Toiminnan muutos ilman ymmärrystä on vain hetkellinen muutos ilman erilaista lopputulosta. Haastatellessani päihdetyöntekijöitä törmäsin ajatukseen, jota minun oli hankala ymmärtää. Päihdetyöntekijät kertoivat työssään ohjaavansa asiakkaita toimimaan toisin. He esimerkiksi sanoivat asiakkaille, että heidän ei kannattaisi olla vanhojen käyttökavereidensa kanssa tekemisissä. Tämä on tietenkin hyvä ohje ja varmasti sellainen, että asiakkaat saattaisivat itsekin sen keksiä. Kuitenkaan asiaan ei menty sen kummemmin. Jäin miettimään millaisena työntekijät asiakkaitaan pitivät. Itselle tuli mieleen, että luulivatko he, etteivät asiakkaat tienneet asioita? Tai että asian ääneen sanominen olisi jotenkin riittävää? Jos näin olisi niin kyseessä olisi jompikumpi: joko typerät asiakkaat tai pelkkä käytöshäiriö.
Kyseessä on kuitenkin sairaus, joka johtaa kuolemaan. Siihen nähden ilmaan heitellyt vinkit elämää varten ovat vähän ohuita apuvälineitä. Saataisiinko erilainen lopputulos jos asiakas istuisi alas ja vaikka kirjottaisi ylös asioita. Ensin sen, mitä näiden ystävien kanssa liikkumisesta on seurannut ja sitten sen, miten prosessi etenee kun päätyy lopettamispäätöksestä jälleen käyttämään. Ihan ajatus ajatukselta. Miten asiakas on ennen hallinnut tilanteen ja onko hänelle sellainen kokemus, että olisi pystynyt lopettamaan kokonaan? Tuskin, koska hän ei muuten olisi taas asiakkaana.
Tuntuu siltä, että suoraan sanomista pelätään. Se koetaan vaikeana ja sellaisena, että ”sitten se ei ainakaan tee jos se kokee että sitä painostetaan”.
Onko jonkun muun sairauden hoidossa tällainen mentaliteetti? Halutaanko jonkun muun sairauden kohdalla tulkita tapahtumia etenemiseksi vaikka sitä ei ole. Päihderiippuvuudesta puhuttaessa pitäisi puhua joko siitä että henkilö käyttää tai henkilö ei käytä. Millään muulla ei sinällään ole merkitystä. Se, että henkilö humalassa puhuu, että aikoo lopettaa ja että hän lupaa jotain, ei ole muuta kuin humalaisen puhetta. Vasta sinä päivänä kun henkilö lopettaa päihteiden käytön, hän on lopettanut päihteiden käytön. Ja vasta siitä päihdetyön pitäisi alkaa.
Jutut on juttuja ja teot tekoja.
Jos henkilö siis haluaa toipua, hän on avoin avulle jos hän ymmärtää sitä tarvitsevansa. Jos työntekijät suhtautuvat tilanteeseen sellaisena, että se kaipaa vain pari ”vinkkiä” ja hyvä tulee, ymmärtääkö henkilö tilanteen vakavuuden?
Päihdetyössä on jopa kehitetty uusia sanoja tapahtumille, että työntekijät voisivat kokea onnistuvansa siinä missä eivät onnistu. On tietenkin turhauttavaa tehdä päihdetyötä jos kukaan ei koskaan oikeasti raitistu.
Meillä Länsi-Suomessa sitä ei edes odoteta enää. Meillä Länsi-Suomessa käyttämään palaaminen ei ole enää retkahdus. Se on lipsahdus ja niin kuuluukin tapahtua. Meillä Länsi-Suomessa toivotaan, etteivät henkilöt liity vertaistukiryhmiin, koska sinne joka saattaa tulla päihtyneenä. Ja sitä paitsi, saattaa syntyä uusi riippuvuus ryhmiin.
Meillä Länsi-Suomessa ei mene hyvin.
Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia
Omasta vastuusta ja valinnoista pidetään kovaa meteliä. On tärkeää, että jokainen tietää olevansa vastuussa itsestään. Luultavasti siksi, että jos jotain käy, syyllinen on jo etukäteen selvillä. Vastuussa ollaan monesta muustakin kuin vain itsestään. Päihderiippuvaiset etenkin ovat kovasti vastuussa. Se on erityisen tärkeää. Isoon ääneen hoetaan, että omilla valinnoilla on merkitystä ja itse olet tästä vastuussa.
Olen alkanut miettimään asiaa. Oikeastaan jopa pohtimaan. Kirjoitin aiheesta vähän jo aiemmin, mutten ehkä ihan saanut sanottua sitä mitä ajattelin. Yritän siis uudestaan.
Mitä tarkemmin tätä vastuuasiaa pohdin, sen vaikeampi minun on löytää sitä oikeaa hetkeä, jolloin tuo vastuunotto olisi pitänyt kunkin henkilön kohdalla tapahtua.
Milloin se on? Olisiko tulevan alkoholistin siis tiedostettava tuo asia etukäteen? Tai kai kaikki sen jotenkin tiedostavat, mutta en usko, että ne jotka eivät ole alkoholisteja, ovat vain niitä jotka tajusivat varoa. Suurin osa ottaa ekan huikan. Mistä 13-18-vuotias voisi tietää meneekö kaikki hyvin? Tai edes, että miten kaiken kuuluisi mennä? Miten tuossa vaiheessa voisi vaikuttaa asiaan, joka yleensä tapahtuu vasta vuosien päästä? Ja tietenkin niin, ettei sitä voi mitenkään kuvitellakaan omalle kohdalle.
Onko se kohta silloin kun se lähtee käsistä? Kun on juonut yhden työpaikan ja kolme muijaa? Eikös siinä vaiheessa ole jo riippuvainen, jolloin hallintaa ei enää ole? Miten sitä silloin voisi hallita enää niin, ettei tulisi alkoholistiksi? Jos on kerran tullut jo?
Näyttää siltä, että ensin on liian aikaista ja sitten vähän paljon myöhäistä.
Itse näen, että ainoa kohta, jossa vastuuta voidaan alkaa jakamaan tälle henkilölle, on se, jolloin hän käsittää tilanteensa ja hänelle annetaan keinot sen muuttamiseksi. Vastuuta ei voi antaa ilman, että kumpikin näistä toteutuu. On turha ojennella ohjeita henkilölle, joka ei käsitä tarvitsevansa niitä. Tai, vastaavasti auttaa näkemään tilanne mutta ei anna välineitä siitä toipumiseen. Se on vähän sama kuin jäihin pudonneelle selostaisi veden lämpötilaa ja syvyyttä; ehkä hukkuva enemmän hyötyisi pelastusrenkaasta tai edes köydestä.
Itseä ihan eniten kiinnostaa kuitenkin se, miksi erityisesti päihderiippuvaisen koetaan olevan itse vastuussa sairaudestaan? Miksi se on niin tärkeää? Miksi kukaan olisi niin hullu, että aiheuttaisi itselleen kuolemaan johtavan sairauden tarkoituksella. Jos se taas aiheutetaan vahingossa niin onko se henkilön oma syy? Onko hän siitä vastuussa?
Mistä nämä henkilöt, jotka myöhemmin tulevat sairastumaan alkoholismiin, voisi etukäteen tunnistaa? Itse olen löytänyt yhden yhteisen nimittäjän. Olen tavannut tuhansia päihderiippuvaisia ja jokainen heistä on kuvannut varhaisia kokemuksiaan seuraavin sanoin: oli tunne, että en kuulunut joukkoon, tai, tuntui että olen erilainen kuin muut.
Toisaalta, auttaisiko se mitään vaikka etukäteen voitaisiin tietää keille riippuvuus tulee syntymään? Jos nämä henkilöt eivät koskaan koskisi päihteisiin, ilmenisikö riippuvuus jotenkin muuten?
Lyhin korsi
Se, että olet voittanut luonnon lottoarvonnassa pääpotin, eli syntynyt terveenä, ei tarkoita muuta kuin sitä. Siis sitä, että olet terve ja ehkä vähän sitäkin, että sinulla on ollut hyvä tuuri. Itselläsi ei siihen ole edes sitä kuuluisaa osaa tai edes arpaa. Asia on vaan kohdallasi sattunut menemään niin.
Jonkun toisen kohdalla niin ei käynyt tai oikeastaan aika monenkaan kohdalla. Suomalaisista miehistä 10- 15% ja naisista pian sama otos nosti niin sanotusti heikomman kortin. Eikä sekään tarkoita muuta kuin sitä. Siis sitä, että heillä oli huonompi tuuri.
Näistä huonotuurisista nimittäin tuli ja tulee alkoholisteja. Tähänpä toteaa tuo onnekas, kutsustaan häntä nyt vaikka Hannuksi, että ei ole kyseessä tuuri vaan oma valinta. Mutta onko tosiaan niin? Jos tarkastellaan suomalaisten henkilöiden elämää ja kehittymistä lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi, niin lähes jokaisen elämään kuuluu alkoholikokeilut. Jossain vaiheessa elämää koetaan varsin luontevaksi ottaa se ensimmäinen huikka. Joillekin se tarjoillaan kotona rippijuhlissa vanhempien toimesta ja toisille pullo sihahtaa auki puskassa yläasteen päättäjäisissä. Tai, niin kuin Hannulle, ”konjamiini kihahtaa hattuun” vasta kunniallisen täysi-ikäisyyden koitettua. Yhteistä on se, että alkoholia siirtyy verenkiertoon lähes jokaisella.
Seuraukset vain ovat erilaiset. Hannu toki tähän nopeasti toteaa, että kyllähän hän tietää rajansa eikä koskaan ryyppäisi elämäänsä pilalle; sehän olisi ihan typerääkin pilata oma elämänsä sillä tavalla. Hannu juo mieluummin hallitusti.
Näin tekisi myös Raimo. Enemmän kuin mieluusti. Mutta kun ei pysty. Raimo nimittäin veti sen lyhyen tikun. Raimokaan ei toki luokkabileissa lämmintä ”porvoon lankkua” väkisin niellessään suunnitellut, että joisi itsensä ensin muutaman kerran katkolle ja sitten lopulta kaiken menettäneenä rappukäytäviin nukkumaan pakkasta piiloon. Ei Raimolla käynyt mielessäkään sellainen. Raimo mietti Lissua ja sitä miten saisi rohkeutta niin paljon kerättyä, että tohtisi viereen istua. Alkoholin alkaessa vaikuttaa hiljainen Raimo muuttui sukkelaksi sanailijaksi, jonka oli helppo lähestyä jopa Lissua. Eikä Raimo suoraan sieltä luokkabileistä katkolle lähtenyt vaan vasta 20 vuoden kuluttua.
Hannu on asiasta kysyttäessä sitä mielipuolta, että helppoa elämäähän tommonen on; senkus elää ku sika pellossa ja juhlii ja rällää vaan kaiket päivät. Mistään ei tarttis ottaa vastuuta senkus ryyppäis vaan. Kyllähän hänkin voisi niin tehdä ja helppoa olisi. Minä väitän, että se ei onnistuisi. Ei hauskan pitäminen eikä vuosien juomien. Hannu ei nimittäin ole alkoholisti. Jos Hannu alkaisi juoda niin viikossa krapulat olisi sitä luokka, että Hannu itkisi itsensä uneen. Itsensä kuoliaaksi juominen ei nimittäin ole helppoa.
Olen nähnyt monia henkilöitä, jotka ovat juoneet kuten alkoholistit ja jopa käyttäneet huumeita erittäin rajusti, mutta silti he eivät ole olleet alkoholisteja tai addikteja. Eräänä päivänä he nimittäin lopettivat päihteiden käyttämisen ilman sen kummempia ponnisteluja, eivät koskaan enää käyttäneet tai kykenivät esimerkiksi alkoholin kohtuukäyttöön. Heidän kohdallaan näytti siltä, että kyseessä oli ollut jokin vaihe elämässä, joka vain meni ohi. Alkoholistin kohdalla näin ei käy.
Onko siis niin, että tietyssä osassa ihmisiä vain on tuo ominaisuus jo syntyessään, että he eivät pysty hallitsemaan päihteiden käyttämistä alkua pidemmälle? Ja käykö niin, että jos henkilö ei käytä päihteitä, syntyykin riippuvuus johonkin muuhun, kuten pelaamiseen tai syömiseen?
Mielestäni ihan mahdollista ja jopa todennäköistä. Tekemistä on varmasti perintötekijöilläkin.
Kun aloin katsella asiaa tältä kannalta, alkoi sorahtamaan korvaan yhä enemmän se miten alkoholismiin suhtaudutaan.
Työpaikallani kävin keskustelun, jossa hoitoalan ammattilainen ilmoitti, ettei hänellä riitä ymmärrystä alkoholistien suhteen. Syynä oli se, että he itse juovat itsensä tärviölle.
Totta tuokin, mutta eikö ammattilainen itse ollut koskaan maistanut alkoholia?
Oli tietenkin, mutta ei hänelle siitä koskaan ollut mitään ongelmia aiheutunut kun taas joku juoppo juo itsensä katuojaan.
Niin. Kun se on juuri se juttu. Että joutuu juomaan itsensä ojaan.
Molemmat henkilöt ovat tehneet kuitenkin saman valinnan; maistaneet alkoholia vaikka tietoa alkoholin vaaroista on paljon saatavilla. Kumpikin on tiennyt, että jonkinlainen riski on olemassa. Silti kumpikin on alkoholiin tutustunut. Toisella oli ehkä paremmat perintötekijät ja siksi hän nyt ylenkatsoo toista, jolle ei käynyt yhtä hyvin.
Ymmärrystä riitti vielä anoreksiaan vaikka siinäkin on kyse siitä, että henkilö itse on syömättä ja voi siksi kuolla. Ehkä siksi, että tämän ammattilaisen tutuissa ja sukulaisissa ei ollut yhtään anorektikkoa. Juoppoja oli muutama ja sen huomasi. Varmasti jokainen suomalainen tuntee jonkun jonka juomisesta on kärsinyt tai ollut huolissaan. Siksi alkoholismista puhuminen nostattaa tunteet niin pintaan, ettei aiheesta meinaa voida puhua. Pintaan pulpahtava tunne on viha ja alkoholistia halutaan rangaista teoistaan, eli siitä että juo, eli siitä että on sairas. Sen myöntäminen, että olisi kyseessä sairaus, ei onnistu. Jotenkin tulee sellainen olo, että alkoholisti pääsee liian helpolla jos ”se ei oo sen syy”.
Tällä ei pitäsi olla väliä ja tästä asiasta kiistelyyn on turha käyttää aikaa. Ihmisiä kuolee alkoholismiin ja siihen olisi saatava apua ja tehokasta hoitoa nopeasti.
Ystävyydestä
Ystävyys on hieno juttu. Ja itselläni on monta ihmistä, joita voin kutsua ystävikseni. Oikein läheisiä sellaisia on kolme ja niitä kaikki yhdistää yksi asia. Voin luottaa heihin kaikkiin ja he kaikki puhuvat totta, vaikka se joskus sattuisikin. Ystävyytemme on paljon sitä, että keskustelemme asioista ja voimme olla niistä myös eri mieltä.
Kävipä kerran niin, että seurasin läheltä erään henkilön, jota myös ehkä ystäväksi voisi kutsua, elämää. Tämä henkilö toipui vakavasta huumeriippuvuudesta ja rakensi koko elämänsä uudestaan. Syystä, ettei vanhasta ollut jäljellä kuin velat ja muutama kauna. Aluksi kaikki meni kivasti, asioita ja esineitä saatiin ja saavutettiin. Nöyrällä asenteella pärjää pitkälle, mutta se lentää ikkunasta ulos kun addiktio astuu ovesta sisään. Näin kävi ystävällenikin. Vaikkei addiktio palannut huumeiden muodossa, tuli se yhtä tuhoisana. Pakko oli saada. Yleensä naisia ja rahaa ja sitten lopulta kun siinä oli jo lapsia ja rikottuja unelmia, sitä kamaa. Niin kävi, koska niin siinä käy; minkä tahansa pakkomielteen toteuttaminen johtaa pakkomielteen kasvuun ja aiheuttaa niin suuria henkisiä ja fyysisiä lieveilmiöitä, että happy endiä on turha odotella.
Jossain vaiheessa vähän juteltiinkin ja koitin saada edes jotain sanottua, mutta eihän se hyvin mennyt. Vastassa oli tietenkin kieltäminen ja suuttuminen sekä sen toteaminen, että olen tuomitseva sekä arvosteleva. Tietenkin, koska niin käy aina kun addikti pelkää paljastuvansa. Paljastuminen saattaisi nimittäin pahimmillaan johtaa siihen, että hän kohtaisi todellisuuden ja ”menettäisi” sen, mitä hän käyttää. Tunne on varmaan vähän sama kuin jos vampyyrille vilautetaan päivänvaloa.
No, tämän ystävän kohdalla tilanne päättyi siihen mihin se päättyy eli kuolemaan. Eipä siinä mitään se on addiktille hyvin luonnollinen loppu. Itselleni se oli vaikeaa. Syystä että, minä joudun olemaan itseni kanssa. Minä jäin tänne ajatuksineni miettimään, että millainen ystävä olin ollut. Tulin siihen lopputulokseen, että en riittävä ja jos olisin itseni ainoa ystävä, olisin pulassa. Mietin ystäväni elämän käännekohtia ja löysin monta sellaista paikkaa, joissa olisin voinut ja ennen kaikkea minun olisi kuulunut vähintäänkin sanoa jotain. Olisi kuulunut osoittaa ja peilata ystävän toimintaa, koska tiesin ettei se nyt ihan ”jees jengin” hommia ollut.
En tehnyt sitä, koska halusin olla avarakatseinen, suvaitsevainen sekä rakastavan hyväksyvä kaikenlaiseen toimintaan. Tai en edes halunnut olla vaan halusin, että minusta ajateltaisiin niin. Sen lisäksi en halunnut ottaa riskiä, että minulle suututtaisiin. Eli kiteytettynä; nuo seikat painoivat niin paljon, etten edes yrittänyt pelastaa ystäväni henkeä.
Ja silti kutsuin itseäni hänen ystäväkseen.
Tänään ajattelen, että jos seuraan jotakin tapahtumaa vierestä, olen jo siinä mukana. Se, etten sano tai tee mitään, on kannanotto asiaan. Se, että hyväksyn ja ehkä tuen tekoja, jotka ovat väärin ja joiden tiedän aiheuttavan tuskaa ja murhetta, kertoo minusta aika paljon. Ainakin sen, etten ole sen henkilön ystävä, jonka tuhoisan toiminnan hyväksyn, ehkä mahdollistan sitä jotenkin ja mahdollisesti tuen sitä olemalla mukana sanoin tai teoin.
Jokainen tietää, että lause ”ei koskaan voi tietää miten tässä käy”, ei ole mikään yleispätevä lausahdus, jonka varjolla voikin tehdä mitä vaan. Kun ei kerran yhtään voi tietää miten käy. Mielestäni taas ei tarvitse olla loogisestikaan kovin lahjakas, että voi päätellä lopputuloksia. Ja jos oikein haluaa alkaa ennustamaan niin sen kun katselee vähän menneisyyden lopputuloksia sillä siellä ovat ne tulevatkin lopputulokset. Jos mikään ei muutu.
Muuttuminen taas ei tarkoita sitä, että minä sanon nyt muuttuneeni ja tajunneeni asioita. Muuttuminen on jotain, joka aiheuttaa jotakin erilaista ja se kyllä huomataan ilman, että sitä tarvitsee sanoa.
Jos ihminen on vain holtiton ja hän sekoilee, on lasku sitten sellainen, että saattaa vähän harmittaa sekä hävettää. Jos ihmisellä on päihderiippuvuus ja hän sekoilee, se ei välttämättä kuittaannu ihan noin helposti. Tästä syystä esimerkiksi vertaistukiryhmissä suositellaan elämäntapaa, jossa
a) ei kehitellä uusia riippuvuuksia ja tuhota itseään niillä
b) muutetaan aktiivisesti tuhoisia toimintatapoja, asenteita ja ajatuksia
Kokemus on näyttänyt sen, ettei addiktin kannata ajaa itseään niin vaikeisiin tunteisiin, ettei selviä niistä. Ja minulle kokemus on näyttänyt, ettei sen kaltaista toimintaa pidä tukea. Näyttää siltä, että jos henkilö palaa huumekierteeseen, ihmiset ymmärtävät, ettei kannata kannustaa häntä siihen eikä muutenkaan esim. rahoittaa käyttämistä. Jos taas henkilö alkaa käyttämään ihmisiä ja aiheuttaa sekä itselleen että muille loputonta tuskaa, sitä ymmärretään. Taputellaan selkään ja toivotetaan tervetulleeksi kerhoon.
Mikä kerho se oikein on? Kusipäiden kerho, jossa ei edes yritetä ymmärtää, että käymällä läpi jokaisen tapaamansa henkilön sukupuolielimet, ei onni löydy. Tässä kerhossa hymistellään ja ollaan kaveria. Ymmärretään, että totta kai sun täytyy tehdä lisää lapsia tähän maailmaan, vaikka edellisetkin on hoitamatta. Vaikkakin jokaisella kierroksella homma päättyy siihen, että isi on linnassa, äiti hoidossa ja lapset sijoitettuna. Silti.
Itse en ole päässyt kerhoon. Enkä pääse. Taas siitä samasta syystä: mun täytyy olla mun kanssa ja siksi mun on elettävä niin, että pystyn katsoo aamulla peiliin.
Toisinaan totuus sattuu ihan hemmetisti. Itse en aio olla enää koskaan siinä tilanteessa, etten ollutkaan ystävä vaikka sanoin olevani.
Jokainen ihminen on arvokas. Vai onko?
”Päihteiden käyttäjä voidaan lain mukaan määrätä tahdonvastaiseen hoitoon joko aiheuttamansa terveysvaaran tai väkivaltaisuuden perusteella. Terveysvaaralla tarkoitetaan sitä, että henkilö on ilman päihteiden käytön keskeyttämistä ja asianmukaista hoitoa välittömässä hengenvaarassa päihteiden käyttönsä vuoksi tai vaarassa saada kiireellistä hoitoa vaativan terveydellisen vaurion. Tämän arvioi aina lääkäri.”
Onko sellainen henkilö, joka ostaa kadulta vieraalta henkilöltä jotain valkoista tai ruskeaa jauhoa, joka on ollut todennäköisesti ainakin yhden henkilön peräsuolessa, ja ruiskuttaa sitä neulalla verenkiertoonsa, välittömässä hengenvaarassa? Mielestäni kyllä. Ei tarvitse olla lääkäri tätä tajutakseen.
Entä sellainen, joka juo päivittäin itsensä humalaan? Mielestäni kyllä.
Kuinka monta päihteiden käyttäjää olet kuullut tai nähnyt suljettavan pakkohoitoon? Entä niistä, joilla ei ole puhjennut psykoosi? Itse en ole nähnyt tai kuullut yhdestäkään tässä maassa.
Jos henkilö käyttäytyy itsetuhoisesti, esimerkiksi uhkailee itsemurhalla tai jopa yrittää sitä, hänet todennäköisesti suljetaan ainakin joksikin aikaa laitokseen. Jos hän sairastaa esimerkiksi anoreksiaa ja on vaarassa kuolla, hän päätyy edellisen kanssa samaan paikkaan. Ja hän on siellä kunnes tilanne muuttuu. Hänen kohdallaan ei ole aikarajoitusta.
Suomessa ei saa itseltään riistää henkeä, paitsi päihteillä. Päihteidenkäyttäjästä sanotaan, että sehän itse valitsee, sehän itse tuhoaa itseään. Eikös kaikki muutkin itsetuhoiset tee niin? Jotkut ymmärtävät ja tuhoavat itseään tietoisesti ja jotkut kärsivät niin pahoista mielenterveydenongelmista, että ovat vaarassa vahingoittua siksi. Eli ihan sama ymmärtääkö päihdeongelmainen tekojensa seurauksia, lopputulos on sama; useimmalta lähtee henki ja sitä ei estetä.
Päihdeongelmaisella on tässä maassa kummallinen asema. Hänellä on täysi vapaus tuhota elämänsä päihteillä ja kieltäytyä hoidosta. Hän saa kieltäytyä auttamasta itseään. Hän on ainoa suomalainen, jolla on vapaus tehdä niin. Se, onko hän ihan oikeasti sellaisessa mielentilassa ja sielunvoimissa, että hän osaisi arvioida asiaa järkevästi, onkin toinen juttu. Ja jotenkin vähän tuntuu, että ei ne auttajatkaan ihan kaikkein kirkkaimmalla liekillä pala: annetaan se tukiasunto ja opetetaan viemään roskat ulos? Tämä henkilö tekee kuolemaa, mutta kämppä on siisti. Ja jos kävisi niin hyvin, että tämä päihdeongelmainen haluaisi apua, niin apu on mitä on: eli sitä mitä kulloinenkin työntekijä itse kuvittelee hyväksi ja haluaa antaa? Jos siis edes pääsee hoitoon?
Onko kellään muulla tässä maassa tällaista asemaa? Tässä maassa ihmishenki on niin arvokasta, että sitä vaalitaan viimeiseen saakka. Vanhukset elävät usein vielä pitkään senkin jälkeen kun päänuppi on sanonut sopimuksen irti. Palvelutalossa pyörii kummallinen farssi, jossa mummot istuvat silmät harmaina. Tiedättehän kun joskus voidaan sanoa, että henkilö on kuollut, mutta sielu on jäänyt maan päälle? Näillä mummoilla on toisin; sielu on häippässyt jo kymmenen vuotta sitten, mutta ruumis on jäänyt hiippailemaan. Ei auta vaikka mummo rukoilee kuolemaa joka päivä. Pois ei päästetä vaan lisätään mielialalääkettä listalle; sen täytyy olla masentunut kun se toivoo kuolemaa.
Päihdeongelmainen sen sijaan on jollain ihmeen logiikalla itse syyllinen. Tämäkin on kummallinen ajatus. Jos kyseessä olisi oma valinta niin miksi kukaan valitsisi niin? Miten kukaan voisi olla niin helvetin tyhmä, että valitsisi makaamisen kuset housuissa? Ehkä ainoa mahdollisuus välttää päihderiippuvuus olisi se, että ei koskaan edes kokeilisi mitään päihdettä. Tämä kokeilupäätöshän usein tehdään kypsässä yläasteiässä. Ja jos henkilö, jolle syntyy riippuvuus, ei koskaan kokeilisi mitään päihdettä, todennäköisesti hän sitten joko söisi itsensä hengiltä tai vaikka pelaisi itsensä tilanteeseen, jossa itsemurha olisi ainoa ulospääsy. Ja kun se riippuvuuskuvio käynnistyy, on se pysäyttäminen aika tavalla hankalaa. Etenkin kun ei sitä sieltä ”sisältäpäin” oikein edes huomaa ennen kuin ollaan jo umpimetsässä.
Timo ei voi asua
Suomalainen henkilö, jolla ei ole asuntoa, on yleensä sellainen, ettei hän voi asua. Hänen ongelmansa ei ole se, että hänellä ei ole asuntoa. Hänen ongelmansa on yleensä se, että hän käyttää päihteitä siinä määrin, ettei asuminen vaan onnistu. Hänellä on yleensä ollut asunto tai asuntoja, mutta ne ovat tavalla tai toisella nyt poissa. Joltain meni rahat viinaan ja joku kutsui niin monta kertaa ryyppykaverit ”yösijaksi”, etteivät naapurit vaan kestäneet. Asuminen on päättynyt.
Tällä hetkellä tämä henkilö sitten on ehkä jossain yömajassa tai asuntolassa. Tai, jos tuuria on, hän on asumassa asunnossa, jossa hänellä on oma asumisohjaaja. Asumisohjaaja pyrkii tukemaan tätä henkilöä, sanotaan häntä nyt vaikka Timoksi, arjen askareisiin niin, että Timo voisi asua jatkossakin.
Timolla on ollut päihdeongelmaa jo kaksikymmentä vuotta ja siitä on seurannut erilaisia vankeustuomiota ja muitakin huomautuksia yhteiskunnan ja muidenkin taholta. On selvää, että Timo nyt asuu ohjatusti juuri siksi. Timo ei ole voinut asua, koska juo viinaa ja vetää vähän muutakin. Tai on Timo aina hetken voinut, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun teevee on lauantai-iltana tippunut kolmen lasin läpi Timon asunnosta, on homma ollut selvä; Timo ei voi asua, koska Timo juo.
Uudessa asunnossa Timo ei ”tavallaan” saisi juoda, mutta minkäs teet, tuumaa Virpi, joka on asumisohjaaja. Alkoholin käyttäminen on Suomessa laillista ja Timo on aikuinen ihminen. Sitä paitsi, Timo on sanonut, että nyt menee paremmin, tietää Virpi myös. Työskentely Timon kanssa siis kannattaa. Päihdehoitoon Timo ei halua eikä edes pääsisikään, koska sellaisia rahoja ei vaan kunnalla ole. Timo sitä paitsi tietää, ettei hänelle sovi mikään hoito. Hänelle sopii korkeintaan keskustelut Virpin kanssa, mutta niin, ettei Timoa pakoteta mihinkään.
Maanantaisin kun Virpi tulee töihin hän soittaa Timolle ja jos Timo ei vastaa, hän menee käymään Timon asunnolla. Usein Timo makaa sammuneena ja joskus hän on niin huonossa kunnossa, että hänet täytyy viedä katkolle. Heti kun Timo tokenee, hän lähtee sieltä pois. Katkokaan ei Timolle oikein sovi. Se on tullut selväksi.
Tätä jumppaa jatketaan, kunnes joko Timo kuolee tai taloyhtiö kyllästyy Timon kavereihin. Ja niin tai näin, uusi ”Timo” jo odottaa päästäkseen asumaan. Vaikkei sekään voi asua. Ei yksin, ei yhdessä eikä ohjatusti. Koska silläkin on ongelma, joka pitäisi hoitaa ensin. Nimittäin se päihdeongelma. Sitä ei vaan hoideta, eikä edes ymmärretä vaatia innokkailta asujilta moista. Mitäpä se tähän liittyy, miettii Virpi, nythän on kyseessä asuminen, ei hoito.
Jos jokin on laillista, se ei mielestäni tarkoita, että se olisi mitenkään välttämätöntä tai järkevää. Jos henkilö tarvitsee tukea asumiseensa siksi, että hän ei pysty hallitsemaan elämäänsä päihteiden käyttämisen vuoksi, niin eikö olisi perusteltua vaatia tuetussa asumisessa päihteettömyyttä? Kun se päihteellisyys estää sen asumisen onnistumisen? Näin ei vaan läheskään aina tehdä, koska alkoholin käyttäminen on laillista.
Nykyäänhän myös huumeiden, tai joidenkin niistä, käyttäminen on laillista. Subutex- henkilöillä täytyy olla samat oikeudet kuin muillakin; heidän pitää mm. päästä katkolle. Ei lopettamaan sitä subutexia vaan niitä muita mitä vetää. Siellä sitten nuokutaan. Miten menisi suu jos katkolle tulisi Timo kaljojensa kanssa ja vaatisi, että hänen on saatava niitä siellä juoda, mutta että hän yrittää nyt päästä irti lonkerosta? Siellä on sitten niiden, jotka oikeasti haluaisivat apua, mukavaa seurata vieressä Timon kännäämistä ja subutex-henkilön narinaa. Edes katko ei ole enää päihteetön. Koska laki on semmoinen. Ollaan tultu pisteeseen, jossa edes päihdehoidossa ei voida vaatia päihteettömyyttä.
Luin juuri lehdestä jutun, jossa kerrottiin miten lainsäädäntö oli aiheuttanut nuorille ongelmia; jotkut olivat saaneet potkut koulusta ja joiltakin evättiin lupa toimia jo saadussa ammatissa. Jutussa harmiteltiin, miten ikävää ja kohtuutonta vahinkoa laki aiheutti. Näin asia esitettiin vaikka todellisuudessa ongelmia tuli siitä, että nuoret olivat käyttäneet huumeita ja jääneet kiinni. Merkintä rekisterissä oli seurausta heidän huumeiden käytöstä. Jutun tekijä selvästi sääli nuoria, mutta minkälaisen jutun hän kirjoittaisi kun joku nuorista jakaisi ”seulat positiivisena” väärin lääkkeet ja aiheuttaisi jonkun kuoleman? Olisiko taas lain vika, että tulisi seurauksia? Tällä logiikalla voisi kirjoittaa jutun, jossa todetaan, että yhden henkilön elämän pilasi täysin laki. Hän joutui 12 vuodeksi vankeuteen lain takia. Miten tämä henkilö koskaan enää pääsee kiinni elämään? Mitä siitä, että henkilö tappoi äitinsä ja siskonsa? Harmittaa vaan se laki.
Entä jos tyhmyys kiellettäisiin lailla? Loppuisiko tämä sekoilu, jota päihdepolitiikaksikin kutsutaan? Itse tulkitsen tämänkaltaisten kirjoitusten pohjustavan sitä, että huumeet, kannabis nyt ensin ja loput perässä, tullaan laillistamaan. Joissain maissa niin on jo tehty ja tulokset ovat olleet hyviä. Tietenkin. Tulokset ovat juuri sellaisia kuin halutaankin. Valitaan vaan oikeat mittarit. Tällä hetkellä mitataan kahta asiaa: huumekuolemia ja HIV:n leviämistä. Molemmat ovat vähenemään päin.
Se mitä taas ei mitata, on se sama mitä Timolle tapahtuu, vaikka alkoholi onkin laillista. Timolla ei mene hyvin. Timon maksa rasvoittuu, mielenterveys rakoilee ja askel lyhenee. Timo ei saa päihdehoitoa, vaikka valtio saa tuotot viinakaupasta. Saavatkohan ne nistit, sitten kun valtio kerää tuotot huumekaupasta? Kyllä varmaan, onhan niin luvattu ja sillä perusteella huumeet laillistetaankin kun aika on. Eihän nyt valtio hoitamatta jätä! Nytkin on niin hienot systeemit. On korvaushoitoa ja niin, korvaushoitoa. Muutahan ei kohta enää olekaan, mutta mitäpä siitä.
Tahdotko vaiko etkö tahdo?
Teeppä testi ja kysy lähimmältä päihdetyötä tekevältä, että mikä auttaa päihderiippuvuuteen? Todennäköisesti saat vastauksen, että ihmiset ovat erilaisia; se mikä auttaa yhdelle, ei toimi toiselle. Ja jos et saa tällaista vastausta, olet tekemisissä henkilön kanssa, joka tietää mikä auttaa päihderiippuvuuteen.
Olen pitkään miettinyt tätä argumenttia ihmisten erilaisuudesta ja antanut itseni ymmärtää, että sillä tarkoitetaan ihmisten erilaisia luonteita. Onkohan se sitten niin, että joku on vaan luonteeltaan sellainen, että sille ei kerta kaikkiaan sovi rehellisyys eikä todellisuus muutoinkaan miellytä? Hän ei tykkää puhua itsestään totta eikä halua muuttaa mitään. Hän haluaa hoitoa, jossa on kivaa. Ehkä semmoista missä käydään patikoimassa ja pelataan jääkiekkoa. Hän itse tietää sen, että semmoinen hänelle sopii.
Kun ihmisellä todetaan jokin muu sairaus kuin päihderiippuvuus, hoitoa ei yleensä hänelle määritellä luonteen perusteella. Tai horoskoopin. Lääkäri ei katso oppaasta, että jaaha tämä potilas on äkkipikainen ja pitkävihainen Oinas, hänen aivokasvainta ei leikata pois vaan se taiotaan, ettei potilas hermostu. Muiden sairauksien kohdalla hoito, joka on todettu toimivaksi, tarjotaan potilaalle. Potilaalta ei oikeastaan kysytä muuta kuin, että haluatko tämän hoidon vai et.
Päihdetyössä näin ei ole vaikka ehkä kannattaisi olla. Ainoa ero potilaiden kohdalla hoitoa tarjotessa voisi olla se, että jos jollakin on vaikka liikuntarajoite tms. niin hänet voitaisiin laittaa paikkaan, jossa ei ole fyysisiä esteitä. Muuta syytä en näe hoidon sisältöjen muutoksiin eri henkilöiden välillä. Kaikille voitaisiin tarjota se hoito, joka auttaa päihderiippuvuuteen. Ja jos henkilö ei sitä halua niin silloin hän ei ole päihdetyön tarpeessa. Häntä ei tarvitse hoitaa jos hän käyttää. Häntä ei tarvitse motivoida vähentämään ja hänen kanssaan voidaan käydä yhtä lyhyt keskustelu kuin mitä käydään alttarilla: tahdotko vaiko etkö tahdo?
Ei ole kyseessä neuvottelu, vaikka siltä se yleensä vaikuttaa kun henkilö istahtaa pohtimaan mahdollisuuksiaan sosiaalityöntekijän kanssa. He puhuvat siitä mikä tälle henkilölle sopii ja mikä taas ei. Niin siitä puhutaan vaikka oikeasti siinä puhutaan siitä mitä henkilö HALUAA. Päihderiippuvainen on mielestäni melko jäävi määrittelemään järkevästi hoidon sisältö; hän ei ole sen alan ammattilainen. Jos hän tietäisi mikä häntä auttaa, hän olisi auttanut itsensä ylös ojasta. Valitettavasti vaan tilanne on niin, että ne ammattilaisetkin ovat usein jäävejä. Ammattilaiset horisevat sitä samaa mitä päihderiippuvainenkin. He eivät usein edes huomaa onko asiakas päihtynyt vai ei ja hoito on ollut onnistunut mikäli asiakas on mennyt työelämään. Ei haittaa vaikka käyttäisikin.
Ainoa mittari onnistuneelle hoidolle pitäisi olla raittius. Henkilö joko raitistuu tai sitten ei. Jos henkilö palaa käyttämään, hoito ei ole onnistunut vaikka hänen elämäänsä olisi tullut miten paljon uusia kivoja ihmisiä ja poikakaveri. Kyseessä ei ollut se, että henkilö oli ollut niin yksinäinen. Kyseessä oli se, että henkilölle oli syntynyt riippuvuus päihteisiin. Nämä asiat jäävät kaiken sen hölynpölyn alle mitä ammattilaiset höpöttävät.
Korvaushoito on hyvä esimerkki siitä, miten hulluja asioita ammatti-ihmiset saadaan tekemään. Korvaushoidon työntekijät jakavat huumeita asiakkailleen ja uskovat tekevänsä päihdetyötä. Muutoinkin päihdetyö on siirtynyt väärään hetkeen. Päihdetyötä tehdään nykyään niin, että asiakkaat käyttävät. Todellisuudessa päihdetyön kuuluisi alkaa siitä, että henkilö on lopettanut päihteiden käyttämisen, mutta nykyään se loppuu siihen.
Minä olen sitä mieltä, että monet päihdetyötä tekevät ihmiset eivät oikeasti tiedä mikä auttaa. Jos sinä tiedät niin kerroppa.
Päihdetyöstä
Olen seurannut sivusta erilaisilla palstoilla ja yhteisöissä päihdetyötä tekevien kirjoittelua. Kritiikki, joka kohdistuu päihdetyöhön, koetaan monessa kirjoituksessa aiheettomaksi. Omaa työtä ja tapaa tehdä sitä vakuutellaan hyväksi ja toimivaksi. Perusteeksi usein mainitaan se, että kohtaa asiakkaat oikeasti kuin ihminen ihmisen ja välittää heistä.
Tämä on tietenkin hienoa. On mahtavaa jos joku on taitava vuorovaikuttaja ja sosiaalisestikin jopa lahjakas. Silti, jos työ on kohtaamista ja kuulemista, se on ”vain” kohtaamista ja kuulemista. En halua vähätellä todellisen kohtaamisen terapeuttista vaikutusta, mutta se ei silti ole ”se päihdetyö”. Itsekin koen olevani hyvä keskustelija ja kuuntelija, mutta siitä huolimatta olisin surkea aivokirurgi. Luultavasti. Voisin toki ymmärtää potilasta ja tukea häntä hyväksymään tilansa, mutten silti osaisi tehdä operaatiota.
Mitä päihdetyö sitten on? Se näyttäisi olevan ihan mitä vaan maan ja taivaan väliltä ja jotain mitä työntekijä itse haluaa tehdä ja mitä asiakas haluaa saada. Kuitenkin sen pitäisi olla jotakin sellaista, mikä auttaisi juuri tähän sairauteen. Uimahalliin meno asiakkaiden kanssa on nasta juttu ja saattaa ryhmäyttää porukkaa, tukea fyysistä hyvinvointia ja tehdä montaa muutakin, mutta sekin on vain uimahallissa käynti.
Tämän hetkisessä kotikaupungissani päihdetyö on kurssimuotoista. Mennään illoiksi ja öiksi viikonloppuineen kotiin ja tullaan päiväksi täyttelemään monisteita. Kurssille osallistuu kerralla vain pieni määrä ihmisiä ja heitä ei suinkaan rohkaista luottamaan toisiinsa vaan kehotetaan pitämään omat asiat ominaan; eihän sitä tiedä jos joku vaikka kertoo jollekin jonkun asioista. Mitä sitten kukaan kurssilainen voisi kertoa, mitä ei jo ensinnäkin tiedetty ja toisekseen miksi kertoisi? Jos ollaan siinä pisteessä, että joutuu turvautumaan päihdehoitoon, ollaan yleensä siinä pisteessä, että päihteiden käyttö ei enää ole asia, josta ei kukaan tiennyt. Yleensä siis.
Kotikaupungissani työntekijät ovat määritelleet kyseessä olevan jonkin tilan, jonka voi muuttaa kunhan ottaa itseään niskasta kiinni. Sairauskäsitettä he eivät allekirjoita. Vertaistukiryhmiin ei tueta, koska siitä syntyy vain uusi riippuvuus. On parasta vain mennä elämässä eteenpäin ja unohtaa menneet.
Tuloksia, ainakaan hyviä sellaisia tästä hoidosta ei ole. Johtaja kertoi, että vuoden 1978 jälkeen kukaan ei ole raitistunut tuosta paikasta. Silti päihdetyötä tehdään niin kuin tehdään.
Eikö sitä pitäisi tehdä siitä ajatuksesta käsin, että mikä siihen auttaa. Tässä kohtaa jokainen arvonsa tunteva päihdetyöntekijä nostaa etusormensa pystyyn ja sanoo tiukasti että kuulepas nyt, ihmiset ovat erilaisia ja heille auttavat eri asiat! Ja tästä olen myös täysin eri mieltä.
Sairaus on sama. Hoito pitäisi olla myös sama. Sellainen joka toimii. Ja jos nyt kysytte, että mikä toimii ja jatkatte, että ei mikään toimi niin kylläpä ollaankin taas metsässä. Päihderiippuvuuteen auttaa yksi ja sama asia kaikilla, riippumatta siitä onko mies vai nainen, vanha vai nuori, suomalainen vai ruotsalainen. Ja se alkaa sillä, että päihteidenkäyttö lopetetaan täysin.
Se siis ALKAA siitä. Niin kauan kuin henkilö vielä käyttää päihteitä, kyseessä ei ole päihdetyö jota hänen kanssaan tehdään. Se on jotakin puuhastelua, jossa esimerkiksi piirrellään kaavioita ja tavoitellaan mahdottomia eli kohtuukäyttöä. Jutellaan ja kannustetaan henkilöä hallitsemaan riippuvuuttaan joka on mahdotonta. Jos siis kyseessä on henkilö, jolla on riippuvuus. Vasta kun henkilö on ilman päihteitä alkaa se ns. päihdetyö, jonka tarkoituksena on auttaa henkilöä pysymään päihteettömänä lopun elämänsä. Kaikki muut tavoitteet ovat turhia.
Miksi tavoitella kohtuukäyttöä jos se on mahdotonta? Miksi käyttää siihen aikaa, rahaa ja vaivaa koska henkilö osaa sitä tehdä ihan itsekin?
Miksi tavoitella sitä, että saadaan asiat kuntoon, lapset kotiin huostasta, jos kuitenkin päihteiden käyttöön palataan jossain vaiheessa? Kun paluu tapahtuu, asiat palaavat myös juuri niin kuin ne ovat olleet aiemminkin. Juuri niin kuin ne ovat sellaisella ihmisellä, jolla on päihderiippuvuus ja joka käyttää päihteitä?
Ymmärrän toki, että usein ja yleensä ennen sitä päihteettömyyttä edeltää jakso katkaisuhoidossa, jonne ohjaaminen on osa päihdetyötä. Hoito katkolla on päihdetyötä, jonka sisältö on juuri se minkä se lupaakin: se katkaisee päihteiden käytön. Se ei lopeta sitä, se katkaisee sen. Ja sen jälkeen pitäisi alkaa se kuntouttava päihdetyö, joka ei minun ymmärtääkseni ole yhtä kuin työn tekeminen vaikkapa työllistettynä. Jos työn tekeminen hoitaisi päihdeongelman, meillä ei kuolisi eniten päihteisiin juuri työssä käyvät miehet.
Että henkilö (tietenkin oletetaan, että hän haluaa lopettaa käyttämisen) mitenkään voisi selvitä edes alkua pidemmälle, hänelle olisi tapahduttava muutama asia:
1. hänen pitäisi täysin tiedostaa se, miten hänen päihteidenk äyttö on vaikuttanut hänen ja muiden elämään ja käsittää, että käyttämisen hallitseminen on mahdotonta, jos se sitä on.
Ilman tätä oivallusta on turha jatkaa muualle kuin baariin. Hankalaa tässä on tietenkin se, että pystyäkseen juomaan kuin sika ja sekoittaakseen päänsä päivästä toiseen on oltava joko helvetin hyvät selitykset tai mahtavat puolustusmekanismit, joiden avulla todellisuus ei ole usein nähty vieras. Olen nähnyt ihmisen, joka tupakkaa poltellessa sanoi, että ei hän enää polta, hän on lopettanut jo muutamia viikkoja sitten.
2. Hyväksyä se, että on opeteltava elämään päihteettä mikä tietenkin holistille on vähän sama kuin revittäisiin kaikki raajat irti ja kehotettaisiin juoksemaan maraton. Paitsi, että se maraton tuntuisi helpommalta.
3. Ja sitten vielä opettelisi nuo uudet tavat (selvinpäin), luopuisi kaikista sellaisista ihmisistä, paikoista ja asioista, jotka voisivat vaarantaa uuden elämäntavan (selvinpäin), ja hyväksyisi sen, että näin suurten asioiden tekeminen pelkän päätöksen voimalla on kuin laihdutuskuuri tammikuussa ( ei kestä kauaa eikä tuota tulosta), jostain tarttis saada vahvistusta ja tukea koska elämääkin voi olla edessäpäin kymmeniä vuosia (ja kaikki tämä tehdään selvinpäin).
Monet ihmiset, ilman riippuvuuttakin, haluavat muuttua. He saattavat yrittää kaikkensa ja silti harva muuttuu. Se on todella vaikeaa. Se, että alkoholisti lakkaa juomasta aiheuttaa sen, että hän on selvin päin. Mikään muu ei muutu. Se muu pitäisi sitten saada muuttumaan sillä päihdetyöllä. Varmaan ihan kiva semmonen motivaatiokukkanen, noin niin kuin työvälineenä, mutta jos oma henkesi olisi kyseessä, tuntuisiko se vähän köykäiseltä apuvälineeltä?
Entäs jos oma lapsesi jäisi huumekoukkuun? Miten toivoisit, että häntä hoidetaan. Ja kenen toivoisit hoitavan? Itse luottaisin sellaiseen, joka syystä tai toisesta ihan oikeasti tietäisi mikä siihen auttaa. Ehkäpä joku sellainen, joka on itse onnistunut lopettamaan ja pysymään pitkäänkin päihteettä. Ehkäpä tullut jopa onnelliseksi.
Alkoholisti ja ongelmakäyttäjä
Helsingin Sanomissa oli juttu, joka käsitteli alkoholin ongelmakäyttäjien mahdollisuutta käyttää alkoholia kohtuudella. Jutussa todettiin, että yleensä ja useissa tapauksissa se on mahdollista. Jäin miettimään muutamaa asiaa. Ensimmäinen oli se, että käytettiinkö jutussa tarkoituksella nimitystä ”ongelmakäyttäjä” sanan alkoholisti sijaan? Määritelmä nimittäin antaa vapauden ”kikkailuun”. Se on vähän sama kuin jos puhutaan, että henkilö on ”viihdekäyttäjä” kun puhutaan huumeiden käytöstä. Silti sekä narkomaani, että viihdekäyttäjä tekevät sitä ihan samaa asiaa: käyttävät huumeita. Voi olla, että toinen heistä käyttää joka päivä ja toinen vasta aloittelee ja viihdekäyttää joka päivä vasta vuoden päästä. Tai sitten ”viihdekäyttäjä” ei ole addikti eikä hänestä sellaista tulekaan ja hän vaan lopettaa.
Tässä alkoholisti ja ongelmakäyttäjä nimittelyssä on sama ajatus. Ongelmakäyttäjä ei välttämättä ole alkoholista ja etenkin jos hän pystyy kohtuukäyttämään, hän ei aivan varmasti ole alkoholisti. Alkoholisti nimittäin on henkilö joka ei pysty kohtuukäyttämään. Se juuri tekee hänestä alkoholistin.
Jos alkoholi kuitenkin on lähtökohtaisesti niin tärkeä, että sen juomista varten on valmis aloittamaan lääkityksen ja käymään kursseja, on jotain pielessä. Päihtyminen ei ole mitään sellaista mitä kukaan terve ihminen tarvitsisi elääkseen elämäänsä. Kyseessä ei ole niin suuri asia, että sen vuoksi kenenkään pitäisi käyttää kuukausia tai vuosia pystyäkseen siihen. Alkoholin käyttäminen on elämisen kannalta täysin toisarvoinen toiminto. Sellaisella henkilöllä siis jolla on terve suhde siihen. En usko, että esimerkiksi äitini saisi raivokohtauksen, jollei voisi juhlissa nostaa skumppalasia. Tai että hän ottaisi aamuisten verenpainelääkkeiden kanssa pillerin vain tuota skumppalasia varten. Tai kävisi viikoittain pari vuotta terapiassa juodakseen tuon mukillisen muiden kanssa.
Ja tässä onkin se terveen ja sairaan ero. Sairas, riittävissä varoissa oleva henkilö on valmis maksamaan mitä vaan saadessaan toivoa siitä, että saa säilyttää itselleen ”elintärkeän” alkoholin elämässään. Ja kun se lupaus annetaan niinkin korkealta taholta kuin lääkärit, tutkijat ja toimittajat, sen on oltava totta. Sen täytyy toimia, miettii Maurin vaimo Tarja, vaikka silmäkulma on taas auki viikonlopun jäljiltä. Maurin ihmisoikeuksiin kuuluu saada ottaa saunakalja. Vaikka se joka kerta onkin johtanut siihen, että siitä seuraa kolmen päivän putki ja se riehuu kuin sirkustirehtööri olohuoneen pöydällä. Vaikka lapset karahtaa karkuun naapuriin niin totta on se, että kerran isi oli kuukauden juomatta. Aikaa siitä on kulunut kohta kymmenen vuotta, mutta silti. Se on todiste hallinasta. Ihan kohta homma on taas hallinnassa.
Mauri on kurssilla. Eli onko kyseessä se, ettei Mauri ole tajunnut? Mauri ei jostain syystä ole tajunnut olla ottamatta liikaa. Eikö Maurille ole kukaan koskaan sanonut, että vaikka käytkin töissä, ei ehkä ole hyvä juoda melkein joka ilta ja viikonloppuina perjantaista sunnuntaihin. Eikö Mauri kuullut kun Tarja rukoili, ettei Mauri ryyppäisi jokaista kesälomaa ja rikkoisi asuntoa jouluisin? Ilmeisesti ei, sillä uskotaan, että kurssi voi auttaa. Voihan olla ettei Maurin ongelma ollutkaan alkoholismi vaan typeryys. Mauri ei ehkä vaan ollut tajunnut??? Onneksi kurssilla tämäkin asia selitetään niin, että jopa Mauri sen tajuaa. Muttei silti pysty. Jos on alkoholisti.
Seija voi pystyä. Jos ei ole alkoholisti.
Jutussa kerrotaan myös riskeistä. Henkilö voi retkahtaa ja tässä sillä ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että hän voi palata takaisin hallitsemattomaan juomiseen. Hallitsematon juominen on tila, jossa tapahtumia ei voi ennustaa ja usein päättyy sairaalaan, vankilaan tai johonkin muuhun katastrofiin. Ja silti tämä riski kannattaa ottaa? Onhan kyseessä se, että pitää juoda tuo saunakalja? Ymmärtäisin että vastaava riski otettaisiin vaikka syöpähoidossa. Sanottaisiin, että tässä on riski siihen että syöpä yltyy, mutta mahdollisuus parantua. Mahdollisuus jäädä henkiin. Silloin kannattaa ottaa riski. Mutta saunakaljan takia?
Hyvä bisnes kuitenkin. Mikään ei tuota enempää kuin toivon, vaikka olemattomankin myyminen. Ja totta on varmasti se, että ne, jotka eivät ole alkoholisteja, saattavat saada avun. Silti mietin tuon asian tärkeyttä. Alkoholin käytön siis.
Jari Sarasvuo sanoi ohjelmassaan näin:” nyt kun olet raittiina ilmaisen huumeannoksen avulla”
Suomeksi se tarkoittaa samaa kuin seuraava lause:”nyt kun olet selvin päin juomalla koskenkorvaa”.
Ehkä tässä jutussa on kyse vähän samasta: alkoholisti on henkilö joka ei kykene käyttämään kohtuudella alkoholia…paitsi jos käy yhden kurssin ja syö lääkkeitä.
Saatte raivostua. Saatte kertoa miten olette alkoholisteina kyenneet kohtuukäyttöön. Mutta ette te ole: joko pystyneet kohtuukäyttöön tai olleet alkoholisteja.
Uskomaton
Jos jokin mielipide on henkilön ammatti, hänen kanssaan ei kannata väitellä siitä. Hieno ajatus, jonka sanoi koomikko Ismo Leikola. Jäin miettimään tätä.
Entäpä jos mielipide tai ajatus on vielä enemmän kuin ammatti? Entä jos keskustelet uskovaisen henkilön kanssa? Hänen käsityksensä ja ajatuksensa maailmasta perustuu uskoon. Se, että kaikki on Jumalan käsissä, on hänen mielipide tästä aiheesta. Siitä väitteleminen on tietenkin turhaa sillä jos uskovainen muuttaisi mielensä, mitä hän menettäisi? Ikuisen elämän nyt ihan aluksi ja lopuksi tietenkin pelkäisi joutumista helvettiin, vaikka se olisikin vähän ristiriitaista.
Mitä sellaista voisin koskaan sanoa, että kukaan luopuisi paratiisista ja neitsyistä, jotka syöttävät viinirypäleitä? Etenkin jos vielä sattuu tykkäämään viinirypäleistä. Ja miksi kenenkään kannattaisi luopua siitä? Edes ajatustasolla.
Entäs sitten jos mielipiteessä roikkuu koko elämä? Jos kuvio rikkoutuu, joutuukin helvettiin heti eikä vasta kuoleman jälkeen. Näin esimerkiksi voisi käydä jos kadottaisi uskonsa itsehoitoryhmiin. Jos eräänä päivänä alkaisikin kokea, että koko AA:n aate onkin hölynpölyä, joutuisiko siitä juomaan? Luultavasti.
Tähän varmasti liittyy se, että kaikenlaiset liikkeet, olivatpa ne millaisia tahansa, synnyttävät fanaattisuutta ja kiihkoilua, joka taas ainakin itselläni, vähentää vetovoimaa ja toimiikin ihan päinvastoin kuin mitä oli ehkä ajateltu. Pelko siitä, että jollen uskokaan tähän, se katoaa ja lakkaa toimimasta.
12-askeleen ohjelmassa puhutaan vankkumattomasta uskosta johonkin. Ilman sitä on hankalaa. Miten käy ihmiselle, jolle Jumala ei juttele? Itse olen henkilö, joka en saa selvää ”elämän ohjauksesta”. En kerta kaikkiaan ymmärrä hienovaraista vihjailua enkä suurienkaan katastrofien merkitystä ja tarkoitusta. Ateisti on väärä sana kuvaamaan minua. En tiedä miten asiat on, kuvaa parhaiten tilannettani.
En yleensä tiedä edes minne olen sukkani jättänyt, siksi olisi aika epärealistista sanoa, että olen niin hyvin perillä maailmankaikkeudesta, että tiedän mitä on ja mitä ei ole. En tiedä. Tiedän kuitenkin sen mihin uskon. Ja mihin en.
Kuitenkin tarvittaisiin tuo vankkumaton usko johonkin. Uskomatonta kyllä, se on ollut se helppo osuus. Kun olen pohtinut ohjelman askelia, on niistä ollut hyvin helppo löytää terapeuttinen kaari, joka pätee kaikkeen muutokseen. Ongelman ymmärtäminen, halu muutokseen, käsitys ja usko siihen että se on mahdollista ja tieto siitä miten se tehdään. Niihin on helppo uskoa. Vankkumattomasti.
Shit happens
Olipa kerran jänis. Oikea rusakko, joka loikki metsässä ja piileskeli pusikoissa. Rusakolle sattui ja tapahtui. Yhden kerran kävi kettu kiinni jalkaan ja sen jälkeen rusakko loikki kolmella jalalla. Mitä rusakko mietti elämästään? Tuskin mitään sen kummempaa kuin, että mistä löytäisi suojan tai mitä söisi seuraavaksi. Mutta mitä rusakko olisi miettinyt, jos olisi omannut vähääkään samanlaisen ajattelun kuin ihminen? Ehkä se olisi miettinyt, että miksi kettu puri juuri häntä eikä erästä viime kesänä syntynyttä rusakkoa? Tai jos rusakko ajattelisi oikein suuresti, se miettisi, että olipa onni matkassa tai jopa varjelus kuin ei kettu vienyt koko ristihuulta mennessään. Tai, että mitähän hänelle yritetään tässä opettaa?
Ovatko kaikki maailman tapahtumat oppitunteja, joiden pienin tarkoitus on kasvattaa kohdehenkilöä? Suurin tarkoitus taas vain näyttää henkilölle milloin mitäkin?
No mitä rusakko oppi? Varomaan kettua ehkä enemmän, mutta saattoi jäädä syksyn tullen rekan alle kuitenkin. Mistä syystä ja mikä senkin tarkoitus sitten oli? Entä jollei sillä ollutkaan mitään tarkoitusta?
Yhtä vähän kuin sillä, että se edelliskesäinen rusakko vaan porskutti menemään, löysi aina vaan maukkaampia ruohotuppoja, synnytti kymmenen pentuetta uusia rusakkoja ja lopulta kuoli onnellisena nukkuessaan. Olematta yhtään sen viisaampi, kauniimpi tai ymmärtämättä yhtään sen enempää, kuin se rekan alle juossut jalkapuolikaan.
Shit happens on hyvä toteamus elämästä. Sellaista se on. Asiat, jotka tapahtuvat ihmisen hallinnan ulkopuolella, vain tapahtuvat ja niille ei voi mitään. Ainoa asia jolle voin on se, mitä ajattelen noista tapahtumista. Suhtautumistavan voin aina valita.
Kun maitomuki kaatuu pöydälle on siitä minimioppi se, että tajuaa siivota sen ja ettei kaada mukia heti uudelleen. Ja sehän riittää. Tuskin sitä tapahtuu minkään ulkopuolisen halusta opettaa minulle jotain. Se tapahtuu koska se voi tapahtua. Muki kaatuu, koska mukit ovat sellaisia että ne vaan voivat kaatua jos niitä käsittele huolimattomasti. Itse asiassa kun mietin maailmankaikkeutta ja vaikkapa vain muutamaa avaruudessa kelluvaa planeettaa, ajattelen että en usko, että maailma olisi kovinkaan kiinnostunut minusta. En usko, että olisin kovinkaan merkittävä.
Tietenkin aina löytyy se yksi henkilö, jolle käy hyvin, joka osaa kertoa, että kysymys on siitä, etten tajua jotakin. Teen jotakin väärin tai ainakin ajattelen väärin.
Jos tapahtumat ovat sellaisia, joihin en mitenkään voi itse vaikuttaa niin ne eivät ole seurausta ajattelustani tai teoistani enkä näin ollen voi niitä mitenkään muuttaa tai estää.
Jos koittaisin etsiä jotakin vihjettä tai suuntaa johon ”mua yritettäisiin ohjata” tapahtumien avulla olisi tulkintani tämä: ”älä mene töihin, mutta hanki rahaa ja äkkiä. Älä jää kotiin, mutta pysy kotona äläkä mene minnekään. Yritä saada elämällesi jokin suunta, mutta älä vaan suunnittele mitään.”
Jos minua siis jokin tai joku yrittää ohjata, opastaa ja neuvoa, hänen täytyy olla umpihullu sekopää, jollaisen ohjeita en halua. Tai sitten en ymmärrä vihjeitä oikein.
Entä jos elämä vaan on tällaista? Asioita sattuu ja tapahtuu. Jotkin asiat tuntuvat minusta kivoilta ja jotkut taas eivät. Entä jos ihan kaikki onkin vaan sattumaa? Entä jos onkin vain ihan pieni joukko asioita, joihin voin vaikuttaa ja muihin asioihin vain suhtautua? Pelottavaa, mutta myös vapauttavaa.
Hyvät häviää!
Paitsi elokuvissa. Hyvät häviää siksi, että niillä on säännöt. Ja ne säännöt niistä ehkä juuri tekee hyviä.
Elokuvassa hyvä haluaa aina tapella pahaa vastaan ilman asetta. Hyvä heittää aseen maahan ja paha kaivaa pyssyn povarista ja ampuu hyvän. Elokuvassa hyvä kuitenkin pelastuu. Ja jollei hyvä halua taistella aseettomasti, hän ainakin kääntää selkänsä pahalle varmistamatta, että paha on kuollut oikeasti. Sitten paha taas hyökkää. Mistä syystä se hyvä silloin kuolee tai haavoittuu? Tyhmyyden takia.
Elokuvan henkilöt on jaettu erilaisiin tehtäviin. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja, osa on sivustakatsojia, joku voi olla tyhmä jne. Elokuvaa katsoessa yleensä asettuu hyvän puolelle.
Nämä samat henkilöt ovat myös tosielämässä. Kuka sinä olet? Oletko sama kuin se kehen samaistut elokuvia katsellessa? Oletko sankari, joka puolustaa heikompaa?
Vai oletko sivusta katsoja? Tosielämän sivustakatsoja on se joka mielellään kuulee ja näkee tapahtumia. Hän ei kuitenkaan ota kantaa. Hän ei sekaannu. Asia ei kuulemma kuulu hänelle. Itseasiassa olet mitä suuremmissa määrin osa tapahtumia ja ne kuuluvat sinulle jos näet ne. Eikö?
Miksi sivustakatsoja sitten ei sekaannu? Siksikö, että jos hän on hyvä, hänellä on hyvän ihmisen säännöt ja oikeudet, joihin kuuluu niinkin pelottavia välineitä kuten toisen posken kääntäminen? Jos hyvä sekaantuu tappeluun hän saattaa tulla itse hakatuksi. Jos taas koulussa kiusaamiseen, saattaa joutua itse kiusatuksi.
Jos katsoja on paha, häntä ei kiinnosta tai sitten hän asettuu pahan puolelle.
Millainen maailma on sellainen, jossa sosiaalityö ja suojelu kohdistuvat pahoihin? Miksei se kohdistu uhreihin? Ihmisoikeuksien puolesta huutavat pitävät huolen siitä, että pahalla on riittävän hyvä olla ja että häntä ei myöskään pidetä pois yhteiskunnasta. Hänellä on oikeudet. Hyvillä niitä on vähän. Hyvillä ei ole oikeutta kävellä puiston läpi pimeässä turvallisin mielin. Hyvä voi soittaa poliisille ja mennä oikeuteen.
Joskus toivon, että hyvä voisi roiskauttaa pahan aivot seinälle kerrasta poikki menetelmällä!
Metsä vastaa jos kuuntelet
Jos päihderiippuvainen, sanotaan nyt vaikka narkomaani, onnistuisikin jotenkin lopettamaan huumeiden käyttämisen, minkälainen hän olisi? Hän olisi sellainen kuin oli huumeita käyttäessäänkin, ainoastaan selvä. Hänen ajatusmaailma olisi rikollinen ja tähtäisi omaan etuun sekä hyötymiseen. Hän kokisi kaikkien maailman tapahtumien olevan suunnattuja vain hänen kiusakseen ja ennen kaikkea hän kokisi, että sekä maailma, että muut ihmiset ovat jotakin velkaa hänelle. Ja tietenkin syyllisiä hänen ongelmiinsa.
Miksi näin? Siksi, että vain näillä ”asetuksilla” on mahdollista päivästä toiseen jatkaa käyttämistä. Mikäli narkomaanin mieleen jotenkin kummasti aukeasi oovi, jonka kautta hän havahtuisi todellisuuteen, jotakin muuttuisi. Huumeet tietenkin estävät tämän todellisuuden tunkeutumisen mieleen. Käyttäessä ei voi havahtua. Käyttäessä ei voi toipua.
Tästä syystä, että ihminen siis jää sellaiseksi kuin on lopettaessaan käyttämisen, tarvitaan toipumista. Muutosta. Se on välttämätöntä sillä ilman sitä pysyvän raittiuden saavuttamien on mahdotonta.
Ihmiset tavoittelevat muutosta eri syistä. Yleensä siksi, että joko itse kärsivät jostakin asiasta tai aiheuttavat kärsimystä jollekin toiselle. Kuinka moni sitten todella muuttuu? Edes niistä jotka sitä todella haluavat? Kuinka moni vaimonhakkaaja pystyy muuttumaan? Kuinka moni ihminen voi muuttua päätöksellä vaikka yksin kotona. Jopa ylipainosta pääsemiseksi on järjestetty tv-ohjelmia jne ja silti muutos on yleensä väliaikanen.
Oman ajatusmaailman täydellinen muuttaminen onkin aikamoinen tempaus.
Tyttäreni yritettiin tappaa viime perjantaina. Hänen kallonsa hakattiin pesäpallomailalla ja veitsellä yritettiin lyödä. Tytär sai terästä kiinni ja sai vain haava käteensä. Tyttö pääsi karkuun ja jos hän olisi menettänyt tajuntansa, olisi hänet saatu kiinni ja tapettu.
Kuuden vuorokauden kuluttua hän omasta tahdostaan palasi käyttämään. Hänelle oli valmiina kuntoutuspaikka. Lahja. Lahja, jonka avulla hän olisi voinut saada taidot ja ajatukset joiden avulla elää elämää. Hän ei sitä ottanut vastaan vaikka sinne itse oli halunnutkin. Käyttämisen pakkomielle pyyhkii mielestä muut.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, että mikään muu kuin toipuminen, ei tuo pysyvää raittiutta. Ei se, että henki lähtee, ei se että uhka kuolemasta on todellinen, eikä mikään muukaan. Vain se, että henkilö saa jostakin sen verran nöyryyttä, että hän istuu alas ja päättää kuunnella niitä henkiöitä, jotka ovat onnistuneet saavuttamaan raittiuden. Ja sen jälkeen lähtee seuraamaan ohjeita, tuntuivatpa ne miltä tahansa.
Näiden ohjeiden, tai ehdotusten avulla kaikki muuttuu.
Ensin pitäisi käydä läpi se mitä on tapahtunut. Miten meni. Ei siis niin, että kerrotaan miten mahtavia keikkoja tehtiin ja kuinka rahaa oli kuin Escobarilla konsanaan. Vaan niin, että saadaan esiin miten riippuvuus on edennyt. Toisin sanoen niin, että ensin oli kivaa ja sitten ei enää niin kivaa. Ensin riitti omat rahat ja sen jälkeen meni muidenkin rahat. Aluksi oltiin sanansa mittaisia ja lopuksi pelkkiä tavuja, jos niitäkään. Jollei tätä kosketusta todellisuuteen tule, muutos ei lähde käyntiin. Ihminen, jolla ei ole päihderiippuvuutta, ei voi ymmärtää kuinka suuressa harhassa voikaan elää. Olen työssäni kuullut tarinoita, joissa kerrotaan mitä hienoimpia tarinoita siitä millaista kartellia on tullut pyöritettyä. Kuitenkin edessä istuu henkilö, jonka takki on kuumalta 80-luvulta ja kengänpohjat ovat malli Chaplin. Ja ihan totta, henkilö uskoo itse kaiken kertomansa. Totuus tekee kipeää. Sen myöntäminen, että ei vaan onnistunut mikään on vaikeaa, mutta tärkeää tulevaisuuden kannalta. Kuvitelman päälle ei voi rakentaa.
No mitä sitten? Eipä silläkään vielä pitkälle päästä, että myönnetään täydellinen tappio ja nähdään että hallinta kaikkeen kemiaan meni viimeistään viime syksyn muuttolintujen mukana.
Tarttis saada toivoa ja tietoa paremmasta. Rohkeutta katsoa itseä. Nähdä, että jos toimii kusipäisesti edelleen, tulee yksinäinen taival ja jopa nenä kipeeksi. Vankkumaton usko johonkin, joka voisi auttaa. Jumala on ihan jees, muttei poista päihderiippuvuutta. Voi kyllä laittaa ”skodeja reppuun” niin, että jaksaa päivän kerrallaan. Entäs ne, joille Jumalaa ei ole? Jotkut tarvitsevat jotain mikä menee järkeen. Itselle järkeen meni se, että hakeuduin ”porukoihin, jotka olivat oppineet elämään täysin päihteettä” ja vielä näyttivät onnellisilta. Siihen oli helppo uskoa. Saattoipa olla, että porukassa istui sellaisiakin tyyppejä, joiden olisi kaikkien luonnonlakien mukaan pitänyt jo kolmevuotiaana kävellä ensimmäisen liikkuvan auton alle. Jos hekin olivat onnistuneet niin enköhän minäkin? Muita todisteita ei tarvittu.
No sittenkään ei homma vielä ole valmis. Alkaa mietityttämään, että kukahan tässä oikein on? Ja jos sanonta ”metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan”, on totta, voi siitä päätellä, ettei tässä ehkä sittenkään mikään ”maan mukava mies ole”. Vaan juuri se kentältä tullut, särmikäs ja rikkonainen, röyhkeä otus, jonka käsitys itsestä on peräisin horoskooppikirjoista.
Silloinhan voisi ottaa kynän käteen ja vähän kirjoitella taas. Ja nimenomaan itsestään. Saada vähän tietoa siitä millaisiin urotekoihin on tullut ryhdyttyä. Onko joskus mennyt muiden ja oman rahat sekaisin sekä erityisesti se, että mikä siellä on taustalla vaikuttimena. Yleensä motiivit ei olekaan ihan niin puhtaat kuin mitä itselleen selittää. Monesti vaan pelottaa niin perkeleesti, että se laittaa tekemään tekoja, joita ei kantsis tehdä.
Sitten kun on raapustellut nämä tiedot itsestään ja saanut selville onko tosiaan lintu vai kala niin tuskin sitä teosta kannattaa laatikoon laittaa. Tai itsekusetus senkus jatkuu. Olisi löydyttävä sen verran sitä rohkeutta, että kävisi sen jonkun ihmisen kanssa läpi. Ja viimeistään tämän jälkeen alkaa muutos näkyä jo muillekin. On huomattavasti helpompi hengittää ja toimia kun tiedostaa vaikuttimensa.
Ja jos innostuu siitä muutoksesta, jonka on saanut, voi jatkaa hommia. Miettiä, että millaisten asioiden kanssa on toistuvasti kusessa. Tuleeko käytyä vieraissa vaikkei kaikkia tuttujakaan ole vielä käyty läpi? Huvittaako vatkata takanapäin muiden asioita tai syytellä muita omista virheistä? Entä onko kaunapäissään tullut hilluttua? Ja sitten muuttaa nämä toimintamallit. Hyväksyä omat tunteet ilman, että se aiheuttaa verilöylyjä. Pohdiskella jonkun kanssa, josko löytyisi joku toinen tapa toimia. Joku vähemmän vahingollinen.
Jos aikaa ja innostusta riittää ja haluaa käveleskellä kaduilla ilman, että tarvitsee vilkuilla selän taakse niin voisi kirjoittaa listan henkilöistä, joita on vahingoittanut ja hyvittää tekosensa. Aiempien kirjoittelujen pohjalta on helppo nekin teot löytää ja jollei meinaa löytyä niin kysäistä joltain. Joskus aina kuulee, että en ala kentälle mitään rahaa antaa ja hyvittää. No velat on velkoja, nehän maksetaan eikös niin? Hyvittäminen on ihan muuta. Jotenkin pitää korjata se minkä on rikkonut. Jos on kymmenenkin vuotta piinannut pelolla ja muilla keinoilla omia vanhempia niin vähin mitä voi tehdä, on edes kysäistä, mitä on aiheuttanut. Jos on tullut käyteltyä perheen rahojakin niin niiden takaisin maksu antaa maksajalle enemmän kuin sille joka saa rahaa. Maksaja saa edes ripauksen itsekunnioitusta takaisin.
Ja sitten, illalla kun painaa päänsä tyynyyn voisi miettiä mennyttä päivää. Miten meni? Jos tuli sanottua Pertsalle pahasti niin otappa puhelin käteen ja korjaa heti teko. Sano vaikka aluksi, että anteeksi. Se avaa paljon ovia.
Näiden tekojen jälkeen voidaan todeta 100% varmasti, että jotakin muutosta ja toipumista päihderiippuvuudesta on tapahtunut. Toipumista voit mitata esimerkiksi sillä kuinka kiitollinen olet. Kiitollisuuden osoitukseksihan voisi sitten kertoa muille, jotka eivät vielä ole saaneet kiinni toipumisesta, että mikä sua on auttanut. Näillä toimilla tulet, onnellisemmaksi, aikuisemmaksi, luotettavammaksi, vapaammaksi, kykeneväksi kohtaamaan elämän sen omilla ehdoilla ja jos et koskaan enää ota ensimmäistä annosta, et voi retkahtaa.
Tämä on mun ajatus siitä miten voi muuttua ja miten voi toipua päihderiippuvuudesta. Muita keinoja en tiedä todelliseen muutokseen.
Voi myös vain lopettaa vetämisen, jatkaa kaupoista pöllimistä ja muiden kusettamista. Ilman muutosta ongelmien kohtaaminen ratkaistaan yleensä sillä ainoalla tavalla, eli käyttämällä…, mikä sekin on ihan jees: ainahan siitä voi syyttää jotain muuta. Sossua, poliisiä, äiskää ja iskää ja hankalaa lapsuutta.
Näyttäjä
Ihminen on kummallinen eläin. Ellei jopa kummallisin. Kuinka paljon hän näkeekään vaivaa näyttääkseen joltain mitä ei ole? Yleensä hän haluaa näyttää itsestään sellaisia piirteitä, jotka jostain syystä kokee paremmiksi kuin ne mitä hänellä ehkä on. Niin tehdessään hän unohtaa, etteivät muut näe hänessä yleensä sitä mitä hän haluaisi. Kuten näyttelijä näyttämöllä hän kiivaasti haluaa tehdä itsestään vaikkapa sankarin. Sankaria ei kuitenkaan näytellä niin, että näyttelee sankaria. Jos käyskentelee korskeasti, mutta nöyrästi lavan poikki, ei olekaan yleisön mielestä sankari vaan hullu jolla on identiteetti kateissa. Sankari rakentuu teoista. Yleensä rohkeista ja jopa epäitsekkäistä. Ja, ikävä kyllä, sellaisista, joita sankari ei itse kerro. Jos sankari kertoo, hän muuttuu taas yleisön silmissä. Tällä kertaa kusipääksi, joka on itseään täynnä. Sankarin täytyy siis teatterissa tai elokuvassa toimia rohkeasti ja urhoollisesti tarinassa. Katsojat näkevät sen ja tekevät hänestä sankarin. Oikeassa elämässä on vaikeampaa. Teot tulisi tulla kerrotuksi muiden kautta.
Hankalaa, vai mitä?
Facebookissa näkee päivittäin postattuna kuvia ja tekstejä, joiden viesti on selkeä: painu helvettiin, jollet hyväksy minua sellaisena kuin olen,
minua ei kiinnosta mitä ajattelet minusta,
jne…
Kuinka huono itsetunto pitää olla, että postaa tuollaisia juttuja? Kuinka paljon muiden mielipiteet oikeasti kiinnostavat ja vaikuttavat, että aggressiivisesti ilmoittelee, ettei ole niistä kiinnostunut?
Ihminen, joka ei ole kiinnostunut siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei ole kiinnostunut siitä. Häntä kiinnostaa se yhtä vähän kuin minua jääkiekko. Jääkiekkoa ei ikään kuin ole olemassa minulle. En ole kovin tietoinen siitä. En koe sitä kohtaan mitään. En postaa siihen liittyviä tekstejä enkä muutoinkaan vakuuttele ketään siitä, ettei se merkitse minulle mitään.
Ja, kaikella rakkaudella, on ihan ok, että muiden ajatukset ja mielipiteet koskettavat ja myös se jos ne eivät kosketa. Itseäni koskettavat useinkin. Loukkaannun helposti ja pahoitan mielenikin.
Pointti tässä kirjoituksessa on se, miten ”katsoja” lukee ihmistä ja se miten se usein poikkeaa siitä mitä ”näyttäjä” haluaa näyttää.
Joskus taas halutaan näyttää jollekin toiselle millainen hän on.
Oletko koskaan kuullut, miten joku sanoo vielä ”näyttävänsä” sille tai tälle? Yleensä kyseessä on jonkinlainen kosto. On ehkä koettu vääryys, joka voi olla ihan todellinenkin ja päätetään, että näytetään ”mistä kana kusee”. Tässä kohtaa homma menee taas monimutkaiseksi. Näyttäjä näyttää ne kuuluisat ”närhen munat”, mutta ”katsoja” näkeekin vain hankalan, vihaisen ihmisen, eikä oikeastaan koskaan sitä mitä haluttiin. Hän ei näyttämällä näe omia virheitään tai muutu ihmisenä.
Ihmiset näkevät itsessään vain sen minkä he haluavat nähdä, eivät sitä mitä heille joku näyttää.
Oikeastaan ainoa ”näyttäjä”, joka näyttää kirkkaasti sekä hyvän, että pahan, on elämä. Ja elämä taitaa myös olla se, jonka ihmiset näkevät oikein, mutta senkin vain silloin kun itse niin haluavat.