minamina, tekijä sivustolla Tästä maailmasta

Mitäpä jos…

Kriteereinä onnistuneelle päihdehoidolle pidetään usein sitä, että henkilö on mennyt kuntouttavaan työtoimintaan, työharjoitteluun tai jopa ihan oikeaan työpaikkaan. Erityisesti huumetyössä koetaan läpimurron tapahtuneen jos korvaushoidokki raahustaa aamulla johonkin pajalle. Ja kun hänelle vielä annetaan asunto on kirkkain kruunu klinikan työntekijöiden kutreilla. Yhdessä hoetaan, että hän on töissä, hän on töissä ja onhan tämä nyt parempi kuin ennen.

Ja jos joku uskaltaa edes vihjaista, että muutakin voisi odottaa 15 vuoden hoidolta, suututaan. Syytetään suvaitsemattomaksi ja ymmärtämättömäksi idiootiksi joka ei tajua, ettei kaikkien tavoitteena edes ole raitistuminen.

Mutta eikö se pitäisi edes olla niiden tavoitteena, jotka tekevät päihdetyötä? Miksi heidän tavoitteensa on nykyään sama kuin työvoimatoimiston? Oliko korvaushoidokki- Karin ongelma työttömyys vai johtuiko työkyvyttömyys siitä, että hän käyttää huumeita? Ja jos Kari nyt on niin sanotusti pajalla hommissa, niin onko hänen päihderiippuvuutensa hoidettu kun Subuakaan ei mene kuin ihan helvetisti? Ja miksi hänelle sitten tehtiin 15 vuotta päihdetyötä jos kerran tavoiteltiinkin vain asuntoa ja työtä? Eikö niitä voi vain antaa suoraan ja päihteet päälle kutsumatta niitä hoidoksi?

Kun surkealla päihdetyöllä, joka perustuu lääkkeiden jakoon ja askarteluun, ei saatukaan toivottuja tuloksia, muutettiin tavoitetta. Menisiköhän sama läpi muilla aloilla? Jos Itella, joka on taas posti, ei saiskaan vietyä paketteja Kuhmosta Lieksaan, sanoisi että eihän se edes ole meidän tehtävä postia kuljettaa vaan säilyttää, niin hymisteltäsiinkö vain, että onhan se niinkin?

Tai jos koululaiset ei enää oppisi koulussa mitään niin sanottaisiin, että ei tavoitteena voi olla lukemaan oppiminen vaan se, että oppivat istumaan pulpetissa, niin riittäisikö se?

Jostain ihmeen syystä päihderiippuvuudessa töihin meno on sekä hoito, että tulos. Onko tiedossa muita sairauksia, jotka työ parantaa?

Jos henkilö käyttää päihteitä niin, että on joka päivä vaarassa kuolla, on hänen toiminta itsetuhoista. Jos hän ajelee humalassa tai aineissa hän vaarantaa myös muut. Näillä toimilla täytyy pakkohoitokriteerit. Pakkohoidon sijaan ei hoidetakaan vaan kehotetaan menemään nopeasti töihin tai ainakin kurssille. Eikö muiden sairauksien kohdalla jäädä sairaslomalle jos toiminta on itsetuhoista?

Mielestäni on saatu jo ihan mitattuja tuloksia siitä, minkälainen päihdehoito on tuloksellista. Tuloksellisuudella tarkoitan sitä, että päihderiippuvuutta on hoidettu, en töihin menoa joka ei varsinaisesti ole sairaus jota pitäisi hoitaa. Miksi ei käytetä niitä keinoja? Miksi on niin vaikeaa myöntää, että mikä vaan ei auta?

Asiakaslähtöisyys on sana, jonka takana mahtuu perseilemään lihavampikin lähihoitaja ilman vastuuta teoistaan. Kuitenkaan ei tarvittaisi kuin ihan lyhyt tuokio ajattelulle joka vain tapahtuisi ”laatikon ulkopuolella”. Voisitko laittaa lyhyeksi ohi kiitäväksi hetkeksi sivuun kaiken jo opitun ja kysyä itseltäsi, mistä tiedän ovatko ne totta? Voiko olla totta kaikki se mitä olet kuullut? Kaikki ne fraasit, joita työkaverit ja opettajat ovat lausuneet ehkä koskaan ajattelematta asiaa sen tarkemmin.

Ja kun tarkemmin ajattelet, voi kupla puhjeta, jos uskallat antaa sen tapahtua.

Päihdehoidossa yleisimmin kuultuja hokemia:

Ei voida tietää mikä kenellekin auttaa kun ihmiset ovat erilaisia!

eihän päihdehoidossa hoideta erilaisia ihmisiä vaan sairautta, joka on kaikilla sama

Huumeiden käyttö loppuu käyttämällä lisää ja se ei ole huumeiden käyttämistä jos niin sovitaan!

Huumeiden käyttö voidaan lopettaa vain lopettamalla ja se on huumeiden käyttöä riippumatta siitä määräsikö lääkäri sen vai ei. Heroiini oli ennen morfiinin korvaushoitolääke. Korvaushoitoa on yritetty monta kertaa aiemminkin eikä se koskaan ole johtanut siihen, että sen avulla toivuttaisiin riippuvuudesta. Miksi se nyt johtaisi?

Asiakas tietää itse miten häntä tulee auttaa ja mikä hänelle on parasta.

Jos hän tietäisi niin olisko hän jo ratkaissut ongelmansa? Näyttääkö hänen elämänsä siltä, että hän tietää mikä hänelle on parhaaksi?

Ei kyseessä ole sairaus vaan henkilöllä on vaan niin paljon muita huolia ja vaikeuksia, että hän sen takia käyttää

Yksikään ihminen ei tuhoa itseään päihteillä jollei hän ole niistä riippuvainen ja jos tarkastelet kertomusta, ongelmat joita henkilö kertoo johtuvat todennäköisesti käyttämisestä ei päin vastoin

Se , että istut jotain henkilöä vastapäätä tunnin viikossa ja kuuntelet, ei ole riittävää päihdetyötä. Entä jos alattekin puhua asioista ihan oikeasti?Enkä nyt rakoita sitä, että hän kertoo viikon aikana tapahtuneista kommelluksistaan, jotka sinällään varmasti ovat tärkeitä hänelle.

Entä jos kerrotkin, että kaikenlainen puuhailu on turhaa, jos päihteiden käyttö ei ensin lopu? Uskallatko sanoa, että ei ole järkevää leikkiä asiakkaan marionettiä? Vai mistä muusta on kyse kun asiakas sanelee mitä tehdään ja miten? Onhan hän itsensä asiantuntija! Minkä muun sairauden kohdalla potilaalla on parhaat tiedot hoidosta? Ja tuleeko ne sairastumisen myötä? Voiko vaikka syöpäpotilas antaa hoito-ohjeet itselleen? Varmasti voi, mutta tuskin lääkäri lähtee leikkaamaan potilaan piirtämiä ääriviivoja pitkin.

Eikö olla sen ikuisen kysymyksen äärellä johon voi vastata vain, että joko tahdon apua tai en tahdo? Miksi tämän sairauden kohdalla on järkevää alkaa auttamaan tuulesta temmatuilla keinoilla, jotka eivät auta? Eikö se itse asiassa pahenna tilannetta, että uskotellaan ja ollaan mukana yrityksissä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia onnistua?

Tämä käsittämätön leikki jota päihderiippuvaisten kanssa leikitään tappaa ihmisiä.

He istuvat ja kertovat ammattilaisille miten heille ei sovi tämä tai tuo ja ammattilaiset paijaavat huolet pois: eihän nyt kaikille kaikki sovi. Ei missään nimessä kannata mennä vaikka ryhmään, josta ohjelmaa noudattaen saa 100% varmuudella raittiuden. Ei kannata, koska joku sanoo siellä sanan Jumala. Vaikka kyseessä ei olekaan uskonto niin riskejä ei kannata ottaa. Pahimmillaan voi alkaa ärsyttämään.

Entä jos kaikki ei liitykään juuri sinuun? Mitä jos joku toinen tarvitsee sitä Jumala sanaa? Entä jos työnnät sormet korviisi tai sitten annat sanan vaan mennä ohi. Olisiko se sen arvoista kun kuitenkin saisit säilyttää elämäsi ja lapsesi pitää äidin tai isän? Mitäpä jos hoidon tarkoitus onkin vaan se, ettet käytä enää päihteitä? Mitäpä jos sen tarkoituksena ei olekaan se, että tapaat vain sellaisia ihmisiä, joista pidät ja jotka pitävät sinusta?

Elätkö muuten maailmassa, jossa kaikki mitä sanotaan on sulassa sovussa arvojesi kanssa? Minne lähdet maailmasta? Miten meni baarissa? Lopetitko juomisen koska joku oli uskossa tai ehkä sanoi jotain mistä et pitänyt? Tapahtuiko koskaan mitään mistä et pitänyt ja estikö se toimintasi jatkamista?Miksi se hoidon kohdalla, joka kuitenkin voisi pelastaa henkesi, on niin tarkkaa? Jos olet uppoavassa laivassa, ei kannata valikoida minkä väriseen pelastusveneseen kiipeää. Tärkeintä on, että valitsemasi vene ei uppoa. Ainakaan ei kannata itse mennä vetämään tappia irti.

Mitäpä jos et olisi niin helvetin itsekeskeinen? Tai kumpikaan teistä. Sinä ja päihdetyöntekijäsi. Mitä jos työntekijäsi puhuisi totta ja sanoisi, että kyseessä on henkesi? Ja että kotona kyyhöttämisen tai töihin menon ei ole todettu parantavan päihderiippuvuutta. Mitä jos työntekijäsi miettisi, että mikäli hän on sitä mieltä, että lenkkeily ja elokuvissa käynti tehoaa päihderiippuvuuteen, mihin hän uskoo? Ei kai sairauteen tehoa em. keinot. Ja jos hän ei usko sairauteen, niin miksi hän edes hoitaa ja mitä. Hoitaako hän asenneongelmaa vai idioottia? Niihin nimittäin auttaa kun oikein selittää ja kannustaa.

Jos nyt pyörität mielessäsi sitä mantraa, jossa pilkallisella äänellä todetaan, että onpa kumma sairaus kun paranee päätöksellä, niin ei se parane. Ei parane koskaan. Ei omalla eikä muiden päätöksellä. Koskaan enää ei palaudu kyky käyttää päihteitä hallitusti. Kuten ei allergikkokaan voi pähkinöitä mutustella, mutta voi elää oirettomasti ilman niitä.

Tai kun sormesi kohoaa osoittamaan ja kertomaan, että sairaushan on itseaiheutettu, niin onko? Kokeilitko itse koskaan alkoholia? Tiesitkö sinäkin, ettei sinusta voi tulla alkoholistia? Niin tiesi hänkin, josta tuli.

Voitaisko mitenkään ottaa päihdehoidon tavoitteeksi päihderiippuvuuden hoito ja antaa työkkärin hommailla työpaikkoja? Mitäpä jos mietittäis ihan pieni hetki uudestaan tätä?

Uhriton rikos

Iltalehdessä kerrottiin Tonista, joka oli päässyt huumeista eroon.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015011819018936_uu.shtml

Juttu olisi voinut kertoa myös Jamista ja olla tällainen:

OLEMME HOITANEET JAMIN HUUMERIIPPUVUUTTA 17 VUOTTA HUUMEILLA. USKOMATONTA, ETTEI HUUMEIDEN KÄYTTÄMINEN OLE LOPPUNUT!

Jamille tehtiin 17 vuotta sitten tarjous, josta oli mahdoton kieltäytyä. Hänelle nimittäin tarjottiin mahdollisuutta lopettaa huumeiden käyttäminen käyttämällä niitä päivittäin. Jami tarttui tilaisuuteen, koska oli kyllästynyt käyttämään huumeita ja halusi käyttää niitä lisää.

Viisikymppisen Jamin huumeriippuvuutta on hoidettu 17 vuotta antamalla hänelle päivittäin huumeita. Hän ei ole koskaan saanut mahdollisuutta todelliseen lopettamiseen ja toipumiseen. Jami on nimittäin saatu uskomaan, että hän on jo lopettanut huumeiden käyttämisen.

Tämä kuulostaa uskomattomalta, koska hän itse päivittäin nauttii Subutex-annoksensa. Häntä ei myöskään ole johdettu harhaan esimerkiksi salaamalla mistä aineesta on kyse.

-Kyllä tämä ihan sitä samaa huumetta on jota kaduilla myydään, Jami kertoo. –Ollaan vaan lääkärin kanssa sovittu, että tämä ei nyt tässä tapauksessa ole huumetta.

Jamia hoitavan lääkärin mukaan ilmiö ei ole vieras, eikä se rajaudu vain hoidossa olijoihin. Myös sellaiset ihmiset, jotka eivät käytä huumeita “ovat sopineet”, ehkä itsensä kanssa, ettei huumeiden käyttäminen ole huumeiden käyttämistä, jos lääkäri on siinä jotenkin mukana.

– Ihan tavallisetkin ihmiset ovat sitä mieltä, että kun huumeiden käyttämistä kutsutaan hoidoksi, se saattaa auttaa joitan. He ihan oikeasti uskovat siihen, että huumeriippuvuus voidaan parantaa käyttämällä lisää huumeita, Jamin lääkäri kertoo.

Hoidon vaikuttavuus

Millaiseksi Jamin elämä sitten on muodostunut hoidon myötä? Jami ei itse kyseenalaista hoidon pituutta. Hänestä se ennemminkin kertoo siitä, että hoito toimii ja hän aikoo jatkaa siinä kuolemaansa saakka. Hän ei oman kertomansa mukaan aio enää käyttää huumeita kun on niistä nyt päässyt eroon.

Jami kertoo, ettei hänestä ole töihin. Korvaushoitoklinikan hoitaja Mirja toteaa, ettei se ole mitenkään kummallista; eivät huumeiden käyttäjät muutenkaan yleensä käy töissä. Jami ei kykene myöskään siivoamaan asuntoaan. Mirja-hoitaja kertoo, ettei se ole olennaista. Tärkeintä on ettei Jami käytä huumeita. Korvaushoito on sitä, että asiakkaalle annetaan laillisia huumeita päivittäin. Eikö voida sanoa, että Jami käyttää huumeita? Mirjan mukaan ei voida sanoa.

-Kun Jami tuli meille hoitoon, hän oli käyttänyt 18 vuotta huumeita. Toimittajan nopealla matematiiikalla huumeiden käyttämistä on nyt jatkunut 35 vuotta.

-Ilman meitä se tuskin olisi ollut mahdollista, toteaa Mirja.

Viisikymppinen Jami ei näytä päivääkään yli satavuotiaalta. Muutenkaan hänen ulkonäöstään ei voi päätellä, että hän olisi lopettanut huumeiden käyttämisen. Siksi tuntuukin niin kummalliselta, että hän itse uskoo sen ja on saanut lähes kaikki muutkin uskomaan raittiuteensa. Jos tämä on mahdollista, mikä vaan on mahdollista!

Kuka olisi uskonut?

Kun Pentti Karvonen alkoi puhumaan narkomaanien hoitamisesta huumeilla, olimme kaikki samaa mieltä; tämä ei mene läpi, kertoo Schering- Plough lääketehtaan edustaja. Päätimme kuitenkin kokeilla onneamme, sillä selvää oli, että joku huumemarkkinat vie.

Yllätyksenä tuli miten hyvin ihmiset uskoivat, että kyseessä olisi hoito, jonka avulla huumeriippuvudesta voisi parantua.

Olemme markkinoinnissamme edenneet hyvin hitaasti. Kun Subutex tuotiin Suomen markkinoille sen käyttöä pidettiin lyhyenä vaiheena, jonka aikana muiden huumeiden käyttäminen ensin lopetettiin. Seuraavassa vaiheessa Subutexannos nopeassa ajassa laskettiin alas ja lopetettiin.

Subutexistä tuli kuitenkin koko Suomen suosituin huume ja markkinat aukesivat suuremmiksi kuin olisimme koskaan voineet uskoa.

Asiakkaat, kutsumme heitä asiakkaiksi, koska asiakkaita he olivat silloinkin kun ostivat Subutexinsä kadulta, sitoutuvat hoitoon hyvin. He käyttävät tuotettamme päivittäin ja niin paljon kuin vain on saatavilla.

Aluksi ongelmaksi meinasi tulla suuren yleisön suhtautuminen. Oletimme, että selvinpäin olevat tavalliset ihmiset huomaisivat kusetuksemme. Toistelimme samaa lausetta joitain vuosia ja nyt kukaan ei enää kyseenalaista toimintaamme. Ihmiset tosiaan uskoivat sen ettei huumeiden käyttö ole huumeiden käyttöä.

Varmasti osasyy menestykseemme on juuri hidas eteneminen. Alussa olimme varovaisia ja rajasimme tarkasti kohderyhmän. Hoitoa annettiin vain niille, jotka olivat käyttäneet huumeita kauan. Lisäksi tavoittelimme lyhyitä, vain joitakin vuosia kestäviä hoitoja. Kun muutamme pikkuhiljaa toimintatapojamme, ei kukaan kiinnitä muutoksiin huomiota.

-Kunhan perustelee vakuuttavasti niin kyllä suomalaiset uskoo, nauraa edustaja. Esimerkiksi sen, että annamme hoitoa alaikäisille olemme perustelleet sillä, että heidän huumehistoria on pitkä suhteessa heidän lyhyeen elämäänsä. Sama pätee hoitojen pituuteen. Kyllähän jokainen tietää, että mitä enemmän ja pidempään hoidetaan, sen parempi on lopputulos.

Loistava tulevaisuus

Scherin-Ploughilla menee hyvin eikä tulevaisuus pelota. Olemme lanseeraamassa markkinoille ns. lasten Subutexin ennalta ehkäisyyn.

– Vaaralliset huumekokeilut vähentyvät kun lapset ja nuoret jo käyttävät huumeita. Jokainen tietää, että käyttäjät eivät enää kokeile. Mitä nuorenpana korvaushoito lapsille aloitetaan, sen varmemmin he eivät päädy käyttämään laittomia huumeita.

– Ja onhan meillä hienoja tuloksia raskaana olevien korvaushoidoista. Entä jos he lapsen synnyttyä imettävät sitä ja näin ylläpidetään Subutex pitoisuuksia vauvassakin. Eikö sitä voisi jo kutsua varhaiseksia puuttumikseksi, kysyy edustaja? Siitä suoraan jatkettuna korvaushoito läpi esikoulun ja peruskoulun ehkäisee tehokkaasti huumekokeiluilta.

-Kyllähän se harmittaa, että jotkut eivät ymmärrä meidän olevan pelastajia. Ei tätä rahan takia tehdä!

-Jos tämä on rikollista niin näyttäkää minulle uhri?

Jami on nukahtanut tuoliinsa.

Syitä ja selityksiä

Ajattele, että joka päivä kun menet ulos asunnostasi, olisi joku vääntänyt autosi peilit väärään asentoon. Aluksi ehkä ihmettelisit, mutta kun sama jatkuisi joka päivä, alkaisi hermostuttamaan. Alkaisit ehkä kurkkimaan verhojen välistä selvittääksesi syyllisen ja lopulta päätyisit epäilemään jotakin. Ehkä naapuria, ehkä postinkantajaa. Vaikket saisi koskaan kiinni syyllistä, epäilys muuttaisi suhtautumistasi henkilöön.

Voi olla, että vuosien päästä selviäisi, ettei se ollutkaan naapurin Reiska vaan omat lapset tekivät jekkua; turhaan tuli ajateltua pahasti Reiskasta. Ja kustua sen postilaatikkoon.

Tammikuussa monta alkoholistia mököttää teeveen edessä ja luettelee jokaisen vaivansa. Muun perheen on syytä olla hiljaa ja kiitollisia, onhan alkoholisti ilman viinaa. Perheen vuoksi ja etenkin takia. Heidän takiaan hän suostuu kärsimään.

Vaikka tarkemmin ajateltuna syy juomiseen on vaimon. Tai miehen. Riippuu siitä kumpi kämpässä ryyppää ja kumpi sitä katselee. Kummallakin on syynsä ja kumpikin niihin uskoo. Juoppo ei joisi, jollei kumppani aina siitä valittaisi tai työ olisi niin raskas. Kumppani ei katselisi, ellei uskoisi, että jotenkin voisi vaikuttaa juomiseen. Olemalla hiljempaa tai sitten vähän lujempaa tai mahdollisesti ymmärtämällä tai valittamalla enemmän tai vähemmän.

Molemmat ovat väärässä niin kuin oltiin siinä Reiskan tapauksessa. Ja tässäkään tapauksessa ei kannata ”käydä kusemassa Reiskan laatikkoon”. Vika eikä ratkaisu ei löydy sieltä.

Ei kannata myöskään suuttua. Ei vaikka ihan varmasti raivostuttaa puolin ja toisin. Raivostuttaa, että se paviaani on vuosia ryypännyt ja syyttänyt siitä muita. Ja raivostuttaa, että toinen paviaani on vuosia katsellut syyttelyä ja ryyppäämistä, eikä ollutkaan syyllinen siihen.

Kannattaa hakeutua hoitoon. Kummankin.

Kuvio ei nimittäin kirkastu ilman, että joku sitä kirkastaa. Jos alkoholisti lopettaa juomisen, hänen ajatukset eivät siitä itsellään muutu, tiettyä pistettä pidemmälle. Hän voi alkaa kokemaan tunteita, jotka usein vuosien juomisen jälkeen ovat tuskallisia. Hän voi kokea syyllisyyttä ja häpeää, mutta luultavasti hän ei osaa tunteitaan sen kummemmin käsitellä, onhan hän vuosia torjunut kaikki tunteet juomalla. Taidot eivät kehity itsellään, etenkään jos ei ole edes tuntumaa siitä, että taitoja puuttuisi.

Kun vain lopettaa päihteiden käytön on hyvät mahdollisuudet päätyä pysyväksi uhriksi, jonka elämä on kärsimysnäytelmä. Kärsimysnäytelmän yleisössä istuu puoliso ja lapset, joiden syytä kaikki on. Varmuutta alkoholistilla ei siitä ole, mutta suuri epäilys; muitakaan syyllisiä ei näkyvissä ole.

Puolisollakaan ei näköala muutu. Kunpa hän vaan pystyisi muuttumaan, ymmärtämään, rakastamaan ja olemaan jotain muuta kuin mitä on, niin puolisokin tulisi onnelliseksi. Onhan se sentään lopettanut juomisen minun vuokseni, tuumii puoliso.

Tämä on se näkymä, joka saadaan aikaan hoidolla, jonka sisältönä on kuntosalilla käynti, Ässien matsi, askartelu sekä ryhmä, jossa ei saa puhua päihdeasioista ettei tule paha mieli. Päihteiden käyttö voidaan saada katkaistua. Päihteettömyyttä voidaan jatkaa kunnes tapahtuu jotakin. Jotakin JONKA SYY päihteiden käyttäminen on.

Jos taas henkilö saa hoitoa, jonka seurauksena hänen ymmärryksensä muuttuu, näin ei tapahdu. Jos hän alkaa uudelleen käyttämään päihteitä, se on hänen oma valintansa. Hän voi valita sen. Hän ymmärtää, ettei mikään eikä kukaan muu aiheuta hänen juomistaan. Hän itse päättää siitä. Hän myös tunnistaa ne merkit, jotka kertovat siitä, että hän on palaamassa juomaan. Hän voi siis ryhtyä toimenpiteisiin estääkseen sen.

Kenenkään ymmärrys ei muutu itsestään. Ihmeellistä kyllä, yleensä sillä henkilöllä joka on tapahtumien keskiössä puhuttaessa päihderiippuvuudesta, on kaikkein huonoin käsitys itsestään ja tilanteestaan. Yleensä hän kertoo tehneensä työnsä hyvin ja hoitaneensa laskut. Vaikka ei puhuttukaan siitä. Puhuttiin siitä, että henkilö on ollut humalassa joka päivä vuosikymmenen. Henkilö itse uskoo olleensa hyvä isä tai äiti siitä huolimatta. Lähempi tarkastelu kyllä osoittaa sen, ettei näin voi olla. Hyvät vanhemmat eivät ole koko aikaa humalassa.

Henkilö itse uskoo näihin, koska hänen on uskottava. Muuten hän ei olisi voinut jatkaa juomista tai hän olisi tuhoutunut syyllisyytensä seurauksena.

Myös puoliso uskoo, että hänellä on valta vaikuttaa henkilön päihderiippuvuuteen kunhan hän vain ymmärtää riittävästi. Jos hän ei uskoisi, hän tulisi todennäköisesti hulluksi. Hän ymmärtäisi, että on sekä sairasta että itsekästä kasvattaa lapsia perheessä, jossa toinen juo päivittäin. Hän uskoo myös olevansa hyvä ihminen, muttei myönnä sitä, että jotakin hän siitä saa. Muuten hän ei siinä venyttelisi minuuttia kauempaa.

Näin voimakkaat ilmiöt eivät muutu ihan helpolla. Itsestään eivät koskaan. Päihteettömyys tarjoaa mahdollisuuden sille, että muutos voi alkaa, muttei ole se muutos.

Tämän kaiken ymmärtäminen puuttuu suomalaisesta päihdehoidosta yleensä. Miten sitten selittää muutos tai toipuminen jollekin sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut? Miten kertoa alkoholistille itselleen, että nyt et näe jos hän ei kerran näe? Entä ammattilaiselle, joka ajattelee alkoholismin olevan asenneongelma ja ryhdistäytymisen paikka?

Se on vähän niin kuin koittaisi kertoa sokeana syntyneelle merestä.

Kuitenkin se ympäristö on se, jonka pitäisi peilata ymmärrys vastaamaan mahdollisimman hyvin todellisuutta.

Henkilöt, jotka ovat raitistuneet ovat kertoneet kokeneensa kaikkein vaikeimmiksi asioiksi lopetuspäätöksen tekemisen. Sen lisäksi vaikeaksi koettiin tunteet, joita he alkoivat kokea, päihteettömän elämän opettelemisen ja toimeentulemisen itsensä ja muiden kanssa.

Kukaan ei koskaan ole sanonut, että vaikeinta oli vieroittautuminen. Kyseessä on vain lyhyt hetki, jolloin päihteiden käyttäminen lopetetaan. Henkilöllä saattaa ilmetä vieroitusoireita, jotka menevät ohi kun päihteettömyyttä jatketaan. Jälkeenpäin raitistuneet henkilöt eivät yleensä edes mainitse tätä osuutta, kertoessaan kokemuksistaan. Sitä ei pidetä niin suurena asiana.

Suurena asiana sitä pitävät ne, jotka eivät vielä ole vieroittautuneet. He kertovat, että tulevat tarvitsemaan siihen todella pitkän ajan ja lisäksi se pitää tehdä todella varovaisesti tai he kuolevat. Lisäksi täytyy löytää täydellinen hetki, jolloin ei ole muita huolia ja stressiä. Sellaisia tilanteitahan päihderiippuvaisille tulee eteen tuon tuostakin. Huumeista vieroittautuessa voidaan prosessia jatkaa vuosia, koska se koetaan niin vaikeaksi ja vaaralliseksi. Kumpikohan on oikeasti vaikeampaa, olla pari viikkoa flunssankaltaisessa tilassa kipeänä, vai vuosia flunssankaltaisessa tilassa kipeänä? Korvaushoidossa olijat ja siinä annosta tiputtavat kertovat olevansa pienen annoksen vuoksi koko ajan vähän kipeänä ja huonossa olossa. Kokonaan ei moni lopeta. Suunnittelee kyllä.

Jotenkin tämä kuulostaa siltä samalta jutulta, kuin se, että syy juomiseen on puolison. Tässä tapauksessa syy siihen, ettei lopettamista tapahdu, on se, että se on niin vaarallista, vaikeaa ja tuntuu liian pahalta. Lopettaminen tapahtuu ensi vuonna, ensi viikolla tai ehkä jo huomenna, muttei koskaan tänään.

Tämä kaikki on totta sille, joka suunnittelee lopettamista. Jos hän ei uskoisi tätä, hän lopettaisi ehkä jo tänään. Hän ymmärtäisi, ettei se tule koskaan olemaan sen helpompaa kuin mitä se on tänään. Hän ei uskoisi päihdetyöntekijöiden lentäviin lauseisiin, joissa kerrotaan, että jos on käyttänyt huumeita viisi vuotta, pitää niitä käyttää viisi vuotta lisää korvaushoidossa ja sitten kuin ihmeen kaupalla riippuvuus loppuu. Hän ajattelisi, että eihän se voi olla mahdollista

Miksi tämä on totta myös niille, jotka tekevät päihdetyötä? Mitä he siitä saavat ja miksi he siihen uskovat?

Mitkä mahdollisuudet on selviytyä, jos hoito päättyy siihen kohtaan kun päihteiden käyttö loppuu? Eikö sen pitäisi alkaa siitä?

Maapallo on litteä

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

Niin sanotut ”tulokset”

Kun Lasse Virèn aikoinaan juoksi vuoden 72 Olympialaisissa kultaa, mitattiin tulosta ottamalla aikaa juoksusta. Aikaa Lassella meni juosta tuo 10 000m 27.38,4. Se oli tulos. Mainittavaa voi olla se, että Lasse törmäili matkalla ja hän kupsahti nurin, mutta nousi ylös ja jatkoi juoksuaan voittaen koko kisan. Samalla hän teki maailmanennätyksen.

Se mitä kaikkea muuta tuosta juoksusta seurasi, tarina ei kerro. Voin kyllä kuvitella, että Lassea on sen jälkeen lykästänyt. Mahdollisesti on voinut kotona viltti heilua ja jollei rouvaa ole ollut niin urheiluseuran Pirkko on voinut silittää myötäkarvaan.

Mutta se ei ole se tulos.

Missään ei lue, että Lasse Virèn juoksi kilpaa ja sai pesää. Sitä ei lue siksi, ettei se ole se tulos. Tulos on se aika. Sitä voidaan kutsua maailmanmestaruudeksi ja voitoksi. Mutta ne muut, joita siitä seurasi, eivät olleet tuloksia vaikka seurasivatkin siitä.

Kun lähdetään hoitamaan päihderiippuvuutta ja mittaamaan sen tuloksia, pitäisi mitata vain sen tuloksia jos haluaa saada selville hoidon vaikutuksen. Pitäisi siis mitata sitä miten päihderiippuvuuteen on kyetty annetulla hoidolla vaikuttamaan. Miten hoito on vaikuttanut päihderiippuvuuteen.

Päihderiippuvuus näkyy niin, että henkilö käyttää päihteitä pakonomaisesti eikä kykene lopettamaan, vaikka siitä aiheutuu kiistattomasti haittoja. Hän ei myöskään kykene vähentämään tai kohtuukäyttämään päihteitä, koska hän on päihderiippuvainen.

Ei siis ole tolkun hommaa lähteä hoitamaan henkilöä niin, että yrittää saada häntä vähentämään päihteidenkäyttöä. Ainoa mahdollinen tavoite on lopettaa käyttäminen kokonaan. Tai sitten täytyy jatkaa käyttämistä.

On järkevää mitata tuloksia, koska niiden perusteella voidaan sitten päätellä auttoiko annettu hoito vai ei. Kannattaa kuitenkin mitata tuloksia siitä, mitä on tehty eli siitä päihdehoidosta ja nimenomaan sen vaikutuksista päihderiippuvuuteen. Jos aletaan mittaamaan hoidetun henkilön juoksunopeutta niin kuin mitattiin Lassen kohdalla, voidaan saada ihan hyvä tulos. Tulos voi kertoa montakin asiaa, kuten sen, että jos nopeus on ollut kova, henkilö on ollut luultavasti selvin päin juostessaan. Muuta se ei ehkä kerro liittyen päihderiippuvuuteen.

Kannattaa siis vaan mitata onko hän ollut raittiina vai ei ja laittaa rasti siihen ruutuun, jota tulos kuvaa. Jos hoidetaan sata potilasta vuodessa ja 98% rasteista on sarakkeessa ei, kannattaa muuttaa hoitomenetelmää. Hoito ei silloin toimi.

Korvaushoidosta saadaan hienoja tuloksia. Asiakkaat sitoutuvat siihen hyvin. He sitoutuivat aiemmin myös sille toiselle ”klinikalle”, josta Vesku diilasi subuja. Veskulle vaan joutui maksamaan ja siksi on kaikkien kannalta järkevää, paitsi siis Veskun, käydä sillä firmalla, jolta saa ilmaiseksi aineet.

Tulos: nolla.

Henkilö ei raitistunut, hän käyttää edelleen. Sillä ei ole väliä keneltä tuo käytettävä aine tulee tai mitä siitä puhutaan. Huumeiden käyttäminen on huumeiden käyttämistä riippumatta siitä onko se laillista vai ei.

Jotkut asiakkaat eivät oheiskäytä korvaushoidon lisäksi.

Tulos: nolla.

Henkilöt käyttävät edelleen korvaushoidossa annettavia aineita, jotka ovat niitä samoja kuin aiemminkin, mutta ne ovat laillisia.

Jotkut korvaushoidossa olevat käyvät töissä.

Tulos: nolla.

On mahtavaa kun ihmisten elämänlaatu paranee ja he pääsevät kiinni elämään, mutta siitä riippumatta, he edelleen käyttävät huumeita. Se ei ole mielipidekysymys vaan fakta.

Muualta on raportoitu, että monet saavat asunnon.

Silti tulos on edelleen nolla.

Päihdehoitoa mitatessa pitää mitata päihdehoitoa.

Asiakkaat kokevat lähes poikkeuksetta, että heidän elämänlaatunsa on parantunut, on myös yksi yleisesti mitattu tulos. Kuivitteleeko joku, ettei heidän elämänlaatunsa aiemmin parantunut joka kerta kun kamaa meni verenkiertoo? Tai jos joku muu antaisi heille subuja niin eivätkö he kokisi elämänlaatunsa parantuneen?

Kyllä ja ilman muuta! Jos haluaa käyttää huumeita, kannattaa mennä korvaushoitoon. Itse asiassa se on täsmälleen se sama reitti, mitä kautta kaikki muutkin ovat raitistuneet: käyttämällä päihteitä. Pitäisi vaan ymmärtää, että se ei ole se tavoite. Korvaushoidossa ei olla raittiina. Nimi kertoo jo sen. Sekin kyllä jo alkaa vanheta käsiin. Nykyään harvemmin käytetään heroiinia, jonka korvaushoidoksi subutex kehitettiin. Silloin korvattiin heroiinin käyttö subutexillä. Nyt korvataan subutexin käyttö subutexillä tai vastaavalla. Pitäsikö nimi olla ”same same but different”, niin kuin Thaimaassa sanotaan?

Kun mitataan päihdehoitopaikkojen tuloksia muuten, mitataan raittiutta. Kymmenen vuotta sitten kun lääkkeettömiä hoitoja alettiin ajaa alas, syynä oli juuri se, että raitistumistulosten koettiin olevan niin vähäisiä. Kiskon huumehoito laitettiin säppiin joitain vuosia sitten.

En vastusta korvaushoitoa, mutta vastustan sitä, että siitä puhutaan hoitona ja sitä kutsutaan hoidoksi. Jos se on päihdehoitoa, tulee sen tuloksia myös mitata päihdehoidon näkökulmasta. THL:n mukaan: korvaushoidosta vieroittautuminen on harvinaista.

Mikä tahansa asia saadaan näyttämään miltä tahansa. Se riippuu asetetuista mittareista. Esimerkiksi aiemmin puhutussa Virènin juoksukisassa hävinnyt henkilö voidaan tulkita voittajaksi, jos mitataan sitä kuka oli hitain. Hiroshiman pommillakin oli monia suotuisia vaikutuksia: väkiluku laski ja rakentaminen lisääntyi.

Kaikki asiat eivät ole mielipidekysymyksiä. Totuus on se mikä tapahtuu.

Hyvää alkanutta vuotta… tai voihan se olla loppuvaakin, jos päätetään, että vuosi päättyy helmikuussa.

On kaksi tapaa keittää kahvia…

…mutta vain yksi tapa raitistua

Kun joku henkilö kertoo kokemustaan siitä, miten hän on onnistunut raitistumaan, riennetään siihen kertomaan, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa raitistua. Mitä se sitten todellisuudessa tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa sitä, että edelleen ei myönnetä, että toimiva hoito on jo kehitetty.

Sama paikallerientäjä kertoo myös, että kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille. Tällä väittämällä taas tuetaan sellaista ajatusta, että kaikki tavat tehdä päihdetyötä olisivat yhtä hyviä.

Näille kummallekin yhteistä on se, että ne eivät ole totta. Tarkastellaanpa näitä vähän lähemmin. En tiedä onko olemassa oikeaa tai väärää tapaa raitistua, mutta sen tiedän että tapoja on vain ja ainoastaan yksi; päihteiden käytön lopettaminen. Raitistuminen onnistuu vain ja ainoastaan niin.

Nykyäänhän päihdetyö alkaa siinä vaiheessa kun päihteitä käytetään, päihteiden käyttö jatkuu ja päihdetyötä tehdään tälle käyttävälle henkilölle eri tavoilla. Jos henkilö lopettaa päihteiden käyttämisen, päihdetyö yleensä lakkaa. Vaikka siitähän sen vasta pitäisi alkaa. Silloinhan vasta ollaan siinä tilanteessa, että hoitoa tarvitaan. Ei henkilölle, joka käyttää päihteitä, kuulu tehdä päihdetyötä. Häntä ei kuulu hoitaa siinä vaiheessa. Ei ole mitään mieltä piirrellä tulevaisuuskaavioita tai rupatella työkokeilusta henkilön kanssa, joka vetää subuja. Ainoa järkevä keskustelu kuuluisi käsitellä sitä minä päivänä käyttävä henkilö lähtee hoitoon ja jos ei lähde niin olkoon viemättä päihdetyöntekijöiden ja muiden toimijoiden aikaa. Aika kuuluu niille, jotka haluavat ottaa apua vastaan.

Miksi kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille vaikka kyseessä on saman sairauden hoito? Tarkoittaako sovi, samaa kuin se, ettei tykkää jostain tietystä tavasta? Ei kai hoidon kuulukaan olla kivaa? Se voi olla sitä, mutta se ei ole sen idea eikä keskeinen tehtävä. Se on hoitoa.

Jos törmäät hoitomuotoon, joka on auttanut miljoonia ihmisiä pääsemään eroon päihdekierteestä, etkä voi ymmärtää sitä, miksi epäilet vian olevan hoidossa? Vaikka miljoonat sen todistavatkin toimivan.

Hoitomuodolla on väliä. Vaikkei sitä meinaakaan saada sanoa koska rientäjät rientävät äkkiä sanomaan, että kyllä yksi heidänkin tuttu oli raitistunut vain päättämällä ja kiertämällä isoa kiveä myötäpäivään viisi kertaa ja sen jälkeen käymällä saunassa. Voi olla tottakin. Mutta se ei ole yleisesti toimiva keino. Yksi löysi Jumalan, mutta kun sitä ei voi tilata kaikille.

On vaarallista väittää, että on yksi ainoa tapa, sanotaan. Itse asiassa on vaarallista väittää, että toimimattomat hoidot toimivat. Itse asiassa on silkkaa hevonpaskaa väittää, että mikään muu hoito toimisi, kuin sellainen, jossa ihminen saa käsityksen sairaudestaan ja ymmärryksen sen hoitamisesta.

Jos jollekin ei sovi tuollainen hoitomuoto niin se ei ole totta. Se sopii ihan kaikille. Se tuntuu ikävältä jos toivoisit, että voisit raitistua tuosta vaan ja helposti. Sellaista tietä ei ole. On raukkamaista kertoa sellaisia tarinoita, joissa ihmiset vaan eräänä päivänä kyllästyivät juomaan ja sen pituinen se. Niin ei käy alkoholistille. Alkoholisti ei kyllästy juomiseen koskaan tai jos kyllästyy, hän ei ole alkoholisti.

Jos kysyy neuvoa, että miten löytäisi Loviisasta Helsinkiin, niin mikseivät neuvot kelpaa? Jos viidettä uutta reittiä kuullessa sanoo, etten haluu totakaan kautta mennä kun se on niin ärsyttävää, kannattaa miettiä haluaako edes Helsinkiin?

Jos haluat raitistua ja sinulle kerrotaan selkeät keinot siihen, mikset suostu niihin? Jos taas itse tiedät paremmin, miksi kysyt? Kuuhun ei voi lentää rattikelkalla eikä raitistua voi juomalla ja yksinään kotona mököttäen.

Opettele kysymään parempia kysymyksiä. Kysy vaikka että miksi minä en suostu ehdotuksiin? Miksi luulen olevani niin erilainen, ettei minulle sovi se mikä on miljoonille muille sopinut. Tiedustele itseltäsi, että haluatko elää vai et. Siitähän päihderiippuvuudesta toipumisessa on kysymys. Ei sen enemmästä eikä vähemmästä. Vain siitä.

Muistakaa käyttää oikein

Selailin videoita Youtubesta selvittääkseni mitä siellä on liittyen ehkäisevään päihdetyöhön. Löysin videon, jossa henkilö valmistaa itselleen ilmeisesti jostakin lääkeaineesta annoksen, jonka hän sitten ruiskuttaa suoneensa. Videon lopuksi mainitaan, ettei siinä käytetty laittomia aineita. Käytettiinkö siinä sitten jotain sellaisia aineita, joita kuuluu ruiskuttaa suoneen?

Videon henkilö valmistelee vetoja ja taustalla soi rento musiikki. Hauska mielikuva siis.

Videon nimenä oli lääkeaineiden pistäminen. Jos videon olisi valmistanut käyttävä narkomaani, sen olisi jotenkin voinut ymmärtää. Sen oli kuitenkin valmistanut Suomen Lumme ry, A-klinikkasäätiö sekä EHYT ry. Katsoin videon uudestaan ja mietin edelleen, että onko se vitsi?

Ilmeisesti se ei ollut. Esittelytekstissä kerrottiin, että videoita oli ollut suunnitellemassa käyttäjät itse. Se selitti osan idiotismista, mutta kuka alkoi heidän kanssaan tähän projektiin? Esittelytekstissä kerrottiin myös, että siihen oli kerätty sellaista tietoa, johon asiakkaat yleensä “kompastuvat” pistäessään.

Asiakkaat? Puhutaanko tässä jälleen niistä asiakkaista, jotka päihdehoidossa pyörivät ja jos niin miksi he pistävät jos kerran ovat hoidossa?

Oliko tarkoituksena, että nämä “asiakkaat”, jotka ovat hoidossa ja ovat jo käyttäneet varmasti vuosia, nyt oppisivat piikittämään? Jotenkin en näkisi sitä sellaisena taitona, jota heille vielä pitäisi opettaa?

Kenelle video sitten olisi hyödyllinen ja kenelle se oli suunnattu? Ainakin sellaiselle, joka ei vielä osaa sitä eli ei käytä suonensisäisesti. Vielä.

Miksei muuten tehdä samanlaista videota alkoholisteille? Siinä voisi myös olla taustamusiikki. Popedan Ukkometso sopisi oikein hyvin. Kuvassa henkilö tiskaisi ja kertoja sanoisi, että jos aiot juoda niin juo puhtaasta lasista. Mikäli käytät korvikkeita kuten Lasolia, muista käydä optikolla säännöllisesti varmistamassa, ettei näkösi ole heikentymässä. Nauti myös viinan kanssa b-vitamiinia ja jos alat riitelemään puolisosi kanssa, älä lyö häntä kasvoihin.

Jos juot pitkiä putkia, koita juoda alkoholiannosten välillä aina muutama lasillinen mehua; näin tehdessä pystyt juomaan kauemmin sammumatta.

Humalassa hygienia saattaa unohtua ja yksi merkki siitä on reikiintyneet tai jopa puuttuvat hampaat. Pidä aina taskussasi fluoritabletteja ja pureskele niitä silloin kuin muistat. Loppukuvassa henkilö voisi hymyillä iloisesti silmä mustana ja peukku pystyssä.

Aloin miettimään, että mitä jos sellainen video on jo olemassa? En uskalla etsi sillä usko ihmisiin menisi lopullisesti sellaisen löytyessä.

Mitä enemmän tätä videota pohdin, sen hullummalta se musta alkaa tuntumaan. Siis sitä pistovideota.

Miksei sieltä löytynyt sellaista videota, että mikäli käytät huumeita siihen saa apua ja tässä ne yleisimmät kompastuskohdat, joiden takia asiakkaat yleensä eivät pysty raitistumaan. Asiakkaat itse kertoisivat, että yhtenä suurimmista syistä on se, että heille annetaan päihdehoidossa huumeita ja väitetään, että he ovat kuitenkin raittiina. Tämä aiheuttaa sen, ettei enää tiedä mikä on totta. Toisaalta on tarve luottaa koulutettuihin ihmisiin ja lääkäreihin, mutta itsestä tuntuu, että jos mikään ei muut niin mikään ei muutu.

Toinen kompastuskivi on se, että jos pääsisikin johonkin sellaiseen päihdekuntoutukseen, jossa ymmäretään, että päihteiden käyttäminen lopetetaan niin, että se lopetetaan, hoitoa ei yleensä makseta kovinkaan kauan. Ainakaan verrattuna tuohon ekaan hoitoon, jossa saa olla vaikka ikuisesti. Kompastuskivenä voi siis olla myös se, että syntyy tavalliseen perheeseen, jossa vanhemmat eivät pysty maksamaan hoitoa.

Seuraava “kanto johon kapsahtaa” on se, että jos onnistutkin raitistumaan ja menet vaikka lääkäriin ahdistuksen takia, sinulle määrätään siihen bentsoja tai kehotetaan menemään ensin mainittuun hoitoon.

Tässä muutamia kompastuskiviä luetellakseni.

Samilla on mikrofoni hampaassa

Lueskelin uutisointia päihdehoidosta, jota Suomessa tällä hetkellä toteutetaan. Pohdin mihin käytetyt hoitomenetelmät perustuvat.

Ikävä kyllä ne perustuvat väärinkäsitykseen. Ja vieläpä niin suureen väärinkäsitykseen, ettei sellaisen luulisi olevan sivistysvaltiossa mahdollista. Ainakaan selvin päin oleville ihmisille. On nimittäin käsitetty väärin se, että huumeiden käyttäminen ei olisikaan huumeiden käyttämistä. On käsitetty niin, että huumeiden antaminen narkomaanille olisikin päihdehoitoa. Tämä väärinkäsitys sitten kertautuu ja kumuloituu kaikissa siihen liittyvissä toimissa.

Vähän niin kuin huonossa farssissa, jossa joku näkee jonkun, mutta luulee sitä toiseksi ja sen jälkeen kertoo kolmannelle, että näki sen toisen, joka sitten luulee toisen olevan ollut jossain, missä tämä ei ole ollut ja näin edespäin. Kunnes lopussa selviää, että eihän se niin ollutkaan ja sitten kaikkia naurattaa ja yhdeltä pääsee pieru ja housutkin tippuu ja yhteen ääneen todetaan, että oltiinpa hölmöjä kun luultiin.

Paitsi että Suomen päihdehoidossa ketään ei naurata nyt eikä tule naurattamaan sitten lopuksikaan. Eikä varmaan ihan helpolla myönnetä, että oltiinpa hölmöjä. Pieru voi kyllä päästä ja housutkin pudota ja itseasiassa se kuuluisa maito on jo kaatunut ja housuissakin on lämmintä ja haisevaa tavaraa. Rutistaminen taitaa siis olla jo turhaa…

Farssimainen väärinkäsitys tässä ns. päihdehoidossa näkyy sillä tavalla, että puhutaan siitä miten hyvin potilaat sitoutuvat hoitoon eli huumeiden käyttämiseen. Eikös he sitoutuneet siihen ennen sitä hoitoakin ja ettekös te juuri sitä huumeiden käyttämistä alkaneet hoitaa? Eikös se juuri ollut se ongelma, se huumeiden käyttäminen? Ja mitenkä se muuttui hoidoksi ja se käytetty huume lääkkeeksi? Mikään ei todellisuudessa muutu: henkilö käyttää huumeita.

Miksi sitä alettiin hoitamaan jos henkilö jo oli tavoitteessa eli sitoutunut käyttämään huumeita?

Nyt siihen huumeiden käyttäjän ympärille on laitettu hääräämään hirmu määrä ihmisiä, jotka jostain syystä pyytää sitä huumeidenk äyttäjää mm. pissaamaan purkkiin ja analysoi sitten sitä, että onko tämä henkilö käyttänyt huumeita? Siis jotain muita huumeita kuin niitä mitä hänelle on itse annettu. Mitä ihmeen väliä sillä on? Miksi te rääkkäätte niitä ihmisiä yrittämällä kontrolloida asiaa, jota ei voi kontrolloida? Olette itse todenneet, että henkilölle on annettava huumeita, koska hän ei pysty hallitsemaan käyttöä ja hänen on pakko käyttää. Jos henkilö kykenisi kontrolloimaan käyttämistä, hänellä ei olisi ongelmaa ja teidän ei tarvitsisi hoitaa häntä. Hän ei kykene ja te siksi hoidatte häntä, mutta vaaditte, että on kyettävä kontrolloimaan käyttämistä. Eikö tämä ole jotenkin ristiriitaista ja lisäksi turhaa?

Toisaalta annetaan lausuntoja, joissa kerrotaan miten hyvin näillä ”hoidossa” olevilla henkilöillä menee ja kuinka he käyvät töissä ja nauttivat elämästä. Huumeiden käyttöä ei kukaan ulkopuolinen edes huomaa.Vaikka mikään muu ei ole muuttunut kuin huumeen antaja ja se, että ne ovat ilmaisia. Onko siis niin, että jos riittävän rikas henkilö ostaa huumeita oikealta henkilöltä, hän menee amikseen ja sitten töihin. Eikö huumeiden käytöstä seuraakaan mitään muuta kuin taloudellisia ongelmia? Eikö Kurt Cobain ollutkaan oikeasti rikas? Ostiko Janis Joplin väärältä tyypiltä?

Alkoholi on Suomessa laillista ja alkoholistit kärsivät riippuvuuden aiheuttamista vaikutuksista silti.

Ei kai huumeongelma ole mikään ammatillinen dilemma?

Olenpa kuullut sellaisenkin tutkimustuloksen, että jos annetaan puhdasta heroiinia sairaalaolosuhteissa, se ei vaikuta mitenkään. Huumeiden vaikutus kuulemma perustuu niiden laittomuuteen. Eli tämä tarkoittaa Suomeksi sitä, että kieltolain jälkeen on voinut tempaista pullon kossua ja ajaa autoa ilman että ajaa ojaan; laillinen alkoholi ei vaikuta. Tämähän on nähtävissä Suomen rattijuoppoustilastoissa. Ihme, että ovat jääneet kiinni vaikkei heistä ulkoapäin mitään tämän tutkimuksen mukaan ole voinutkaan päätellä. Niin kuin ei voi päätellä perjantai-iltana Namun edessäkään, että kukaan olisi käyttänyt päihteitä.

Legenda kertoo myös heroinisteista, joille annettiin ilmaiseksi puhdasta heroiinia. He eivät halunneet enää ollenkaan käyttää, koska he pitivät niin paljon siitä laittomuudesta ja huumeiden hankkimisesta. Tämä kuulostaa järkevältä ja uskottavalta. Kukapa sitä haluaisi ilmaiseksi huumeita kun voi hankkia ne myös prostituutiolla ja viettää pitkiä aikoja vankeudessa. Vai eiköhän näilläkään henkilöillä enää huumeet toimineet kun ne muuttuivat laillisiksi?

Ihan oikeesti!

Joku ihan oikeasti kirjoittaa tällaisia juttuja. Mistä se tieto tulee?

Näissä samoissa uutisoinneissa kerrotaan, että kaduilla myydään vaarallisen vahvaa korvaushoitolääkettä. Tämä vaarallisen vahva korvaushoitolääke on klinikalla hoitava lääke, joka oikein käytettynä auttaa ihmistä. Miten huumeita voi käyttää oikein?

Huumeita kannattaa antaa niille, jotka haluavat niitä käyttää, mutta sitä ei saa sanoa päihdehoidoksi. Tai jos sanotaan niin sitten täytyy päätellä, että kaikki käyttävät narkomaanit ovat tällä hetkellä päihdehoidossa. Samoin baarissa istuvat Arska ja Veijo hoitavat itseään päivittäin etanolilla, vaikka käyvätkin välillä hoidostaan huolimatta katkolla. Tässä ei ole mitään kummallista, sillä siellä käyvät myös nämä muut ”päihdehoidossa” olijat. Katkon jälkeen he jatkavat sitä samaa ”päihdehoitoa” ja saavat sieltä lisää niitä huumeita. Eikö tässäkään ole mitään kummallista? Eikö edes siinä, että myös siellä katkolla ollessaan heille annetaan niitä huumeita? Miksi he siis ovat siellä? Mitä siellä tehdään? Eikö katkaisuhoidossa yritetä katkaista huumeiden käyttö? Eikös se ole vähän ristiriitaista sen kanssa, että se varsinainen ”päihdehoito” on huumeiden käyttämistä. Onko katkolla käynti siis vähän niin kuin retkahdus?

Tästä kyseisestä ”päihdehoidosta” uutisoidaan paljon ja sitä tutkitaan innolla. Ovathan tulokset poikkeuksellisen hyviä; lähes kukaan ei ole koskaan keskeyttänyt hoitoa eikä muutenkaan halunnut lopettaa sitä.

Jotain ikävää marinaa kuuluu silloin tällöin siitä, että joku tätä lääkettä myisi kadulle. Sekään ei kuulemma oikeastaan voi pitää paikkaansa. Eräällä klinikalla asiaa oli alettu oikein selvittämään. Ja kuten etukäteen arvata saattaa, epäilys oli ollut turhaa:kukaan potilaista ei kertomansa mukaan myynyt lääkkeitä kadulle. Henkilökunta kertoi, etteivät usko potilaiden valehtelevan koska kyselyyn oli saanut vastata suljetulla kirjekuorella ja nimettömästi!

Tämä menetelmä tosiaan vakuuttaa. Tuskinpa nyt narkomaani valehtelisi moista asiaa ja muutenkaan. Semmoinen käyttäytyminenhän on tuossa ihmisryhmässä täysin vierasta.

Tutkimustulokset muutenkin ovat niin kummallisia, että täytyy ihmetellä tutkijoiden päättelykykyä.

Ei huumeiden käyttäjien lausuntoja voi käyttää faktana tai edes suuntaa-antavana tietona. Eikös tuon nyt tiedä jokainen?

Tai jos voi niin käyttäkää sitten kaikki löpinä. Miksi ette julkista faktatietona sitä, että poliisi asentaa näiden henkilöiden hampaisiin mikrofoneja? Miksi ette pelasta Samia, jonka koko asunto on laitettu täyteen mikrofoneja ja kameroita ja jota poliisi seuraa yötä päivää? Samille on myös valtion toimesta asennettu elimistöön mato, joka vahtii ettei Sami käänny kolmea kertaa useammin päivässä vasemmalle. Miten olisi tutkimuksen tekeminen tästä aiheesta? Kaikki pohjautuisi Samin kertomukseen ja tuloksen johdosta poliiseille annettaisiin lähestymiskielto kaikkia huumeiden käyttäjiä kohtaan ja käyttäjät myös jatkossa läpivalaistaisiin joka päivä uusien matojen varalta.

Kuulostaako hullulta? Ei kuitenkaan läheskään niin hullulta kuin se, että ilmaisen huumejakelun väitetään olevan toimivaa päihdehoitoa.

Jos narkomaanit ovat sellainen ihmisryhmä, joiden puheilla on niin paljon painoa, että niiden perusteella koko Suomen oikea päihdehoito on lakkautettu, niin eiköhän kysellä lisää heiltä? Eiköhän käydä kysymässä Masalta läänillä, että pöllitkös sinä sen auton, josta sait tuomion, vai et? Ja jos Masa sanoo, että en, niin pyydetään vielä varmuuden vuoksi vastaus suljetussa kirjekuoressa. Jos kuoresta paljastuu sana ”en”, niin silloin on Masa syytön ja päästettävä heti vapaaksi.

Eikö johtopäätökset kannattaisi vetää siitä, mitä tapahtuu? Esimerkiksi siitä, että jos Kimin korvaushoitolääkkeet löytyy Vesan taskusta klinikan edestä, niin Kimi on ne myynyt Vesalle. Ja jollei rahaa löydy Kimin taskusta niin sillon Kimi on velkaukko tai Vesa hyvä vedättämään. Ihan sama mitä kukakin sanoo.

Joku linjahan asioissa olisi oltava. Johonkin uskomukset ja päätelmät pitäisi perustua. Jos ne ei perustu, ne on höperehtimistä. Jos ne perustuu narkomaanien omiin kertomuksiin, ne on edelleen höperehtimistä. Narkomaanit itse kutsuvat tämän tyyppisiä juttuja houreiksi, mutta tutkijat uskovat.

Ihmeen helpolla. Jopa niin helpolla, että melkein voisi luulla tässä piilevän jonkin muun motiivin. Siis jonkin muun kuin sen, että yks kaks on herännyt vilpitön halu ja tarve auttaa tätä ihmisryhmää, jonka hyvinvointi ei aiemmin ole kiinnostanut.

Melkein voisi luulla, että joku havittelee pääsyä huumemarkkinoille?

Ymmärrän, että henkilö, joka käyttää huumeita, on niin sekaisin, että voi puhua ja uskoa mitä vaan.

Mutta mitä vetää hoitava taho? Vai ihanko selvin päin tämmösiä puhutaan ja tehdään?

Minkälaisia päätelmiä asioista tehdään.? Itsestä tuntuu, etten pysty seuraamaan sitä päättelyketjua tai ainakin päädyn aina eri päätelmään. Eri päätelmään päädyn myös käyttävien ihmisten kanssa joka on ymmärrettävää; niin kuuluukin tapahtua. Olisi pelottavaa, että ajatusratani kulkisi heidän kanssaan samaa reittiä.

Yhden kiinnostavan huomion olen tehnyt. Yksikään käyttävä ihminen ei pysty samaistumaan eikä ymmärtämään mitään, mitä kirjoitan päihderiippuvuudesta. Luettuaan tekstejäni he tekevät poikkeuksetta samat päätelmät: minä en tiedä päihderiippuvuudesta mitään ja minä vihaan narkomaaneja.

Aluksi ällistyin tästä. Miten väärin voi tulkita? Sitten ymmärsin, että tämä vain vahvistaa käsitykseni siitä, että käyttävä ihminen ei ymmärrä mikä häntä vaivaa. Hän ei kerta kaikkiaan pysty näkemään sairautta itsessään, vaikka se hänelle kerrottaisiin. Tämän takia kannattaa romuttaa se ammattilaisten harha joka on valloillaan, eli että päihderiippuvainen itse tietäisi miten häntä pitää hoitaa ja mikä häntä auttaa.

Tarttukaa vaan rohkeasti asiaan ja alkakaa oikeasti hoitamaan asiakkaitanne. Asiakaslähtöisyys on kiva juttu, mutta se ei muissakaan sairauksissa tarkoita sitä, että asiakkaan olisi itse osattava esimerkiksi tehdä aivoleikkaus. Se tarkoittaa tämän sairauden kohdalla sitä, että asiakas päättää haluaako hän lopettaa huumeiden käyttämisen vai ei.

Nyt mieti hetki hiljaa tahollasi, että uskotko ihan oikeasti, että huumeiden käyttäminen voidaan lopettaa niin, että niitä käytetään?

Ja seuraavaksi, että miten tähän asiaan saattaisi liittyä satu, jonka nimi on Keisarin uudet vaatteet?

Uskallatko sinä sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita?

Menkää hoitoon!

Joitain tutkimustuloksia lueskellessa tulee mieleen, että onkohan tässä saavutettu tulos, jota jo lähtökohtaisesti on lähdetty hakemaan? Ja seuraava ajatus on se, että mihin tätä tulosta tarvitaan?

Joitain päiviä sitten uutisoitiin tutkimuksesta, joka käsitteli riippuvuuksia. Otsikkona oli, että huumeriippuvainenkin voi olla kunnon kansalainen. Siitäkö riippuvuudessa onkin kyse? Että onko kunnon kansalainen vai ei? Itse olen ymmärtänyt sen ihan toisella tavalla. Jotenkin niin, että kyseessä on sairaus.

Lehtijutussa kerrottiin, että eräs heroiiniaddikti oli pystynyt aivan helposti lopettamaan heroiinin käytön, mutta taistelee nyt alkoholin kanssa. Tarkalleen ottaen jutussa luki, että henkilö yhä edelleen seitsemän vuoden kuivilla olon jälkeen taistelee alkoholin kanssa. Syynä oli se, että ”ympäristö odottaa”, että alkoholia käytetään.

Miten pihalla asiantuntijat ovat jo ihan termistönkin kanssa? Tarkalleen ottaen he siis sanoivat, että henkilö on ollut raittiina seitsemän vuotta ja juonut samalla alkoholia. Minun mielestä ei ole mitenkään kummallista, että pystyy lopettamaan helposti huumeiden käyttämisen jos siirtyy juopottelemaan. Henkilö vain korvaaa yhden huumeen toisella. Ja syy juomiselle ei edelleenkään ole se, että ympäristö olettaa, vaan se, että henkilö on addikti ja hänen päänsä olettaa, että sinne on saatava päihteitä.

Tutkimuksessa huomattiin myös, että lääkkeenä tarjottu heroiini mahdollisti JOILLEKIN LÄHES tavallisen elämän. Entä jos ei annettaisi sitä heroiinia lääkkeenä kun sehän ei ole lääke vaan huume? Olisiko näille joillekin mahdollistunut ihan täysin tavallinen elämä? Onko myös aika ohut tulos jos maksimi on, että joillekin ja lähes?

Jos olette viime aikoina käyneet katsomassa virallisia määritelmiä korvaushoidosta, olette huomanneet ”pienen” muutoksen siitä, miten se aikoinaan meille ”myytiin”. Aiemmin kyseessä oli vain ja ainoastaan välivaihe ja keino päästä opiaattiriippuvuudesta. Nykyisin siellä lukee, että ”vaikka potilas ei koskaan pääsisi eroon korvaushoidosta, siitä on silti hyötyä”.

Veikkaan, että tutkimuksen tarkoitus on pikkuhiljaa alkaa tuomaan meille uutta ”päihdehoitomuotoa”. Lääkeheroiinihoitoa. Se vielä puuttuu valtion repertuaarista. Kaikessa muussa merkittävässä huumekaupassa sillä on monopoliasema.

Tutkija Uusitalo kertoi myös, että suurinta osaa heroiininkäyttäjistä ei edes tunnista päältäpäin ja että he käyvät töissä sekä salaavat käyttämisen perheeltään.

Ajatella. Niin pienestä ongelmasta onkin kyse, ettei sitä edes ulkoapäin huomaa ja elämänhallintakin säilyy ihan työpaikkaa myöden. Suosittelisin Uusitalolle ihan aluksi käyntiä optikolla ja sen jälkeen alan vaihtoa. Itse nimittäin huomaan jo kaukaa kun opiaattien käyttäjä tulee vastaan ja niin huomaavat kaikki muutkin. Ainakin porilaiset mummot vaihtavat tien toiselle puolen.

Kun ongelma ei ratkennutkaan, päätettiin siihen suhtautua uudella tavalla. Kuten muidenkin voimakkaiden ilmiöiden vieressä oleskelu aiheuttaa erilaisia reaktioita. Muutaman niistä mainitakseni, kieltämisen, eli mitään ongelmaa ei edes ole. Tai selittelyn. Selitetään ja mitätöidään ongelma.

Voi Elias

Ihan aluksi otan syvästi osaa Eliaksen perheen suruun. Lapsen menettäminen on suurin suru, mitä ihminen voi osakseen saada. Tämän surun vuoksi asian kommentoiminen onkin hankalaa, mutta teen sen kuitenkin.
Hesarissa kirjoitettiin miten Elias jäi kiinni huumeiden käytöstä ja leimautui sen myötä. Lopulta Elias kuoli. Itse hän arveli, että elämä oli vaikeutunut huomattavasti leimautumisen johdosta ja arveli, että olisi ollut jo ylioppilas ellei poliisi olisi puuttunut hänen huumeiden käyttöönsä.
Itse arvelen, että Elias ei todennäköisesti olisi ollut ylioppilas vaikkei poliisi olisi puuttunut hänen huumeiden käyttöön, mutta jos Elias ei olisi käyttänyt huumeita, hän olisi saattanut ollakin.
Jutussa kuvattiin miten Elias oli haettu poliisin toimesta koulusta ja näin kaikki saivat tietää huumeiden käyttämisestä. Tätä ennen Elias oli jo kyllä myynyt huumeita kavereilleen koulussa, että eiköhän se jo ennestäänkin ollut selvillä. Eikö muilla oppilailla ja opettajilla ole oikeutta tietää jos joukossa on henkilö joka käyttää ja myy huumeita? Eikö muiden oppilaiden vanhemmat saa tietää? Haluaisitko sinä tietää jos lapsesi luokassa liikkuisi huumeita?
Turun seudulla käsitellään nyt vastaavaa juttua, mutta siinä poliisi ei päässyt jäljille yhtä nopeasti kuin Eliaksen tapauksessa. Jos olisi päässyt, siellä käsiteltäisiin nyt vain yhtä huumausainerikosta eikä lähes sadan henkilön rinkiä, joksi kannabiskauppa oli laajennut.
Yhden leimautumisen sijasta leimautuu nyt sata.
Tämän päivän yhteiskunnassa tärkeintä tuntuu olevan se, ettei mikään saa tuntua pahalta. Huumeiden käyttö itsessään leimaa ja syrjäyttää. Se, että poliisi hakee koulusta ei syrjäytä ketään. Se on poliisin tehtävä ja sen tarkoituksena ei ole tuntua mukavalta. Sen tarkoituksena on selvittää tehty rikos ja ehkäistä uusien syntyminen. Se, että poika haetaan kesken koulupäivän on keino esimerkiksi siihen, ettei hän ehdi varautua ja vaikka hävittää huumeita. Kotietsintäkin on ikävä juttu. Sekin olisi kivempi niin, että etukäteen soitettaisiin ja käskettäisiin siivota ja hävittää kaikki mahdollinen.
Putkassakaan ei ole kivaa. Sen tietää kaikki. Erityisen raskasta se on äidille, joka ei pääse poikaansa tapaamaan sinne. Putkan tarkoituksena on mm. estää tekijää vaikeuttamasta rikoksen tutkintaa. Sieltä ei voi soitella äidille ja käskeä vaikka varoittamaan jotakin juttuun liittyvää henkilöä tms. Jos on kykenevä ostamaan, myymään ja käyttämään huumeita, on kykenevä olemaan kaksi yötä lukitussa, valaistussa huoneessa jonne tuodaan lämmintä ruokaa ja jota valvotaan kameran avulla.
Eliasta harmitti tämä. Harmitus ei vähentynyt vaikka oikeus jätti hänet rankaisematta rikoksista, joista hän oli jäänyt kiinni. Siis jäänyt kiinni. Oikeudessa esillä olleet asiathan olivat ne, jotka Elias todistettavasti oli tehnyt. Ette kai te kuvittele, että Elias ekan kerran haki marihuanaa ja antoi sitä kavereilleen ja heti jäi kiinni? Eiköhän hän ole toimintaa jo jonkin aikaa jatkanut ja määrät ja kerratkin voi kertoi useaan kertaan. Luulisin näin koska hänhän jatkoi myös ensimmäisen kiinni jäämisen jälkeen ja jäi uudelleen kiinni.
Elias ei jäänyt kiinni siksi, että poliisi olisi halunnut tehdä hänestä varoittavan esimerkin vaan siksi, että Elias käytti ja myi huumeita. Eliaksen asema huumemaailmassa tuskin oli niin merkittävä, että hänen jahtaaminen varoittavaksi esimerkiksi olisi loogisesti ollut poliisien intresseissä. Pahoista poliiseista puhuttaessa, Jari Aarnio on sellaisessa asemassa, että hänestä saattaa leipoutua todellinen varoittava esimerkki.
Eliaksesta kuitenkin tuntui siltä, että häntä jahdattiin eikä hän luottanut poliisiin. Se onkin ihan järkevää sillä jos käyttää huumeita, ei kannata kaveerata poliisin kanssa. Itse asiassa kaikki huumeiden käyttäjät kokevat samalla tavalla ja kaikkien mielestä juuri heitä jahdataan ja juuri heitä kohtaan toimitaan väärin ja poliisi on kyttä. Sellainen käyttävän ihmisen maailma on.
Eliaksen sanoin; kukaan muu ei tajua mitään mistään. Ei vanhemmat eikä kukaan muukaan. Olen samaa mieltä. Kukaan ei tajunnut yhtään mitään siitä mistä oli kysymys. Ei nimittäin ollut kysymys siitä, että Elias leimautui eikä siitä pelästyikö pikkuveli poliisia. Oli kysymys siitä, että Elias oli huumeriippuvainen eikä kukaan osannut tehdä sille mitään. Sen sijaan hyörittiin ja pyörittiin ympyrää, yritettiin käydä koulua ja kaikista ponnisteluista huolimatta ongelma ei ratkennut. Ei vaikka vanhemmat sanoivat, ettei tollaselle tielle kannata lähteä.
Perustan väitteeni Eliaksen huumeriippuvudesta seuraaville seikoille:
Henkilö, jolla ei ole riippuvuutta, ei tuhoa elämäänsä päihteillä. Hän ei jatka päihteiden käyttämistä jos se aiheuttaa huomattavia haittoja.
Henkilö, jolla ei ole päihderiippuvuutta, ei menetä elämänhallintaansa päihteiden käyttämisen seurauksena.
Kenen syy Eliaksen päihderiippuvuus sitten oli? Syyllisen etsintä helpottaa ja sen avulla voi lukijakin päästä turvaan; noin ei voi koskaan käydä meille.
”Noin käy vain sellaisille, joilla on huono äiti tai isä, tai lapsi itte on jotenkin tommonen”. Tai tässä tapauksessa niille, jotka poliisi hakee koulusta.
Syyllistä ei ole. Kukaan ei voi päättää tulevansa päihderiippuvaiseksi. Ainoa 100% varma keino estää päihderiippuvuuden syntyminen on se, ettei koskaan kokeile mitään päihdettä. Silloinkaan et ole turvassa peliriippuvuudelta tai syömishäiriöltä jotka ovat samaa ”tuoteperhettä” ja tuhoavat yhtä tehokkaasta kuin muutkin riippuvuudet.
Eliaksen tapauksessa on helppo osoittaa sormella, että mitäs kokeilit, kun kyseessä on laiton aine. Luultavasti hänelle olisi syntynyt riippuvuus myös laillisiin päihteisiin eli alkoholiin, koska alttius selkeästi oli olemassa.
Eliaksen isä kertoo, ettei luota poliisiin. Poliisi oli kuitenkin se taho joka teki ”väliintulon” ja itse asiassa pidätyksen jälkeen Elias pystyi parantamaan koulunumeroitaan ja pääsi lukioon. Epäluottamus pitäisi minun mielestä kohdistaa hoitojärjestelmään. Elias vietiin nuorisoasemalle. Tulos? Onko nykyinen järjestelmä riittävä tai edes järkevä?
Nykyisessä päihdehoidossa ei tarvitse saada tuloksia, koska aina voi sanoa, ettei hänellä ollut omaa halua.
Pitääkö olla? Kuinka vastuullisena pidämme henkilöä joka käyttää huumeita? Kuinka relevantteja vastauksia hänellä voi olla suhteessa elämänsä pelastamiseen, etenkin jos tuntuu siltä ettei kukaan muu tajuu yhtään mitään? Eikö jokainen huumeidenkäyttäjä täytä pakkohoitokriteerit? Eikö jokainen heistä ole joka hetki vaaraksi omalle terveydelleen ja sen lisäksi kaikille joita tielle sattuu? Eikö se, että menettää itsensä hallinnan niin, että tuhoaa itsensä, ole sama kuin hulluksi tuleminen? Pitääkö ”hulluillakin” olla oma halu jota pitää selkeästi ilmaista, ennen kuin heitä autetaan? Eikös skitsofreenikot yleensä erityisesti vastusta lääkityksiä ja hoitoja? Miten muu itsetuhoinen toiminta eroaa itsensä tuhoamisesta huumeilla? Miksi tällä huumeriippuvuuteen sairastuneella ryhmällä pitäisi olla kyky vaatia ja järjestää itselleen hoitoa, vaikka he ovat täysin kykenemättömiä siihen?
Tänä päivänä ei äideille jää muuta mahdollisuutta kuin katsoa vierestä lähestyvää onnettomuutta. Puuttumisen keinoja ei ole, hoitopaikoista puhumattakaan. Alaikäisen päihteiden käyttöön voi koittaa lain puitteissa tarttua, mutta kun lapsonen on 18 vuotias katoavat nuokin keinot.
Miltä tuntuisi jos huolensa voisi ilmaista ja saada apua? Otettaisiin se huumeriippuvainen talteen, ruokittaisiin ja saataisiin pää selväksi ja sen jälkeen annettaisiin tuloksellista ja laadukasta päihdehoitoa. Puolen vuoden kuluttua hän voisi tehdä oikean valinnan sen suhteen haluaako palata käyttämään huumeita. Tämä päätös nimittäin olisi hänen omansa; selvin päin ja täydessä ymmärryksessä tehty. Huumeita käyttäessä päätökset tekee sairaus, ei ihminen itse.
Ruotsissa tällainen puuttumisen ja auttamisen mahdollisuus jo on.

Armas-kulta

Läheisriippuvuus tarvitsee syntyäkseen voimakkaan ilmiön, jonka vierellä eletään. Kuinka voimakas tuon ilmiön pitää olla synnyttääkseen em. reaktion, on tietenkin yksilöllistä. Joku kestää paljonkin, mutta toisella hallinta omaan elämään katoaa paljon vähemmästä. Joku taas selviää ilman sen suurempia vaurioita. Itselleni ensimmäinen mielikuva läheisriippuvuudesta on vaimo, joka jatkaa eloaan juopon miehen rinnalla, aina uskoen parempaan ja selitellen miehen tekoja parhain päin. Ja kaikki tämä ilman, että mikään viittaisi siihen, että muutosta olisi näkyvissä muualla kuin armaan miehen puheissa, joissa 30 vuotta on tuotu katumuspäissään esiin se, miten kaikki muuttuu ihan kohta. Ei vielä, mutta kohta.

Ulkopuoliset eivät ymmärrä vaimon valintaa jäädä armaansa vierelle etenkään niinä kertoina kun vaimo on ”kävellyt kaapinovea päin”. Kukaan ei usko, että mikään muuttuu. Paitsi vaimo, kera armaansa. Vaimo kertoo, jos kysytään ja kertoo usein vaikkei kysyttäisikään. Hän kertoo miten miehensä, olkoon nyt sitten ihan nimeltäänkin Armas, lopettaa kyllä juomisen. Ja lyömisen. Ja kiiruhtaa heti selittämään, että ei Armas sitä paitsi nytkään lyö lujaa. Eikä edes aina kasvoihin. Eikä ainakaan tarkoita sillä mitään pahaa. Syytkin ovat hyvät, koska Armas-parka on lapsena itse saanut osumia ja töissäkin on hankalaa. Ja eihän se edes kuulu kenellekään, mitä vaimo tekee. Ei edes lapsille, jotka vielä aikuisina pelkäävät äitinsä puolesta.

Olen alkanut kuulla tätä tuttua tarinaa myös muualta kuin vaimojen suista. Armas on myös ”hoidokki”, jota yhteiskunnan työntekijät ymmärtävät. Näitä Armaita ja heidän puuhiaan pitkään seuranneita ”yhteiskunnan tarjoamia vaimoja” löytyy mm. päihdepalveluista pilvin pimein. Tämän päivän päihdetyö alkaa usein kohdasta, jossa henkilö käyttää huumeita. Ja siihen samaan kohtaan se myös päättyy. Siinä välissä on jopa kymmenenkin vuotta kestävä aika, jona ”valtion tarjoama vaimo” auttaa Armastaan. Armas ei koko tuona avun aikana lopeta huumeiden käyttämistä, eikä sitä välttämättä edes tavoitella. Tavoitteena on lisätä Armaan elämänlaatua. ”Vaimo” hommaa Armaalle kämpän ja käy siellä juttelemassa. Tukemassa jaksamaan. Jos mitä huolia Armaan elämään ilmaantuukin, ne hoidetaan pois. Jos Armas sattuisi selviämään tuona aikana ja häneltä kysyttäisiin, että onko hän saanut apua ja millaista se on ollut, hän ei luultavasti edes muistaisi millaista apu on ollut ja kuka sitä on antanut, koska Armas on ollut koko ”hoidon” ajan sekaisin. Armas ei myöskään koskaan tule pisteeseen, jossa hän toteaisi, ettei hän halua päihteiden käytössä pidemmälle mennä, koska yhteiskunta pitää huolen siitä, että Armaan elämänlaatu pysyy ”hyvänä” päihderiippuvuudesta huolimatta.

Olen työssäni tavannut satoja päihderiippuvuudesta toipuneita narkomaaneja, jotka ovat lopettaneet päihteiden käytön kokonaan. Yhteistä heille kaikille on se, että halu lopettamiseen on syntynyt ns. pohjakokemuksen kautta. Päihderiippuvuushan johtaa aina lopulta elämän tuhoutumiseen, mutta toisaalta velkaantuminen, asunnon menettäminen, elämänhallinnan katoaminen ja ihmisuhteiden päättyminen motivoivat kummasti muutokseen. En ole koskaan tavannut yhtään päihderiippuvaista, joka haluasi lopettaa päihteiden käytön silloin, kun menee vielä hyvin. Ja siksi pohjakokemus kaikessa karmeudessaa on raitistumisen kannalta jopa välttämätön. Pohjakokemus on päihteiden käytön kielteinen seuraus, jonka kuuluukin tapahtua. Asioista kuuluukin seurata jotain. Ihmisellä itsellään kuuluu olla vastuu.

Nykyään yhteiskuntakuitenkin rynnistää apuun ja hyssyttää huolet pois. Korvaan kuiskutellaan, että ei mitään hätää Armas-kulta, kaikki kyllä järjestyy. Ja näin viedään Armaalta se mahdollisuus, jossa hän tulisi pisteeseen, jota pidemmälle hän ei halua mennä ja näin ollen motivoituisi tekemään IHAN MITÄ TAHANSA pysyäkseen ilman päihteitä. Mutta sanoppas tästä Armaan vaimolle tai sen toisen Armaan työntekijälle, joka tarpoo Armaansa kanssa läpi vuosikymmenen. Saat kyllä kuulla, kuinka kylmä olet! Pitäisikö toinen jättää kuolemaan? Ja sitä paitsi kyllähän siitä lopettamisestakin on ollut puhetta ja Armas on siitä itsekin puhunut. Ei tosin tehnyt mitään asian eteen, mutta puhunut on ja ei se kuule ole niin helppoa ja sillä on just nyt niin vaikeaa. Olen jopa kuullut, miten joidenkin työntekijöiden mielestä huumeiden käyttö sopii Armaalle ja siksi sen ei edes kannata lopettaa.

Onko yhteiskunta sairastunut läheisriippuvuuteen? Ainakin mekanismi toimii samalla tavalla kuin pienessä perheessä, jossa läheisriippuvainen tukee puolisonsa päihderiippuvuutta loputtomalla ymmärtämisellä. Parhaiten se näkyy hetkessä, jolloin muutos on tapahtumaisillaan. Vaikka vaimo kotona toivoo ja odottaa muutosta, se hetki kun Armas kävelee AA:han ja toteuttaa vaimon hartaan toiveen, saattaakin saada vaimon voimaan huonosti; hän ei olekaan enää riittävän tärkeä. Itsekään ymmärtämättä mikä nyt on pielessä, alkaa vaimo oireilla, vaikka lopultakin kaikki on juuri niin kuin toivottiin. Jollei vaimo ymmärrä tilannettaan ja hanki/saa apua itselleen, tapahtuu jokin seuraavista: Suhde päättyy eroon tai Armas alkaa juomaan uudelleen. Voi se päättyä niinkin, että Armas alkaa hoivata kipuilevaa vaimoaan. Näin tapahtuu myös yhteiskunnassa. Jos tämä toinen Armas haluaisi sitten lopettaa huumeiden käytön, yhteiskunnalla ei olekaan tarjota mitään hoitoa. Kaikki rahat nimittäin menivät siihen, kun Armaan kanssa lässytettiin kämpillä se kymmenen vuotta. Varsinaiseen päihdekuntoutukseen ei ole rahaa. Jos Armas on korvaushoidon asiakas, ei lopettamista edes suositella. Onhan hän parhaillaan hoidon piirissä. Mitäpä sitä lopettamaan hyvää hoitoa, joka selvästikin auttaa. Armas käyttää joka päivä Subutexia ja parantuu varmasti ihan kohta. Ei vielä, mutta ihan kohta.

Kysymyksiin, että pitäisikö ihminen sitten jättää kadulle kuolemaan, on vastaukseni että ei. Kysyn kuitenkin vastakysymyksen: Kuvitteletko sinä olevasi sellaisessa asemassa suhteessa mihinkään, että voisit estää yhdenkään narkomaanin kuoleman? Sinä et siihen pysty, enkä pysty minäkään, eikä pysty kukaan muukaan. Sinä et ole siitä vastuussa. Armas ei jää henkiin tai kuole siksi, että sinä kävit tai et käynyt hänelle kaupassa. Jos Armas kuolee, hän kuolee siksi, että hän käyttää huumeita. Pikku hiljaa on tullut selväksi Armaan vanhemmillekin, että huumeiden käyttöä ei pidä mahdollistaa antamalla rahaa tai muutenkaan auttamalla. Ja eipä heidän edes tarvitse mahdollistaa sitä, koska Armaan oma työntekijä tekee sen heidän puolestaan. Työntekijä kyllä ymmärtää Armastaan vaikka hautaan asti.

Ainoa todellinen apu päihderiippuvuuteen on se, että päihteiden käyttäminen lopetetaan kokonaan. Siitä pitäisi lähteä. Uskokaa pois. Ei se Armas tarvitse teidän tukea aineiden vetämiseen. Hän osaa ja pystyy siihen ihan itsekin.

Ei saa sanoa!

Niin kuin alkoholismista puhuminen tuntuu pitkälti perustuvan mielipiteisiin, myös eri päihdehoidoista keskustelu noudattelee samaa linjaa. Ja sen lisäksi niistä ei oikeastaan edes saisi puhua. Ainakaan muuta kuin hyvää. Etenkään sitä ei saa sanoa, että jokin hoito vaan on parempi kuin toinen. Ja jos sanoo, ettei joku oikeastaan edes ole päihdehoitoa, siitä suututaan.
Miksi? Miksi siihen suhtaudutaan niin? Keskustelun kerrotaan olevan ikävää ja ei tunnu mukavalta kun muiden työtä arvostellaan. Miksi aina heitetään paskaa niskaan? Siitäkö tässä on kysymys? Työntekijöiden tuntemuksista. Mites ne perheet joiden nuoret kuolee kun eivät saa maksusitoumusta sellaiseen hoitoon, jossa voitaisiin antaa oikeasti apua? Miltähän niistä tuntuisi jos ne tietäisi, että semmoistakin on, mutta sinne ei pääse tai se on sattumanvaraista? Tai että heidän työntekijänsä on oikeasti sitä mieltä, että nuori on itse aiheuttanut sairautensa, joka on siis päihderiippuvuus, eikä työntekijä itsekään tiedä mikä siihen auttaa. Onpahan työntekijä tässä nyt kuitenkin olemassa ja juttelemassa asiasta. Helpottaahan se edes vähän. Vaikkei se sen nuoren sairauteen auta.
Tässä kohtaa alkaa pyöriä jokaisen päässä sama nauha, jota aivopestynä jankutetaan. Ehkä se opetetaan jo sosiaalialan oppilaitoksissa tai sitten se kuullaan viimeistään työelämään mennessä. Nyt kaikki yhteen ääneen: ihmiset ovat erilaisia ja heille auttaa erilaiset asiat! Tällä lauseella siis kerrotaan se, ettei edes tiedetä mikä auttaa ja, että kyseessä ei olekaan yhden ja saman sairauden hoitaminen vaan ihmisten persoonallisuuksien sovittaminen erilaisiin paikkoihin.
Jos kysyt vielä käyttävältä ihmiseltä, että millainen olet ja millaisen hoidon luulet sinulle sopivan, niin kuinka moni heistä kokee itsensä vaikkapa sosiaaliseksi ja yhteisöhoitoon sopivaksi? Käyttävä ihminen on epäsosiaalisin ihmisen ilmentymä, joka ei itse voi pystyä määrittelemään omaa hoitoaan tai edes tietää sitä. Se pitäisi olla ammattilaisen tehtävä. Yleensä sosiaalityöntekijän joka päättää hoitopaikasta ja maksuista. Ja hänen tulisi huomioida se, ettei nyt edessä istuva Jami joka muistuttaa Rölli Peikkoa ja muriseekin, ole se oikea Jami. Tämä Jami on pahin versio itsestään. Tämä Jami ei osaa määritellä omaa parastaan. Jos osaisi, hän ei olisi siinä pisteessä missä nyt on. Kysytään Jamilta sitten kun hän on päässyt päihteistä ja toipunut muuutenkin.
Vallitseva käsitys tuntuu olevan, että hoitojen vaikutuksilla ei ole eroa. Raitistuminen on sattumankauppaa ja siihen ei voi vaikuttaa. Tätä käsitystä ylläpidetään juuri sillä, ettei asiasta saa sanoa. Ei saa tuoda esiin niitä epäkohtia, joita päihdehoitopaikoissa on. Ja jos ne ottaa esiin, keskustelu harhautetaan samalla metodilla kuin lapset tekevät riidoissaan. Sanomalla, että itte oot.
Tarkemmin sanottuna se menee niin, että jos sanon, ettei jokin tietty tapa hoitaa toimi, sanotaan, ettei joku toinenkaan toimi aina. Se on varmaan ihan totta, mutta kun se ei ole nyt tämä keskustelu.
Myös muut yhteiskunnalliset aiheet sensuroituu samalla keinolla.
Tänä päivänä on muotia olla niin avarakatseinen ja suvaitsevainen, että sen nimissä hyväksytään asiat, joita ei tule hyväksyä. Jos esimerkiksi joku koittaa puhua toisen kulttuurin tavoista toimia, tapahtuu sama ilmiö.
Esimerkiksi näin:
kommentti: muslimien tekemät kunniamurhat ovat väärin.
vastaus: kyllä kuule muissakin uskonnoissa tehdään hirveitä asioita.
Ja näin keskustelu on jo harhautunut. Eli koska muutakin pahaa tapahtuu, tästäkään asiasta ei voida puhua tai se on epäreilua.
Sama tapahtuu tässä päihdehoitopaikoista keskustelussa:
kommentti: hoidoksi ei riitä muutaman kuukauden kuntoutus, joka perustuu työn tekemiseen.
vastaus: ei mikään hoito auta ja kyllä niistä ns. hyvistäkin hoidoista ihmiset retkahtavat ja yksi mun kaverikin kerran oli juonut itsensä sillan alle ja sitten se vaan meni töihin ja kaikki oli hyvin, että kyllä se on vain ja ainoastaan itsestään kiinni ja sitä paitsi itsehän on tilansa aiheuttanut ja pitäisikö yhteiskunnan maksaa ja minkä takia aina haukutaan kaikkia hoitopaikkoja?
Ja näin emme koskaan pääse puhumaan siitä, millaista hyvä hoito voisi olla.
Ei voi olla mahdollista, että kaikki on hyvää hoitoa. Miten samaan sairauteen sopii hoidoksi mikä vaan maan ja taivaan välillä? Kuinka kaikkivoipainen olo täytyy työntekijänä olla, että kokee työnsä olevan nyt huippuunsa kehitettyä niin, ettei siitä saa edes sanoa? Mitä sinä tiedät sairaudesta nimeltä alkoholismi? Mitä sinä tiedät siitä mikä siihen auttaa? Jos et tiedä muuta kuin sen, ettei kukaan tiedä ja kaikkia auttaa mikä sattuu- soopa, niin tee jotakin. Tee jotain muuta kuin loukkaannu, sillä ihmisiä kuolee päihderiippuvuuden takia joka päivä. Kysy joltakin joka oikeasti tietää.
Onko niin, että kun sairaudesta toipuminen on muutenkin niin vaikeaa ja tulokset eivät ole 100%, ei sitä sitten tarvitse tehdä kunnolla? Tai edes tietää mitä tekee? Eikös jo laki velvoita, että hoidon pitää olla riittävää. Tämä ei vaan riitä, sano mitä sanot.
Se, että haittoja vähennetään, on kiva juttu, mutta se on haittojen vähentämistä. Sillä ei hoideta riippuvuussairautta.
On olemassa ihmisiä, jotka ovat onnistuneet ratkaisemaan tämän asian. Heitä ei kuulla. Yksi syy on se, että edelleen vaan tämä sairauskäsite on niin vieras ja mielipidetasolla. Olen nähnyt miten työntekijöille, joilla on oma kokemus, pyöritellään silmiä. Kun henkilö poistuu paikalta alkaa puhe. ”Ei se riitä että on itte ryypännyt, ei se voi kuule tietää!”. Eikö riitä sekään, että on ratkaissut miten vapautuu juomisesta ja elää raittiina hyvää ja tasapainoista elämää ja käy vielä jonkun alan koulunkin?
Onneksi on rohkeita ihmisiä liikenteessä, jotka uskaltavat kertoa sekä omista kokemuksistaan, että konkreettisesti siitä mikä voisi auttaa, jos apua haluaa vastaanottaa. Tai jos edes saa tiedon, mikä itseään vaivaa. Sekään ei nimittäin läheskään aina ole päihderiippuvaiselle itselleen selvää.
Tässä yksi linkki, jos haluat puhua oikeista asioista, oikeilla nimillä: http://puutualkoholismiin.fi/
No, itselläni on oma lehmä ojassa. Muuten en ehkä jaksaisi aiheesta edes puhua. Liian monta tärkeää ihmistä vielä joka päivä kuolemanvaarassa päihdekierteessään. Heille soisin laadukasta hoitoa. Valitettavasti heidän maksavat tahot ovat kilpailuttaneet ne hoidot, joissa hyvää hoitoa saisi, pois, ja kilpailutuksen myötä nekin hoidot, jotka ennen ovat toimineet, lakkaavat toimimasta. En usko, että sosiaalityöntekijät ymmärtävät hoitojen eroja ihan täysin; heillehän hoetaan jo koulusta lähtien, että kaikki hoidot ovat yhtä hyviä, mitään hoitoa ei saa arvostella tai tulee paha mieli ja että ei voi tietää mikä auttaa kellekin. Vaikka oikeesti voi tietää.
Kenen sinä haluaisit hoitavan lastasi, jos hänellä olisi esimerkiksi vakava huumeongelma? Onko se edelleen ihan sama?

Vielä kerran….

Suomen kansa on kuin petetty, jätetty ja pahoinpidelty tyttöystävä kun puhutaan alkoholismista ja päihderiippuvuudesta yleensäkin. Eikä ihme. Suomalaiset juopot ovat vuosia terrorisoineet läheisiään ja myös ”kaukaisiaan” jos siihen vain on tullut tilaisuus. Koska sellaisia juopot ovat. Ei siksi, että se olisi ok tai että sitä mitenkään pitäisi hyväksyä, mutta sellaisia ovat henkilöt, jotka ovat sairastuneet päihderiippuvuuteen. He puhuvat yhtä ja tekevät toista.
Päihderiippuvuus on niin yleistä, että ei taida tästä maasta löytyä yhtään ihmistä, jota asia ei olisi jotenkin koskettanut. Vähintään se on ollut sitä, että on ollut huolissaan jonkun päihteiden käytöstä ja enimmillään on vain taivas rajana. Alkoholistien kanssa on yritetty jos mitä ja siinä suomalaiset ovat sisukkaita. On ymmärretty ja annettu mahdollisuuksia, jopa siihen saakka, että itse sairastutaan vieressä läheisriippuvuuteen ja kadotetaan hallinta omaankin elämään ja uhrataan koko elämä.
Yksi traagisimmista tarinoista on Pasasen tarina, joka päättyi niin kuin tragediat päättyvät; hyvistä yrityksistä ja kovista ponnisteluista huolimatta, erittäin huonosti. Aluksi Pasanen terrorisoi perhettään, veti viinaa ja sen päätteeksi ampui neljä poliisia hengiltä. Liisa vaimo oli varmasti saanut osansa, mutta syystä tai toisesta jäi odottelemaan Pasasen paluuta elinkautiselta. Kerrotaan, että Liisa kävi jokaisena viikonloppuna tapaamassa miestään vankilassa. Suhde kesti tuomion ja Liisa teki kovasti hommia miehen vapauden eteen mm. kirjoittamalla presidentille. Pasanen vapautui, muttei päihderiippuvuudestaan. Juominen jatkui Liisan kera. Liisan juominen päättyi siihen, että Pasanen kuristi hänet hengiltä.
Näiden tarinoiden, joista jokaisella on omat osumansa, takia päihderiippuvuudesta ei pystytä puhumaan järkevästi. Omat kokemukset, vihat, kaunat, säälit ja kaipuut nousevat pintaan.
Olen jonkin aikaa yrittänyt eri formaateissa keskustella itselleni hyvin selkeästä ja yksinkertaisesta asiasta, mutta en vain onnistu kertomaan asiaa niin, että tulisin oikein ymmärretyksi.
Olen itse puhunut siitä, että päihderiippuvuus ei ole oma valinta. Sitä ei voi hankkia päätöksellä. Joku voi juoda baarin tyhjäksi kerran viikossa vuoden ajan, muttei sairastu. Toisella taas riippuvuus alkaa kehittyä pari kertaa kuussa tapahtuvan juomisen seurauksena.
Itse puhun siis sairastumisesta. Saamani vastaukset koskevat tekoja, joita henkilö tekee. Esimerkiksi hylkää perheensä tai riehuu humalassa. Minulta kysellään, että miten niin ei ole vastuussa siitä, että juo ja kohtelee kaltoin? Vastaus on, että totta kai on. Mutta tämä ei ole se keskustelu. En puhu siitä Vielä. Puhun siitä kohta.
Yritän yhden kerran vielä: riippuvuus syntyy joillekin ja joillekin ei. Jos et ole riippuvainen, et ole sen nerokkaampi kuin se joka on riippuvainen. Olet onnekkaampi. On suurinta ylimielisyyttä voittaa luonnon lottoarvonnassa terveen paperit, ja kestää alkoholia tulematta riippuvaiseksi, mutta ylenkatsoa niitä, joille ei käy yhtä hyvin. Nyt puhun vain tästä hetkestä, jolloin riippuvuus syntyy. Sitä ei voi valita!
Ja nyt alan puhun siitä, mihin keskustelu aina menee ja miksi se sekaantuu: päihderiippuvaisen toimintaan. Henkilö, jolla on riippuvuus, pelkää eniten maailmassa sitä, että hän menettää päihteet ja tekee kaikkensa saadakseen pitää ne. Mikään, eikä kukaan mene niiden edelle. Ei lapset eikä vaimot, ei kissat, koirat tai kirahvit. Eikä siksi, ettei henkilö välittäisi niistä. Hän ei pysty. Niin kauan kuin jatkaa päihteiden käyttämistä. Alkoholisti muuttuu vain niin, että hän lopettaa juomisen. Ei viikoksi tai kuukaudeksi vaan kokonaan. Lisäksi hänen on toivuttava, joka tarkoittaa sitä, että tarkoituksella ja johdonmukaisesti työskentelee ajatustensa, asenteidensa sekä toimintansa muuttamiseksi. Se ei siis tapahdu niin, että hän vain menee töihin tai alkaa käydä salilla. Se ei ole toipumista. Yksin tämän tekeminen, etenkin jos ei edes tiedä miten se tehdään, ja miksi sitä tehdään, on mahdotonta. Tässä kohtaa tulee se asia eteen, että hoito pitäisi olla katkon lisäksi jotain muutakin. Jotain sellaista, jossa tiedetään mitä toipuminen on ja miten se tehdään.
No, jos henkilö ei halua lopettaa päihteiden käyttöä ja jatkaa juomista niin silloin ympäristön pitäisi reagoida. Alkoholistihan tietenkin kertoo, että syy juomiseen on se tai tämä ja yleensä puoliso joka aina siitä huomauttelee, koska siltä se hänestä tuntuu. Miksi sille annetaan sellainen painoarvo? Tyyppi on ollut 30 vuotta humalassa ja puhuu paljon muutakin. Tuskin mitään kovin järkevää. Ei tällaisiin keskusteluihin edes pidä lähteä.
Alkoholisti kertoo myös sen, ettei pysty lopettamaan siksi, että on alkoholisti. Se on varmaan hänelle ihan totta, muttei se ole mikään oikeutus sille, että hänen pitäisi saada tuhota lastensa tai vaimonsa/ miehensä elämä. Ihan sama jos henkilöllä on vaikkapa jokin mielenterveyden ongelma. Jos hän kokee, ettei pysty muuttamaan tuhoisia toimintamalleja, jotka ehkä vahingoittavat lapsia, ei hän voi olla vanhempi. Jos toinen vanhempi on terve, niin on hänen ensisijainen tehtävä suojella lapsia. Jos molemmat juovat, homma jää viranomaisille.
Tämä ei tietenkään ole helppoa ja siihen vedoten jäädään usein tuhoutumaan läheisiin suhteisiin alkoholistin kanssa. Se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin vuodesta toiseen alkoholistin vieressä raahaantuminen.
Kaikkein kummallisinta itselleni tässä aiheessa on se, että juuri nämä samat ihmiset, jotka luultavasti eniten ovat jonkun läheisen päihderiippuvuudesta kärsineet, kokevat että alkoholistin hoitaminen on turhaa ja väärin sekä yhteiskunnan rahojen väärinkäyttämistä. Hoidon laadullakaan ei tunnu olevan väliä vaikka hehän ovat asiantuntijoita; tämä ryhmä nimittäin aivan varmasti on koittanut kaikki keinot että alkoholisti lopettaisi juomisen, siinä onnistumatta. Tarkoittaako se sitä, että jollet ole pystynyt hoitamaan läheistäsi, ei se voi onnistua missään muualla? Voiko olla olemassa sellainen keino, joka on jo olemassa ja on auttanut muita, jotka ovat halunneet lopettaa juomisen.
Tässäpä seuraava asia: henkilö, joka ei halua lopettaa juomista, ei lopeta sitä. Ja piste. Siinä aiheessa ei pidä viipyä yhtään kauempaa. Ei pidä alkaa hoitamaan. Silloin pitää irrottaa.
Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää se, että riippuvuus ymmärretään sairaudeksi, johon sairastumista ei voi valita. Se on luokiteltu sairaudeksi, mutta edelleen se on enemmän mielipidekysymys. Tästä johtuen ihmisiä kuolee. Hoitoa saa tehdä miten vaan ja vastuuta tekemisistä tai sanomisista ei päihdetyössä välttämättä ja useinkaan ole. Työtä tehdään mutu tuntumalla. Kaikki hoito ei ole hyvää ja esimerkiksi se, että ollaan jossakin paikassa asustelemassa, käydään salilla ja pidetään yllä vuorokausirytmiä, ei ole riittävää hoitoa. Ei, vaikka sellaistakin tässä maassa paljon on. Sen todistaa kirjoitukseni alussa mainitsemani Pasanen; hän oli 13 vuotta tuollaisessa paikassa, muttei se auttanut hänen päihdeongelmaansa kuin sen aikaa, kun hän siellä oli.
Jos haluaa vähän faktaa tämän sairaudeksi ihan oikeasti myöntämisen tärkeydestä niin tässäpä tilastoa:
Ruotsissa ja Norjassa on lopetettu kinastelu sairauskäsityksestä vaikka sielläkin on varmasti juopoilta osumia tullut. He ovat päättäneet, että jokaista hoidetaan asianmukaisesti ja jokainen ohjataan hoitoon saman linjan mukaisesti. Hoito on sitä, mistä on todistetusti saatu hyviä tuloksia. Tässä tapauksessa minnesota-malliin perustuvaa. Luvut puhuvat sen puolesta, että se on kannattavaa.
Johtuipa alkoholismi mistä vaan, olivatpa kaikki mahdolliset hoidot mielestänne yhtä hyviä ja kannattavia niin eikö voitais mennä järki edellä? Tilasto näyttää, että naapurimaissa on käytössä parempi keino. Eikö voitais tehdä niin kuin ne?

Piripäiväkirja

Piripäiväkirja on luultavasti esitysiltaa seuraavana päivänä ykköspuheenaihe. Ihmisiä kauhistuttaa. Miksi se vetää? Miksei se lopeta ja onpas kauheeta kun äitikin on tommonen ja sitä paitsi onkohan ihan jees tehdä tommosta dokumenttia?

Mua raivostuttaa, mutta ei mistään edellä mainituista syistä. Mua raivostuttaa se, että rankan aiheen alle piiloutui se, mikä olisi pitänyt tulla esiin. Sinne se tärkein juttu vaan luikahti koko kuvausryhmän käsistä. Luultavasti siksi, ettei ollut päihdetyön osaamista. Ei kuvausryhmällä, eikä monella muullakaan? Vai miten on mahdollista, että päähenkilö oli hoidossa, ilmeisesti kuitenkin ihan kohtuullisen ajan, muttei lähtiessään tiennyt edes mikä häntä vaivaa?

Hoitoon hän hakeutui Turun katkaisuhoitoon ja siellä ilmeisesti tapahtui juuri se mitä siellä kuuluikin tapahtua: käyttö katkaistiin. Sieltä henkilö siirtyi Mikkeli-yhteisöön, jossa lähdettiin reippaalla otteella viemään asiaa eteenpäin. Loput lääkitykset ehkä purettiin siellä ja jotain ryhmiäkin pidettiin. Henkilö näytti myös kirjoittaneen ensimmäisen ja toisen askeleen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten niitä askelia purettiin ja miten häntä niiden kirjoittamiseen ohjattiin? Lopputuloksesta päätellen ei mitenkään. Jos ensimmäisen askeleen kirjoittaa niin, että saa siihen rehellistä palautetta, ei voi olla enää epäselvyyttä siitä, miten vakavassa tilanteessa ollaan. Etenkin tarinan henkilön historia oli sitä luokkaa, ettei arvailulle pitäisi olla sijaa.

Kuitenkin tämä ihminen käytti sellaista ”termistöä”, josta pystyi päättelemään, ettei hänellä ollut mitään käsitystä omasta riippuvuudestaan tai siitä mitä se tarkoittaa. Hän esimerkiksi kuvaili itseään entiseksi addiktiksi, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että olisi parantunut parantumattomasta sairaudesta. Lisäksi hän kertoi ohjelman loppupuolella retkahtaneensa kolme kertaa, vaikka todellisuudessa hän retkahti heti hoidon jälkeen. Hän ei vain käsittänyt sitä, ettei sillä ole väliä alkaako käyttämään alkoholia, lääkkeitä vai huumeita. Kyseessä on ekalla kerralla retkahdus ja sen jälkeenhän henkilö jo käytti lääkkeitä. Miksei hänellä ollut näitä tietoja hoidosta huolimatta?

Mikkeli-yhteisö on ollut upea ja hyvää tulosta tekevä hoito. Sekään ei kuitenkaan pysty tekemään joissain viikoissa sitä, mihin tarvittaisiin ainakin vuosi. Tämä ohjelma oli selkeä osoitus siitä. Hoidon pituus taas määräytyy maksavan tahon eli kotikunnan sosiaalitoimen maksuhalusta/kyvystä. Kuten päähenkilö kertoi, hoidon toteuttamisesta vastaavat pitkälti muut asiakkaat. Jos asiakkaiden maksusitoumukset ovat muutaman kuukauden mittaisia, tarkoittaa se sitä, että päihdetyötä tekee henkilö, joka on ollut muutaman viikon selvin päin. Mistä hän voisi tietää miten eletään raittiina? Mistä se toipuminen ja tietoisuus siitä voisi tulla? Menneinä aikoina Mikkelissä vietettiin vuosi joskus toinenkin. Silloin oli jo mahdollista jakaa kokemusta siitä, miltä tuntuu ja miten pystyy elämään ilman päihteitä. Nyt lopputulos oli juuri sitä mitä tällaisella hoidolla aikaan saa; huono.

Miten tytön elämä muuttui hoidon myötä? Ei mitenkään. Hän jatkoi juuri siitä mihin jäi. Itse asiassa jo hoidossa homma lähti puoltamaan metsään. Hoitolaitos ei ole se paikka jossa aloitetaan parisuhde. En tiedä mikä kyseisen hoitolaitoksen linja suhteisiin on, mutta ohjelma osoitti myös sen mihin se johtaa; takaisin käyttämään. Kun henkilö lopettaa päihteiden käytön niin silloin se ainoa tehtävä on keskittyä pelastamaan oma elämänsä. Siinä on riittävästi hommaa. Parisuhde on vaikea laji tasapainoisillekin. Niille, jotka ovat olleet viimeiset vuodet erilaisten kemiallisten yhdistelmien vaikutuksen alaisena, ne eivät sovi ainakaan ekana vuonna. Tunteita tulee ja tunteita menee, toimintaan voi vaikuttaa. Ja toimintaan hoitolaitoksenkin pitäisi puuttua. Ja kohdentaa keskittymään niihin asioihin, jotka on opittava, että selviäisi hengissä.

Ensimmäisenä tietenkin tämä riippuvuus asia ja miten se toimii. Tytöllä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään käsitystä siitäkään, että kannattaisikohan tapailla käyttävää äitiä tai pitäiskös vaihtaa puhelinnumero etteivät vanhat käyttökaverit soittelis. Tyttö vaan ihmetteli, että ”kylläpä vääntää”. No vääntää kai. Kukaan henkilö, joka on riippuvainen jostakin asiasta, ei voi hyvällä menestyksellä jatkaa vanhoja kuvioita.

Tietoisuus vertaisryhmistä taisi olla ainoa asia, joka saattaisi tulevaisuudessa pelastaa tämän tytön hengen.

Jäin miettimään, että ehkä tyttö keskeytti hoidon, koska hän puhui puolen vuoden maksusitoumuksesta, mutta poistui hoidosta samaan vuodenaikaan?
Surullisinta tässä koko episodissa on se, että ihmisten kommenteista päätellen, kukaan ei huomannut mitään ihmeellistä tässä. Ihmiset vaan ihmettelivät, että höh, miksi se jatkoi käyttämistä. Kukaan ei tiedä. Ei edes se tyttö. Jos tyttö olisi saanut kunnollista hoitoa, hän olisi saanut uuden ymmärryksen ja jollei muuta niin nyt hän ainakin tietäisi mitkä ovat ne syyt miksi hän palasi käyttämään. Ja ehkä välttää seuraavalla kerralla nämä karikot.
Näin nopealla vilkaisulla voin kertoa niistä joitakin, jotka siis hoidossa jäivät hoitamatta; suhteet käyttäviin ihmisiin, hoitamaton seksi- tai läheisriippuvuus, liian nopeasti parisuhde ja liian lyhyt hoito, muutto paikkakunnalle jossa ei ollut valmiina riittävän tukevaa verkostoa, ei riittävää kiinnittymistä vertaistukiryhmiin.
Nämä ovat kaikki niitä asioita, joihin sanalla ”hoito” pitäisi päästä käsiksi.

Olisiko Suomen kansa yhtä ymmyrkäisenä jos ohjelma olisi käsitellyt syöpäpotilaan hoitoa? Potilas olisi hakeutunut hoitoon, jossa hänelle ei kerrottaisi edes sitä, mikä häntä vaivaa, mitä sairaus yleensä aiheuttaa tai mikä siihen yleensä auttaa. Henkilö vaan oleskelisi hoitopaikassa ja juttelisi muiden kanssa. Kun hoito päättyisi ja sairaus pahenisi niin ajateltaisiinko niin, että no sitten seuraavalla hoitokerralla menee paremmin? Vaikka hoito olisi se sama? Ehkä joku kysyisi, että miksei sitä voi kerralla hoitaa kuntoon. Edes yrittää.