät toimi. Tai ainakaan kunnat eivät toimiviin yleensä maksa. Loppuun hän lisäsi, että lääkkeet eivät pahenna riippuvuutta ja minä mietin kenelle tuo työskentelee ja että suuttuisivatko ihmiset yhtä paljon jos esittäisin vaatimuksen, että päihderiippuvaisia on alettava hoitamaan vielä huonommin? Sitten tajusin, ettei huonompaa hoitomuotoa enää ole ja joskus hoitamattomuuskin on parempi vaihtoehto kuin nykyiset hoidot. Ainakin mitä tulee korvaushoitoon.

Asiantuntijoiden on kuitenkin helppo hymyillä, heillä on koko Suomen juopot ja nistit puoltamassa heidän käsitystään. He jakavat nisteille huumeita hoitona ja muka opettavat juopoista salonkikelpoisia. Ne, jotka ovat onnistuneet toipumaan päihderiippuvuudesta näkevät kirkkaasti hulluuden, mutta heitä ei kuunnella eikä heitä ainakaan haluta lisää. Ei haluta lisää ihmisiä kertomaan, että ihan samalla tavalla kuin Hullukakaran hoidokit, päihderiippuvaiset eivät tarvitse myötäilyä. Hullukakarassa tarvitaan rajat ja päihdehoidossa myös. Olen nähnyt miten ahdistunut ja levoton lapsi herää lapsuuteensa saadessaan rajat, jotka pitävät. Niiden sisällä on hyvä ja turvallinen heittää kuperkeikkaa.

Rajat tarkoittavat myös sitä, että puhutaan totta. Olen nähnyt mitä totuus tekee päihderiippuvaiselle. Tiedän yhden paikan, jossa hoidetaan päihderiippuvuutta ja siellä puhutaan myös totta. Yhtenä päivänä sinne saapui eräs Mikko, jolla ikää oli vasta parikymmentä vuotta, mutta puuhakkaana miehenä oli saanut paljon aikaan. Viime vuosina hommat oli olleet mollivoittoisia. Juuri niin kuin on jokaisella, joka on sairastunut päihderiippuvuuteen.

Pahimmat osumat oli ottanut perhe, jolta ensin oli alkanut kadota rahaa ja tilalle ilmaantua erilaisia selityksiä. Siskon säästöpossu oli hajonnut viikoittain ja äidin korut löytyivät kerrankin kanista. Mikkoa oli harmittanut erityisesti se, että häntä epäiltiin ja syytettiin, joka oli lopulta johtanut siihen, että hän olikin ottanut isän auton ja ajanut sen lunastukseen. Turhaahan oli edes yrittää olla kunnolla kun aina epäiltiin.Sitä paitsi isä oli natsi, joka kyllä jaksoi muistuttaa autojupakasta. Jos sitä nyt kerran vai oliko se kolme kertaa lainaa autoa joka menee rikki, niin kuinka kauan siitä pitää kärsiä.

Mikko oli harkinnut ripottelisiko tuhkaa päällensä ja naulitsisi itsensä ristiin, riittäisikö se vaativille vanhemmille joiden takia hän oli sitä paitsi joutunut varastamaan kavereiltaan huumeita ja rahaa, koska äiti ei enää antanut rahaa. Kavereille hän ei ollut jäänyt kiinni, tai ei ainakaan myöntänyt niille mitään. Kerran Mikko otti vähän paljon huumeita myyntiin, mutta vetikin ne kaikki itse koska muilla ei ollut rahaa. Hänelläkään ei ollut, mikä taas oli jälleen äidin syy, mutta häneltä sitä kuitenkin oli alettu vaatimaan koska hän oli huumeita velaksi ostanut. Mikko oli syyttänyt erästä Oskaria rotaksi ja väittänyt, että tämä oli varastanut huumeet Mikolta. Tästä syystä Oskari oli tapettu, mutta olisi se kai kuollut jossain vaiheessa muutenkin, Mikko tiesi ja sanoi ettei ala itseään sen asian takia ruoskimaan.

Muutakin harmia oli aiheutunut. Yhdelle poliisille oli tarttunut Mikon ruiskusta c-hepatiitti kun se oli kaivellut Mikon taskuja. Eli se oli sen syy. Kyllä sen olisi pitänyt tietää, että ei Mikko välttämättä puhu totta kysyttäessä ja uskoa kun Mikko sanoi että on kaikkeen syytön. Yhteiskunta oli vanhempien ohella sponsoroinut Mikkoa toimeentulotuen muodossa ja oli sossusta annettu pari kämppääkin vaikkei olisi kannattanut. Mikollehan ne jäivät maksettavaksi ne vuokrarästit ja luottotiedotkin olivat huonossa hapessa. Sitä paitsi se, että asunnoilla oli rampannut yötäpäivää pomminpurkajan näköisiä henkilöitä, jotka olivat väännelleet naapureiden kellarikomerot, ei ollut Mikon syy vaan sossun. Mitäs antoi sellaisen kämpän, jossa ikkunat oli etelään päin. Mikko olisi halunnut katsella länteen.

Montaa muutakin oli herralle sattunut ja tapahtunut ja mielipahaa kertynyt niin, että tarvetta huvittelulle jo olikin. Mikko kysyikin jo ensimmäisenä hoitopäivänään, että millonkas lähdetään Särkänniemeen, niin kuin oli aiemmista hoitolaitoksista lähdetty? Mikolle esitettiin vastakysymys, että voisikos nuo edellä mainitut tapahtumat mitenkään liittyä sinun päihteiden käyttöön, johon Mikko vastasi, että eivät voi. Ne liittyvät siihen, että kaikki muut ovat täysiä idiootteja.

Sitten Mikko veti kengät jalkaansa ja ilmoitti menevänsä ensimmäisenä Särkänniemessä possujunaan ja sitten Hurrikaaniin. Mikkoa kehotettiin ottamaan kengät jalasta ja istumaan alas. Sitten hänelle sanottiin, että älä Mikko puhu paskaa. Mikolle tuli paha mieli. Ei aiemmissa hoitopaikoissa ollut puhuttu ikävistä asioista. Teki mieli haukkua koko perhe, joka oli hänet tällaiseen paikkaan pakottanut ja olivatpa vielä itse maksaneet hoidon, vaikka Mikolle olisi kelvannut sekin hoito jota kunnalta sai. Siellä olisi saanut olla rauhassa kuukauden ja käydä vaikka viikonloppuisin kaljalla. Siellä sentään ymmärrettiin Mikkoa ja kysyttiin häneltä, mitä hän halusi. Ei hän siellä ollut lopettanut käyttämistä, mutta päihdeterapeutti olikin sanonut, ettei se ole välttämättä kaikkien tavoite ja ettei Mikko ehkä ole valmis vielä.

Mikkoa raivostutti, että perhe kutsuttiin paikalle. Perhe kertoi, että oli käsittänyt sen ettei noin suurta kusipäisyyttä voisi hoitaa kalastelemalla ja oli siksi hankkinut Mikon juuri tähän hoitopaikkaan. Sitä perhe ei enää osannut kertoa miksi se maksoi tuollaiselle henkilölle hoidon. Mikon käytöksen jälkeen se tuntui järjettömältä. Heille kerrottiin miksi Mikko oli muuttunut hymypojasta murisevaksi paviaaniksi, joka näytti tuhoavan kaiken. Heille myös kerrottiin, että nyt oli tullut kaikkien aika puhua totta. Eikä vain keskenään vaan suoraan Mikolle.

Äiti itki ja pelkäsi ettei se vaan riemastuisi ja lähtisi käyttämään. Olihan se nyt ensimmäistä kertaa ollut kaksi viikkoa selvin päin. – Jos vaan kehuttais ja annettais menneitten olla, isäkin koitti. Nähdessään terapeutin ilmeen, isä totesi että te ette tiedä mimmonen se voi olla.

Ja niin istuttiin alas ja puhuttiin totta. Tai Mikko ei puhunut. Hän istui ja kuunteli ensimmäistä kertaa. Äiti kertoi millaista oli odottaa sitä puhelua, joka toisi tiedon siitä ettei toivoa enää ole. Millaista oli joutua suunnittelemaan oman lapsen hautajaisia ja pelätä tulevansa hulluksi. Isä oikaisi Mikon käsitystä siitä, että auto oli oikeasti ajettu romuksi yhdeksän kertaa ja talo kiinnitetty Mikon velkojen takia. Se, että isä oli muuttunut harmaaksi johtui siitä, että hän oli tajunnut epäonnistuneensa vanhempana täysin.

Pikkusisko itki. Mikko istui ja katsoi. Viimein sisko sai sanottua, ettei ole kivaa kun veli on niin pelottava. Sitten tilaisuus päättyi ja Mikko poistui ovesta. Perhe jäi istumaan hämmentyneenä. Taakka oli kuitenkin keventynyt ja sanomattomat asiat ääneen puhuttu.

Illan Mikko oli hiljaa. Hän mietti.

Seuraavana päivänä Mikko tapasi taas perheensä ja hän kertoi mitä oli eilen kuullut. Hän kuvasi äidin pelkoa ja kertoi, että äiti oli maailman paras ja sen lisäksi rakas. Isä oli reilu ja oikeudenmukainen, Mikko oli kuullut isän tuskan. – Siskoa itketti niin paljon. Rakas sisko, Mikko sanoi ja halasi siskoaan.

Jossakin näillä tietämin tapahtui se ihme. Kun Mikko nousi tuolista hän ei ollut se eilinen Mikko. Tällä Mikolla oli syttynyt valo silmiin. Aiemmin oli näyttänyt melkein siltä, että sielu olisi puuttunut. Nyt se selkeästi oli paikalla.

Miten Mikolle käy myöhemmin? En tiedä. Mikään ei kuitenkaan koskaan ole niin kuin ennen. Perhe ei koskaan enää luule olevansa syyllinen Mikon puuhiin tai mahdollista jos hän palaa käyttämään. Mikko ei enää koskaan oikeasti pysty kuvittelemaan, että syy löytyisi muualta kuin peilistä ja siitä, että hän on päihderiippuvainen.

Minun mielestä tässä olisi se päihdehoidon tavoite? Ja tähän päästiin muutamassa viikossa. Tehkää sama perässä jos pystytte! Jos ette, niin menkää HulluKakaraan töihin.

Jos jäit miettimään mistä hoitolaitoksesta puhun niin tässä tulee vihje:

Paikan nimi alkaa ärrällä ja päättyy iihin, eikä siinä välissä lue Järvenpään sosiaalisairaala.