Avainsana: vankila

Samilla on mikrofoni hampaassa

Lueskelin uutisointia päihdehoidosta, jota Suomessa tällä hetkellä toteutetaan. Pohdin mihin käytetyt hoitomenetelmät perustuvat.

Ikävä kyllä ne perustuvat väärinkäsitykseen. Ja vieläpä niin suureen väärinkäsitykseen, ettei sellaisen luulisi olevan sivistysvaltiossa mahdollista. Ainakaan selvin päin oleville ihmisille. On nimittäin käsitetty väärin se, että huumeiden käyttäminen ei olisikaan huumeiden käyttämistä. On käsitetty niin, että huumeiden antaminen narkomaanille olisikin päihdehoitoa. Tämä väärinkäsitys sitten kertautuu ja kumuloituu kaikissa siihen liittyvissä toimissa.

Vähän niin kuin huonossa farssissa, jossa joku näkee jonkun, mutta luulee sitä toiseksi ja sen jälkeen kertoo kolmannelle, että näki sen toisen,  joka sitten luulee toisen olevan ollut jossain, missä tämä ei ole ollut ja näin edespäin. Kunnes lopussa selviää, että eihän se niin ollutkaan ja sitten kaikkia naurattaa ja yhdeltä pääsee pieru ja housutkin tippuu ja yhteen ääneen todetaan, että oltiinpa hölmöjä kun luultiin.

Paitsi että Suomen päihdehoidossa ketään ei naurata nyt eikä tule naurattamaan sitten lopuksikaan. Eikä varmaan ihan helpolla myönnetä, että oltiinpa hölmöjä. Pieru voi kyllä päästä ja housutkin pudota ja itseasiassa se kuuluisa maito on jo kaatunut ja housuissakin on lämmintä ja haisevaa tavaraa. Rutistaminen taitaa siis olla jo turhaa…

Farssimainen väärinkäsitys tässä ns. päihdehoidossa näkyy sillä tavalla, että puhutaan siitä miten hyvin potilaat sitoutuvat hoitoon eli huumeiden käyttämiseen. Eikös he sitoutuneet siihen ennen sitä hoitoakin ja ettekös te juuri sitä huumeiden käyttämistä alkaneet hoitaa? Eikös se juuri ollut se ongelma, se huumeiden käyttäminen? Ja mitenkä se muuttui hoidoksi ja se käytetty huume lääkkeeksi? Mikään ei todellisuudessa muutu: henkilö käyttää huumeita.

Miksi sitä alettiin hoitamaan jos henkilö jo oli tavoitteessa eli sitoutunut käyttämään huumeita?

Nyt siihen huumeiden käyttäjän ympärille on laitettu hääräämään hirmu määrä ihmisiä, jotka jostain syystä pyytää sitä huumeidenk äyttäjää mm. pissaamaan purkkiin ja analysoi sitten sitä, että onko tämä henkilö käyttänyt huumeita? Siis jotain muita huumeita kuin niitä mitä hänelle on itse annettu. Mitä ihmeen väliä sillä on? Miksi te rääkkäätte niitä ihmisiä yrittämällä kontrolloida asiaa, jota ei voi kontrolloida? Olette itse todenneet, että henkilölle on annettava huumeita, koska hän ei pysty hallitsemaan käyttöä ja hänen on pakko käyttää. Jos henkilö kykenisi kontrolloimaan käyttämistä, hänellä ei olisi ongelmaa ja teidän ei tarvitsisi hoitaa häntä. Hän ei kykene ja te siksi hoidatte häntä, mutta vaaditte, että on kyettävä kontrolloimaan käyttämistä. Eikö tämä ole jotenkin ristiriitaista ja lisäksi turhaa?

Toisaalta annetaan lausuntoja, joissa kerrotaan miten hyvin näillä ”hoidossa” olevilla henkilöillä menee ja kuinka he käyvät töissä ja nauttivat elämästä. Huumeiden käyttöä ei kukaan ulkopuolinen edes huomaa.Vaikka mikään muu ei ole muuttunut kuin huumeen antaja ja se, että ne ovat ilmaisia. Onko siis niin, että jos riittävän rikas henkilö ostaa huumeita oikealta henkilöltä, hän menee amikseen ja sitten töihin. Eikö huumeiden käytöstä seuraakaan mitään muuta kuin taloudellisia ongelmia? Eikö Kurt Cobain ollutkaan oikeasti rikas? Ostiko Janis Joplin väärältä tyypiltä?

Alkoholi on Suomessa laillista ja alkoholistit kärsivät riippuvuuden aiheuttamista vaikutuksista silti.

Ei kai huumeongelma ole mikään ammatillinen dilemma?

Olenpa kuullut sellaisenkin tutkimustuloksen, että jos annetaan puhdasta heroiinia sairaalaolosuhteissa, se ei vaikuta mitenkään. Huumeiden vaikutus kuulemma perustuu niiden laittomuuteen. Eli tämä tarkoittaa Suomeksi sitä, että kieltolain jälkeen on voinut tempaista pullon kossua ja ajaa autoa ilman että ajaa ojaan; laillinen alkoholi ei vaikuta. Tämähän on nähtävissä Suomen rattijuoppoustilastoissa. Ihme, että ovat jääneet kiinni vaikkei heistä ulkoapäin mitään tämän tutkimuksen mukaan ole voinutkaan päätellä. Niin kuin ei voi päätellä perjantai-iltana Namun edessäkään, että kukaan olisi käyttänyt päihteitä.

Legenda kertoo myös heroinisteista, joille annettiin ilmaiseksi puhdasta heroiinia. He eivät halunneet enää ollenkaan käyttää, koska he pitivät niin paljon siitä laittomuudesta ja huumeiden hankkimisesta. Tämä kuulostaa järkevältä ja uskottavalta. Kukapa sitä haluaisi ilmaiseksi huumeita kun voi hankkia ne myös prostituutiolla ja viettää pitkiä aikoja vankeudessa. Vai eiköhän näilläkään henkilöillä enää huumeet toimineet kun ne muuttuivat laillisiksi?

Ihan oikeesti!

Joku ihan oikeasti kirjoittaa tällaisia juttuja. Mistä se tieto tulee?

Näissä samoissa uutisoinneissa kerrotaan, että kaduilla myydään vaarallisen vahvaa korvaushoitolääkettä. Tämä vaarallisen vahva korvaushoitolääke on klinikalla hoitava lääke, joka oikein käytettynä auttaa ihmistä. Miten huumeita voi käyttää oikein?

Huumeita kannattaa antaa niille, jotka haluavat niitä käyttää, mutta sitä ei saa sanoa päihdehoidoksi. Tai jos sanotaan niin sitten täytyy päätellä, että kaikki käyttävät narkomaanit ovat tällä hetkellä päihdehoidossa. Samoin baarissa istuvat Arska ja Veijo hoitavat itseään päivittäin etanolilla, vaikka käyvätkin välillä hoidostaan huolimatta katkolla. Tässä ei ole mitään kummallista, sillä siellä käyvät myös nämä muut ”päihdehoidossa” olijat. Katkon jälkeen he jatkavat sitä samaa ”päihdehoitoa” ja saavat sieltä lisää niitä huumeita. Eikö tässäkään ole mitään kummallista? Eikö edes siinä, että myös siellä katkolla ollessaan heille annetaan niitä huumeita? Miksi he siis ovat siellä? Mitä siellä tehdään? Eikö katkaisuhoidossa yritetä katkaista huumeiden käyttö? Eikös se ole vähän ristiriitaista sen kanssa, että se varsinainen ”päihdehoito” on huumeiden käyttämistä. Onko katkolla käynti siis vähän niin kuin retkahdus?

Tästä kyseisestä ”päihdehoidosta” uutisoidaan paljon ja sitä tutkitaan innolla. Ovathan tulokset poikkeuksellisen hyviä; lähes kukaan ei ole koskaan keskeyttänyt hoitoa eikä muutenkaan halunnut lopettaa sitä.

Jotain ikävää marinaa kuuluu silloin tällöin siitä, että joku tätä lääkettä myisi kadulle. Sekään ei kuulemma oikeastaan voi pitää paikkaansa. Eräällä klinikalla asiaa oli alettu oikein selvittämään. Ja kuten etukäteen arvata saattaa, epäilys oli ollut turhaa:kukaan potilaista ei kertomansa mukaan myynyt lääkkeitä kadulle. Henkilökunta kertoi, etteivät usko potilaiden valehtelevan koska kyselyyn oli saanut vastata suljetulla kirjekuorella ja nimettömästi!

Tämä menetelmä tosiaan vakuuttaa. Tuskinpa nyt narkomaani valehtelisi moista asiaa ja muutenkaan. Semmoinen käyttäytyminenhän on tuossa ihmisryhmässä täysin vierasta.

Tutkimustulokset muutenkin ovat niin kummallisia, että täytyy ihmetellä tutkijoiden päättelykykyä.

Ei huumeiden käyttäjien lausuntoja voi käyttää faktana tai edes suuntaa-antavana tietona. Eikös tuon nyt tiedä jokainen?

Tai jos voi niin käyttäkää sitten kaikki löpinä. Miksi ette julkista faktatietona sitä, että poliisi asentaa näiden henkilöiden hampaisiin mikrofoneja? Miksi ette pelasta Samia, jonka koko asunto on laitettu täyteen mikrofoneja ja kameroita ja jota poliisi seuraa yötä päivää? Samille on myös valtion toimesta asennettu elimistöön mato, joka vahtii ettei Sami käänny kolmea kertaa useammin päivässä vasemmalle. Miten olisi tutkimuksen tekeminen tästä aiheesta? Kaikki pohjautuisi Samin kertomukseen ja tuloksen johdosta poliiseille annettaisiin lähestymiskielto kaikkia huumeiden käyttäjiä kohtaan ja käyttäjät myös jatkossa läpivalaistaisiin joka päivä uusien matojen varalta.

Kuulostaako hullulta? Ei kuitenkaan läheskään niin hullulta kuin se, että ilmaisen huumejakelun väitetään olevan toimivaa päihdehoitoa.

Jos narkomaanit ovat sellainen ihmisryhmä, joiden puheilla on niin paljon painoa, että niiden perusteella koko Suomen oikea päihdehoito on lakkautettu, niin eiköhän kysellä lisää heiltä? Eiköhän käydä kysymässä Masalta läänillä, että pöllitkös sinä sen auton, josta sait tuomion, vai et? Ja jos Masa sanoo, että en, niin pyydetään vielä varmuuden vuoksi vastaus suljetussa kirjekuoressa. Jos kuoresta paljastuu sana ”en”, niin silloin on Masa syytön ja päästettävä heti vapaaksi.

Eikö johtopäätökset kannattaisi vetää siitä, mitä tapahtuu? Esimerkiksi siitä, että jos Kimin korvaushoitolääkkeet löytyy Vesan taskusta klinikan edestä, niin Kimi on ne myynyt Vesalle. Ja jollei rahaa löydy Kimin taskusta niin sillon Kimi on velkaukko tai Vesa hyvä vedättämään. Ihan sama mitä kukakin sanoo.

Joku linjahan asioissa olisi oltava. Johonkin uskomukset ja päätelmät pitäisi perustua. Jos ne ei perustu, ne on höperehtimistä. Jos ne perustuu narkomaanien omiin kertomuksiin, ne on edelleen höperehtimistä. Narkomaanit itse kutsuvat tämän tyyppisiä juttuja houreiksi, mutta tutkijat uskovat.

Ihmeen helpolla. Jopa niin helpolla, että melkein voisi luulla tässä piilevän jonkin muun motiivin. Siis jonkin muun kuin sen, että yks kaks on herännyt vilpitön halu ja tarve auttaa tätä ihmisryhmää, jonka hyvinvointi ei aiemmin ole kiinnostanut.

Melkein voisi luulla, että joku havittelee pääsyä huumemarkkinoille?

Ymmärrän, että henkilö, joka käyttää huumeita, on niin sekaisin, että voi puhua ja uskoa mitä vaan.

Mutta mitä vetää hoitava taho? Vai ihanko selvin päin tämmösiä puhutaan ja tehdään?

Minkälaisia päätelmiä asioista tehdään.? Itsestä tuntuu, etten pysty seuraamaan sitä päättelyketjua tai ainakin päädyn aina eri päätelmään. Eri päätelmään päädyn myös käyttävien ihmisten kanssa joka on ymmärrettävää; niin kuuluukin tapahtua. Olisi pelottavaa, että ajatusratani kulkisi heidän kanssaan samaa reittiä.

Yhden kiinnostavan huomion olen tehnyt. Yksikään käyttävä ihminen ei pysty samaistumaan eikä ymmärtämään mitään, mitä kirjoitan päihderiippuvuudesta. Luettuaan tekstejäni he tekevät poikkeuksetta samat päätelmät: minä en tiedä päihderiippuvuudesta mitään ja minä vihaan narkomaaneja.

Aluksi ällistyin tästä. Miten väärin voi tulkita? Sitten ymmärsin, että tämä vain vahvistaa käsitykseni siitä, että käyttävä ihminen ei ymmärrä mikä häntä vaivaa. Hän ei kerta kaikkiaan pysty näkemään sairautta itsessään, vaikka se hänelle kerrottaisiin. Tämän takia kannattaa romuttaa se ammattilaisten harha joka on valloillaan, eli että päihderiippuvainen itse tietäisi miten häntä pitää hoitaa ja mikä häntä auttaa.

Tarttukaa vaan rohkeasti asiaan ja alkakaa oikeasti hoitamaan asiakkaitanne. Asiakaslähtöisyys on kiva juttu, mutta se ei muissakaan sairauksissa tarkoita sitä, että asiakkaan olisi itse osattava esimerkiksi tehdä aivoleikkaus. Se tarkoittaa tämän sairauden kohdalla sitä, että asiakas päättää haluaako hän lopettaa huumeiden käyttämisen vai ei.

Nyt mieti hetki hiljaa tahollasi, että uskotko ihan oikeasti, että huumeiden käyttäminen voidaan lopettaa niin, että niitä käytetään?

Ja seuraavaksi, että miten tähän asiaan saattaisi liittyä satu, jonka nimi on Keisarin uudet vaatteet?

Uskallatko sinä sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita?

 

 

Äiti, iskä ja pari muuta auttajaa

Henkilö, jolle on syntynyt huume- tai muu päihderiippuvuus, ei lopeta käyttämistä, ellei hän itse halua. Eikä usein silloinkaan, koska se ei ole kovin kivaa. Kun lopettaa huumeiden käytön alkaa tuntumaan pahalta ja tekee mieli kavuta narun jatkoksi jo ihan senkin vuoksi. Saatikka sen, että pikkuhiljaa alkaa tulemaan esiin se, että elämä on valunut sormien välistä hukkaan ja usein myös on tullut ”tohellettua” sen verran, että heräävä omatunto soimaa. Voi olla jopa tulossa vankeusrangaistus tai ainakin turpaan, joiltain joille on jäänyt velkaa. Usein on siis helpompaa jatkaa päivästä toiseen käyttämistä, mikä nykyään onkin helppoa, koska huumeet saa yhteiskunnalta nimellä korvaushoito.

On toisenkinlaisiakin ”allikoita” joihin ”ojista” kaatua. Niitä ei usein tule ajatelleeksi ja niitä ei huomata, eikä edes oikeasti tunnusteta niiden olemassaoloa. Lisäksi niistä on niin vaikea puhua, koska tarkoitusperät ovat niin hyvät, puhtaat ja asia niin henkilökohtainen.
Kutsuttakoon näitä ”allikoita” tässä nyt ”kuoliaaksi ymmärtäjiksi”. Tähän porukkaan menevät yleensä päihderiippuvaisen isät, äidit ja muut sukulaiset. Aika harva ammatti-ihminenkään jää tämän ryhmän ulkopuolelle. Ja ihan oikeasti, kaikki tarkoittavat vain hyvää.

Äidit ovat kauhuissaan. Satoja valvottuja öitä ja SEN puhelinsoiton odottelua, että nyt se lapsi, tässä perheessä nimeltään Rami, on sitten kuollut. Äiti miettii etukäteen hautajaiset ja sen miten sitten selviäisi. Tietenkin. Oman lapsen huumeiden käyttö on toisiksi pahinta mitä äidille voi käydä. Siitä pahempaa on vain se lopullinen. Kuolema. Silloin viedään se viimeinenkin kipinä, se toivo, että tämä päättyisikin hyvin. Äiti takertuu siihen, koska muitakaan oljenkorsia ei tarjolla ole. Elämä pyörii sen ympärillä, mitä käyttävä Rami, joka ehkä on jo aikuinen, tekee tai on tekemättä. Jos ei siitä kuulu mitään niin kauhu kuristaa sydäntä, että nytkö se tapahtuu? Entä jos se katoaa? Entä jos se jää niin kateisiin, ettei koskaan saada selville sitä mitä sille kävi ja mihin se on mennyt, jäänyt tai viety. Jos joku tappaa sen? Jos huumeet tappaa sen? Kaikki se mitä Ramille tapahtuu, mistä äiti tietää, tuntuu äidin kehossa fyysisenä kipuna. Eikä äidillä ole turvanaan huumeita tai muutakaan puudutusainetta.

Tässä maisemassa elämä ei ole elämää. Se on odotushuone, jossa odotetaan sitä ihmettä tapahtuvaksi, joka joillekin tapahtuu; heidän lapsena lopettaa käyttämisen ja alkaa elämään.
Silloin päästään toiseen tilaan, jossa on ehkä vähän kirkkaammat valot ja toivoa, mutta pelko on ikuinen; entä jos se retkahtaa. Tai onko se jo retkahtanut. Kuinka moni kovia huumeita vuosia käyttänyt ihan oikeasti pystyy lopettamaan lopullisesti? Paitsi niin, että kuolee. Valitettavasti se joukko on todella pieni. Yrittäjiä on katkaisuhoidot täynnä, mutta onnistujia vain muutamia.

Tämän kaiken keskellä perhe yrittää selvitä. Päivästä toiseen. Kun Rami ilmestyy yöllä ovelle yösijaa varten, hänet päästetään sisälle: saadaanpa edes yksi yö nukkua niin, että tiedetään missä se on. Siellä se nukkuu kolme päivää univelkojaan pois, sitten syö jääkaapin tyhjäksi ja vetää äidin pesemät vaatteet niskaan.
– Tarttis rahaa, se sanoo. Äiti huokaisee ja antaa. Muuten Rami suuttuu ja lähtee vihaisena ovesta. Mitä jos tämä on viimeinen kerta kun nähdään? Jos vikat sanat onkin” haista vittu vitun ämmä!”.
Ja sitten sitä samaa uudestaan ja uudestaan.

Joskus se soittaa ja itkee.

– Nyt ammutaan polvilumpiot, jollei saa rahaa ja tapetaan muutenkin.

Ja että se lopettaa kyllä, kunhan nyt nämä velat maksetaan.

Mutta ei Rami lopeta vaan pöllii vielä pihasta ruohonleikkurin ja pikkusiskon skootterin ja myy ne. Omasta lapsesta ei voi tehdä rikosilmoitusta. Sehän joutuisi siitä ongelmiin. Se joutuisi ottamaan teoistaan vastuun. Eihän Rami semmosta kestä, kun sillä on muutenkin niin vaikeaa!
Ei Ramilla ole vaikeaa. Rami käyttää ja on vapaa kuin taivaan lintunen, ei vastuuta ja huumeongelmaksi hän tunnistaa vain sen, että joskus huumeet ovat loppu. Silloin Ramia itkettää.

Perhe pohtii mikä meni pieleen? Mitä olisi pitänyt tehdä enemmän tai vähemmän, ettei siitä olis tullut narkomaania? Syyllisyys syö elävältä. Ja häpeä.

-Kaikkihan sen tietää, että vain huonojen perheiden lapsista tulee nistejä, isäkin sanoo ja häpeää kun naapurit tervehtivät pihalla.
Vuodet vierivät ja autetaan ja autetaan, vaikkei siitä näytä olevan juurikaan hyötyä. Vai oliko se viime kerralla vähän vähemmän sekaisin? Ehkä se on merkki siitä, että se kohta lopettaa? Kunhan ei suututeta sitä, koska silloin se ei ainakaan lopeta.

Rami oppii kyllä nopeasti sen, mistä narusta vedellä. Kyseessä ei ole enää se kullannuppu, joka toi hymypoikapatsaan kotiin. Kyseessä on henkilö, joka on vuorokaudet ympäri erilaisten aineiden vaikutuksen alaisena ja tarvitsee niitä aina lisää. Aineet menevät perheen ja kaiken edelle. Se on valitettava totuus. Ja käyttäjä vie perheeltä kaiken sen minkä hänen annetaan viedä ja vähän päällekin. Kyseessä on eri henkilö kuin se, jonka perhe tuntee. Tämä Rami ajelee varastetuilla autoilla ja suurin osa sen kavereista on ollut joko Poliisi-tv:ssä tai Alibin kannessa. Nykyään Rami on semmonen.

Vaikka talo on jo kiinnitetty ja kaikki päin helvettiä, perhe jatkaa käyttäjän auttamista. Koska pelkää, että se kuolee. Todellisuudessa on aivan sama mitä perhe tekee, se ei vaikuta siihen kuoleeko Rami. Ainoa joka hänet voi kuolemalta pelastaa on hän itse.

Perhe kuitenkin vaikuttaa siihen, että Rami ei lopeta käyttämistä. Häntä jeesataan sen verran, että hän jaksaa jatkaa. Velat maksamalla mahdollistetaan se, että kamaa saadaan lisää. Kun on tieto siitä, että aina on paikka jonne mennä ja painaa pää, on mukavampaa. Ja kun on mukavaa, ei ole mitään syytä lopettaa. Se on vähän niin kuin ostaisi lipun Linnanmäen laitteisiin ja sitten sanoisi, että ”vaikka sulla on toi lippu niin älä vaan mee niihin laitteisiin vaikka niissä onkin tosi kivaa”.

Entä jos perhe sanoisikin, että rakkautta kyllä piisaa ikuisesti ja jeesiäkin tulee, mutta vasta sitten kun olet lopettanut käyttämisen? Siitä Rami kyllä suuttuisi. Huutaisi ja uhkailisi. Ja käyttäisi huumeita. Eli tekisi ihan sitä samaa kuin aiemminkin. Ehkä se käyttäminen kuitenkin olisi vähän vähemmän hauskaa. Rami varmasti kokisi pettymyksen tunteita kävellessään yöllä vesisateessa ja soittaessaan äidille huomaisi, ”että se vitun huora on laittanut puhelimen äänettömälle”. Vaikka Rami saattaisi kuolla. Tai ainakin kastua siellä vesisateessa. Ramia vituttaisi sekin, ettei iskä antaisi rahaa. Millä hän nyt ostaisi huumeita? Haluavatko ne vitun vanhemmat, että Rami joutuisi oikein vankilaan? Sitäkö tässä haetaan, pohtisi Rami?

Yleensä kuvioissa on vielä joku ammattiymmärtäjä, koska jostain ihmeen syystä nykyään hoidetaan ihmisiä, jotka käyttävät ja haluavat käyttää huumeita. Niiden kanssa taas ollaan ihmeissään, jotka haluavat lopettaa huumeiden käytön kokonaan. Lääkärit ovat jopa aika varmoja siitä, ettei käyttämisen lopettaminen edes ole mahdollista. Paitsi niin, että käyttää hänen antamaa lääkettä, eli subua ja jonkin verran pameja.

Käyttävä käy usein joissain klinikalla juttelemassa jonkun työntekijän kanssa. Ja tietenkin uusimassa reseptit. Käyttäjä ehkä kertoo miten mulkkuja vanhemmat ovat kun hylkäävät oman lapsensa ja työntekijä, olkoon nyt vaikka Pirkko,  nyökkäilee. Hän pohtii pitäisikö järjestää oikein verkostokokous, johon kutsuttaisiin Ramin vanhemmat ja muutama sosiaalityöntekijä ja pohdittaisiin, miten parhaiten tuettaisiin tätä käyttäjää jaksamaan. Eivätkö Ramin vanhemmat ymmärrä, että Rami tarvitsee nyt kaiken tuen ja hyvän verkoston ympärilleen? Pirkko sadattelee mielessään.

Miksi Ramia pitäisi tukea jaksamaan ja mitä? Käyttämistä. Miksei sanota siellä klinikallakin sille Ramille, että tule kun haluat lopettaa niin sitten tuetaan; käyttää osaat ihan itsekin.
Mutta ei. Jeesaillaan ja lohdutetaan ja pidetään yllä harhaa kohtuukäytöstä. Pirkko tekee taulukkoa kuinka hienosti Ramilla on mennyt, vaikka se joka päivä vetääkin subuja niin tällä viikolla se ei ole vetänyt ollenkaan piriä. HYYYVÄ HYYVÄ. Paijataan, niin käyttäjä jaksaa jatkaa käyttämistä.

Kunnes kuolee.

Kaikilla on paha mieli, mutta voidaan lohduttautua sillä, että tehtiin kaikkemme ja valvottiin kymmenen vuotta melkein joka yö.
Entä jos ette olisi tehneet ihan niin paljoa vaan lopettaneet ymmärtämisen ja hoivaamisen sekä mahdollistamisen ja alkaneet puhua totta?

Kun Rami soittaa äidille ja kertoo kuinka hirveää on ja kun ei ole rahaakaan ja kaikki ovat ihan mulkkuja ja sossukin velkaa eikä edes asuntoa, voisi äiti vastata vaikka näin:
– Kuuleppas Rami, sinä olet nyt 44-vuotias mies, joka on rallattanut pystyyn jokaisen asunnon, jonka olet saanut. Itse. Olet myynyt sieltä huumeita ja kieltäytynyt lopettamasta käyttämisen vaikka sinulle on sitä ehdotettu. KAIKKI sinun ongelmasi, RAMI- KULTA, johtuvat huumeiden käytöstä. Jos haluat olla osa perhettämme ja saada apua: lopeta huumeiden käyttö!
Ja sitten puhelin kiinni.

Voi olla, että Rami silti kuolisi, mutta näin hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet päästä edes jonkinlaisiin tekemisiin todellisuuden ja totuuden kanssa. Ja se on tärkeää. Ilman sitä, että narkomaani saa kiinni totuudesta, mahdollisuudet raitistua ovat olemattomat.
Ja hautajaisissa ei tarvitsisi olla yhtään sen syyllisempi olo: vaikka Rami olisikin huutanut puhelimessa, että huumeiden käyttö on äidin vittumaisuuden syytä, äiti tietäisi ettei se olisi totta. Sillä jos äidillä olisi ollut niin suuri valta Ramiin, että hän olisi pystynyt aiheuttamaan tämän huumeiden käytön, olisi hänellä myös ollut valta lopettaa Ramin käyttäminen.

Käyttäjästä ”irtisanoutuminen” on hirvittävän vaikeaa. On helpompaa olla mukana siinä sekasorrossa ja kuvitelmassa, että jotenkin auttaisi. Siinä vieressä sairastuu nopeasti koko perhe. Yhden henkilön tuhoutumisen sijasta tuhoutuvat kaikki lähellä olijat, tavalla tai toisella.
Äitinä oman lapsen sulkeminen pois elämästään on lähes mahdotonta, muttei täysin. Syyllisyys ja häpeä kavereinaan saa kuljeksia pitkän matkaa. Mitä muutkin ihmiset ajattelevat kun se hylkää oman lapsensa? Miksei se käske sen lopettaa käyttämistä? Niin ne muut varmaan ajattelevatkin, muttei sillä ole mitään väliä.

Väliä on sillä, että on alettava elämään uudestaan. Sen jälkeen kun saa tiedon oman lapsen huumeiden käytöstä ja paljastuu, ettei se lopu ja ettei kyseessä ollut mikään yhden kerran kannabiskokeilu, maailma loppuu. Joillain äideillä siis. Toisilla äideillä alkaa tila, jossa kielletään todellisuus, koska tilanne on yksi maailman vaikeimmista. Totuus on niin tuskallinen ja pelottava, ettei sitä päinkään uskalla katsoa.

Kun on elänyt vuoden tai kaksi täysin zombina tämän todellisuuden kanssa, tulee päivä, jolloin oma elämä on otettava takaisin. Riippumatta siitä mitä Rami tekee tai on tekemättä. Se, että kaikki muutkin tuhoutuvat raahautuessaan Ramin perässä ei auta Ramia lopettamaan.
Niin hirvittävää kuin se onkin, niin siihenkin tottuu. Samoin kuin tottuu elämään sodan keskellä.
Täytyy vain toivoa, ettei Pirkko lohduta Ramia liikaa tai ettei Rami päädy suositeltuun korvaushoitoon. Täytyy toivoa Ramille niin paljon vastoinkäymisiä, että se haluaa muutosta ja lopettaa käyttämisen.
En tiedä saako tästä maasta enää juurikaan sellaista hoitoa, jossa ollaan käyttämättä, mutta toivon niin. Ja jos voisin toivoa lisää, toivoisin, että Pirkko ja muut suuntaisivat energiansa, aikansa ja ammattitaitonsa vanhempiin, jotka ovat niitä, jotka yleensä tarvitsevat ja haluavat apua. Ramilla on päällään kemiallinen toppatakki, hän ei apua tarvitse eikä edes sen takin vuoksi kykene ottamaan sitä vastaan.

Eräänä päivänä Rami voi olla taas se ”oikea Rami”. Sitä ennen Ramin on saatava sellaista apua, jota annetaan niille, jotka eivät halua enää käyttää huumeita. Silloin äiti voi avata ovensa pojalleen pelkäämättä, että taas pöllitään tauluteevee kun selkänsä kääntää. Silloin olisi hyvä, että äitikin olisi kunnossa ja elänyt elämäänsä eteenpäin. Se olisi hyvä joka tapauksessa, kävisi Ramille sitten niin tai näin.
Vain yksi elämä- se kantsii käyttää viisaasti!