Vihapuhetta

Nyt on tulossa vihapuhetta ja syystä. Jos kuulut niihin herkkähipiäisiin päihdetyötä tekeviin, jotka pahoittavan mielensä asioista, joista kuuluisi enemmin herätä, lopeta lukeminen; et saa tästä kuin pahan mielen.

Raivostuttaa, että toimiva hoito päihderiippuvuuteen on jo keksitty mutta sitä ei käytetä ja ”siitä ei saa sanoa”, etteivät muut koe, että omaa työskentelyä arvostellaan. Tilanne on sama kuin jos alkaisin nyt vaatimaan, että skitsofreniaa on alettava hoitaa uudestaan lobotomialla, tai minulle tulee paha mieli. Mitäpä niistä potilaista, mutta kun Suomen pahimmat mielensä pahoittajat, päihdetyötä tekevät alkavat läheisriippuvuudessaan kokea olevansa tarpeettomia. En keksi mitään muuta syytä sille, että toimimattomassa menetelmässä roikutaan kynsin hampain kiinni. Tai keksin, mutta niiden ääneen sanomisesta vasta tuleekin paha mieli.

Sitä tilannetta, että henkilö käy jonkin kuntouttavan hoidon ja jatkaa päihteiden käyttämistä, on alettu pitämään loogisena seurauksena hoidosta. Mitä se tietenkin onkin, jos tarkastelee hoitojen sisältöjä. Mutta ei kai se ole se mihin alun perin pyrittiin?

Onko se järkevä tavoite kun sen seurauksena on yleensä kuolema? Miten voidaan edes kuvitella, että niillä menetelmillä, joita käytetään, pystyttäisiin vaikuttamaan näin vakavaan sairauteen? Eräässä hoitopaikassa esiteltiin kipsipalloja ja jäätelötikkuja; asiakkaat voi askarrella. Onko jäätelötikku ja kipsipallo oikea ase näin vakavaan tilanteeseen?

Mihin se työskentely perustuu? Ei ainakaan päihdetyöhön.

Lisäksi siitä, että jos toimii alalla ja sanoo, ettei voida tietää mistä tässä on kysymys ja mikä siihen auttaa, pitäisi antaa potkut. Päihderiippuvuus on jo 60 vuotta sitten luokiteltu sairaudeksi. Nyt se täytyy jo olla tiedossa. Miksi se edelleen on mielipidekysymys tai uskon asia?

Olen vieraillut kymmenissä eri päihdehoitolaitoksissa ja tutustunut heidän hoito-ohjelmiinsa. Jokaisen paikan nettisivuilla on mahtavat kuvaukset kuntoutusten sisällöistä. Jos sivuilla lukee, että paikassa toteutetaan kirjalliseen hoitosuunnitelmaan perustuvaa psykososiaalista kuntoutusta, joka on vielä kaiken lisäksi yksilöllistä ja sisältää sekä ryhmätoimintaa, että verkostotyötä, kuulostaa se todella hienolta. Todellisuudessa se yleensä kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokainen hoitoon tulija saa oman lapun, johon kirjataan tapaamiset omahoitajakeskusteluille ja ryhmätoiminta on ringissä istumista ja levyraadin pitämistä. Toisinaan ryhmässä voidaan katsella monisteita, joissa on kukka, jonka terälehtiin jokainen kirjoittelee omia vahvuuksiaan. Verkostotyö on yhtä kuin yhteys maksavaan tahoon tai lastensuojeluun.

Tarjolla saattaa olla myös päihdealan erikoislääkäreidenpalvelut, mikä ei sekään ehkä ole asiakkaan etu; voi nimittäin olla, että hoidon aikana ns. puhdas alkoholisti päätyy lääkärin ohjeita noudattaessaan paljon pahempaan allikkoon missä oli tullessaan. Ei ole ihan yksi eikä kaksi asiakasta, joka on siirtynyt käyttämään bentsoja tai lisäämään ne alkoholin rinnalle.

Mitä on sairaanhoitajien antama ohjaus, neuvonta ja tuki, jota sitäkin on tarjolla jossain ympärivuorokauden? Mihin tarvitaan sairaanhoitajien ohjausta, neuvontaa ja tukea, jollei kyseessä ole korvaushoito, joka ei ole päihdekuntoutusta ollenkaan?

Omahoitajakeskusteluissa raapustetaan jatkohoitosuunnitelma, joka on asiakkaan itsensä laatima suunnitelma siitä, miten elämä jatkuu hoidon jälkeen. Jos hoidon sisällöllä annetaan ymmärtää, että harrastamalla ja musiikkia kuunnellen ratkaistaan tämä sairaus, josta muuten ei mainita yleensä ollenkaan, niin miten siinä jatkohoitosuunnitelmassa voisi olla mitään sen kummempaa?

Hoitoon kuuluu myös se, että setvitään raha-asioita ja ohjataan henkilö vaikkapa kursseille. Jos tilanne on äitynyt kohtuuttomaksi niin kuntouttavaan työtoimintaan. Joidenkin hoitojen keskeinen sisältö on juuri työnteko. Sillä sehän alkoholistia vaivaa kun se juo itseään hengiltä; ei oo tullut tehtyä töitä riittävästi.

Ruoka tulee pöytään ja yötäkin ollaan, harrastetaan ja vaikkapa lenkkeillään. Kaikesta tästä tehdään kirjallinen hoitoyhteenveto.

Kaikki tämä eikä maksa kuin 11550€/kk.

Missä on se päihdehoito, jonka johdosta hoitoon mentiin vai onko tuo edellä mainittu sitä? Jos, niin mikä siinä auttaa? Itsestäni em. toiminta kuulostaa ihan kivalta vaikka sellaiselle, jolla ei ole muuta tekemistä, mutta sairauden hoitoa tuo ei ole.

Ihmetellessäni em. toimintaa löysin vastauksen. Ei niissä paikoissa edes hoidettu päihderiippuvuutta. Niissä hoidettiin huonoja tapoja.

Erään päihdehoitolaitoksen nettisivuilta voikin lukea heidän ideologiansa: ”On väärin ajatella, että on myöhäistä muuttaa vanhoja huonoksi osoittautuneita tottumuksia ja tapoja”. Tämä kyseinen laitos vastaa kokonaisen kaupungin päihdekuntoutuksesta eikä mahdollisuuksia muihin hoitoihin ole. Onko siis niin, että jollain vaan on tapana juoda itsensä hengiltä ja samalla tuhota muidenkin elämä?

Viime viikolla olin vierailemassa eräässä päihdehoitolaitoksessa. Tilaisuus oli tarkoitettu hoidossa olevien läheisille ja asiasta kiinnostuneille. Paikalla oli kymmeniä ihmisiä ja he saivat todella kattavan infopaketin siitä, mistä alkoholismissa on kyse. Monen kasvoilta näin, että vihdoinkin ”sen juopon sikailulle ja sekoilulle löytyi selitys”. Vihdoinkin löytyi vastaus siihen, miksi näytti siltä, että se ennen ihana ja rakas ihminen tuntui tulleen hulluksi ja aiheutti vain tuskaa ja huolta. Ja mikä tärkeintä, vihdoinkin joku kertoi, mikä siihen auttaisi ja miten tästä eteenpäin.

Ällistyttävää oli se, miten uutena asiana kaikki saatu tieto tuli vaikka monenkin kohdalla läheinen ei ollut ensimmäisessä hoitopaikassaan.

Valitettavasti kaikille ei ovet aukene kyseiseen hoitopaikkaan. Kunnat eivät sinne yleensä maksusitoumuksia anna. Lieneekö syynä se, että hoito on puolet halvempaa kuin muut hoidot ja tulokset huippuluokkaa? Tuloksilla en tarkoita nyt sitä, että hoidon läpikäyneen kerrotaan sanoneen, että nyt on mukavampaa. Tarkoitan sitä, että henkilö toipuu päihderiippuvuudestaan eikä palaa käyttämään.

Tämän hoidon sisältönä oli hoitaa päihderiippuvuutta.

Tiedän monta sellaista henkilöä, jotka tekevät päihdetyötä sellaisilla menetelmillä, jotka eivät toimi. Toimivuuden voi päätellä siitä, raitistuvatko henkilöt, joille päihdetyötä tehdään. Moni näistä tuntemistani henkilöistä on myös tietoinen siitä, ettei keino ole toimiva, mutta tekee työtä silti niin. Koska niin siinä työpaikassa tehdään. Ja niin tämä henkilö siinä työpaikassa sitä työtä tekee, koska se on hänen työnsä. Ja tämän seurauksena ihmisiä kuolee, koska he eivät saa apua.

Entäs jos otan Virosta keikan ja käyn jonain iltana jonkun henkilön luona kylässä ja tämän kyläilyn seurauksena tämä henkilö menettää elämänsä. Eikös sekin ole minun työ? Siitähän minulle maksettaisiin. Ja vieläpä varmasti paremmin kuin yhdessäkään päihdehoitopaikassa.

Tai jos en edes itse aiheuta mitään. Satunpahan vaan paikalle kun joku meinaa hukkua avantoon. Apua tarvitsevalle huudan, että tiedän kyllä että auttaisi jos heittäisin tämän kädessäni olevan köyden toisen pään, mutta kun ei meillä ole ollut tapana tehdä niin.

Olisiko se ihan ok? Tai se, että kun hukkunut otettaisiin puheeksi, minä pahoittaisin mieleni?

 

 

 

5 kommenttia artikkeliin ”Vihapuhetta”

  1. pirre sanoo:

    Minulla ei ole kokemusta kuin yhdestä hoitopaikasta, mutta voin sanoa, että siellä todellakin tehdään 24/7 työtä toipumisen suhteen, toki kritisoitavaakin löytyy, mutta ei mikään hoito täydellistä ole ja valitettavan usein raha ratkaisee sen, ettei täydellistä yksilöllistä hoitoa voida tuottaa. Itselläni raitistumiseen on ainoastaan johtanut oma tahto, mutta kaikki mahdollinen muu antaa siihen valtavasti tukea.

  2. Nasu82 sanoo:

    Raakaa tekstiä, mutta oman hoitokokemukseni kautta olen kanssasi samaa mieltä. Itse hoitolaitoshan on vaan paikka, johon moni päihteiden käyttäjä menee silloin tällöin lepäämään tai juuri näiden ”verkostolaisten” ohjaamana. Minä aikanani pyysin itse päästä ja pääsinkin. Askartelu ja omien vahvuuksien kirjoittaminen ei ollut se ”parantava” tekijä. VERTAISTUKI! Se antoi minulle lisää tahtoa ja uskoa, että voin selviytyä. Aloin löytää oikeat narut ja pyysin hoidon jatkamista. Vastahan olin itse ymmärtänyt sairauteni vakavuuden.
    Ei ollut rahoja myöntää ku 2 intervallihoito viikkoa…
    Jäi kuntoutus pahasti puolitiehen, enkä ollut tarpeeksi vahva jatkamaan ”yksin”. Suoritin raittiutta 4kk, kunnes aloitin taas käyttämisen. Mielenterveys sairaus pohjalla, eikä sitä hoitoa mitä olisin kaivannut. Päihteet tuntuivat toimivan. Puolivuotta siitä eteenpäin, annoin lapseni sijaisperheeseen. En vain jaksanut enää mitään ja pakenin omaa itseäni….
    Kysymys kuuluukin: Paljonko tuli maksamaan se säästö joka mun kohdalla tehtiin, kun hoitoa ei jatkettu?
    Uskon, että asiat olis menny toisella tavalla ku menivät ja olis säästetty kaikki ne kulut jotka kertyivät lapsen huostassa pidon aikana…kulut jotka juoksee kokoajan esim lapsen psyk.poli tarpeiden ja uuden sijoituksen vuoksi. Surullista kaikkien lasten kannalta, jotka joutuvat sijaiskärsijöiksi näiden asioiden takia.

  3. Jenni Kivistö sanoo:

    Minäpä kerron. Toimiva ja toipumiskeskeinen hoito päihderiippuvuuteen on minnesotamallinen hoito. Sitä antaa Rehappi Naantalissa, Minnesota-hoito Lapualla, Fenix-klinikka Ähtärissä ja Avominne useilla paikkakunnilla.

  4. marke sanoo:

    Minua niin kovasti kiinnostaisi tietää,mitkä ovat ne hoitomuodot jotka itse näet toimiviksi?Esim. tuossa kyseisessä paikassa,josta tekstissä kirjoiti?Olen kokemuksen kautta nyt oppinut yhtä sun toista ja olisin enmmän kuin kiitollinen kuulemaan oman näkemyksesi,siitä mikä toimii sairauden hoidossa,en siitä mikä ei toimi?!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *