Ystävyys on hieno juttu. Ja itselläni on monta ihmistä, joita voin kutsua ystävikseni. Oikein läheisiä sellaisia on kolme ja niitä kaikki yhdistää yksi asia. Voin luottaa heihin kaikkiin ja he kaikki puhuvat totta, vaikka se joskus sattuisikin. Ystävyytemme on paljon sitä, että keskustelemme asioista ja voimme olla niistä myös eri mieltä.
Kävipä kerran niin, että seurasin läheltä erään henkilön, jota myös ehkä ystäväksi voisi kutsua, elämää. Tämä henkilö toipui vakavasta huumeriippuvuudesta ja rakensi koko elämänsä uudestaan. Syystä, ettei vanhasta ollut jäljellä kuin velat ja muutama kauna. Aluksi kaikki meni kivasti, asioita ja esineitä saatiin ja saavutettiin. Nöyrällä asenteella pärjää pitkälle, mutta se lentää ikkunasta ulos kun addiktio astuu ovesta sisään. Näin kävi ystävällenikin. Vaikkei addiktio palannut huumeiden muodossa, tuli se yhtä tuhoisana. Pakko oli saada. Yleensä naisia ja rahaa ja sitten lopulta kun siinä oli jo lapsia ja rikottuja unelmia, sitä kamaa. Niin kävi, koska niin siinä käy; minkä tahansa pakkomielteen toteuttaminen johtaa pakkomielteen kasvuun ja aiheuttaa niin suuria henkisiä ja fyysisiä lieveilmiöitä, että happy endiä on turha odotella.
Jossain vaiheessa vähän juteltiinkin ja koitin saada edes jotain sanottua, mutta eihän se hyvin mennyt. Vastassa oli tietenkin kieltäminen ja suuttuminen sekä sen toteaminen, että olen tuomitseva sekä arvosteleva. Tietenkin, koska niin käy aina kun addikti pelkää paljastuvansa. Paljastuminen saattaisi nimittäin pahimmillaan johtaa siihen, että hän kohtaisi todellisuuden ja ”menettäisi” sen, mitä hän käyttää. Tunne on varmaan vähän sama kuin jos vampyyrille vilautetaan päivänvaloa.
No, tämän ystävän kohdalla tilanne päättyi siihen mihin se päättyy eli kuolemaan. Eipä siinä mitään se on addiktille hyvin luonnollinen loppu. Itselleni se oli vaikeaa. Syystä että, minä joudun olemaan itseni kanssa. Minä jäin tänne ajatuksineni miettimään, että millainen ystävä olin ollut. Tulin siihen lopputulokseen, että en riittävä ja jos olisin itseni ainoa ystävä, olisin pulassa. Mietin ystäväni elämän käännekohtia ja löysin monta sellaista paikkaa, joissa olisin voinut ja ennen kaikkea minun olisi kuulunut vähintäänkin sanoa jotain. Olisi kuulunut osoittaa ja peilata ystävän toimintaa, koska tiesin ettei se nyt ihan ”jees jengin” hommia ollut.
En tehnyt sitä, koska halusin olla avarakatseinen, suvaitsevainen sekä rakastavan hyväksyvä kaikenlaiseen toimintaan. Tai en edes halunnut olla vaan halusin, että minusta ajateltaisiin niin. Sen lisäksi en halunnut ottaa riskiä, että minulle suututtaisiin. Eli kiteytettynä; nuo seikat painoivat niin paljon, etten edes yrittänyt pelastaa ystäväni henkeä.
Ja silti kutsuin itseäni hänen ystäväkseen.
Tänään ajattelen, että jos seuraan jotakin tapahtumaa vierestä, olen jo siinä mukana. Se, etten sano tai tee mitään, on kannanotto asiaan. Se, että hyväksyn ja ehkä tuen tekoja, jotka ovat väärin ja joiden tiedän aiheuttavan tuskaa ja murhetta, kertoo minusta aika paljon. Ainakin sen, etten ole sen henkilön ystävä, jonka tuhoisan toiminnan hyväksyn, ehkä mahdollistan sitä jotenkin ja mahdollisesti tuen sitä olemalla mukana sanoin tai teoin.
Jokainen tietää, että lause ”ei koskaan voi tietää miten tässä käy”, ei ole mikään yleispätevä lausahdus, jonka varjolla voikin tehdä mitä vaan. Kun ei kerran yhtään voi tietää miten käy. Mielestäni taas ei tarvitse olla loogisestikaan kovin lahjakas, että voi päätellä lopputuloksia. Ja jos oikein haluaa alkaa ennustamaan niin sen kun katselee vähän menneisyyden lopputuloksia sillä siellä ovat ne tulevatkin lopputulokset. Jos mikään ei muutu.
Muuttuminen taas ei tarkoita sitä, että minä sanon nyt muuttuneeni ja tajunneeni asioita. Muuttuminen on jotain, joka aiheuttaa jotakin erilaista ja se kyllä huomataan ilman, että sitä tarvitsee sanoa.
Jos ihminen on vain holtiton ja hän sekoilee, on lasku sitten sellainen, että saattaa vähän harmittaa sekä hävettää. Jos ihmisellä on päihderiippuvuus ja hän sekoilee, se ei välttämättä kuittaannu ihan noin helposti. Tästä syystä esimerkiksi vertaistukiryhmissä suositellaan elämäntapaa, jossa
a) ei kehitellä uusia riippuvuuksia ja tuhota itseään niillä
b) muutetaan aktiivisesti tuhoisia toimintatapoja, asenteita ja ajatuksia
Kokemus on näyttänyt sen, ettei addiktin kannata ajaa itseään niin vaikeisiin tunteisiin, ettei selviä niistä. Ja minulle kokemus on näyttänyt, ettei sen kaltaista toimintaa pidä tukea. Näyttää siltä, että jos henkilö palaa huumekierteeseen, ihmiset ymmärtävät, ettei kannata kannustaa häntä siihen eikä muutenkaan esim. rahoittaa käyttämistä. Jos taas henkilö alkaa käyttämään ihmisiä ja aiheuttaa sekä itselleen että muille loputonta tuskaa, sitä ymmärretään. Taputellaan selkään ja toivotetaan tervetulleeksi kerhoon.
Mikä kerho se oikein on? Kusipäiden kerho, jossa ei edes yritetä ymmärtää, että käymällä läpi jokaisen tapaamansa henkilön sukupuolielimet, ei onni löydy. Tässä kerhossa hymistellään ja ollaan kaveria. Ymmärretään, että totta kai sun täytyy tehdä lisää lapsia tähän maailmaan, vaikka edellisetkin on hoitamatta. Vaikkakin jokaisella kierroksella homma päättyy siihen, että isi on linnassa, äiti hoidossa ja lapset sijoitettuna. Silti.
Itse en ole päässyt kerhoon. Enkä pääse. Taas siitä samasta syystä: mun täytyy olla mun kanssa ja siksi mun on elettävä niin, että pystyn katsoo aamulla peiliin.
Toisinaan totuus sattuu ihan hemmetisti. Itse en aio olla enää koskaan siinä tilanteessa, etten ollutkaan ystävä vaikka sanoin olevani.