Avainsana: päihderiippuvuus

Maapallo on litteä

 

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

Voi Elias

Ihan aluksi otan syvästi osaa Eliaksen perheen suruun. Lapsen menettäminen on suurin suru, mitä ihminen voi osakseen saada. Tämän surun vuoksi asian kommentoiminen onkin hankalaa, mutta teen sen kuitenkin.
Hesarissa kirjoitettiin miten Elias jäi kiinni huumeiden käytöstä ja leimautui sen myötä. Lopulta Elias kuoli. Itse hän arveli, että elämä oli vaikeutunut huomattavasti leimautumisen johdosta ja arveli, että olisi ollut jo ylioppilas ellei poliisi olisi puuttunut hänen huumeiden käyttöönsä.
Itse arvelen, että Elias ei todennäköisesti olisi ollut ylioppilas vaikkei poliisi olisi puuttunut hänen huumeiden käyttöön, mutta jos Elias ei olisi käyttänyt huumeita, hän olisi saattanut ollakin.
Jutussa kuvattiin miten Elias oli haettu poliisin toimesta koulusta ja näin kaikki saivat tietää huumeiden käyttämisestä. Tätä ennen Elias oli jo kyllä myynyt huumeita kavereilleen koulussa, että eiköhän se jo ennestäänkin ollut selvillä. Eikö muilla oppilailla ja opettajilla ole oikeutta tietää jos joukossa on henkilö joka käyttää ja myy huumeita? Eikö muiden oppilaiden vanhemmat saa tietää? Haluaisitko sinä tietää jos lapsesi luokassa liikkuisi huumeita?
Turun seudulla käsitellään nyt vastaavaa juttua, mutta siinä poliisi ei päässyt jäljille yhtä nopeasti kuin Eliaksen tapauksessa. Jos olisi päässyt, siellä käsiteltäisiin nyt vain yhtä huumausainerikosta eikä lähes sadan henkilön rinkiä, joksi kannabiskauppa oli laajennut.
Yhden leimautumisen sijasta leimautuu nyt sata.
Tämän päivän yhteiskunnassa tärkeintä tuntuu olevan se, ettei mikään saa tuntua pahalta. Huumeiden käyttö itsessään leimaa ja syrjäyttää. Se, että poliisi hakee koulusta ei syrjäytä ketään. Se on poliisin tehtävä ja sen tarkoituksena ei ole tuntua mukavalta. Sen tarkoituksena on selvittää tehty rikos ja ehkäistä uusien syntyminen. Se, että poika haetaan kesken koulupäivän on keino esimerkiksi siihen, ettei hän ehdi varautua ja vaikka hävittää huumeita. Kotietsintäkin on ikävä juttu. Sekin olisi kivempi niin, että etukäteen soitettaisiin ja käskettäisiin siivota ja hävittää kaikki mahdollinen.
Putkassakaan ei ole kivaa. Sen tietää kaikki. Erityisen raskasta se on äidille, joka ei pääse poikaansa tapaamaan sinne. Putkan tarkoituksena on mm. estää tekijää vaikeuttamasta rikoksen tutkintaa. Sieltä ei voi soitella äidille ja käskeä vaikka varoittamaan jotakin juttuun liittyvää henkilöä tms. Jos on kykenevä ostamaan, myymään ja käyttämään huumeita, on kykenevä olemaan kaksi yötä lukitussa, valaistussa huoneessa jonne tuodaan lämmintä ruokaa ja jota valvotaan kameran avulla.
Eliasta harmitti tämä. Harmitus ei vähentynyt vaikka oikeus jätti hänet rankaisematta rikoksista, joista hän oli jäänyt kiinni. Siis jäänyt kiinni. Oikeudessa esillä olleet asiathan olivat ne, jotka Elias todistettavasti oli tehnyt. Ette kai te kuvittele, että Elias ekan kerran haki marihuanaa ja antoi sitä kavereilleen ja heti jäi kiinni? Eiköhän hän ole toimintaa jo jonkin aikaa jatkanut ja määrät ja kerratkin voi kertoi useaan kertaan. Luulisin näin koska hänhän jatkoi myös ensimmäisen kiinni jäämisen jälkeen ja jäi uudelleen kiinni.
Elias ei jäänyt kiinni siksi, että poliisi olisi halunnut tehdä hänestä varoittavan esimerkin vaan siksi, että Elias käytti ja myi huumeita. Eliaksen asema huumemaailmassa tuskin oli niin merkittävä, että hänen jahtaaminen varoittavaksi esimerkiksi olisi loogisesti ollut poliisien intresseissä. Pahoista poliiseista puhuttaessa, Jari Aarnio on sellaisessa asemassa, että hänestä saattaa leipoutua todellinen varoittava esimerkki.
Eliaksesta kuitenkin tuntui siltä, että häntä jahdattiin eikä hän luottanut poliisiin. Se onkin ihan järkevää sillä jos käyttää huumeita, ei kannata kaveerata poliisin kanssa. Itse asiassa kaikki huumeiden käyttäjät kokevat samalla tavalla ja kaikkien mielestä juuri heitä jahdataan ja juuri heitä kohtaan toimitaan väärin ja poliisi on kyttä. Sellainen käyttävän ihmisen maailma on.
Eliaksen sanoin; kukaan muu ei tajua mitään mistään. Ei vanhemmat eikä kukaan muukaan. Olen samaa mieltä. Kukaan ei tajunnut yhtään mitään siitä mistä oli kysymys. Ei nimittäin ollut kysymys siitä, että Elias leimautui eikä siitä pelästyikö pikkuveli poliisia. Oli kysymys siitä, että Elias oli huumeriippuvainen eikä kukaan osannut tehdä sille mitään. Sen sijaan hyörittiin ja pyörittiin ympyrää, yritettiin käydä koulua ja kaikista ponnisteluista huolimatta ongelma ei ratkennut. Ei vaikka vanhemmat sanoivat, ettei tollaselle tielle kannata lähteä.
Perustan väitteeni Eliaksen huumeriippuvudesta seuraaville seikoille:
Henkilö, jolla ei ole riippuvuutta, ei tuhoa elämäänsä päihteillä. Hän ei jatka päihteiden käyttämistä jos se aiheuttaa huomattavia haittoja.
Henkilö, jolla ei ole päihderiippuvuutta, ei menetä elämänhallintaansa päihteiden käyttämisen seurauksena.
Kenen syy Eliaksen päihderiippuvuus sitten oli? Syyllisen etsintä helpottaa ja sen avulla voi lukijakin päästä turvaan; noin ei voi koskaan käydä meille.
”Noin käy vain sellaisille, joilla on huono äiti tai isä, tai lapsi itte on jotenkin tommonen”. Tai tässä tapauksessa niille, jotka poliisi hakee koulusta.
Syyllistä ei ole. Kukaan ei voi päättää tulevansa päihderiippuvaiseksi. Ainoa 100% varma keino estää päihderiippuvuuden syntyminen on se, ettei koskaan kokeile mitään päihdettä. Silloinkaan et ole turvassa peliriippuvuudelta tai syömishäiriöltä jotka ovat samaa ”tuoteperhettä” ja tuhoavat yhtä tehokkaasta kuin muutkin riippuvuudet.
Eliaksen tapauksessa on helppo osoittaa sormella, että mitäs kokeilit, kun kyseessä on laiton aine. Luultavasti hänelle olisi syntynyt riippuvuus myös laillisiin päihteisiin eli alkoholiin, koska alttius selkeästi oli olemassa.
Eliaksen isä kertoo, ettei luota poliisiin. Poliisi oli kuitenkin se taho joka teki ”väliintulon” ja itse asiassa pidätyksen jälkeen Elias pystyi parantamaan koulunumeroitaan ja pääsi lukioon. Epäluottamus pitäisi minun mielestä kohdistaa hoitojärjestelmään. Elias vietiin nuorisoasemalle. Tulos? Onko nykyinen järjestelmä riittävä tai edes järkevä?
Nykyisessä päihdehoidossa ei tarvitse saada tuloksia, koska aina voi sanoa, ettei hänellä ollut omaa halua.
Pitääkö olla? Kuinka vastuullisena pidämme henkilöä joka käyttää huumeita? Kuinka relevantteja vastauksia hänellä voi olla suhteessa elämänsä pelastamiseen, etenkin jos tuntuu siltä ettei kukaan muu tajuu yhtään mitään? Eikö jokainen huumeidenkäyttäjä täytä pakkohoitokriteerit? Eikö jokainen heistä ole joka hetki vaaraksi omalle terveydelleen ja sen lisäksi kaikille joita tielle sattuu? Eikö se, että menettää itsensä hallinnan niin, että tuhoaa itsensä, ole sama kuin hulluksi tuleminen? Pitääkö ”hulluillakin” olla oma halu jota pitää selkeästi ilmaista, ennen kuin heitä autetaan? Eikös skitsofreenikot yleensä erityisesti vastusta lääkityksiä ja hoitoja? Miten muu itsetuhoinen toiminta eroaa itsensä tuhoamisesta huumeilla? Miksi tällä huumeriippuvuuteen sairastuneella ryhmällä pitäisi olla kyky vaatia ja järjestää itselleen hoitoa, vaikka he ovat täysin kykenemättömiä siihen?
Tänä päivänä ei äideille jää muuta mahdollisuutta kuin katsoa vierestä lähestyvää onnettomuutta. Puuttumisen keinoja ei ole, hoitopaikoista puhumattakaan. Alaikäisen päihteiden käyttöön voi koittaa lain puitteissa tarttua, mutta kun lapsonen on 18 vuotias katoavat nuokin keinot.
Miltä tuntuisi jos huolensa voisi ilmaista ja saada apua? Otettaisiin se huumeriippuvainen talteen, ruokittaisiin ja saataisiin pää selväksi ja sen jälkeen annettaisiin tuloksellista ja laadukasta päihdehoitoa. Puolen vuoden kuluttua hän voisi tehdä oikean valinnan sen suhteen haluaako palata käyttämään huumeita. Tämä päätös nimittäin olisi hänen omansa; selvin päin ja täydessä ymmärryksessä tehty. Huumeita käyttäessä päätökset tekee sairaus, ei ihminen itse.
Ruotsissa tällainen puuttumisen ja auttamisen mahdollisuus jo on.

Timo ei voi asua

Suomalainen henkilö, jolla ei ole asuntoa, on yleensä sellainen, ettei hän voi asua. Hänen ongelmansa ei ole se, että hänellä ei ole asuntoa. Hänen ongelmansa on yleensä se, että hän käyttää päihteitä siinä määrin, ettei asuminen vaan onnistu. Hänellä on yleensä ollut asunto tai asuntoja, mutta ne ovat tavalla tai toisella nyt poissa. Joltain meni rahat viinaan ja joku kutsui niin monta kertaa ryyppykaverit ”yösijaksi”, etteivät naapurit vaan kestäneet. Asuminen on päättynyt.

Tällä hetkellä tämä henkilö sitten on ehkä jossain yömajassa tai asuntolassa. Tai, jos tuuria on, hän on asumassa asunnossa, jossa hänellä on oma asumisohjaaja. Asumisohjaaja pyrkii tukemaan tätä henkilöä, sanotaan häntä nyt vaikka Timoksi, arjen askareisiin niin, että Timo voisi asua jatkossakin.

Timolla on ollut päihdeongelmaa jo kaksikymmentä vuotta ja siitä on seurannut erilaisia vankeustuomiota ja muitakin huomautuksia yhteiskunnan ja muidenkin taholta. On selvää, että Timo nyt asuu ohjatusti juuri siksi. Timo ei ole voinut asua, koska juo viinaa ja vetää vähän muutakin. Tai on Timo aina hetken voinut, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun teevee on lauantai-iltana tippunut kolmen lasin läpi Timon asunnosta, on homma ollut selvä; Timo ei voi asua, koska Timo juo.

Uudessa asunnossa Timo ei ”tavallaan” saisi juoda, mutta minkäs teet, tuumaa Virpi, joka on asumisohjaaja. Alkoholin käyttäminen on Suomessa laillista ja Timo on aikuinen ihminen. Sitä paitsi, Timo on sanonut, että nyt menee paremmin, tietää Virpi myös. Työskentely Timon kanssa siis kannattaa. Päihdehoitoon Timo ei halua eikä edes pääsisikään, koska sellaisia rahoja ei vaan kunnalla ole. Timo sitä paitsi tietää, ettei hänelle sovi mikään hoito. Hänelle sopii korkeintaan keskustelut Virpin kanssa, mutta niin, ettei Timoa pakoteta mihinkään.

Maanantaisin kun Virpi tulee töihin hän soittaa Timolle ja jos Timo ei vastaa, hän menee käymään Timon asunnolla. Usein Timo makaa sammuneena ja joskus hän on niin huonossa kunnossa, että hänet täytyy viedä katkolle. Heti kun Timo tokenee, hän lähtee sieltä pois. Katkokaan ei Timolle oikein sovi. Se on tullut selväksi.

Tätä jumppaa jatketaan, kunnes joko Timo kuolee tai taloyhtiö kyllästyy Timon kavereihin. Ja niin tai näin, uusi ”Timo” jo odottaa päästäkseen asumaan. Vaikkei sekään voi asua. Ei yksin, ei yhdessä eikä ohjatusti. Koska silläkin on ongelma, joka pitäisi hoitaa ensin. Nimittäin se päihdeongelma. Sitä ei vaan hoideta, eikä edes ymmärretä vaatia innokkailta asujilta moista. Mitäpä se tähän liittyy, miettii Virpi, nythän on kyseessä asuminen, ei hoito.

Jos jokin on laillista, se ei mielestäni tarkoita, että se olisi mitenkään välttämätöntä tai järkevää. Jos henkilö tarvitsee tukea asumiseensa siksi, että hän ei pysty hallitsemaan elämäänsä päihteiden käyttämisen vuoksi, niin eikö olisi perusteltua vaatia tuetussa asumisessa päihteettömyyttä? Kun se päihteellisyys estää sen asumisen onnistumisen? Näin ei vaan läheskään aina tehdä, koska alkoholin käyttäminen on laillista.

Nykyäänhän myös huumeiden, tai joidenkin niistä, käyttäminen on laillista. Subutex- henkilöillä täytyy olla samat oikeudet kuin muillakin; heidän pitää mm. päästä katkolle. Ei lopettamaan sitä subutexia vaan niitä muita mitä vetää. Siellä sitten nuokutaan. Miten menisi suu jos katkolle tulisi Timo kaljojensa kanssa ja vaatisi, että hänen on saatava niitä siellä juoda, mutta että hän yrittää nyt päästä irti lonkerosta? Siellä on sitten niiden, jotka oikeasti haluaisivat apua, mukavaa seurata vieressä Timon kännäämistä ja subutex-henkilön narinaa. Edes katko ei ole enää päihteetön. Koska laki on semmoinen. Ollaan tultu pisteeseen, jossa edes päihdehoidossa ei voida vaatia päihteettömyyttä.

Luin juuri lehdestä jutun, jossa kerrottiin miten lainsäädäntö oli aiheuttanut nuorille ongelmia; jotkut olivat saaneet potkut koulusta ja joiltakin evättiin lupa toimia jo saadussa ammatissa. Jutussa harmiteltiin, miten ikävää ja kohtuutonta vahinkoa laki aiheutti. Näin asia esitettiin vaikka todellisuudessa ongelmia tuli siitä, että nuoret olivat käyttäneet huumeita ja jääneet kiinni. Merkintä rekisterissä oli seurausta heidän huumeiden käytöstä. Jutun tekijä selvästi sääli nuoria, mutta minkälaisen jutun hän kirjoittaisi kun joku nuorista jakaisi ”seulat positiivisena” väärin lääkkeet ja aiheuttaisi jonkun kuoleman? Olisiko taas lain vika, että tulisi seurauksia? Tällä logiikalla voisi kirjoittaa jutun, jossa todetaan, että yhden henkilön elämän pilasi täysin laki. Hän joutui 12 vuodeksi vankeuteen lain takia. Miten tämä henkilö koskaan enää pääsee kiinni elämään? Mitä siitä, että henkilö tappoi äitinsä ja siskonsa? Harmittaa vaan se laki.

Entä jos tyhmyys kiellettäisiin lailla? Loppuisiko tämä sekoilu, jota päihdepolitiikaksikin kutsutaan? Itse tulkitsen tämänkaltaisten kirjoitusten pohjustavan sitä, että huumeet, kannabis nyt ensin ja loput perässä, tullaan laillistamaan. Joissain maissa niin on jo tehty ja tulokset ovat olleet hyviä. Tietenkin. Tulokset ovat juuri sellaisia kuin halutaankin. Valitaan vaan oikeat mittarit. Tällä hetkellä mitataan kahta asiaa: huumekuolemia ja HIV:n leviämistä. Molemmat ovat vähenemään päin.

Se mitä taas ei mitata, on se sama mitä Timolle tapahtuu, vaikka alkoholi onkin laillista. Timolla ei mene hyvin. Timon maksa rasvoittuu, mielenterveys rakoilee ja askel lyhenee. Timo ei saa päihdehoitoa, vaikka valtio saa tuotot viinakaupasta. Saavatkohan ne nistit, sitten kun valtio kerää tuotot huumekaupasta? Kyllä varmaan, onhan niin luvattu ja sillä perusteella huumeet laillistetaankin kun aika on. Eihän nyt valtio hoitamatta jätä! Nytkin on niin hienot systeemit. On korvaushoitoa ja niin, korvaushoitoa. Muutahan ei kohta enää olekaan, mutta mitäpä siitä.

Äiti, iskä ja pari muuta auttajaa

Henkilö, jolle on syntynyt huume- tai muu päihderiippuvuus, ei lopeta käyttämistä, ellei hän itse halua. Eikä usein silloinkaan, koska se ei ole kovin kivaa. Kun lopettaa huumeiden käytön alkaa tuntumaan pahalta ja tekee mieli kavuta narun jatkoksi jo ihan senkin vuoksi. Saatikka sen, että pikkuhiljaa alkaa tulemaan esiin se, että elämä on valunut sormien välistä hukkaan ja usein myös on tullut ”tohellettua” sen verran, että heräävä omatunto soimaa. Voi olla jopa tulossa vankeusrangaistus tai ainakin turpaan, joiltain joille on jäänyt velkaa. Usein on siis helpompaa jatkaa päivästä toiseen käyttämistä, mikä nykyään onkin helppoa, koska huumeet saa yhteiskunnalta nimellä korvaushoito.

On toisenkinlaisiakin ”allikoita” joihin ”ojista” kaatua. Niitä ei usein tule ajatelleeksi ja niitä ei huomata, eikä edes oikeasti tunnusteta niiden olemassaoloa. Lisäksi niistä on niin vaikea puhua, koska tarkoitusperät ovat niin hyvät, puhtaat ja asia niin henkilökohtainen.
Kutsuttakoon näitä ”allikoita” tässä nyt ”kuoliaaksi ymmärtäjiksi”. Tähän porukkaan menevät yleensä päihderiippuvaisen isät, äidit ja muut sukulaiset. Aika harva ammatti-ihminenkään jää tämän ryhmän ulkopuolelle. Ja ihan oikeasti, kaikki tarkoittavat vain hyvää.

Äidit ovat kauhuissaan. Satoja valvottuja öitä ja SEN puhelinsoiton odottelua, että nyt se lapsi, tässä perheessä nimeltään Rami, on sitten kuollut. Äiti miettii etukäteen hautajaiset ja sen miten sitten selviäisi. Tietenkin. Oman lapsen huumeiden käyttö on toisiksi pahinta mitä äidille voi käydä. Siitä pahempaa on vain se lopullinen. Kuolema. Silloin viedään se viimeinenkin kipinä, se toivo, että tämä päättyisikin hyvin. Äiti takertuu siihen, koska muitakaan oljenkorsia ei tarjolla ole. Elämä pyörii sen ympärillä, mitä käyttävä Rami, joka ehkä on jo aikuinen, tekee tai on tekemättä. Jos ei siitä kuulu mitään niin kauhu kuristaa sydäntä, että nytkö se tapahtuu? Entä jos se katoaa? Entä jos se jää niin kateisiin, ettei koskaan saada selville sitä mitä sille kävi ja mihin se on mennyt, jäänyt tai viety. Jos joku tappaa sen? Jos huumeet tappaa sen? Kaikki se mitä Ramille tapahtuu, mistä äiti tietää, tuntuu äidin kehossa fyysisenä kipuna. Eikä äidillä ole turvanaan huumeita tai muutakaan puudutusainetta.

Tässä maisemassa elämä ei ole elämää. Se on odotushuone, jossa odotetaan sitä ihmettä tapahtuvaksi, joka joillekin tapahtuu; heidän lapsena lopettaa käyttämisen ja alkaa elämään.
Silloin päästään toiseen tilaan, jossa on ehkä vähän kirkkaammat valot ja toivoa, mutta pelko on ikuinen; entä jos se retkahtaa. Tai onko se jo retkahtanut. Kuinka moni kovia huumeita vuosia käyttänyt ihan oikeasti pystyy lopettamaan lopullisesti? Paitsi niin, että kuolee. Valitettavasti se joukko on todella pieni. Yrittäjiä on katkaisuhoidot täynnä, mutta onnistujia vain muutamia.

Tämän kaiken keskellä perhe yrittää selvitä. Päivästä toiseen. Kun Rami ilmestyy yöllä ovelle yösijaa varten, hänet päästetään sisälle: saadaanpa edes yksi yö nukkua niin, että tiedetään missä se on. Siellä se nukkuu kolme päivää univelkojaan pois, sitten syö jääkaapin tyhjäksi ja vetää äidin pesemät vaatteet niskaan.
– Tarttis rahaa, se sanoo. Äiti huokaisee ja antaa. Muuten Rami suuttuu ja lähtee vihaisena ovesta. Mitä jos tämä on viimeinen kerta kun nähdään? Jos vikat sanat onkin” haista vittu vitun ämmä!”.
Ja sitten sitä samaa uudestaan ja uudestaan.

Joskus se soittaa ja itkee.

– Nyt ammutaan polvilumpiot, jollei saa rahaa ja tapetaan muutenkin.

Ja että se lopettaa kyllä, kunhan nyt nämä velat maksetaan.

Mutta ei Rami lopeta vaan pöllii vielä pihasta ruohonleikkurin ja pikkusiskon skootterin ja myy ne. Omasta lapsesta ei voi tehdä rikosilmoitusta. Sehän joutuisi siitä ongelmiin. Se joutuisi ottamaan teoistaan vastuun. Eihän Rami semmosta kestä, kun sillä on muutenkin niin vaikeaa!
Ei Ramilla ole vaikeaa. Rami käyttää ja on vapaa kuin taivaan lintunen, ei vastuuta ja huumeongelmaksi hän tunnistaa vain sen, että joskus huumeet ovat loppu. Silloin Ramia itkettää.

Perhe pohtii mikä meni pieleen? Mitä olisi pitänyt tehdä enemmän tai vähemmän, ettei siitä olis tullut narkomaania? Syyllisyys syö elävältä. Ja häpeä.

-Kaikkihan sen tietää, että vain huonojen perheiden lapsista tulee nistejä, isäkin sanoo ja häpeää kun naapurit tervehtivät pihalla.
Vuodet vierivät ja autetaan ja autetaan, vaikkei siitä näytä olevan juurikaan hyötyä. Vai oliko se viime kerralla vähän vähemmän sekaisin? Ehkä se on merkki siitä, että se kohta lopettaa? Kunhan ei suututeta sitä, koska silloin se ei ainakaan lopeta.

Rami oppii kyllä nopeasti sen, mistä narusta vedellä. Kyseessä ei ole enää se kullannuppu, joka toi hymypoikapatsaan kotiin. Kyseessä on henkilö, joka on vuorokaudet ympäri erilaisten aineiden vaikutuksen alaisena ja tarvitsee niitä aina lisää. Aineet menevät perheen ja kaiken edelle. Se on valitettava totuus. Ja käyttäjä vie perheeltä kaiken sen minkä hänen annetaan viedä ja vähän päällekin. Kyseessä on eri henkilö kuin se, jonka perhe tuntee. Tämä Rami ajelee varastetuilla autoilla ja suurin osa sen kavereista on ollut joko Poliisi-tv:ssä tai Alibin kannessa. Nykyään Rami on semmonen.

Vaikka talo on jo kiinnitetty ja kaikki päin helvettiä, perhe jatkaa käyttäjän auttamista. Koska pelkää, että se kuolee. Todellisuudessa on aivan sama mitä perhe tekee, se ei vaikuta siihen kuoleeko Rami. Ainoa joka hänet voi kuolemalta pelastaa on hän itse.

Perhe kuitenkin vaikuttaa siihen, että Rami ei lopeta käyttämistä. Häntä jeesataan sen verran, että hän jaksaa jatkaa. Velat maksamalla mahdollistetaan se, että kamaa saadaan lisää. Kun on tieto siitä, että aina on paikka jonne mennä ja painaa pää, on mukavampaa. Ja kun on mukavaa, ei ole mitään syytä lopettaa. Se on vähän niin kuin ostaisi lipun Linnanmäen laitteisiin ja sitten sanoisi, että ”vaikka sulla on toi lippu niin älä vaan mee niihin laitteisiin vaikka niissä onkin tosi kivaa”.

Entä jos perhe sanoisikin, että rakkautta kyllä piisaa ikuisesti ja jeesiäkin tulee, mutta vasta sitten kun olet lopettanut käyttämisen? Siitä Rami kyllä suuttuisi. Huutaisi ja uhkailisi. Ja käyttäisi huumeita. Eli tekisi ihan sitä samaa kuin aiemminkin. Ehkä se käyttäminen kuitenkin olisi vähän vähemmän hauskaa. Rami varmasti kokisi pettymyksen tunteita kävellessään yöllä vesisateessa ja soittaessaan äidille huomaisi, ”että se vitun huora on laittanut puhelimen äänettömälle”. Vaikka Rami saattaisi kuolla. Tai ainakin kastua siellä vesisateessa. Ramia vituttaisi sekin, ettei iskä antaisi rahaa. Millä hän nyt ostaisi huumeita? Haluavatko ne vitun vanhemmat, että Rami joutuisi oikein vankilaan? Sitäkö tässä haetaan, pohtisi Rami?

Yleensä kuvioissa on vielä joku ammattiymmärtäjä, koska jostain ihmeen syystä nykyään hoidetaan ihmisiä, jotka käyttävät ja haluavat käyttää huumeita. Niiden kanssa taas ollaan ihmeissään, jotka haluavat lopettaa huumeiden käytön kokonaan. Lääkärit ovat jopa aika varmoja siitä, ettei käyttämisen lopettaminen edes ole mahdollista. Paitsi niin, että käyttää hänen antamaa lääkettä, eli subua ja jonkin verran pameja.

Käyttävä käy usein joissain klinikalla juttelemassa jonkun työntekijän kanssa. Ja tietenkin uusimassa reseptit. Käyttäjä ehkä kertoo miten mulkkuja vanhemmat ovat kun hylkäävät oman lapsensa ja työntekijä, olkoon nyt vaikka Pirkko,  nyökkäilee. Hän pohtii pitäisikö järjestää oikein verkostokokous, johon kutsuttaisiin Ramin vanhemmat ja muutama sosiaalityöntekijä ja pohdittaisiin, miten parhaiten tuettaisiin tätä käyttäjää jaksamaan. Eivätkö Ramin vanhemmat ymmärrä, että Rami tarvitsee nyt kaiken tuen ja hyvän verkoston ympärilleen? Pirkko sadattelee mielessään.

Miksi Ramia pitäisi tukea jaksamaan ja mitä? Käyttämistä. Miksei sanota siellä klinikallakin sille Ramille, että tule kun haluat lopettaa niin sitten tuetaan; käyttää osaat ihan itsekin.
Mutta ei. Jeesaillaan ja lohdutetaan ja pidetään yllä harhaa kohtuukäytöstä. Pirkko tekee taulukkoa kuinka hienosti Ramilla on mennyt, vaikka se joka päivä vetääkin subuja niin tällä viikolla se ei ole vetänyt ollenkaan piriä. HYYYVÄ HYYVÄ. Paijataan, niin käyttäjä jaksaa jatkaa käyttämistä.

Kunnes kuolee.

Kaikilla on paha mieli, mutta voidaan lohduttautua sillä, että tehtiin kaikkemme ja valvottiin kymmenen vuotta melkein joka yö.
Entä jos ette olisi tehneet ihan niin paljoa vaan lopettaneet ymmärtämisen ja hoivaamisen sekä mahdollistamisen ja alkaneet puhua totta?

Kun Rami soittaa äidille ja kertoo kuinka hirveää on ja kun ei ole rahaakaan ja kaikki ovat ihan mulkkuja ja sossukin velkaa eikä edes asuntoa, voisi äiti vastata vaikka näin:
– Kuuleppas Rami, sinä olet nyt 44-vuotias mies, joka on rallattanut pystyyn jokaisen asunnon, jonka olet saanut. Itse. Olet myynyt sieltä huumeita ja kieltäytynyt lopettamasta käyttämisen vaikka sinulle on sitä ehdotettu. KAIKKI sinun ongelmasi, RAMI- KULTA, johtuvat huumeiden käytöstä. Jos haluat olla osa perhettämme ja saada apua: lopeta huumeiden käyttö!
Ja sitten puhelin kiinni.

Voi olla, että Rami silti kuolisi, mutta näin hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet päästä edes jonkinlaisiin tekemisiin todellisuuden ja totuuden kanssa. Ja se on tärkeää. Ilman sitä, että narkomaani saa kiinni totuudesta, mahdollisuudet raitistua ovat olemattomat.
Ja hautajaisissa ei tarvitsisi olla yhtään sen syyllisempi olo: vaikka Rami olisikin huutanut puhelimessa, että huumeiden käyttö on äidin vittumaisuuden syytä, äiti tietäisi ettei se olisi totta. Sillä jos äidillä olisi ollut niin suuri valta Ramiin, että hän olisi pystynyt aiheuttamaan tämän huumeiden käytön, olisi hänellä myös ollut valta lopettaa Ramin käyttäminen.

Käyttäjästä ”irtisanoutuminen” on hirvittävän vaikeaa. On helpompaa olla mukana siinä sekasorrossa ja kuvitelmassa, että jotenkin auttaisi. Siinä vieressä sairastuu nopeasti koko perhe. Yhden henkilön tuhoutumisen sijasta tuhoutuvat kaikki lähellä olijat, tavalla tai toisella.
Äitinä oman lapsen sulkeminen pois elämästään on lähes mahdotonta, muttei täysin. Syyllisyys ja häpeä kavereinaan saa kuljeksia pitkän matkaa. Mitä muutkin ihmiset ajattelevat kun se hylkää oman lapsensa? Miksei se käske sen lopettaa käyttämistä? Niin ne muut varmaan ajattelevatkin, muttei sillä ole mitään väliä.

Väliä on sillä, että on alettava elämään uudestaan. Sen jälkeen kun saa tiedon oman lapsen huumeiden käytöstä ja paljastuu, ettei se lopu ja ettei kyseessä ollut mikään yhden kerran kannabiskokeilu, maailma loppuu. Joillain äideillä siis. Toisilla äideillä alkaa tila, jossa kielletään todellisuus, koska tilanne on yksi maailman vaikeimmista. Totuus on niin tuskallinen ja pelottava, ettei sitä päinkään uskalla katsoa.

Kun on elänyt vuoden tai kaksi täysin zombina tämän todellisuuden kanssa, tulee päivä, jolloin oma elämä on otettava takaisin. Riippumatta siitä mitä Rami tekee tai on tekemättä. Se, että kaikki muutkin tuhoutuvat raahautuessaan Ramin perässä ei auta Ramia lopettamaan.
Niin hirvittävää kuin se onkin, niin siihenkin tottuu. Samoin kuin tottuu elämään sodan keskellä.
Täytyy vain toivoa, ettei Pirkko lohduta Ramia liikaa tai ettei Rami päädy suositeltuun korvaushoitoon. Täytyy toivoa Ramille niin paljon vastoinkäymisiä, että se haluaa muutosta ja lopettaa käyttämisen.
En tiedä saako tästä maasta enää juurikaan sellaista hoitoa, jossa ollaan käyttämättä, mutta toivon niin. Ja jos voisin toivoa lisää, toivoisin, että Pirkko ja muut suuntaisivat energiansa, aikansa ja ammattitaitonsa vanhempiin, jotka ovat niitä, jotka yleensä tarvitsevat ja haluavat apua. Ramilla on päällään kemiallinen toppatakki, hän ei apua tarvitse eikä edes sen takin vuoksi kykene ottamaan sitä vastaan.

Eräänä päivänä Rami voi olla taas se ”oikea Rami”. Sitä ennen Ramin on saatava sellaista apua, jota annetaan niille, jotka eivät halua enää käyttää huumeita. Silloin äiti voi avata ovensa pojalleen pelkäämättä, että taas pöllitään tauluteevee kun selkänsä kääntää. Silloin olisi hyvä, että äitikin olisi kunnossa ja elänyt elämäänsä eteenpäin. Se olisi hyvä joka tapauksessa, kävisi Ramille sitten niin tai näin.
Vain yksi elämä- se kantsii käyttää viisaasti!