Henkilö, jolle on syntynyt huume- tai muu päihderiippuvuus, ei lopeta käyttämistä, ellei hän itse halua. Eikä usein silloinkaan, koska se ei ole kovin kivaa. Kun lopettaa huumeiden käytön alkaa tuntumaan pahalta ja tekee mieli kavuta narun jatkoksi jo ihan senkin vuoksi. Saatikka sen, että pikkuhiljaa alkaa tulemaan esiin se, että elämä on valunut sormien välistä hukkaan ja usein myös on tullut ”tohellettua” sen verran, että heräävä omatunto soimaa. Voi olla jopa tulossa vankeusrangaistus tai ainakin turpaan, joiltain joille on jäänyt velkaa. Usein on siis helpompaa jatkaa päivästä toiseen käyttämistä, mikä nykyään onkin helppoa, koska huumeet saa yhteiskunnalta nimellä korvaushoito.
On toisenkinlaisiakin ”allikoita” joihin ”ojista” kaatua. Niitä ei usein tule ajatelleeksi ja niitä ei huomata, eikä edes oikeasti tunnusteta niiden olemassaoloa. Lisäksi niistä on niin vaikea puhua, koska tarkoitusperät ovat niin hyvät, puhtaat ja asia niin henkilökohtainen.
Kutsuttakoon näitä ”allikoita” tässä nyt ”kuoliaaksi ymmärtäjiksi”. Tähän porukkaan menevät yleensä päihderiippuvaisen isät, äidit ja muut sukulaiset. Aika harva ammatti-ihminenkään jää tämän ryhmän ulkopuolelle. Ja ihan oikeasti, kaikki tarkoittavat vain hyvää.
Äidit ovat kauhuissaan. Satoja valvottuja öitä ja SEN puhelinsoiton odottelua, että nyt se lapsi, tässä perheessä nimeltään Rami, on sitten kuollut. Äiti miettii etukäteen hautajaiset ja sen miten sitten selviäisi. Tietenkin. Oman lapsen huumeiden käyttö on toisiksi pahinta mitä äidille voi käydä. Siitä pahempaa on vain se lopullinen. Kuolema. Silloin viedään se viimeinenkin kipinä, se toivo, että tämä päättyisikin hyvin. Äiti takertuu siihen, koska muitakaan oljenkorsia ei tarjolla ole. Elämä pyörii sen ympärillä, mitä käyttävä Rami, joka ehkä on jo aikuinen, tekee tai on tekemättä. Jos ei siitä kuulu mitään niin kauhu kuristaa sydäntä, että nytkö se tapahtuu? Entä jos se katoaa? Entä jos se jää niin kateisiin, ettei koskaan saada selville sitä mitä sille kävi ja mihin se on mennyt, jäänyt tai viety. Jos joku tappaa sen? Jos huumeet tappaa sen? Kaikki se mitä Ramille tapahtuu, mistä äiti tietää, tuntuu äidin kehossa fyysisenä kipuna. Eikä äidillä ole turvanaan huumeita tai muutakaan puudutusainetta.
Tässä maisemassa elämä ei ole elämää. Se on odotushuone, jossa odotetaan sitä ihmettä tapahtuvaksi, joka joillekin tapahtuu; heidän lapsena lopettaa käyttämisen ja alkaa elämään.
Silloin päästään toiseen tilaan, jossa on ehkä vähän kirkkaammat valot ja toivoa, mutta pelko on ikuinen; entä jos se retkahtaa. Tai onko se jo retkahtanut. Kuinka moni kovia huumeita vuosia käyttänyt ihan oikeasti pystyy lopettamaan lopullisesti? Paitsi niin, että kuolee. Valitettavasti se joukko on todella pieni. Yrittäjiä on katkaisuhoidot täynnä, mutta onnistujia vain muutamia.
Tämän kaiken keskellä perhe yrittää selvitä. Päivästä toiseen. Kun Rami ilmestyy yöllä ovelle yösijaa varten, hänet päästetään sisälle: saadaanpa edes yksi yö nukkua niin, että tiedetään missä se on. Siellä se nukkuu kolme päivää univelkojaan pois, sitten syö jääkaapin tyhjäksi ja vetää äidin pesemät vaatteet niskaan.
– Tarttis rahaa, se sanoo. Äiti huokaisee ja antaa. Muuten Rami suuttuu ja lähtee vihaisena ovesta. Mitä jos tämä on viimeinen kerta kun nähdään? Jos vikat sanat onkin” haista vittu vitun ämmä!”.
Ja sitten sitä samaa uudestaan ja uudestaan.
Joskus se soittaa ja itkee.
– Nyt ammutaan polvilumpiot, jollei saa rahaa ja tapetaan muutenkin.
Ja että se lopettaa kyllä, kunhan nyt nämä velat maksetaan.
Mutta ei Rami lopeta vaan pöllii vielä pihasta ruohonleikkurin ja pikkusiskon skootterin ja myy ne. Omasta lapsesta ei voi tehdä rikosilmoitusta. Sehän joutuisi siitä ongelmiin. Se joutuisi ottamaan teoistaan vastuun. Eihän Rami semmosta kestä, kun sillä on muutenkin niin vaikeaa!
Ei Ramilla ole vaikeaa. Rami käyttää ja on vapaa kuin taivaan lintunen, ei vastuuta ja huumeongelmaksi hän tunnistaa vain sen, että joskus huumeet ovat loppu. Silloin Ramia itkettää.
Perhe pohtii mikä meni pieleen? Mitä olisi pitänyt tehdä enemmän tai vähemmän, ettei siitä olis tullut narkomaania? Syyllisyys syö elävältä. Ja häpeä.
-Kaikkihan sen tietää, että vain huonojen perheiden lapsista tulee nistejä, isäkin sanoo ja häpeää kun naapurit tervehtivät pihalla.
Vuodet vierivät ja autetaan ja autetaan, vaikkei siitä näytä olevan juurikaan hyötyä. Vai oliko se viime kerralla vähän vähemmän sekaisin? Ehkä se on merkki siitä, että se kohta lopettaa? Kunhan ei suututeta sitä, koska silloin se ei ainakaan lopeta.
Rami oppii kyllä nopeasti sen, mistä narusta vedellä. Kyseessä ei ole enää se kullannuppu, joka toi hymypoikapatsaan kotiin. Kyseessä on henkilö, joka on vuorokaudet ympäri erilaisten aineiden vaikutuksen alaisena ja tarvitsee niitä aina lisää. Aineet menevät perheen ja kaiken edelle. Se on valitettava totuus. Ja käyttäjä vie perheeltä kaiken sen minkä hänen annetaan viedä ja vähän päällekin. Kyseessä on eri henkilö kuin se, jonka perhe tuntee. Tämä Rami ajelee varastetuilla autoilla ja suurin osa sen kavereista on ollut joko Poliisi-tv:ssä tai Alibin kannessa. Nykyään Rami on semmonen.
Vaikka talo on jo kiinnitetty ja kaikki päin helvettiä, perhe jatkaa käyttäjän auttamista. Koska pelkää, että se kuolee. Todellisuudessa on aivan sama mitä perhe tekee, se ei vaikuta siihen kuoleeko Rami. Ainoa joka hänet voi kuolemalta pelastaa on hän itse.
Perhe kuitenkin vaikuttaa siihen, että Rami ei lopeta käyttämistä. Häntä jeesataan sen verran, että hän jaksaa jatkaa. Velat maksamalla mahdollistetaan se, että kamaa saadaan lisää. Kun on tieto siitä, että aina on paikka jonne mennä ja painaa pää, on mukavampaa. Ja kun on mukavaa, ei ole mitään syytä lopettaa. Se on vähän niin kuin ostaisi lipun Linnanmäen laitteisiin ja sitten sanoisi, että ”vaikka sulla on toi lippu niin älä vaan mee niihin laitteisiin vaikka niissä onkin tosi kivaa”.
Entä jos perhe sanoisikin, että rakkautta kyllä piisaa ikuisesti ja jeesiäkin tulee, mutta vasta sitten kun olet lopettanut käyttämisen? Siitä Rami kyllä suuttuisi. Huutaisi ja uhkailisi. Ja käyttäisi huumeita. Eli tekisi ihan sitä samaa kuin aiemminkin. Ehkä se käyttäminen kuitenkin olisi vähän vähemmän hauskaa. Rami varmasti kokisi pettymyksen tunteita kävellessään yöllä vesisateessa ja soittaessaan äidille huomaisi, ”että se vitun huora on laittanut puhelimen äänettömälle”. Vaikka Rami saattaisi kuolla. Tai ainakin kastua siellä vesisateessa. Ramia vituttaisi sekin, ettei iskä antaisi rahaa. Millä hän nyt ostaisi huumeita? Haluavatko ne vitun vanhemmat, että Rami joutuisi oikein vankilaan? Sitäkö tässä haetaan, pohtisi Rami?
Yleensä kuvioissa on vielä joku ammattiymmärtäjä, koska jostain ihmeen syystä nykyään hoidetaan ihmisiä, jotka käyttävät ja haluavat käyttää huumeita. Niiden kanssa taas ollaan ihmeissään, jotka haluavat lopettaa huumeiden käytön kokonaan. Lääkärit ovat jopa aika varmoja siitä, ettei käyttämisen lopettaminen edes ole mahdollista. Paitsi niin, että käyttää hänen antamaa lääkettä, eli subua ja jonkin verran pameja.
Käyttävä käy usein joissain klinikalla juttelemassa jonkun työntekijän kanssa. Ja tietenkin uusimassa reseptit. Käyttäjä ehkä kertoo miten mulkkuja vanhemmat ovat kun hylkäävät oman lapsensa ja työntekijä, olkoon nyt vaikka Pirkko, nyökkäilee. Hän pohtii pitäisikö järjestää oikein verkostokokous, johon kutsuttaisiin Ramin vanhemmat ja muutama sosiaalityöntekijä ja pohdittaisiin, miten parhaiten tuettaisiin tätä käyttäjää jaksamaan. Eivätkö Ramin vanhemmat ymmärrä, että Rami tarvitsee nyt kaiken tuen ja hyvän verkoston ympärilleen? Pirkko sadattelee mielessään.
Miksi Ramia pitäisi tukea jaksamaan ja mitä? Käyttämistä. Miksei sanota siellä klinikallakin sille Ramille, että tule kun haluat lopettaa niin sitten tuetaan; käyttää osaat ihan itsekin.
Mutta ei. Jeesaillaan ja lohdutetaan ja pidetään yllä harhaa kohtuukäytöstä. Pirkko tekee taulukkoa kuinka hienosti Ramilla on mennyt, vaikka se joka päivä vetääkin subuja niin tällä viikolla se ei ole vetänyt ollenkaan piriä. HYYYVÄ HYYVÄ. Paijataan, niin käyttäjä jaksaa jatkaa käyttämistä.
Kunnes kuolee.
Kaikilla on paha mieli, mutta voidaan lohduttautua sillä, että tehtiin kaikkemme ja valvottiin kymmenen vuotta melkein joka yö.
Entä jos ette olisi tehneet ihan niin paljoa vaan lopettaneet ymmärtämisen ja hoivaamisen sekä mahdollistamisen ja alkaneet puhua totta?
Kun Rami soittaa äidille ja kertoo kuinka hirveää on ja kun ei ole rahaakaan ja kaikki ovat ihan mulkkuja ja sossukin velkaa eikä edes asuntoa, voisi äiti vastata vaikka näin:
– Kuuleppas Rami, sinä olet nyt 44-vuotias mies, joka on rallattanut pystyyn jokaisen asunnon, jonka olet saanut. Itse. Olet myynyt sieltä huumeita ja kieltäytynyt lopettamasta käyttämisen vaikka sinulle on sitä ehdotettu. KAIKKI sinun ongelmasi, RAMI- KULTA, johtuvat huumeiden käytöstä. Jos haluat olla osa perhettämme ja saada apua: lopeta huumeiden käyttö!
Ja sitten puhelin kiinni.
Voi olla, että Rami silti kuolisi, mutta näin hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet päästä edes jonkinlaisiin tekemisiin todellisuuden ja totuuden kanssa. Ja se on tärkeää. Ilman sitä, että narkomaani saa kiinni totuudesta, mahdollisuudet raitistua ovat olemattomat.
Ja hautajaisissa ei tarvitsisi olla yhtään sen syyllisempi olo: vaikka Rami olisikin huutanut puhelimessa, että huumeiden käyttö on äidin vittumaisuuden syytä, äiti tietäisi ettei se olisi totta. Sillä jos äidillä olisi ollut niin suuri valta Ramiin, että hän olisi pystynyt aiheuttamaan tämän huumeiden käytön, olisi hänellä myös ollut valta lopettaa Ramin käyttäminen.
Käyttäjästä ”irtisanoutuminen” on hirvittävän vaikeaa. On helpompaa olla mukana siinä sekasorrossa ja kuvitelmassa, että jotenkin auttaisi. Siinä vieressä sairastuu nopeasti koko perhe. Yhden henkilön tuhoutumisen sijasta tuhoutuvat kaikki lähellä olijat, tavalla tai toisella.
Äitinä oman lapsen sulkeminen pois elämästään on lähes mahdotonta, muttei täysin. Syyllisyys ja häpeä kavereinaan saa kuljeksia pitkän matkaa. Mitä muutkin ihmiset ajattelevat kun se hylkää oman lapsensa? Miksei se käske sen lopettaa käyttämistä? Niin ne muut varmaan ajattelevatkin, muttei sillä ole mitään väliä.
Väliä on sillä, että on alettava elämään uudestaan. Sen jälkeen kun saa tiedon oman lapsen huumeiden käytöstä ja paljastuu, ettei se lopu ja ettei kyseessä ollut mikään yhden kerran kannabiskokeilu, maailma loppuu. Joillain äideillä siis. Toisilla äideillä alkaa tila, jossa kielletään todellisuus, koska tilanne on yksi maailman vaikeimmista. Totuus on niin tuskallinen ja pelottava, ettei sitä päinkään uskalla katsoa.
Kun on elänyt vuoden tai kaksi täysin zombina tämän todellisuuden kanssa, tulee päivä, jolloin oma elämä on otettava takaisin. Riippumatta siitä mitä Rami tekee tai on tekemättä. Se, että kaikki muutkin tuhoutuvat raahautuessaan Ramin perässä ei auta Ramia lopettamaan.
Niin hirvittävää kuin se onkin, niin siihenkin tottuu. Samoin kuin tottuu elämään sodan keskellä.
Täytyy vain toivoa, ettei Pirkko lohduta Ramia liikaa tai ettei Rami päädy suositeltuun korvaushoitoon. Täytyy toivoa Ramille niin paljon vastoinkäymisiä, että se haluaa muutosta ja lopettaa käyttämisen.
En tiedä saako tästä maasta enää juurikaan sellaista hoitoa, jossa ollaan käyttämättä, mutta toivon niin. Ja jos voisin toivoa lisää, toivoisin, että Pirkko ja muut suuntaisivat energiansa, aikansa ja ammattitaitonsa vanhempiin, jotka ovat niitä, jotka yleensä tarvitsevat ja haluavat apua. Ramilla on päällään kemiallinen toppatakki, hän ei apua tarvitse eikä edes sen takin vuoksi kykene ottamaan sitä vastaan.
Eräänä päivänä Rami voi olla taas se ”oikea Rami”. Sitä ennen Ramin on saatava sellaista apua, jota annetaan niille, jotka eivät halua enää käyttää huumeita. Silloin äiti voi avata ovensa pojalleen pelkäämättä, että taas pöllitään tauluteevee kun selkänsä kääntää. Silloin olisi hyvä, että äitikin olisi kunnossa ja elänyt elämäänsä eteenpäin. Se olisi hyvä joka tapauksessa, kävisi Ramille sitten niin tai näin.
Vain yksi elämä- se kantsii käyttää viisaasti!
Wau, mahtavaa tekstiä. Luin ääneen tekstin äidilleni ja hänelle tuli tippa linssiin vahvasta samaistumisesta. Olen siis toipuva narkomaani. Hienoa tekstiä. Ja olen (entisenä korvaushoitolaisena) hyvin vahvasti sitä mieltä että täys raittius on narkomaanille ainoa tapa elää tasapainosta ja hyvää elämää. Korvaushoito on vain hetkellistä tasapainon saavuttamista, mutta sisäinen onni voi vasta kokea kun on kokonaan huumetta, ja tekee päivittäistä itsehoito työtä itseensä kanssa. Mut se on vain mun mielipide, ja mun kokemus.
todrlla hyvä kirjoitus.Luulen ett moni muu äiti tunnistaa myös itsellään saman kaltaisia tuntemuksia.Olen itse myös kokenut saman kaltaisia asioita kuin kirjoittaja.hyvä kirjoitus!!!
Mistä päättelet, että vihaan päihdeongelmaisia? Siitäkö, että viitsin kirjoittaa heidän hoitonsa puolesta ja vaatia sille laatua ja tuloksia. Vai siitä, että toivoisin mahdollistamisen kautta huumeidenkäytön loppumista nopeammin ja kuolemien vähenemistä. En vihaa päihdeongelmaisia, päinvastoin. Ja kyllä, niin kauan kun Rami vetää ei apua tipu, mutta jos Rami haluaa lopettaa apua ilmenee ja paljon.
Ja pakko vielä sanoa, että minäkin tunnen aika monta ihmistä, jotka ovat selviytyneet tähän normaaliin elämiseen korvaushoidon kautta. osa heistä tosin on vieläkin hoidossa, mutta ottavat hoidon tosissaan (eivät myy nappejansa tai oheiskäytä). Luen myös itseni tähän ryhmään.
Minkähänlainen sossu susta valmistuu?
Aiotko tukea siis jollainlailla vain nistien perheitä vai kenties vain niitä perheitä, jotka ymmärtävät rakkaan Raminsa heivata hevonkuuseen?
Selvää on ainakin se, ettei yhdenkään Ramin kannata sulta tulla apua pyytämään.
Herra varjele minua tämänkaltaisilta sossuilta ja elämän tosiasioiden tietäjiltä, jotka luulevat absoluuttisen totuuden löytyvän heidän päästänsä.
Miksi edes olet sosialialalla? Sinähän vihaat kaikenlaisia päihdeongelmaisia.
Voimia oikein paljon, olet maailman vaikeimmassa tehtävässä. Toivotaan, että teillä kaikki päättyy hyvin. Ja sitä odotellessa muista pitää itsestäsi oikein hyvää huolta <3
Loistava kirjoitus. Kuin olisin itse, narkomaanin äiti, kirjoittanut tämän! Kiitos!
Mun on pakko kommentoida vielä: Mieheni ei siis ollut missään virallisessa korvaushoidossa, vaan osti subunsa muuta kautta. Ihan sen takia, että virallisen korvaushoidon kanssa ihminen vammautetaan sosiaalisesti täysin: ainakin tuolloin olisi pitänyt olla joka ikinen päivä aamu yhdeksään mennessä hakemassa sitä päivän nappia terveyskeskuksesta tms. paikasta. Miten ihmeessä ihminen, joka kävi toisen kaupungin puolella opiskelemassa olisi mitenkään voinut tuota toteuttaa? Ja se opiskelu taas oli asia, joka piti kiinni normaalissa elämässä.
Toinen asia mikä helpotti oli viimeinen vankilatuomio, jonka mies lusi päihteettömällä osastolla. Eli puoli vuotta oli ympäristössä, jossa kaikki tahot tukivat päihteettömyyteen. Toki sielläkin jotkut sekoili välillä, enkä ollut miestäni vahtimassa, joten en tiedä miten hyvin kaikki meni, mutta selvänä ( ja lihaksikkaana, kiitos pitkien tylsien päivien salilla) mies sieltä palasi.
Mä muuten kyllä tiedän useampiakin itse itsensä vierottaneita nistejä, nyt lähemmäs nelikymppisiä ihmisiä. Kaikille näille yhteistä on se, että todellakaan virallinen hoitopolitiikka ei ole näille ihmisille pystynyt antamaan yhtään mitään. Itse se tie on kuljettu, ja sen myötä siitä ei ole mitään tilastollisia merkintöjä. Syynä on ollut juuri tuo yllä mainittu: jos haluaa alkaa rakentaa tervettä elämää kenties jo 10-15 päihdevuoden jälkeen, se ei tapahdu siten, että hoitava taho sanoo että ikinä enää et sitten saa vetää yhtään mitään. Se tie on hidas ja siinä mennään välillä takapakkia. Siinä rakennetaan pikkuhiljaa sitä normaalia elämää, hankitaan se työ- tai opiskelupaikka, ja rytmiä elämään. Sitten kun on jotain pientä minkä varassa olla, niistä päihteistä on helpompaa alkaa pyristellä eroon. Paitsi että kun se hoito on ( ainakin oli silloin kun itse olisimme sitä tarvinneet) sosiaalisesti täysin rampauttavaa ja normaalin elämän estävää, moni valitsee sen itselääkinnän tien.
Itse en kokemusteni perusteella näe, että päihderiippuvuudesta ei voisi kukaan ikinä kuntoutua sellaiseen kuntoon, että esim. saunakaljojen juominen ei onnistuisi. Ei muutenkaan päihderiippuvainen ole riippuvainen kaikkiin päihteisiin, ei mieheni ole ikinä kärsinyt alkoholismista, ja tiedän monia vastaavia entisiä narkomaaneja.
Olipa toverilla asiallinen kirjoitus. Nainen katselee addikti miestään vuosia ja sairastuu siinä samalla, kun taas mies lemppaa vastaavassa tilanteessa naisensa pihalle aiemmin antaen hänelle mahdollisuuden parantua. Kuoleman pelko, jos sen joutuu kohtaamaan yksin, on suuri mahdollisuus suunnanmuutokselle.
Heippa ja kiitos kommentistasi. Onkin tosi mielenkiintoista kuulla mitä kirjoitukseni ihmisissä herättää. Oletkin sellaisen asian äärellä, jonka olen huomannut nostavan kovasti tunteita. Olen sitä mieltä, että kuka vaan saa mennä korvaushoitoon ja ehdottomasti se on myös parempi vaihtoehto kuin se, että hankkii huumeet kadulta hinnalla millä hyvänsä. Monelta pahalta säästytään. Toki siinä on sitten juuri se toinen puoli, eli ettei motivaatioita välttämättä lopettamiseen tule kun aineet ovat tarjolla ilmaiseksi ja aina, mutta kuitenkin. Se mun ajattelemani pointti onkin se, mistä säkin kirjoitit:
Korvaushoito mielletään päihdehoidoksi, ja itseasiassa tätä nykyään lähes ainoaksi ”toimivaksi” hoidoksi. Lääkärit antavat lausuntoja, joissa kertovat, etteivät usko, että ilman korvaushoitoa voisi selvitä. Potliaat tietenkin myös sitoutuvat hoitoon hyvin: totta kai, niinhän he sitoutuivat käyttämiseenkin.
Näistä syistä on käynyt juuri niin kuin kerroit miehellesikin käyneen: sellaiset hoitopaikat, joissa sitten lopetettaisiin se korvaushoito tai huumeidenkäyttö, on ajettu alas ”tarpeettomina”. Eli sitä apua mitä sitten siihen tilaan päästäkseen, että olisi täysin päihteetön ei enää ole. Kunnat eivät anna maksusitoumuksi niihin.
Kerroit myös, että miehesi pystyy käyttämään kohtuudella alkoholia ja että hän vieroitti itsensä Subutexin avulla. Jo pelkkä tuo todistaa sen, että miehesi todellakin on aikamoinen poikkeusyksilö. En juurikaan tiedä henkilöitä, jotka todella olisivat päässet pois korvaushoidosta ja nekin jotka tiedän; kävivät pitkän psykososiaalisen kuntoutuksen, jonka he tietenkin olisivat voineet käydä ilman sitä korvaushoitoakin ja raitistua.
Lisäksi kun kerrot siitä, että miehesi pystyy käyttämään kohtuudella alkoholia on kyllä sellainen ilmiö, joka kertoo, ettei kyseessä voi olla henkilö, joka olisi alkoholisti tai addikti: heiltä nimittäin kohtuukäyttö ei enää sen jälkeen onnistu kun hallinta on kerran menetetty.
Kaikkea hyvää teille.
Kirjoitus on mielestäni todella hyvä ja täynnä asiaa. Aivan samalla käytösmallilla mahdollistetaan kaikkien riippuvuuksien ylläpitäminen, olipa kysymys peliriippuvuudesta, alkoholismista tai noista huumeista.
Muutamassa asiassa olen kuitenkin eri mieltä. Oma puolisoni on aikanaan käyttänyt yli 10 vuotta kovia huumeita, lähinnä heroiinia. Istui jokusen vuoden tuosta ajasta myös linnassa. Nyt ollut n. 10 vuotta ilman huumeita. Itse tulin kuvioihin silloin kun mieheni oli lopettanut heroiinin käytön, ja käytti subutexia korvaushoitona. Ja alkuaikoina siinä meni jos jonkinlaista muutakin nappia ( rauhoittavia, unilääkkeitä), joita todellakin erityisesti yksityiset lääkärit määräävät täysin vailla mitään kontrollia. Ei ole mitään väliä onko potilaalla mitään hoitosuhdetta, ihan älyttömiä määriä saa vain valittamalla vähän unettomuutta ja ahdistusta.
Mun suhtautuminen mieheen oli sitä, mitä kirjoittaja toivoikin. Vaikka aluksi mies selitti, että ainakaan mitään nappien vetämistä hän ei tule lopettamaan, mä sanoin että ei ole pakko. Mutta että meillä ei silloin ole yhteistä tulevaisuutta. Ehkä siinä oli sitä rakkauden ensihuumaa mukana, joka antoi miehelle viimeisen potkun persauksille, ja se touhu todella loppui. Ei tietenkään kuin seinään, mutta n. vuoden kuluessa.
Mieheni ei saanut kuntoutumiseensa minkäänlaista apua yhteiskunnalta, mutta perheeltään sai. Hänen perheensä ei koskaan häntä hylännyt, vaan häntä kohdeltiin aina perheen tasavertaisena jäsenenä. Eli ei myöskään paapottu uhrina, vaan pidettiin täysvaltaisena ihmisenä. EI se varmasti aina helppoa ollut, ja mies tuotti jatkuvasti toki myös pettymyksiä. Vanhemmat pitivät myös huolen, että mies kävi aikanaan lukion loppuun ( käyttö alkoi lukion aikana), mikä mahdollisti sen, että kuntoutumisen alettua mies pystyi jatkamaan opintoja ja aika nopeasti saikin itselleen tutkinnon ja ammatin ja sen myötä oikeasti hyvän työpaikan.
En tiedän onko mieheni sitten täysin poikkeusyksilö. Hän vierotti itsensä nimenomaan Subutexin avulla. Hän voi nykyään juoda ihan rauhassa saunakaljansa. Hänelle ei jäänyt huumeajoista muita kuin C-hepatiitti, joka sekin saatiin hoidettua. Mutta ehkä lohtuna kaikille jotka asian kanssa painivat: pitkänkin kovien huumeiden käytön jälkeen on mahdollista parantua ja eheytyä täysin normaaliin elämään. Tosin nykyään kyllä halutaan ylläpitää sitä ajatusta että se ei ole mahdollista, vaan ihminen halutaan pitää vammautuneena uhrina läpi elämänsä.
Niin ja se on aivan varmaa, että käyttämisen mahdollistamalla ja käyttäjän vastuuttomana uhrina kohtelemisella sieltä suosta ei ikinä nousta.
Aivan helvetin hyvä kirjoitus. Todella aukaisi silmät. Voi kunpa kaikki raminäidit ja pirkot näkisivät tämän!
Olen niin onnellisessa asemassa, etten itse ole joutunut raminäidikisi, tai edes
tädiksi tai serkuksi, mutta jos joutuisin, toivottavasti pystyisin palauttamaan mieleeni tämän tekstin. Kiitos mahtavasta kirjoituksesta.
Itse olen töissä päihdelaitoksessa jossa pyritään täys raittiuteen!! Ihmettelen monen säätiön ja laitoksen tavoitteita,että onnistunut hoito on,kun asiakas on katkon tai kuntoutuksen ajan selvinpäin!! Itse uskon täys raittiuteen! Alkoholisti tai addikti ei voi käyttää enää alkoholi tai huumeita yhtään!!Sama ralli alkaa sii heti!! Myös turha hyysääminen on pahasta !!!! Silloin kun addigtilla tai holidtilla syttyy todellinen halu,niin silloin on autettava !! Siihen on paras auttaja toinen alkoholisti tai addigti joka on ollut raittiina muutaman vuoden,koska se ei piirtele mitään kaavoja vaan kertoo kokemuksia miten selvitään normi elämästä ilman päihteitä!! Jatkohoito NA tai AA-ryhmät ja piste!! Terveisin 21-vuotta putsina ja raittiina oleva Make <3