Avainsana: Äiti

Piripäiväkirja

Piripäiväkirja on luultavasti esitysiltaa seuraavana päivänä ykköspuheenaihe. Ihmisiä kauhistuttaa. Miksi se vetää? Miksei se lopeta ja onpas kauheeta kun äitikin on tommonen ja sitä paitsi onkohan ihan jees tehdä tommosta dokumenttia?

Mua raivostuttaa, mutta ei mistään edellä mainituista syistä. Mua raivostuttaa se, että rankan aiheen alle piiloutui se, mikä olisi pitänyt tulla esiin. Sinne se tärkein juttu vaan luikahti koko kuvausryhmän käsistä. Luultavasti siksi, ettei ollut päihdetyön osaamista. Ei kuvausryhmällä, eikä monella muullakaan? Vai miten on mahdollista, että päähenkilö oli hoidossa, ilmeisesti kuitenkin ihan kohtuullisen ajan, muttei lähtiessään tiennyt edes mikä häntä vaivaa?

Hoitoon hän hakeutui Turun katkaisuhoitoon ja siellä ilmeisesti tapahtui juuri se mitä siellä kuuluikin tapahtua: käyttö katkaistiin. Sieltä henkilö siirtyi Mikkeli-yhteisöön, jossa lähdettiin reippaalla otteella viemään asiaa eteenpäin. Loput lääkitykset ehkä purettiin siellä ja jotain ryhmiäkin pidettiin. Henkilö näytti myös kirjoittaneen ensimmäisen ja toisen askeleen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten niitä askelia purettiin ja miten häntä niiden kirjoittamiseen ohjattiin? Lopputuloksesta päätellen ei mitenkään. Jos ensimmäisen askeleen kirjoittaa niin, että saa siihen rehellistä palautetta, ei voi olla enää epäselvyyttä siitä, miten vakavassa tilanteessa ollaan. Etenkin tarinan henkilön historia oli sitä luokkaa, ettei arvailulle pitäisi olla sijaa.

Kuitenkin tämä ihminen käytti sellaista ”termistöä”, josta pystyi päättelemään, ettei hänellä ollut mitään käsitystä omasta riippuvuudestaan tai siitä mitä se tarkoittaa. Hän esimerkiksi kuvaili itseään entiseksi addiktiksi, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että olisi parantunut parantumattomasta sairaudesta. Lisäksi hän kertoi ohjelman loppupuolella retkahtaneensa kolme kertaa, vaikka todellisuudessa hän retkahti heti hoidon jälkeen. Hän ei vain käsittänyt sitä, ettei sillä ole väliä alkaako käyttämään alkoholia, lääkkeitä vai huumeita. Kyseessä on ekalla kerralla retkahdus ja sen jälkeenhän henkilö jo käytti lääkkeitä. Miksei hänellä ollut näitä tietoja hoidosta huolimatta?

Mikkeli-yhteisö on ollut upea ja hyvää tulosta tekevä hoito. Sekään ei kuitenkaan pysty tekemään joissain viikoissa sitä, mihin tarvittaisiin ainakin vuosi. Tämä ohjelma oli selkeä osoitus siitä. Hoidon pituus taas määräytyy maksavan tahon eli kotikunnan sosiaalitoimen maksuhalusta/kyvystä. Kuten päähenkilö kertoi, hoidon toteuttamisesta vastaavat pitkälti muut asiakkaat. Jos asiakkaiden maksusitoumukset ovat muutaman kuukauden mittaisia, tarkoittaa se sitä, että päihdetyötä tekee henkilö, joka on ollut muutaman viikon selvin päin. Mistä hän voisi tietää miten eletään raittiina? Mistä se toipuminen ja tietoisuus siitä voisi tulla? Menneinä aikoina Mikkelissä vietettiin vuosi joskus toinenkin. Silloin oli jo mahdollista jakaa kokemusta siitä, miltä tuntuu ja miten pystyy elämään ilman päihteitä. Nyt lopputulos oli juuri sitä mitä tällaisella hoidolla aikaan saa; huono.

Miten tytön elämä muuttui hoidon myötä? Ei mitenkään. Hän jatkoi juuri siitä mihin jäi. Itse asiassa jo hoidossa homma lähti puoltamaan metsään. Hoitolaitos ei ole se paikka jossa aloitetaan parisuhde. En tiedä mikä kyseisen hoitolaitoksen linja suhteisiin on, mutta ohjelma osoitti myös sen mihin se johtaa; takaisin käyttämään. Kun henkilö lopettaa päihteiden käytön niin silloin se ainoa tehtävä on keskittyä pelastamaan oma elämänsä. Siinä on riittävästi hommaa. Parisuhde on vaikea laji tasapainoisillekin. Niille, jotka ovat olleet viimeiset vuodet erilaisten kemiallisten yhdistelmien vaikutuksen alaisena, ne eivät sovi ainakaan ekana vuonna. Tunteita tulee ja tunteita menee, toimintaan voi vaikuttaa. Ja toimintaan hoitolaitoksenkin pitäisi puuttua. Ja kohdentaa keskittymään niihin asioihin, jotka on opittava, että selviäisi hengissä.

Ensimmäisenä tietenkin tämä riippuvuus asia ja miten se toimii. Tytöllä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään käsitystä siitäkään, että kannattaisikohan tapailla käyttävää äitiä tai pitäiskös vaihtaa puhelinnumero etteivät vanhat käyttökaverit soittelis. Tyttö vaan ihmetteli, että ”kylläpä vääntää”. No vääntää kai. Kukaan henkilö, joka on riippuvainen jostakin asiasta, ei voi hyvällä menestyksellä jatkaa vanhoja kuvioita.

Tietoisuus vertaisryhmistä taisi olla ainoa asia, joka saattaisi tulevaisuudessa pelastaa tämän tytön hengen.

Jäin miettimään, että ehkä tyttö keskeytti hoidon, koska hän puhui puolen vuoden maksusitoumuksesta, mutta poistui hoidosta samaan vuodenaikaan?
Surullisinta tässä koko episodissa on se, että ihmisten kommenteista päätellen, kukaan ei huomannut mitään ihmeellistä tässä. Ihmiset vaan ihmettelivät, että höh, miksi se jatkoi käyttämistä. Kukaan ei tiedä. Ei edes se tyttö. Jos tyttö olisi saanut kunnollista hoitoa, hän olisi saanut uuden ymmärryksen ja jollei muuta niin nyt hän ainakin tietäisi mitkä ovat ne syyt miksi hän palasi käyttämään. Ja ehkä välttää seuraavalla kerralla nämä karikot.
Näin nopealla vilkaisulla voin kertoa niistä joitakin, jotka siis hoidossa jäivät hoitamatta; suhteet käyttäviin ihmisiin, hoitamaton seksi- tai läheisriippuvuus, liian nopeasti parisuhde ja liian lyhyt hoito, muutto paikkakunnalle jossa ei ollut valmiina riittävän tukevaa verkostoa, ei riittävää kiinnittymistä vertaistukiryhmiin.
Nämä ovat kaikki niitä asioita, joihin sanalla ”hoito” pitäisi päästä käsiksi.

Olisiko Suomen kansa yhtä ymmyrkäisenä jos ohjelma olisi käsitellyt syöpäpotilaan hoitoa? Potilas olisi hakeutunut hoitoon, jossa hänelle ei kerrottaisi edes sitä, mikä häntä vaivaa, mitä sairaus yleensä aiheuttaa tai mikä siihen yleensä auttaa. Henkilö vaan oleskelisi hoitopaikassa ja juttelisi muiden kanssa. Kun hoito päättyisi ja sairaus pahenisi niin ajateltaisiinko niin, että no sitten seuraavalla hoitokerralla menee paremmin? Vaikka hoito olisi se sama? Ehkä joku kysyisi, että miksei sitä voi kerralla hoitaa kuntoon. Edes yrittää.

Äiti, iskä ja pari muuta auttajaa

Henkilö, jolle on syntynyt huume- tai muu päihderiippuvuus, ei lopeta käyttämistä, ellei hän itse halua. Eikä usein silloinkaan, koska se ei ole kovin kivaa. Kun lopettaa huumeiden käytön alkaa tuntumaan pahalta ja tekee mieli kavuta narun jatkoksi jo ihan senkin vuoksi. Saatikka sen, että pikkuhiljaa alkaa tulemaan esiin se, että elämä on valunut sormien välistä hukkaan ja usein myös on tullut ”tohellettua” sen verran, että heräävä omatunto soimaa. Voi olla jopa tulossa vankeusrangaistus tai ainakin turpaan, joiltain joille on jäänyt velkaa. Usein on siis helpompaa jatkaa päivästä toiseen käyttämistä, mikä nykyään onkin helppoa, koska huumeet saa yhteiskunnalta nimellä korvaushoito.

On toisenkinlaisiakin ”allikoita” joihin ”ojista” kaatua. Niitä ei usein tule ajatelleeksi ja niitä ei huomata, eikä edes oikeasti tunnusteta niiden olemassaoloa. Lisäksi niistä on niin vaikea puhua, koska tarkoitusperät ovat niin hyvät, puhtaat ja asia niin henkilökohtainen.
Kutsuttakoon näitä ”allikoita” tässä nyt ”kuoliaaksi ymmärtäjiksi”. Tähän porukkaan menevät yleensä päihderiippuvaisen isät, äidit ja muut sukulaiset. Aika harva ammatti-ihminenkään jää tämän ryhmän ulkopuolelle. Ja ihan oikeasti, kaikki tarkoittavat vain hyvää.

Äidit ovat kauhuissaan. Satoja valvottuja öitä ja SEN puhelinsoiton odottelua, että nyt se lapsi, tässä perheessä nimeltään Rami, on sitten kuollut. Äiti miettii etukäteen hautajaiset ja sen miten sitten selviäisi. Tietenkin. Oman lapsen huumeiden käyttö on toisiksi pahinta mitä äidille voi käydä. Siitä pahempaa on vain se lopullinen. Kuolema. Silloin viedään se viimeinenkin kipinä, se toivo, että tämä päättyisikin hyvin. Äiti takertuu siihen, koska muitakaan oljenkorsia ei tarjolla ole. Elämä pyörii sen ympärillä, mitä käyttävä Rami, joka ehkä on jo aikuinen, tekee tai on tekemättä. Jos ei siitä kuulu mitään niin kauhu kuristaa sydäntä, että nytkö se tapahtuu? Entä jos se katoaa? Entä jos se jää niin kateisiin, ettei koskaan saada selville sitä mitä sille kävi ja mihin se on mennyt, jäänyt tai viety. Jos joku tappaa sen? Jos huumeet tappaa sen? Kaikki se mitä Ramille tapahtuu, mistä äiti tietää, tuntuu äidin kehossa fyysisenä kipuna. Eikä äidillä ole turvanaan huumeita tai muutakaan puudutusainetta.

Tässä maisemassa elämä ei ole elämää. Se on odotushuone, jossa odotetaan sitä ihmettä tapahtuvaksi, joka joillekin tapahtuu; heidän lapsena lopettaa käyttämisen ja alkaa elämään.
Silloin päästään toiseen tilaan, jossa on ehkä vähän kirkkaammat valot ja toivoa, mutta pelko on ikuinen; entä jos se retkahtaa. Tai onko se jo retkahtanut. Kuinka moni kovia huumeita vuosia käyttänyt ihan oikeasti pystyy lopettamaan lopullisesti? Paitsi niin, että kuolee. Valitettavasti se joukko on todella pieni. Yrittäjiä on katkaisuhoidot täynnä, mutta onnistujia vain muutamia.

Tämän kaiken keskellä perhe yrittää selvitä. Päivästä toiseen. Kun Rami ilmestyy yöllä ovelle yösijaa varten, hänet päästetään sisälle: saadaanpa edes yksi yö nukkua niin, että tiedetään missä se on. Siellä se nukkuu kolme päivää univelkojaan pois, sitten syö jääkaapin tyhjäksi ja vetää äidin pesemät vaatteet niskaan.
– Tarttis rahaa, se sanoo. Äiti huokaisee ja antaa. Muuten Rami suuttuu ja lähtee vihaisena ovesta. Mitä jos tämä on viimeinen kerta kun nähdään? Jos vikat sanat onkin” haista vittu vitun ämmä!”.
Ja sitten sitä samaa uudestaan ja uudestaan.

Joskus se soittaa ja itkee.

– Nyt ammutaan polvilumpiot, jollei saa rahaa ja tapetaan muutenkin.

Ja että se lopettaa kyllä, kunhan nyt nämä velat maksetaan.

Mutta ei Rami lopeta vaan pöllii vielä pihasta ruohonleikkurin ja pikkusiskon skootterin ja myy ne. Omasta lapsesta ei voi tehdä rikosilmoitusta. Sehän joutuisi siitä ongelmiin. Se joutuisi ottamaan teoistaan vastuun. Eihän Rami semmosta kestä, kun sillä on muutenkin niin vaikeaa!
Ei Ramilla ole vaikeaa. Rami käyttää ja on vapaa kuin taivaan lintunen, ei vastuuta ja huumeongelmaksi hän tunnistaa vain sen, että joskus huumeet ovat loppu. Silloin Ramia itkettää.

Perhe pohtii mikä meni pieleen? Mitä olisi pitänyt tehdä enemmän tai vähemmän, ettei siitä olis tullut narkomaania? Syyllisyys syö elävältä. Ja häpeä.

-Kaikkihan sen tietää, että vain huonojen perheiden lapsista tulee nistejä, isäkin sanoo ja häpeää kun naapurit tervehtivät pihalla.
Vuodet vierivät ja autetaan ja autetaan, vaikkei siitä näytä olevan juurikaan hyötyä. Vai oliko se viime kerralla vähän vähemmän sekaisin? Ehkä se on merkki siitä, että se kohta lopettaa? Kunhan ei suututeta sitä, koska silloin se ei ainakaan lopeta.

Rami oppii kyllä nopeasti sen, mistä narusta vedellä. Kyseessä ei ole enää se kullannuppu, joka toi hymypoikapatsaan kotiin. Kyseessä on henkilö, joka on vuorokaudet ympäri erilaisten aineiden vaikutuksen alaisena ja tarvitsee niitä aina lisää. Aineet menevät perheen ja kaiken edelle. Se on valitettava totuus. Ja käyttäjä vie perheeltä kaiken sen minkä hänen annetaan viedä ja vähän päällekin. Kyseessä on eri henkilö kuin se, jonka perhe tuntee. Tämä Rami ajelee varastetuilla autoilla ja suurin osa sen kavereista on ollut joko Poliisi-tv:ssä tai Alibin kannessa. Nykyään Rami on semmonen.

Vaikka talo on jo kiinnitetty ja kaikki päin helvettiä, perhe jatkaa käyttäjän auttamista. Koska pelkää, että se kuolee. Todellisuudessa on aivan sama mitä perhe tekee, se ei vaikuta siihen kuoleeko Rami. Ainoa joka hänet voi kuolemalta pelastaa on hän itse.

Perhe kuitenkin vaikuttaa siihen, että Rami ei lopeta käyttämistä. Häntä jeesataan sen verran, että hän jaksaa jatkaa. Velat maksamalla mahdollistetaan se, että kamaa saadaan lisää. Kun on tieto siitä, että aina on paikka jonne mennä ja painaa pää, on mukavampaa. Ja kun on mukavaa, ei ole mitään syytä lopettaa. Se on vähän niin kuin ostaisi lipun Linnanmäen laitteisiin ja sitten sanoisi, että ”vaikka sulla on toi lippu niin älä vaan mee niihin laitteisiin vaikka niissä onkin tosi kivaa”.

Entä jos perhe sanoisikin, että rakkautta kyllä piisaa ikuisesti ja jeesiäkin tulee, mutta vasta sitten kun olet lopettanut käyttämisen? Siitä Rami kyllä suuttuisi. Huutaisi ja uhkailisi. Ja käyttäisi huumeita. Eli tekisi ihan sitä samaa kuin aiemminkin. Ehkä se käyttäminen kuitenkin olisi vähän vähemmän hauskaa. Rami varmasti kokisi pettymyksen tunteita kävellessään yöllä vesisateessa ja soittaessaan äidille huomaisi, ”että se vitun huora on laittanut puhelimen äänettömälle”. Vaikka Rami saattaisi kuolla. Tai ainakin kastua siellä vesisateessa. Ramia vituttaisi sekin, ettei iskä antaisi rahaa. Millä hän nyt ostaisi huumeita? Haluavatko ne vitun vanhemmat, että Rami joutuisi oikein vankilaan? Sitäkö tässä haetaan, pohtisi Rami?

Yleensä kuvioissa on vielä joku ammattiymmärtäjä, koska jostain ihmeen syystä nykyään hoidetaan ihmisiä, jotka käyttävät ja haluavat käyttää huumeita. Niiden kanssa taas ollaan ihmeissään, jotka haluavat lopettaa huumeiden käytön kokonaan. Lääkärit ovat jopa aika varmoja siitä, ettei käyttämisen lopettaminen edes ole mahdollista. Paitsi niin, että käyttää hänen antamaa lääkettä, eli subua ja jonkin verran pameja.

Käyttävä käy usein joissain klinikalla juttelemassa jonkun työntekijän kanssa. Ja tietenkin uusimassa reseptit. Käyttäjä ehkä kertoo miten mulkkuja vanhemmat ovat kun hylkäävät oman lapsensa ja työntekijä, olkoon nyt vaikka Pirkko,  nyökkäilee. Hän pohtii pitäisikö järjestää oikein verkostokokous, johon kutsuttaisiin Ramin vanhemmat ja muutama sosiaalityöntekijä ja pohdittaisiin, miten parhaiten tuettaisiin tätä käyttäjää jaksamaan. Eivätkö Ramin vanhemmat ymmärrä, että Rami tarvitsee nyt kaiken tuen ja hyvän verkoston ympärilleen? Pirkko sadattelee mielessään.

Miksi Ramia pitäisi tukea jaksamaan ja mitä? Käyttämistä. Miksei sanota siellä klinikallakin sille Ramille, että tule kun haluat lopettaa niin sitten tuetaan; käyttää osaat ihan itsekin.
Mutta ei. Jeesaillaan ja lohdutetaan ja pidetään yllä harhaa kohtuukäytöstä. Pirkko tekee taulukkoa kuinka hienosti Ramilla on mennyt, vaikka se joka päivä vetääkin subuja niin tällä viikolla se ei ole vetänyt ollenkaan piriä. HYYYVÄ HYYVÄ. Paijataan, niin käyttäjä jaksaa jatkaa käyttämistä.

Kunnes kuolee.

Kaikilla on paha mieli, mutta voidaan lohduttautua sillä, että tehtiin kaikkemme ja valvottiin kymmenen vuotta melkein joka yö.
Entä jos ette olisi tehneet ihan niin paljoa vaan lopettaneet ymmärtämisen ja hoivaamisen sekä mahdollistamisen ja alkaneet puhua totta?

Kun Rami soittaa äidille ja kertoo kuinka hirveää on ja kun ei ole rahaakaan ja kaikki ovat ihan mulkkuja ja sossukin velkaa eikä edes asuntoa, voisi äiti vastata vaikka näin:
– Kuuleppas Rami, sinä olet nyt 44-vuotias mies, joka on rallattanut pystyyn jokaisen asunnon, jonka olet saanut. Itse. Olet myynyt sieltä huumeita ja kieltäytynyt lopettamasta käyttämisen vaikka sinulle on sitä ehdotettu. KAIKKI sinun ongelmasi, RAMI- KULTA, johtuvat huumeiden käytöstä. Jos haluat olla osa perhettämme ja saada apua: lopeta huumeiden käyttö!
Ja sitten puhelin kiinni.

Voi olla, että Rami silti kuolisi, mutta näin hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet päästä edes jonkinlaisiin tekemisiin todellisuuden ja totuuden kanssa. Ja se on tärkeää. Ilman sitä, että narkomaani saa kiinni totuudesta, mahdollisuudet raitistua ovat olemattomat.
Ja hautajaisissa ei tarvitsisi olla yhtään sen syyllisempi olo: vaikka Rami olisikin huutanut puhelimessa, että huumeiden käyttö on äidin vittumaisuuden syytä, äiti tietäisi ettei se olisi totta. Sillä jos äidillä olisi ollut niin suuri valta Ramiin, että hän olisi pystynyt aiheuttamaan tämän huumeiden käytön, olisi hänellä myös ollut valta lopettaa Ramin käyttäminen.

Käyttäjästä ”irtisanoutuminen” on hirvittävän vaikeaa. On helpompaa olla mukana siinä sekasorrossa ja kuvitelmassa, että jotenkin auttaisi. Siinä vieressä sairastuu nopeasti koko perhe. Yhden henkilön tuhoutumisen sijasta tuhoutuvat kaikki lähellä olijat, tavalla tai toisella.
Äitinä oman lapsen sulkeminen pois elämästään on lähes mahdotonta, muttei täysin. Syyllisyys ja häpeä kavereinaan saa kuljeksia pitkän matkaa. Mitä muutkin ihmiset ajattelevat kun se hylkää oman lapsensa? Miksei se käske sen lopettaa käyttämistä? Niin ne muut varmaan ajattelevatkin, muttei sillä ole mitään väliä.

Väliä on sillä, että on alettava elämään uudestaan. Sen jälkeen kun saa tiedon oman lapsen huumeiden käytöstä ja paljastuu, ettei se lopu ja ettei kyseessä ollut mikään yhden kerran kannabiskokeilu, maailma loppuu. Joillain äideillä siis. Toisilla äideillä alkaa tila, jossa kielletään todellisuus, koska tilanne on yksi maailman vaikeimmista. Totuus on niin tuskallinen ja pelottava, ettei sitä päinkään uskalla katsoa.

Kun on elänyt vuoden tai kaksi täysin zombina tämän todellisuuden kanssa, tulee päivä, jolloin oma elämä on otettava takaisin. Riippumatta siitä mitä Rami tekee tai on tekemättä. Se, että kaikki muutkin tuhoutuvat raahautuessaan Ramin perässä ei auta Ramia lopettamaan.
Niin hirvittävää kuin se onkin, niin siihenkin tottuu. Samoin kuin tottuu elämään sodan keskellä.
Täytyy vain toivoa, ettei Pirkko lohduta Ramia liikaa tai ettei Rami päädy suositeltuun korvaushoitoon. Täytyy toivoa Ramille niin paljon vastoinkäymisiä, että se haluaa muutosta ja lopettaa käyttämisen.
En tiedä saako tästä maasta enää juurikaan sellaista hoitoa, jossa ollaan käyttämättä, mutta toivon niin. Ja jos voisin toivoa lisää, toivoisin, että Pirkko ja muut suuntaisivat energiansa, aikansa ja ammattitaitonsa vanhempiin, jotka ovat niitä, jotka yleensä tarvitsevat ja haluavat apua. Ramilla on päällään kemiallinen toppatakki, hän ei apua tarvitse eikä edes sen takin vuoksi kykene ottamaan sitä vastaan.

Eräänä päivänä Rami voi olla taas se ”oikea Rami”. Sitä ennen Ramin on saatava sellaista apua, jota annetaan niille, jotka eivät halua enää käyttää huumeita. Silloin äiti voi avata ovensa pojalleen pelkäämättä, että taas pöllitään tauluteevee kun selkänsä kääntää. Silloin olisi hyvä, että äitikin olisi kunnossa ja elänyt elämäänsä eteenpäin. Se olisi hyvä joka tapauksessa, kävisi Ramille sitten niin tai näin.
Vain yksi elämä- se kantsii käyttää viisaasti!