Suostumisia

Tällä kertaa kirjoitan puhtaasti huumeiden käytöstä, koska siihen liittyy erityispiirteitä, joita ei välttämättä ole alkoholistisessa juomisessa. Tällä tarkoitan lähinnä laittomuutta ja alakulttuurin erityisyyttä.
Olen seurannut satojen, ellen tuhansien ihmisten yrityksiä lopettaa huumeiden käyttäminen. Olen pohtinut sitä yhteistä tekijää, joka on niillä, jotka pääsevät irti käyttämisen pakkomielteestä ja saavat hyvän elämän. Tai ainakin elämän. Joillekin elämä tarjoilee sitä ja toisille tätä. Onnistumisen, jolla tässä tarkoitan pysyvää raittiutta kaikista päihteistä, ennustaminen on vaikeaa. Vai onko?
Onnistujia yhdistää yksi tekijä. Suostuminen. Luovuttaminen, hyväksyminen tai miksi sitä haluaakaan kutsua. He luopuvat taistelusta luonnonlakeja vastaan ja hyväksyvät tietyt asiat. He hyväksyvät, että raittiina ei voi pysyä käyttämällä. Raittiina ei voi myöskään pysyä elämällä sitä samaa elämää, jota eli käyttäessään. Sen on muututtava. He alkavat tehdä valintoja. Valinnoissa on kyse suostumisesta tai suostumattomuudesta. Suostumattomuus on vähän niin kuin menisi uimaan eikä suostuisi melomaan käsillä ja polskimaan jaloilla; pinnalla ei pysy.
Pysyvän raittiudenkin suhteen on heiluteltava käsiä ja jalkoja ja pidettävä ”pää pinnalla”. Raittiudessa se tarkoittaa ihan konkreettisia tekoja, joista se eka on se, ettei käsi heiluta suuhun mitään päihdyttävää ja toinen se, että jalat heiluttaa henkilön kauas niistä ihmisistä joiden verenkierrossa vielä pyörii muutakin kuin sitä mitä siellä kuuluukin pyöriä.

Tämä on se suuri valinta, joka erottaa ”jyvät akanoista”. Eli ne, jotka ovat valmiita tekemään raittiutensa eteen ihan mitä vaan. Toisin sanoen ne, jotka selviävät.

Valinta on vaikea, koska siihen liittyy paljon tunteita. Vanhoista ihmissuhteista luopuminen.
Tähän on hankala suostua. Tulee paha mieli kun ei voi enää olla niiden samojen leikkikavereiden kanssa, koska se ei hyvin pääty. Selvin päin olo päättyy nopeammin kuin arvaakaan, jos istuu kämpässä, jonka seinällä liehuu Jamaikan lippu ja pöytä on valkoisena pulverista. Ei ehkä kaikilla ekana päivänä, mutta jonain päivänä. Se on varma. Ja sanonta, poikkeus vahvistaa säännön, on muuten paska sanonta, koska sehän juuri kumoaa sen.

Mitä sitä paitsi raitis henkilö tekee sellaisessa kämpässä? Odottaa, että tulee poliisien kotietsintä ja hän saa syytteen ihan sympatiasta ja paikallaolosta?
Ja kiinnostaisi myös tietää, että mistä siellä puhuttaisiin? Jos toinen on selvin päin ja tähtää kohti elämää ja muut kohti kuolemaa, laittomuuksia ja sekasortoa. Kuinka kauan yhteys säilyy asioihin, jotka käsittelevät vain sitä kuka on vasikoinut kenetkin ja kuka jäi velkaa ja kelle? Ja kuka on kuollut.
Olen usein kuullut miten tärkeitä nämä ystävät ovat, joista ei irti päästetä. Ei päästetä vaikka henki menisi, koska ystävyys on jotain niin suurta. Ja voi ollakin. Totta kai. Mutta kannattaako sen takia kuolla? Etenkin kun se ei auta ketään. Jos se ystävyys on niin suurta niin miksei se, joka vielä käyttää huumeita, lopeta sitä, ettei sen toisen tarvitse retkahtaa?
Jos se ystävyys kerran on niin suurta?
Entäs jos ”kentälle” jää isä? Äiti? Tai lapsi? Kannattaako senkään takia kuolla tai edes retkahtaa? Ei.
Valitettavasti taitaa olla niin, että jääpä sinne ketä vaan, niin jos haluaa itse selvitä raittiina, on niiden vaan annettava jäädä.
Ja keksittävä jotain muuta. Se on surullista. Se tuntuu pahalta, mutta se on yksi niistä ”perussuostumisista”, joihin on vaan alettava jos haluaa elää kirkkaalla päällä.

Ja sen jälkeen ilmenee vielä muutakin, mutta tässähän on jo hyvä alku.