Hengitä syvään ja rentoudu. Nyt yritä lukea kirjoittamani teksti niin, ettet raivostu. Huomaa, että nouseva suuttumus on todennäköisesti merkki puolustusmekanismien aktivoitumisesta, sillä mitään pahaa ei ole tapahtumassa. En ole haukkumassa, nimittelemässä tai uhkaamassa ketään. En myöskään tavoittele sitä, että kaikkien tulisi olla samanlaisia.
Oletko valmiina? Muista siis hengittää! Lupaan johdattaa sinut aiheeseen niin lempeästi kuin mahdollista ja toivon vain, että ajattelisit. Antaisit itsellesi pienen mahdollisuuden löytää tästä edes jotain.
Sitten mennään.
Tiedät kai riippuvuuden? Ja ehkä myös yhden sen ilmentymän eli päihderiippuvuuden? Niistä se pelottavin muoto taitaa olla huumeriippuvuus, jossa ihminen tuhoaa päivästä toiseen itsensä. Narkomaani- Niilo vaarantaa oman terveytensä ja aiheuttaa paljon surua läheisilleen. Niilo on jatkuvassa hengenvaarassa. Laittomassa alakulttuurissa eläminen luo hänen elämäänsä vielä pikantin säväyksen mahdollisine vankilatuomioineen.
Mikähän häntä voisi auttaa? Ihan aluksi pitäisi varmaan tapahtua se, että Niilo itse myöntäisi, että ongelmastahan tässä on kyse. Ongelman myöntämistä ei tue se jos ympäristö peilaa tilanteen hyväksi. Jos ymmärretään ja hyväksytään. Tällä en tarkoita edelleenkään sitä, että ketään pitäisi mitenkään rangaista.
Puhun totuudesta, jonka itseisarvo on verraton. Se vaan usein jätetään sanomatta siksi, että ”halutaan olla kivoja”. Tästä syystä esimerkiksi Idolsissa on vuosittain alkukarsinnat täynnä laulelijoita, jotka nolaavat itsensä koko kansan edessä. Heillekin on joku halunnut olla kiva ja sanonut, että ”must sä laulat tosi hyvin!” Mun mielestä tämä ei ollut kivasti tehty. Joskus ihmiset uskovat mitä heille sanotaan. Etenkin jos sanottu asia liippaa läheltä omia toiveita.
Näin on erityisesti riippuvaisten ihmisten kohdalla, joilla käytetty aine tai asia on koko elämä. Ajatus siitä luopumisesta on niin pelottava, ettei sitä uskalla edes ajatella. Tuntuu siltä, että ilman ei voi olla tai ainakaan pärjää. Siis sen alkuvaiheen jälkeen, jolloin se tuntui siltä, että homma on hallinnassa. Jotkut menevät hautaan asti tällä vaihteella. Riippuvuuden sisältä ei oikein itse näe mitään kun sekä pelko, että itse sairaus sumentaa silmät. Muutos tietenkin aina lähtee itsestään ja vastuu on itsellä, mutta eiköhän ympäristölläkin ole jonkinlainen vaikutus? Mahdollisuus siihen ainakin.
No, sitten mennään eteenpäin. Muista hengittää edelleen ja tiedäthän, etten ole yrittämässä vahingoittaa sinua? Älä pelkää siis.
”Lailliset riippuvaiset”, eli alkoholin kanssa hallintansa menettäneet, mielletään ehkä pienemmäksi pahaksi kuin huumeriippuvaiset. Itse ajattelen, että huumeet tarjoavat ainakin sellaisen armon, että yleensä niiden kanssa ongelma tulee nopeammin ilmeiseksi, jos sen haluaa ja kykenee huomaamaan. Ja jos ei niin ainakin se tappaa nopeammin. Ei tarvitse yleensä pyöriä montaakaan vuosikymmentä sekaisin, niin kuin usein on viinan kanssa. Viinan kanssa saattaa hurahtaa 30 vuotta ilman, että edes käy mielessä se, että kyseessä voisi olla jonkinlainen ongelma. Hahmottamista sotkee sen laillisuus ja suomalainen mentaliteetti, johon kuuluu se, että ”kaikkihan sitä vähän ottaa” ja sana ”kännissä” naurattaa kaikkia.
Nyt kun vielä ne ihmiset, joiden pitäisi tätä porukkaa auttaa, ovat keksineet keinon onnistua hoidoissa, on tulevaisuuden näkymät synkät. Hoitoon hakeutuvien tai ohjattujen
(joka muuten ei tarkoita pakkohoitoa vaan esimerkiksi sitä, että työpaikka havaitsee henkilön alkoholiongelman ja antaa lahjan: mahdollisuuden käydä hoidon, jonka työnantaja saattaa jopa maksaa, ja näin päästä sellaiseen kuntoon, että henkilö pystyy ja saa jatkaa työssään),
kanssa aletaan leikkimään kohtuukäyttöleikkiä. Sen hyvät puolet ovat siinä, että voidaan taas olla kivoja ja asiakkaat ei koskaan lopu. Nimittäin ne henkilöt, jotka ovat alkoholisteja, eivät tule koskaan pystymään kohtuukäyttöön, mutta tietenkin haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta. Alkoholista luopuminen on alkoholistille pieni kuolema. Tai aika isokin. Hoidoissa jutellaan mukavia ja asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että alkoholisti on oman itsensä asiantuntija; kyllähän se nyt tietää mikä sille on parasta!
Eikö kellään käy mielessä se, että jos se kerran tietää niin hyvin niin miksei se ole jo aiemmin alkanut kohtuukäyttämään? Vai kuvitteleeko joku ihan oikeasti oman roolinsa työntekijänä, joka täyttää asiakkaan kanssa jonkun monisteen, johon kirjataan tavoitteet, oleva oikeasti niin vaikuttava, että se muuttaisi vuosien juomistavat?
Älä hermostu tästäkään ja maailman jokaisessa tilanteessa ei näin toimita eikä ihan aina, mutta en pysty kirjoittamaan niistä kaikista tässä nyt yhtä aikaa. Viitataan tässä nyt ainakin niihin paikkoihin, joiden nimikin on kohtuukäyttöklinikka. Niissä lääkäritkin kertovat asiakkaille, että” kyllä, kohtuukäyttö on sinulle hyvä tavoite.” Se on varmasti jollekin, mutta ei alkoholistille ja yleensä suomalainen hakeutuu hoitoon vasta sitten kun tilanne on jo mennyt tosi pitkälle. Niin pitkälle, että lopettaa tarttis. Kohtuukäyttöä tavoiteltaessa tavoite saavutetaan ainakin osittain, alkoholisti ei raitistu vaan juo. Sitähän siinä tavoiteltiin. Määrien kanssa voidaankin vekslata vuosia, kuka sitä kellekään on sanomaan mikä se kohtuus kenenkin kohdalla sitten on?
Jos taas pyrittäisiin täysiraittiuteen, hoidon tavoitteet eivät toteutuisi läheskään niin hyvin: aika monet joisivat. Jotkut toki raitistuisivat, mutta useat eivät. Lisäksi työntekijöiden pitäisi alkaa ensin ajattelemaan ja sitten tekemään töitä.
Tämäkään ei vielä ollut se varsinainen asiani. Kuljin siihen kuitenkin tämän pitkän reitin tarkoituksella. Edellä mainituista asioista kun voidaan edes jotenkuten keskustella.
Asia, joka on se varsinainen aiheeni on sellainen, että siitä keskustelu ei oikein onnistu.
Riippuvuus, joka on täydellinen tabu ja jonka olemassaoloa ei yleensä edes myönnetä. Vaikka se on ilmeinen.
Riippuvuus ruokaan ja tässä puhun nyt erityisesti lihavuudesta. Sillä tarkoitan ylipainoa. En ala määrittelemään sitä koska se on tieteellisesti jo määritelty. Jos suutuit tästä, jopa raivostuit, on todennäköistä, että olet lihava.
Jostain syystä lihavuutta pidetään ulkonäköasiana, johon puuttuminen on kiellettyä ja epäkohteliasta. Sitä puolustellaan sanomalla, että eivät kaikki lihavat ole sairaita.
Eikös se lihavuus juuri ole se sairaus?
Sehän olisi sama jos huumeriippuvuus miellettäisiin alipainoksi ja kalpeiksi kasvoiksi? Alkoholismi punaiseksi nenäksi tai valkoiseksi vuodenajasta riippuen. Ei jokainen narkomaanikaan ole sairas, muulla kuin sillä tavoin, että on narkomaani. Sama alkoholisteilla. Monet käyvät töissä ja muutenkin saattaa näyttää hyvältä. Vaikka Irmeli, joka painaa ihan liikaa, ei heilukaan torilla McDonaldspäissään, on hänellä silti se sama ongelma.
Kyseessä on sama sairaus. On pakko syödä, että pärjää. Jos Irmeli syö itsellensä 100 ylimääräistä kiloa, ei ole kyseessä valinta vaan riippuvuus. Sisäelimet huutaa hoosiannaa ja Suomessa normaalipainoiset ovat jo vähemmistö. Luit ihan oikein. Ongelma koskettaa siis monia.
Kaikista näistä riippuvaisista huonoimmassa asemassa ovat nämä ylipainoiset. Ja ennen kuin kerrot minulle, että joillain voi olla jokin muu sellainen sairaus, että lihoavat siksi, niin en puhu nyt heistä.
Puhun heistä, jotka syövät itseään hengiltä. Tämän riippuvuuden hoito on lähes mahdotonta siksi, että siitä ei voi edes puhua ilman, että ihmiset raivostuvat. ”Mitä se kellekään kuuluu kuinka painava minä olen”, on nopea puolustus, joka jatkuu määrittelemällä ”normaalipainoiset anorektikoiksi”.
Tälle riippuvuudelle on perustettu sivustoja, jotka kantavat nimeä Fatpride tai Läskiaktivistit, joissa haetaan kunnioitusta ja arvostusta lihavuudelle. Niissä lihavuudessa, tai läskiydessä, kuten he itse sen määrittelevät, on kyse siitä, että ongelma on muissa ihmisissä. Kuulostaako etäisesti tutulta?
Niinhän se Seppokin juo, ei siksi että halusi, mutta kun muija on niin hirvee. Läskiaktivistien sivuilla muut ihmiset määritellään läskikammoisiksi, lihavuuden huomaaminen on syrjintää ja laihduttaminenkin on epäterveellistä.
Syrjintää on myös se, että riittävän suuria vaatteita ei heille valmisteta. Lihaville tai plussakokoisille, kuten heitä tulee kutsua, suunnataan jopa omia mallistoja. Pitäisikö sitten narkomaaneillekin olla omat mallistot? Sellainen paita, jossa on kiristysnauha valmiina suonen esiin saamiseksi ja läppä taipeen kohdalla? Koot vain S tai todella pieni.
Alkoholistien paitoihin levennys kaljamahaa varten sekä housuissa valmiiksi vaipat?
Edelleen haluan painottaa, etten vaadi keneltäkään mitään. Narkomaanit saavat käyttää, alkoholistit juoda ja lihavat syödä. Tupakkaakin puolestani saa vetää.
Mutta ei saa valehdella. Se ei ole kilttiä.
Lihavuus on ongelma. Kyseessä on henkilö, joka syö itseään hengiltä ja usein syöttää myös lapsensa koulukiusattaviksi ja tuleviksi lihaviksi. Vaikka Irmeli juuttuisi oven karmeihin hän naurahtavaa vaan, että” lihavat ovat leppoisia”. Eivät muuten ole. Kukaan, joka kantaa jo vaikka 20 kilon ylipainoa ei ole leppoinen. Persvako hiessä ja vaatteet kiristäen harvoin hymyilyttää.
Ylipainoisista on myös paljon keventäviä vitsejäkin, kuten että lihavat pääsevät pulkalla lujempaa. Sekin on valetta, lihavaa et pulkkamäessä näe. Syynä on se sama kuin muissakin riippuvuuksissa; vaikka ne aluksi esittäytyvät sosiaalisina, ne muuttavat muotoaan ja tekevät kantajastaan epäsosiaalisen kotiin jääjän.
Seuraava fraasi onkin se, että” mä en ala kärsimään”, vaikka sitähän lihava juuri tekee. Kärsii. Sydän on koetuksella ja syöminen on pakkoa. Ja ihan oikeasti jokainen tietää sen, mitä kehossa kelluva rasva aiheuttaa koko elimistölle. Se on kärsimistä.
”Kerran tässä vaan eletään ja alla satakiloiset punnitaan neuvoloissa”, sanonnat, auttavat monet sen hetken yli kunnes itseviha muuttuu tilan kieltämiseksi; sen jälkeen väitetään, että tämä on juuri se tila johon olen aina pyrkinyt. Että maha on polvien edessä ja atlasnikama näyttää suuremmalta kuin jalkapallo. Siihen reagoidaan nyökkäämällä ja hymyilemällä.
Joskus Irmeliä erehdytään luulemaan raskaana olevaksi ja siitä kysyttäessä hän kieltää sen. Sitten Irmeli kysäisee takaisin, että onko hän muka niin lihava? Ystävä vastaa, että ”et oo”. Ja ehkä vielä pyydetään kaverikin katsomaan ja vakuuttamaan, että” ei Irmeli ole läski ja, että lihakset painaa enemmän kuin luut, jotka Irmelillä painaa 176 kg”.
Oikeasti pitäisi tarttua tällaista henkilöä kädestä kiinni ja kysyä, että herran jumala, mitä sulle on tapahtunut? Henkilö on oikeasti hengenvaarassa.
Heillekin on auttajat, jotka erityisesti tekevät rahaa tammikuussa. Erilaisten dieettien valmistajat ja neuvojat, jotka kertovat, että kyllä tämä tästä. Tämän ongelman kohdalla kuva blurraantuu juuri siksi, että tässä pitää pystyä kohtuukäyttöön; syömistä ei vaan voi lopettaa kokonaan. Laihdutusbisnes kukoistaa juuri siksi. Kuinka moni onnistuu? Kuinka moni laihduttaa tuhat kertaa ja aloittaa joka maanantai uudestaan?
Tämä on ryhmä jolle apua tarvitaan, mutta sitä ei ole tarjolla niin kauan kuin ollaan kivoja. Niin kauan kuin itsensä kuoliaaksisyöminen on ulkonäköasia, ei auta muu kuin ottaa lisää! Ulkonäkö on viesti sisäelimiltä siitä, miten menee. Nämä ihmiset usein ajattelevat, että heidän suurin ongelmansa on muiden ihmisten ilkeys. Maailman tulee siis muuttua. Jokainen tietää miten vaikeaa on laihtua. Siitä tehdään lehtijuttuja, niin suuri tapahtuma se on.
Apua kuitenkin voitaisiin kehitellä ja antaa kun myönnettäisiin, että kyseessä on riippuvuus vaikka henkilö itse haluaisikin painaa tuhat kiloa eikä välittäisi eikä etenkään edes haluaisi olla mikään langanlaiha. Ei se Arskakaan sillan alla halua lopettaa eikä etenkään halua mitään kravattia kaulaan tai töihin. Työt on sen mielestä typeryksiä varten ja elämä on tehty nautittavaksi, hän sanoo, vaikka viime talvena amputoitiin paleltumien takia muutama varvaskin pois.
Antaa heidän”nauttia”, mutta puhutaan asiasta sen oikealla nimellä ja se ei ole vapaus tai hauskanpito.
Ja ei, en ole anorektikko, erityisen laiha tai entinen lihava, jos sitä mietit. Syyt nostaa asiaa esiin ovat toiset.
Jos suutuit, niin se on ikävää. En aio kuitenkaan pyytää anteeksi sitä että puhun totta. Ja se olikin ainoa tarkoitukseni.