Eerikan oikeudenkäynnit ovat alkaneet ja monen virkamiehen pää on laitettu pölkylle. Tällä kertaa olisi ollut suotuisaa huostaanottaa lapsi ja kansa on raivoissaan. Toisin kuin esimerkiksi silloin kun Oululaisia kaksosia haettiin kotoaan ja vanhemmat kuvasivat tilannetta. Video päätyi kiertämää Somessa ja muuallakin ja yhteen ääneen huudettiin, että ei saa huostaanottaa. Kuitenkin se, että tilanteessa, jossa lapsia viedään kotoa, aletaankin kuvaamaan tapahtumia, on lähtökohtaisesti jotenkin kummallinen; itse ehkä keskittyisin tukemaan lapsia.
Näyttää siltä, että kun lapsia otetaan huostaan ennen kuin mitään todella vakavaa tapahtuu, se on väärin. Ennen tapahtumiahan ei voida näyttää toteen, että niin todella luultavasti tulisi käymään. Nettiin laitetaan videoita ja lietsotaan vihaa sosiaalityöntekijöitä kohtaan milloin lapsen ryöstöstä milloin rahan tekemisestä lapsilla.
Eerikan tapauksessa ei hössötetty turhia. Annettiin tilanteen kehittyä. Ja näin kävi eli onnistumista ei tullut silläkään kerralla.
Helsingin kaupunki on vastuussa siitä millaisilla resursseilla työtä tehdään ja tämä maa myös vastaa siitä koulutuksen tasosta, jota sosiaalityön ammattilaisille tarjotaan. Helsinki on asettanut nämä nyt syytteessä olevat ihmiset tehtäviin, joissa selviytyminen olemassa olevilla resursseilla ei ole todennäköistä. Silti Helsingin kaupunki ei myöntänyt asianajajia työntekijöilleen oikeudenkäyntiin.
Kuopiossakin on koettu tragedia, jossa lastensuojelun asiakkaana jo ollut äiti tappoi lapsensa. Kuopion lastensuojelu pyysi apua ja lisäresursseja jo ennen tragediaa. Niitä ei saatu eikä varmaan saada jälkeenpäinkään. Parasta varmaan taas syyttää niitä, jotka yrittivät työtä tehdä.
Miksei syytettä nosteta niitä kohtaan, jotka aiheuttavat näitä tilanteita? Eikös syyllinen löydy sieltä missä lompakon sisällön jakamisesta päätetään?
Jos toimintaan ei löydy riittäviä resursseja on vaarallista ylläpitää organisaatiota joka ei toimi. Kuvitelma ja luulo siitä, että meidän maassamme olisi toimivat verkostot lastensuojelulle on virheellinen monella tapaa.
Yksi todiste siitä on juuri se, miten vähän ymmärretään esimerkiksi päihderiippuvuudesta. Eräällekin perheelle ilmoitettiin, että mikäli, ette nyt mene korvaushoitoon, teiltä otetaan lapset pois. Vanhemmat olivat jo vieroittautuneet huumeista, mutta joutuivat aloittamaan niiden käytön uudestaan korvaushoidon muodossa. Toisessa perheessä taas ei annettu lopettaa korvaushoitoa ja siirtyä raittiiseen elämään, samalla uhalla.
Yleisin lastensuojelun tarve syntyy päihderiippuvuudesta johtuvista syistä ja koko Suomen ymmärrys huumehoidosta on se, että henkilö menee korvaushoitoon. Ajatus ei riitä siihen asti, että tajuaisi henkilön sitten jatkossa hoitelevan lapsiaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Onpa mielenkiintoista nähdä millaisia lapsia kasvaa näissä korvaushoitoperheissä, joissa vähimmilläänkin on tunneyhteys lapseen täysin poikki.