Avainsana: alkoholismi

Mitäpä jos…

Kriteereinä onnistuneelle päihdehoidolle pidetään usein sitä, että henkilö on mennyt kuntouttavaan työtoimintaan, työharjoitteluun tai jopa ihan oikeaan työpaikkaan. Erityisesti huumetyössä koetaan läpimurron tapahtuneen jos korvaushoidokki raahustaa aamulla johonkin pajalle. Ja kun hänelle vielä annetaan asunto on kirkkain kruunu klinikan työntekijöiden kutreilla. Yhdessä hoetaan, että hän on töissä, hän on töissä ja onhan tämä nyt parempi kuin ennen.

Ja jos joku uskaltaa edes vihjaista, että muutakin voisi odottaa 15 vuoden hoidolta, suututaan. Syytetään suvaitsemattomaksi ja ymmärtämättömäksi idiootiksi joka ei tajua, ettei kaikkien tavoitteena edes ole raitistuminen.

Mutta eikö se pitäisi edes olla niiden tavoitteena, jotka tekevät päihdetyötä? Miksi heidän tavoitteensa on nykyään sama kuin työvoimatoimiston? Oliko korvaushoidokki- Karin ongelma työttömyys vai johtuiko työkyvyttömyys siitä, että hän käyttää huumeita? Ja jos Kari nyt on niin sanotusti pajalla hommissa, niin onko hänen päihderiippuvuutensa hoidettu kun Subuakaan ei mene kuin ihan helvetisti? Ja miksi hänelle sitten tehtiin 15 vuotta päihdetyötä jos kerran tavoiteltiinkin vain asuntoa ja työtä? Eikö niitä voi vain antaa suoraan ja päihteet päälle kutsumatta niitä hoidoksi?

Kun surkealla päihdetyöllä, joka perustuu lääkkeiden jakoon ja askarteluun, ei saatukaan toivottuja tuloksia, muutettiin tavoitetta. Menisiköhän sama läpi muilla aloilla? Jos Itella, joka on taas posti, ei saiskaan vietyä paketteja Kuhmosta Lieksaan, sanoisi että eihän se edes ole meidän tehtävä postia kuljettaa vaan säilyttää, niin hymisteltäsiinkö vain, että onhan se niinkin?

Tai jos koululaiset ei enää oppisi koulussa mitään niin sanottaisiin, että ei tavoitteena voi olla lukemaan oppiminen vaan se, että oppivat istumaan pulpetissa, niin riittäisikö se?

Jostain ihmeen syystä päihderiippuvuudessa töihin meno on sekä hoito, että tulos. Onko tiedossa muita sairauksia, jotka työ parantaa?

Jos henkilö käyttää päihteitä niin, että on joka päivä vaarassa kuolla, on hänen toiminta itsetuhoista. Jos hän ajelee humalassa tai aineissa hän vaarantaa myös muut. Näillä toimilla täytyy pakkohoitokriteerit. Pakkohoidon sijaan ei hoidetakaan vaan kehotetaan menemään nopeasti töihin tai ainakin kurssille. Eikö muiden sairauksien kohdalla jäädä sairaslomalle jos toiminta on itsetuhoista?

Mielestäni on saatu jo ihan mitattuja tuloksia siitä, minkälainen päihdehoito on tuloksellista. Tuloksellisuudella tarkoitan sitä, että päihderiippuvuutta on hoidettu, en töihin menoa joka ei varsinaisesti ole sairaus jota pitäisi hoitaa. Miksi ei käytetä niitä keinoja? Miksi on niin vaikeaa myöntää, että mikä vaan ei auta?

Asiakaslähtöisyys on sana, jonka takana mahtuu perseilemään lihavampikin lähihoitaja ilman vastuuta teoistaan. Kuitenkaan ei tarvittaisi kuin ihan lyhyt tuokio ajattelulle joka vain tapahtuisi ”laatikon ulkopuolella”. Voisitko laittaa lyhyeksi ohi kiitäväksi hetkeksi sivuun kaiken jo opitun ja kysyä itseltäsi, mistä tiedän ovatko ne totta? Voiko olla totta kaikki se mitä olet kuullut? Kaikki ne fraasit, joita työkaverit ja opettajat ovat lausuneet ehkä koskaan ajattelematta asiaa sen tarkemmin.

Ja kun tarkemmin ajattelet, voi kupla puhjeta, jos uskallat antaa sen tapahtua.

Päihdehoidossa yleisimmin kuultuja hokemia:

Ei voida tietää mikä kenellekin auttaa kun ihmiset ovat erilaisia!

eihän päihdehoidossa hoideta erilaisia ihmisiä vaan sairautta, joka on kaikilla sama

Huumeiden käyttö loppuu käyttämällä lisää ja se ei ole huumeiden käyttämistä jos niin sovitaan!

Huumeiden käyttö voidaan lopettaa vain lopettamalla ja se on huumeiden käyttöä riippumatta siitä määräsikö lääkäri sen vai ei. Heroiini oli ennen morfiinin korvaushoitolääke. Korvaushoitoa on yritetty monta kertaa aiemminkin eikä se koskaan ole johtanut siihen, että sen avulla toivuttaisiin riippuvuudesta. Miksi se nyt johtaisi?

Asiakas tietää itse miten häntä tulee auttaa ja mikä hänelle on parasta.

Jos hän tietäisi niin olisko hän jo ratkaissut ongelmansa? Näyttääkö hänen elämänsä siltä, että hän tietää mikä hänelle on parhaaksi?

Ei kyseessä ole sairaus vaan henkilöllä on vaan niin paljon muita huolia ja vaikeuksia, että hän sen takia käyttää

Yksikään ihminen ei tuhoa itseään päihteillä jollei hän ole niistä riippuvainen ja jos tarkastelet kertomusta, ongelmat joita henkilö kertoo johtuvat todennäköisesti käyttämisestä ei päin vastoin

 

Se , että istut jotain henkilöä vastapäätä tunnin viikossa ja kuuntelet, ei ole riittävää päihdetyötä. Entä jos alattekin puhua asioista ihan oikeasti?Enkä nyt rakoita sitä, että hän kertoo viikon aikana tapahtuneista kommelluksistaan, jotka sinällään varmasti ovat tärkeitä hänelle.

Entä jos kerrotkin, että kaikenlainen puuhailu on turhaa, jos päihteiden käyttö ei ensin lopu? Uskallatko sanoa, että ei ole järkevää leikkiä asiakkaan marionettiä? Vai mistä muusta on kyse kun asiakas sanelee mitä tehdään ja miten? Onhan hän itsensä asiantuntija! Minkä muun sairauden kohdalla potilaalla on parhaat tiedot hoidosta? Ja tuleeko ne sairastumisen myötä? Voiko vaikka syöpäpotilas antaa hoito-ohjeet itselleen? Varmasti voi, mutta tuskin lääkäri lähtee leikkaamaan potilaan piirtämiä ääriviivoja pitkin.

Eikö olla sen ikuisen kysymyksen äärellä johon voi vastata vain, että joko tahdon apua tai en tahdo? Miksi tämän sairauden kohdalla on järkevää alkaa auttamaan tuulesta temmatuilla keinoilla, jotka eivät auta? Eikö se itse asiassa pahenna tilannetta, että uskotellaan ja ollaan mukana yrityksissä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia onnistua?

Tämä käsittämätön leikki jota päihderiippuvaisten kanssa leikitään tappaa ihmisiä.

He istuvat ja kertovat ammattilaisille miten heille ei sovi tämä tai tuo ja ammattilaiset paijaavat huolet pois: eihän nyt kaikille kaikki sovi. Ei missään nimessä kannata mennä vaikka ryhmään, josta ohjelmaa noudattaen saa 100% varmuudella raittiuden. Ei kannata, koska joku sanoo siellä sanan Jumala. Vaikka kyseessä ei olekaan uskonto niin riskejä ei kannata ottaa. Pahimmillaan voi alkaa ärsyttämään.

Entä jos kaikki ei liitykään juuri sinuun? Mitä jos joku toinen tarvitsee sitä Jumala sanaa? Entä jos työnnät sormet korviisi tai sitten annat sanan vaan mennä ohi. Olisiko se sen arvoista kun kuitenkin saisit säilyttää elämäsi ja lapsesi pitää äidin tai isän? Mitäpä jos hoidon tarkoitus onkin vaan se, ettet käytä enää päihteitä? Mitäpä jos sen tarkoituksena ei olekaan se, että tapaat vain sellaisia ihmisiä, joista pidät ja jotka pitävät sinusta?

Elätkö muuten maailmassa, jossa kaikki mitä sanotaan on sulassa sovussa arvojesi kanssa? Minne lähdet maailmasta? Miten meni baarissa? Lopetitko juomisen koska joku oli uskossa tai ehkä sanoi jotain mistä et pitänyt? Tapahtuiko koskaan mitään mistä et pitänyt ja estikö se toimintasi jatkamista?Miksi se hoidon kohdalla, joka kuitenkin voisi pelastaa henkesi, on niin tarkkaa? Jos olet uppoavassa laivassa, ei kannata valikoida minkä väriseen pelastusveneseen kiipeää. Tärkeintä on, että valitsemasi vene ei uppoa. Ainakaan ei kannata itse mennä vetämään tappia irti.

Mitäpä jos et olisi niin helvetin itsekeskeinen? Tai kumpikaan teistä. Sinä ja päihdetyöntekijäsi. Mitä jos työntekijäsi puhuisi totta ja sanoisi, että kyseessä on henkesi? Ja että kotona kyyhöttämisen tai töihin menon ei ole todettu parantavan päihderiippuvuutta. Mitä jos työntekijäsi miettisi, että mikäli hän on sitä mieltä, että lenkkeily ja elokuvissa käynti tehoaa päihderiippuvuuteen, mihin hän uskoo? Ei kai sairauteen tehoa em. keinot. Ja jos hän ei usko sairauteen, niin miksi hän edes hoitaa ja mitä. Hoitaako hän asenneongelmaa vai idioottia? Niihin nimittäin auttaa kun oikein selittää ja kannustaa.

Jos nyt pyörität mielessäsi sitä mantraa, jossa pilkallisella äänellä todetaan, että onpa kumma sairaus kun paranee päätöksellä, niin ei se parane. Ei parane koskaan. Ei omalla eikä muiden päätöksellä. Koskaan enää ei palaudu kyky käyttää päihteitä hallitusti. Kuten ei allergikkokaan voi pähkinöitä mutustella, mutta voi elää oirettomasti ilman niitä.

Tai kun sormesi kohoaa osoittamaan ja kertomaan, että sairaushan on itseaiheutettu, niin onko? Kokeilitko itse koskaan alkoholia? Tiesitkö sinäkin, ettei sinusta voi tulla alkoholistia? Niin tiesi hänkin, josta tuli.

Voitaisko mitenkään ottaa päihdehoidon tavoitteeksi päihderiippuvuuden hoito ja antaa työkkärin hommailla työpaikkoja? Mitäpä jos mietittäis ihan pieni hetki uudestaan tätä?

Maapallo on litteä

 

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

On kaksi tapaa keittää kahvia…

…mutta vain yksi tapa raitistua

Kun joku henkilö kertoo kokemustaan siitä, miten hän on onnistunut raitistumaan, riennetään siihen kertomaan, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa raitistua. Mitä se sitten todellisuudessa tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa sitä, että edelleen ei myönnetä, että toimiva hoito on jo kehitetty.

Sama paikallerientäjä kertoo myös, että kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille. Tällä väittämällä taas tuetaan sellaista ajatusta, että kaikki tavat tehdä päihdetyötä olisivat yhtä hyviä.

Näille kummallekin yhteistä on se, että ne eivät ole totta. Tarkastellaanpa näitä vähän lähemmin. En tiedä onko olemassa oikeaa tai väärää tapaa raitistua, mutta sen tiedän että tapoja on vain ja ainoastaan yksi; päihteiden käytön lopettaminen. Raitistuminen onnistuu vain ja ainoastaan niin.

Nykyäänhän päihdetyö alkaa siinä vaiheessa kun päihteitä käytetään, päihteiden käyttö jatkuu ja päihdetyötä tehdään tälle käyttävälle henkilölle eri tavoilla. Jos henkilö lopettaa päihteiden käyttämisen, päihdetyö yleensä lakkaa. Vaikka siitähän sen vasta pitäisi alkaa. Silloinhan vasta ollaan siinä tilanteessa, että hoitoa tarvitaan. Ei henkilölle, joka käyttää päihteitä, kuulu tehdä päihdetyötä. Häntä ei kuulu hoitaa siinä vaiheessa. Ei ole mitään mieltä piirrellä tulevaisuuskaavioita tai rupatella työkokeilusta henkilön kanssa, joka vetää subuja. Ainoa järkevä keskustelu kuuluisi käsitellä sitä minä päivänä käyttävä henkilö lähtee hoitoon ja jos ei lähde niin olkoon viemättä päihdetyöntekijöiden ja muiden toimijoiden aikaa. Aika kuuluu niille, jotka haluavat ottaa apua vastaan.

Miksi kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille vaikka kyseessä on saman sairauden hoito? Tarkoittaako sovi, samaa kuin se, ettei tykkää jostain tietystä tavasta? Ei kai hoidon kuulukaan olla kivaa? Se voi olla sitä, mutta se ei ole sen idea eikä keskeinen tehtävä. Se on hoitoa.

Jos törmäät hoitomuotoon, joka on auttanut miljoonia ihmisiä pääsemään eroon päihdekierteestä, etkä voi ymmärtää sitä, miksi epäilet vian olevan hoidossa? Vaikka miljoonat sen todistavatkin toimivan.

Hoitomuodolla on väliä. Vaikkei sitä meinaakaan saada sanoa koska rientäjät rientävät äkkiä sanomaan, että kyllä yksi heidänkin tuttu oli raitistunut vain päättämällä ja kiertämällä isoa kiveä myötäpäivään viisi kertaa ja sen jälkeen käymällä saunassa. Voi olla tottakin. Mutta se ei ole yleisesti toimiva keino. Yksi löysi Jumalan, mutta kun sitä ei voi tilata kaikille.

On vaarallista väittää, että on yksi ainoa tapa, sanotaan. Itse asiassa on vaarallista väittää, että toimimattomat hoidot toimivat. Itse asiassa on silkkaa hevonpaskaa väittää, että mikään muu hoito toimisi, kuin sellainen, jossa ihminen saa käsityksen sairaudestaan ja ymmärryksen sen hoitamisesta.

Jos jollekin ei sovi tuollainen hoitomuoto niin se ei ole totta. Se sopii ihan kaikille. Se tuntuu ikävältä jos toivoisit, että voisit raitistua tuosta vaan ja helposti. Sellaista tietä ei ole. On raukkamaista kertoa sellaisia tarinoita, joissa ihmiset vaan eräänä päivänä kyllästyivät juomaan ja sen pituinen se. Niin ei käy alkoholistille. Alkoholisti ei kyllästy juomiseen koskaan tai jos kyllästyy, hän ei ole alkoholisti.

Jos kysyy neuvoa, että miten löytäisi Loviisasta Helsinkiin, niin mikseivät neuvot kelpaa? Jos viidettä uutta reittiä kuullessa sanoo, etten haluu totakaan kautta mennä kun se on niin ärsyttävää, kannattaa miettiä haluaako edes Helsinkiin?

Jos haluat raitistua ja sinulle kerrotaan selkeät keinot siihen, mikset suostu niihin? Jos taas itse tiedät paremmin, miksi kysyt? Kuuhun ei voi lentää rattikelkalla eikä raitistua voi juomalla ja yksinään kotona mököttäen.

Opettele kysymään parempia kysymyksiä. Kysy vaikka että miksi minä en suostu ehdotuksiin? Miksi luulen olevani niin erilainen, ettei minulle sovi se mikä on miljoonille muille sopinut. Tiedustele itseltäsi, että haluatko elää vai et. Siitähän päihderiippuvuudesta toipumisessa on kysymys. Ei sen enemmästä eikä vähemmästä. Vain siitä.

Armas-kulta

Läheisriippuvuus tarvitsee syntyäkseen voimakkaan ilmiön, jonka vierellä eletään. Kuinka voimakas tuon ilmiön pitää olla synnyttääkseen em. reaktion, on tietenkin yksilöllistä. Joku kestää paljonkin, mutta toisella hallinta omaan elämään katoaa paljon vähemmästä. Joku taas selviää ilman sen suurempia vaurioita. Itselleni ensimmäinen mielikuva läheisriippuvuudesta on vaimo, joka jatkaa eloaan juopon miehen rinnalla, aina uskoen parempaan ja selitellen miehen tekoja parhain päin. Ja kaikki tämä ilman, että mikään viittaisi siihen, että muutosta olisi näkyvissä muualla kuin armaan miehen puheissa, joissa 30 vuotta on tuotu katumuspäissään esiin se, miten kaikki muuttuu ihan kohta. Ei vielä, mutta kohta.

Ulkopuoliset eivät ymmärrä vaimon valintaa jäädä armaansa vierelle etenkään niinä kertoina kun vaimo on ”kävellyt kaapinovea päin”. Kukaan ei usko, että mikään muuttuu. Paitsi vaimo, kera armaansa. Vaimo kertoo, jos kysytään ja kertoo usein vaikkei kysyttäisikään. Hän kertoo miten miehensä, olkoon nyt sitten ihan nimeltäänkin Armas, lopettaa kyllä juomisen. Ja lyömisen. Ja kiiruhtaa heti selittämään, että ei Armas sitä paitsi nytkään lyö lujaa. Eikä edes aina kasvoihin. Eikä ainakaan tarkoita sillä mitään pahaa. Syytkin ovat hyvät, koska Armas-parka on lapsena itse saanut osumia ja töissäkin on hankalaa. Ja eihän se edes kuulu kenellekään, mitä vaimo tekee. Ei edes lapsille, jotka vielä aikuisina pelkäävät äitinsä puolesta.

Olen alkanut kuulla tätä tuttua tarinaa myös muualta kuin vaimojen suista. Armas on myös ”hoidokki”, jota yhteiskunnan työntekijät ymmärtävät. Näitä Armaita ja heidän puuhiaan pitkään seuranneita ”yhteiskunnan tarjoamia vaimoja” löytyy mm. päihdepalveluista pilvin pimein. Tämän päivän päihdetyö alkaa usein kohdasta, jossa henkilö käyttää huumeita. Ja siihen samaan kohtaan se myös päättyy. Siinä välissä on jopa kymmenenkin vuotta kestävä aika, jona ”valtion tarjoama vaimo” auttaa Armastaan. Armas ei koko tuona avun aikana lopeta huumeiden käyttämistä, eikä sitä välttämättä edes tavoitella. Tavoitteena on lisätä Armaan elämänlaatua. ”Vaimo” hommaa Armaalle kämpän ja käy siellä juttelemassa. Tukemassa jaksamaan. Jos mitä huolia Armaan elämään ilmaantuukin, ne hoidetaan pois. Jos Armas sattuisi selviämään tuona aikana ja häneltä kysyttäisiin, että onko hän saanut apua ja millaista se on ollut, hän ei luultavasti edes muistaisi millaista apu on ollut ja kuka sitä on antanut, koska Armas on ollut koko ”hoidon” ajan sekaisin. Armas ei myöskään koskaan tule pisteeseen, jossa hän toteaisi, ettei hän halua päihteiden käytössä pidemmälle mennä, koska yhteiskunta pitää huolen siitä, että Armaan elämänlaatu pysyy ”hyvänä” päihderiippuvuudesta huolimatta.

Olen työssäni tavannut satoja päihderiippuvuudesta toipuneita narkomaaneja, jotka ovat lopettaneet päihteiden käytön kokonaan. Yhteistä heille kaikille on se, että halu lopettamiseen on syntynyt ns. pohjakokemuksen kautta. Päihderiippuvuushan johtaa aina lopulta elämän tuhoutumiseen, mutta toisaalta velkaantuminen, asunnon menettäminen, elämänhallinnan katoaminen ja ihmisuhteiden päättyminen motivoivat kummasti muutokseen. En ole koskaan tavannut yhtään päihderiippuvaista, joka haluasi lopettaa päihteiden käytön silloin, kun menee vielä hyvin. Ja siksi pohjakokemus kaikessa karmeudessaa on raitistumisen kannalta jopa välttämätön. Pohjakokemus on päihteiden käytön kielteinen seuraus, jonka kuuluukin tapahtua. Asioista kuuluukin seurata jotain. Ihmisellä itsellään kuuluu olla vastuu.

Nykyään yhteiskuntakuitenkin rynnistää apuun ja hyssyttää huolet pois. Korvaan kuiskutellaan, että ei mitään hätää Armas-kulta, kaikki kyllä järjestyy. Ja näin viedään Armaalta se mahdollisuus, jossa hän tulisi pisteeseen, jota pidemmälle hän ei halua mennä ja näin ollen motivoituisi tekemään IHAN MITÄ TAHANSA pysyäkseen ilman päihteitä. Mutta sanoppas tästä Armaan vaimolle tai sen toisen Armaan työntekijälle, joka tarpoo Armaansa kanssa läpi vuosikymmenen. Saat kyllä kuulla, kuinka kylmä olet! Pitäisikö toinen jättää kuolemaan? Ja sitä paitsi kyllähän siitä lopettamisestakin on ollut puhetta ja Armas on siitä itsekin puhunut. Ei tosin tehnyt mitään asian eteen, mutta puhunut on ja ei se kuule ole niin helppoa ja sillä on just nyt niin vaikeaa. Olen jopa kuullut, miten joidenkin työntekijöiden mielestä huumeiden käyttö sopii Armaalle ja siksi sen ei edes kannata lopettaa.

Onko yhteiskunta sairastunut läheisriippuvuuteen? Ainakin mekanismi toimii samalla tavalla kuin pienessä perheessä, jossa läheisriippuvainen tukee puolisonsa päihderiippuvuutta loputtomalla ymmärtämisellä. Parhaiten se näkyy hetkessä, jolloin muutos on tapahtumaisillaan. Vaikka vaimo kotona toivoo ja odottaa muutosta, se hetki kun Armas kävelee AA:han ja toteuttaa vaimon hartaan toiveen, saattaakin saada vaimon voimaan huonosti; hän ei olekaan enää riittävän tärkeä. Itsekään ymmärtämättä mikä nyt on pielessä, alkaa vaimo oireilla, vaikka lopultakin kaikki on juuri niin kuin toivottiin. Jollei vaimo ymmärrä tilannettaan ja hanki/saa apua itselleen, tapahtuu jokin seuraavista: Suhde päättyy eroon tai Armas alkaa juomaan uudelleen. Voi se päättyä niinkin, että Armas alkaa hoivata kipuilevaa vaimoaan. Näin tapahtuu myös yhteiskunnassa. Jos tämä toinen Armas haluaisi sitten lopettaa huumeiden käytön, yhteiskunnalla ei olekaan tarjota mitään hoitoa. Kaikki rahat nimittäin menivät siihen, kun Armaan kanssa lässytettiin kämpillä se kymmenen vuotta. Varsinaiseen päihdekuntoutukseen ei ole rahaa. Jos Armas on korvaushoidon asiakas, ei lopettamista edes suositella. Onhan hän parhaillaan hoidon piirissä. Mitäpä sitä lopettamaan hyvää hoitoa, joka selvästikin auttaa. Armas käyttää joka päivä Subutexia ja parantuu varmasti ihan kohta. Ei vielä, mutta ihan kohta.

Kysymyksiin, että pitäisikö ihminen sitten jättää kadulle kuolemaan, on vastaukseni että ei. Kysyn kuitenkin vastakysymyksen: Kuvitteletko sinä olevasi sellaisessa asemassa suhteessa mihinkään, että voisit estää yhdenkään narkomaanin kuoleman? Sinä et siihen pysty, enkä pysty minäkään, eikä pysty kukaan muukaan. Sinä et ole siitä vastuussa. Armas ei jää henkiin tai kuole siksi, että sinä kävit tai et käynyt hänelle kaupassa. Jos Armas kuolee, hän kuolee siksi, että hän käyttää huumeita. Pikku hiljaa on tullut selväksi Armaan vanhemmillekin, että huumeiden käyttöä ei pidä mahdollistaa antamalla rahaa tai muutenkaan auttamalla. Ja eipä heidän edes tarvitse mahdollistaa sitä, koska Armaan oma työntekijä tekee sen heidän puolestaan. Työntekijä kyllä ymmärtää Armastaan vaikka hautaan asti.

Ainoa todellinen apu päihderiippuvuuteen on se, että päihteiden käyttäminen lopetetaan kokonaan. Siitä pitäisi lähteä. Uskokaa pois. Ei se Armas tarvitse teidän tukea aineiden vetämiseen. Hän osaa ja pystyy siihen ihan itsekin.

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia

Omasta vastuusta ja valinnoista pidetään kovaa meteliä. On tärkeää, että jokainen tietää olevansa vastuussa itsestään. Luultavasti siksi, että jos jotain käy, syyllinen on jo etukäteen selvillä. Vastuussa ollaan monesta muustakin kuin vain itsestään. Päihderiippuvaiset etenkin ovat kovasti vastuussa. Se on erityisen tärkeää. Isoon ääneen hoetaan, että omilla valinnoilla on merkitystä ja itse olet tästä vastuussa.
Olen alkanut miettimään asiaa. Oikeastaan jopa pohtimaan. Kirjoitin aiheesta vähän jo aiemmin, mutten ehkä ihan saanut sanottua sitä mitä ajattelin. Yritän siis uudestaan.
Mitä tarkemmin tätä vastuuasiaa pohdin, sen vaikeampi minun on löytää sitä oikeaa hetkeä, jolloin tuo vastuunotto olisi pitänyt kunkin henkilön kohdalla tapahtua.
Milloin se on? Olisiko tulevan alkoholistin siis tiedostettava tuo asia etukäteen? Tai kai kaikki sen jotenkin tiedostavat, mutta en usko, että ne jotka eivät ole alkoholisteja, ovat vain niitä jotka tajusivat varoa. Suurin osa ottaa ekan huikan. Mistä 13-18-vuotias voisi tietää meneekö kaikki hyvin? Tai edes, että miten kaiken kuuluisi mennä? Miten tuossa vaiheessa voisi vaikuttaa asiaan, joka yleensä tapahtuu vasta vuosien päästä? Ja tietenkin niin, ettei sitä voi mitenkään kuvitellakaan omalle kohdalle.
Onko se kohta silloin kun se lähtee käsistä? Kun on juonut yhden työpaikan ja kolme muijaa? Eikös siinä vaiheessa ole jo riippuvainen, jolloin hallintaa ei enää ole? Miten sitä silloin voisi hallita enää niin, ettei tulisi alkoholistiksi? Jos on kerran tullut jo?
Näyttää siltä, että ensin on liian aikaista ja sitten vähän paljon myöhäistä.
Itse näen, että ainoa kohta, jossa vastuuta voidaan alkaa jakamaan tälle henkilölle, on se, jolloin hän käsittää tilanteensa ja hänelle annetaan keinot sen muuttamiseksi. Vastuuta ei voi antaa ilman, että kumpikin näistä toteutuu. On turha ojennella ohjeita henkilölle, joka ei käsitä tarvitsevansa niitä. Tai, vastaavasti auttaa näkemään tilanne mutta ei anna välineitä siitä toipumiseen. Se on vähän sama kuin jäihin pudonneelle selostaisi veden lämpötilaa ja syvyyttä; ehkä hukkuva enemmän hyötyisi pelastusrenkaasta tai edes köydestä.
Itseä ihan eniten kiinnostaa kuitenkin se, miksi erityisesti päihderiippuvaisen koetaan olevan itse vastuussa sairaudestaan? Miksi se on niin tärkeää? Miksi kukaan olisi niin hullu, että aiheuttaisi itselleen kuolemaan johtavan sairauden tarkoituksella. Jos se taas aiheutetaan vahingossa niin onko se henkilön oma syy? Onko hän siitä vastuussa?
Mistä nämä henkilöt, jotka myöhemmin tulevat sairastumaan alkoholismiin, voisi etukäteen tunnistaa? Itse olen löytänyt yhden yhteisen nimittäjän. Olen tavannut tuhansia päihderiippuvaisia ja jokainen heistä on kuvannut varhaisia kokemuksiaan seuraavin sanoin: oli tunne, että en kuulunut joukkoon, tai, tuntui että olen erilainen kuin muut.
Toisaalta, auttaisiko se mitään vaikka etukäteen voitaisiin tietää keille riippuvuus tulee syntymään? Jos nämä henkilöt eivät koskaan koskisi päihteisiin, ilmenisikö riippuvuus jotenkin muuten?

Alkoholi + kannabis…eli ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Teeveestä tuli ohjelma, jossa seurattiin poliisien työtä. Kyseisessä jaksossa näytettiin tavanomaista yötä eräästä pienestä kaupungista. Kesäyön aikana partioille tuli eteen 68 erilaista tehtävää, joista kolme liittyi jotenkin eläimiin. Loput tehtävät johtuivat päihteistä. 65 tehtävää, joissa tilanteen aiheutti henkilö, joka oli käyttänyt yleensä alkoholia. Joissain tapauksissa kyseessä olivat huumeet.
Voisiko tästä päätellä, että mikäli alkoholia ja muita päihteitä ei käytettäisi, olisi poliisilla vain kolme tehtävää ihan tavallisena yönä?
Kuinka monta sellaista tapausta tiedät, joissa väkivallanteko on tehty selvin päin? Kuinka monta ihmistä on tapettu niin, että tappaja on ollut täysin päihteetön? Kuinka monesta perheestä on lapsia huostaanotettu niin, ettei siihen liity mitenkään päihteet?
Em. tekoihin liittyvät päihteet tavalla tai toisella 98%.
Alkoholi tappaa Suomessa joka päivä viisi ihmistä. On siis aika paljon todennäköisempää kuolla alkoholin aiheuttamiin haittoihin kuin saada lottovoitto.
Alkoholia verrataan kannabikseen. Se tunnustetaan vaaralliseksi aineeksi ja yleensä näistä kahdesta yhdessä puhuttaessa alkoholi luokitellaan vaarallisemmaksi. Sen kerrotaan olevan todella vaarallinen, mitä se onkin. Kummallista tässä keskustelussa on se, että alkoholin vaarallisuuden vuoksi halutaan laillistaa kannabis. Mielestäni se on ihmeellinen ajatus. Vähän sama kuin vapaana olisi henkilö, joka tappaisi viisi ihmistä joka päivä ja siksi pitäisi vapauttaa vankilasta kaikki sellaiset, jotka ovat vähemmän vaarallisia. Vapaaksi siis sellaiset, jotka tappavat vain kolme tai ne, jotka tekevät ryöstöjä. Eikö ennemmin pitäisi ottaa tämä vaarallinen henkilö kiinni?
Tilannehan on vähän sama kuin, että teinille olisi annettu vastuuta ja vapautta, joista hän selviytyisi vain vapaudesta. Vastuun kantaminen olisi vähän siinä ja tässä, niin kuin on suomalaisten ja miksei muidenkin, alkoholin käyttö. Teini onnistuisi ehkä silloin tällöin viemään roskapussin sopimuksen mukaan, muttei koskaan tulemaan sovittuna kotiintuloaikana kotiin. Kannattaisiko silloin lisätä vapautta? Sanoa, että koska et selviä tästäkään niin koitappa vielä vaikeampaa.
Jotenkin alkoholin laillisuus tekee sen, että sen aiheuttamat vaarat ja haitat ovat muuttuneet arkisiksi asioiksi, joita ei edes kyseenalaisteta. Kukaan ei hämmästy kun humalainen kaatuilee kadulla. Minkälainen vaan sekoilu voidaan kuitata kertomalla, että oli ollut kännissä. Kaikki tajuaa ja hymähtelee. Ihan kuin olisi unohdettu se, ettei alkoholin käyttäminen mitenkään luonnollisesti kuulu ihmisten elämään vaan se on myrkytystila. Se, että se on laillista, ei tarkoita sitä, että se olisi järkevää tai turvallista. Se tarkoittaa vain sitä, että enemmistö haluaa, että se on laillista. Jos enemmistö haluaisi, että aikuinen voi mennä lapsen kanssa naimisiin, se laillistettaisiin niin hullulta kuin se nyt tuntuukin (oho, jossainhan sen muuten onkin laillista…).
En tiedä voidaanko koskaan mennä taaksepäin niin, että alkoholin käyttö kiellettäisiin uudestaan. Sen tiedän, että se aiheuttaa paljon tuhoa. Ei vain niille” riskiprosenteille”, joille syntyy riippuvuus vaan myös laajasti ihmisille heidän lähellään. Jokainen tuntee jonkun, jonka päihteiden käytöstä on ollut huolissaan tai on muuten joutunut kohtaamaan ikäviä asioita päihteiden käytön vuoksi.
No nyt siis toivotaan kovasti, että vapautettaisiin yksi päihde lisää. Vaikkei sen edellisenkään kanssa ihan putkeen tosiaan mennyt. Perusteluina siis sen lisäksi, että vaarallisempiakin aineita on laillistettu, on se, että säästyisi rahaa kun poliisin ei tarvitsisi tutkia kannabikseen liittyvää rikollisuutta. Sillä rahalla kuulemma kustannettaisiin sitten hoitopaikkoja ja hankittaisiin apua ongelmakäyttäjille. Lisäksi myynnistä saatu tuotto menisi valtiolle.

Jotenkin tuntuu siltä, ettei poliisi nyt varsinaisesti mitään suuria omaisuuksia käytä kannabikseen liittyvien huumausainerikoksien tutkintaa ja yleensä ne paljastuvat muiden juttujen yhteydessä eli menevät oikeudenkäynteineen siihen ”samaan rahaan”. Lisäksi tällä hetkellä valtio kerää jo monopolina rahat taskuunsa alkoholista sekä osakkaana huumekaupasta subutexin muodossa. Ongelmakäyttäjille tarkoitettuja hoitoja lopetetaan koko ajan ja kunnollista pitkää kuntoutusta ei saa enää kuin ne, jotka pystyvät maksamaan oman hoidon. Ja pari onnekasta vaikkapa jostain rikkaasta kunnasta, jossa narkomaanit eivät ole kerenneet ”levittää riippuvuutta” kovin laajalle.
Pienelle kunnalle voi olla kohtalokasta se, että sinne muuttaa kaksikin huumeiden käyttäjää. Käy kalliiksi kun he tutustuvat paikalliseen väestöön ja esittelevät elämäntapaansa paremmin. Jokainen käyttäjä on entinen kokeilija. Ja mitä nuorempaan porukkaan ”tavat leviävät” sen kovempi lasku on kunnalle myöhemmin tulossa hoitojen yms. muodossa. Jos kunta siis enää lähtee edes maksamaan.
Joku joskus pohti, että miten voisi tulla tosi kovaksi jääkiekkoilijaksi? Siihen pätee resepti, jolla saadaan tuloksia monessa muussakin; kannattaa aloittaa mahdollisimman nuorena, treenata mahdollisimman usein ja paljon sekä liikkua samanhenkisten urheilullisten ihmisten seurassa. Näillä keinoin voidaan varmistaa myös päihderiippuvuus; aloittaa käyttämään päihteitä mahdollisimman nuorena, käyttää usein ja suuria määriä ja etsiytyä samanhenkiseen porukkaan, jossa tavoitteena on myös päihtyä säännöllisesti.
Alkoholin kieltäminen uudelleen taitaa olla utopiaa. Kannabiskin varmasti jossain vaiheessa laillistetaan. Mitä siitä seuraa? Ainakin lisää psykoositapauksia. Jos päihteinä olisi vain kannabis niin varmasti tappelut vähenisivät, mutta saamattomuus ja kykenemättömyys lisääntyisivät. On hulluutta selittää, ettei kannabista silloin alkaisi käyttää sellaiset henkilöt, jotka sitä eivät nyt sitä käytä. Alkoholin laillisuuskin on aiheuttanut sen, ettei sen vaarallisuutta miellettä. Lukuisissa vanhempainilloissa olen kuullut miten vanhemmat kertovat, että on aivan ok, että heidän lapsensa käyttää alkoholia. Vaikka sen antaminen alaikäiselle on laitonta, on itse aine laillinen. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, ettei laillisuus ole yhtä kuin turvallinen tai vaaraton. Vanhemmat kertovat, että on tärkeää, että lapset ”oppivat juomaan alkoholia”.
Miksi? Kuinka tarpeellinen taito alkoholinkäyttö on? Olisiko tärkeämpi taito opittavaksi vaikkapa tunteiden tunnistaminen, niistä puhuminen? Toisen kunnioittaminen ja heikompien puolustaminen?
Tosiaan tähän mennessä tämä valtio ei ole vakuuttanut ainakaan minua siitä, että se tarjoaisi riittävästi apua edes laillisista päihteistä sairastuneille. Tämä kansakaan ei ole vakuuttanut minua siitä, että se osaisi käyttää päihteitä ongelmattomasti ja niin, että kannattaisi laillistaa niitä lisää. Ihan oikeasti, ei sen ekankaan laillisen kanssa ole kovin hyvin mennyt.

RASKAIN RIIPPUVUUS

Hengitä syvään ja rentoudu. Nyt yritä lukea kirjoittamani teksti niin, ettet raivostu. Huomaa, että nouseva suuttumus on todennäköisesti merkki puolustusmekanismien aktivoitumisesta, sillä mitään pahaa ei ole tapahtumassa. En ole haukkumassa, nimittelemässä tai uhkaamassa ketään. En myöskään tavoittele sitä, että kaikkien tulisi olla samanlaisia.
Oletko valmiina? Muista siis hengittää! Lupaan johdattaa sinut aiheeseen niin lempeästi kuin mahdollista ja toivon vain, että ajattelisit. Antaisit itsellesi pienen mahdollisuuden löytää tästä edes jotain.
Sitten mennään.
Tiedät kai riippuvuuden? Ja ehkä myös yhden sen ilmentymän eli päihderiippuvuuden? Niistä se pelottavin muoto taitaa olla huumeriippuvuus, jossa ihminen tuhoaa päivästä toiseen itsensä. Narkomaani- Niilo vaarantaa oman terveytensä ja aiheuttaa paljon surua läheisilleen. Niilo on jatkuvassa hengenvaarassa. Laittomassa alakulttuurissa eläminen luo hänen elämäänsä vielä pikantin säväyksen mahdollisine vankilatuomioineen.
Mikähän häntä voisi auttaa? Ihan aluksi pitäisi varmaan tapahtua se, että Niilo itse myöntäisi, että ongelmastahan tässä on kyse. Ongelman myöntämistä ei tue se jos ympäristö peilaa tilanteen hyväksi. Jos ymmärretään ja hyväksytään. Tällä en tarkoita edelleenkään sitä, että ketään pitäisi mitenkään rangaista.

Puhun totuudesta, jonka itseisarvo on verraton. Se vaan usein jätetään sanomatta siksi, että ”halutaan olla kivoja”. Tästä syystä esimerkiksi Idolsissa on vuosittain alkukarsinnat täynnä laulelijoita, jotka nolaavat itsensä koko kansan edessä. Heillekin on joku halunnut olla kiva ja sanonut, että ”must sä laulat tosi hyvin!” Mun mielestä tämä ei ollut kivasti tehty. Joskus ihmiset uskovat mitä heille sanotaan. Etenkin jos sanottu asia liippaa läheltä omia toiveita.

Näin on erityisesti riippuvaisten ihmisten kohdalla, joilla käytetty aine tai asia on koko elämä. Ajatus siitä luopumisesta on niin pelottava, ettei sitä uskalla edes ajatella. Tuntuu siltä, että ilman ei voi olla tai ainakaan pärjää. Siis sen alkuvaiheen jälkeen, jolloin se tuntui siltä, että homma on hallinnassa. Jotkut menevät hautaan asti tällä vaihteella. Riippuvuuden sisältä ei oikein itse näe mitään kun sekä pelko, että itse sairaus sumentaa silmät. Muutos tietenkin aina lähtee itsestään ja vastuu on itsellä, mutta eiköhän ympäristölläkin ole jonkinlainen vaikutus? Mahdollisuus siihen ainakin.

No, sitten mennään eteenpäin. Muista hengittää edelleen ja tiedäthän, etten ole yrittämässä vahingoittaa sinua? Älä pelkää siis.
”Lailliset riippuvaiset”, eli alkoholin kanssa hallintansa menettäneet, mielletään ehkä pienemmäksi pahaksi kuin huumeriippuvaiset. Itse ajattelen, että huumeet tarjoavat ainakin sellaisen armon, että yleensä niiden kanssa ongelma tulee nopeammin ilmeiseksi, jos sen haluaa ja kykenee huomaamaan. Ja jos ei niin ainakin se tappaa nopeammin. Ei tarvitse yleensä pyöriä montaakaan vuosikymmentä sekaisin, niin kuin usein on viinan kanssa. Viinan kanssa saattaa hurahtaa 30 vuotta ilman, että edes käy mielessä se, että kyseessä voisi olla jonkinlainen ongelma. Hahmottamista sotkee sen laillisuus ja suomalainen mentaliteetti, johon kuuluu se, että ”kaikkihan sitä vähän ottaa” ja sana ”kännissä” naurattaa kaikkia.
Nyt kun vielä ne ihmiset, joiden pitäisi tätä porukkaa auttaa, ovat keksineet keinon onnistua hoidoissa, on tulevaisuuden näkymät synkät. Hoitoon hakeutuvien tai ohjattujen
(joka muuten ei tarkoita pakkohoitoa vaan esimerkiksi sitä, että työpaikka havaitsee henkilön alkoholiongelman ja antaa lahjan: mahdollisuuden käydä hoidon, jonka työnantaja saattaa jopa maksaa, ja näin päästä sellaiseen kuntoon, että henkilö pystyy ja saa jatkaa työssään),
kanssa aletaan leikkimään kohtuukäyttöleikkiä. Sen hyvät puolet ovat siinä, että voidaan taas olla kivoja ja asiakkaat ei koskaan lopu. Nimittäin ne henkilöt, jotka ovat alkoholisteja, eivät tule koskaan pystymään kohtuukäyttöön, mutta tietenkin haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta. Alkoholista luopuminen on alkoholistille pieni kuolema. Tai aika isokin. Hoidoissa jutellaan mukavia ja asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että alkoholisti on oman itsensä asiantuntija; kyllähän se nyt tietää mikä sille on parasta!
Eikö kellään käy mielessä se, että jos se kerran tietää niin hyvin niin miksei se ole jo aiemmin alkanut kohtuukäyttämään? Vai kuvitteleeko joku ihan oikeasti oman roolinsa työntekijänä, joka täyttää asiakkaan kanssa jonkun monisteen, johon kirjataan tavoitteet, oleva oikeasti niin vaikuttava, että se muuttaisi vuosien juomistavat?
Älä hermostu tästäkään ja maailman jokaisessa tilanteessa ei näin toimita eikä ihan aina, mutta en pysty kirjoittamaan niistä kaikista tässä nyt yhtä aikaa. Viitataan tässä nyt ainakin niihin paikkoihin, joiden nimikin on kohtuukäyttöklinikka. Niissä lääkäritkin kertovat asiakkaille, että” kyllä, kohtuukäyttö on sinulle hyvä tavoite.” Se on varmasti jollekin, mutta ei alkoholistille ja yleensä suomalainen hakeutuu hoitoon vasta sitten kun tilanne on jo mennyt tosi pitkälle. Niin pitkälle, että lopettaa tarttis. Kohtuukäyttöä tavoiteltaessa tavoite saavutetaan ainakin osittain, alkoholisti ei raitistu vaan juo. Sitähän siinä tavoiteltiin. Määrien kanssa voidaankin vekslata vuosia, kuka sitä kellekään on sanomaan mikä se kohtuus kenenkin kohdalla sitten on?
Jos taas pyrittäisiin täysiraittiuteen, hoidon tavoitteet eivät toteutuisi läheskään niin hyvin: aika monet joisivat. Jotkut toki raitistuisivat, mutta useat eivät. Lisäksi työntekijöiden pitäisi alkaa ensin ajattelemaan ja sitten tekemään töitä.

Tämäkään ei vielä ollut se varsinainen asiani. Kuljin siihen kuitenkin tämän pitkän reitin tarkoituksella. Edellä mainituista asioista kun voidaan edes jotenkuten keskustella.
Asia, joka on se varsinainen aiheeni on sellainen, että siitä keskustelu ei oikein onnistu.
Riippuvuus, joka on täydellinen tabu ja jonka olemassaoloa ei yleensä edes myönnetä. Vaikka se on ilmeinen.
Riippuvuus ruokaan ja tässä puhun nyt erityisesti lihavuudesta. Sillä tarkoitan ylipainoa. En ala määrittelemään sitä koska se on tieteellisesti jo määritelty. Jos suutuit tästä, jopa raivostuit, on todennäköistä, että olet lihava.
Jostain syystä lihavuutta pidetään ulkonäköasiana, johon puuttuminen on kiellettyä ja epäkohteliasta. Sitä puolustellaan sanomalla, että eivät kaikki lihavat ole sairaita.
Eikös se lihavuus juuri ole se sairaus?
Sehän olisi sama jos huumeriippuvuus miellettäisiin alipainoksi ja kalpeiksi kasvoiksi? Alkoholismi punaiseksi nenäksi tai valkoiseksi vuodenajasta riippuen. Ei jokainen narkomaanikaan ole sairas, muulla kuin sillä tavoin, että on narkomaani. Sama alkoholisteilla. Monet käyvät töissä ja muutenkin saattaa näyttää hyvältä. Vaikka Irmeli, joka painaa ihan liikaa, ei heilukaan torilla McDonaldspäissään, on hänellä silti se sama ongelma.
Kyseessä on sama sairaus. On pakko syödä, että pärjää. Jos Irmeli syö itsellensä 100 ylimääräistä kiloa, ei ole kyseessä valinta vaan riippuvuus. Sisäelimet huutaa hoosiannaa ja Suomessa normaalipainoiset ovat jo vähemmistö. Luit ihan oikein. Ongelma koskettaa siis monia.
Kaikista näistä riippuvaisista huonoimmassa asemassa ovat nämä ylipainoiset. Ja ennen kuin kerrot minulle, että joillain voi olla jokin muu sellainen sairaus, että lihoavat siksi, niin en puhu nyt heistä.
Puhun heistä, jotka syövät itseään hengiltä. Tämän riippuvuuden hoito on lähes mahdotonta siksi, että siitä ei voi edes puhua ilman, että ihmiset raivostuvat. ”Mitä se kellekään kuuluu kuinka painava minä olen”, on nopea puolustus, joka jatkuu määrittelemällä ”normaalipainoiset anorektikoiksi”.
Tälle riippuvuudelle on perustettu sivustoja, jotka kantavat nimeä Fatpride tai Läskiaktivistit, joissa haetaan kunnioitusta ja arvostusta lihavuudelle. Niissä lihavuudessa, tai läskiydessä, kuten he itse sen määrittelevät, on kyse siitä, että ongelma on muissa ihmisissä. Kuulostaako etäisesti tutulta?
Niinhän se Seppokin juo, ei siksi että halusi, mutta kun muija on niin hirvee. Läskiaktivistien sivuilla muut ihmiset määritellään läskikammoisiksi, lihavuuden huomaaminen on syrjintää ja laihduttaminenkin on epäterveellistä.
Syrjintää on myös se, että riittävän suuria vaatteita ei heille valmisteta. Lihaville tai plussakokoisille, kuten heitä tulee kutsua, suunnataan jopa omia mallistoja. Pitäisikö sitten narkomaaneillekin olla omat mallistot? Sellainen paita, jossa on kiristysnauha valmiina suonen esiin saamiseksi ja läppä taipeen kohdalla? Koot vain S tai todella pieni.
Alkoholistien paitoihin levennys kaljamahaa varten sekä housuissa valmiiksi vaipat?
Edelleen haluan painottaa, etten vaadi keneltäkään mitään. Narkomaanit saavat käyttää, alkoholistit juoda ja lihavat syödä. Tupakkaakin puolestani saa vetää.
Mutta ei saa valehdella. Se ei ole kilttiä.
Lihavuus on ongelma. Kyseessä on henkilö, joka syö itseään hengiltä ja usein syöttää myös lapsensa koulukiusattaviksi ja tuleviksi lihaviksi. Vaikka Irmeli juuttuisi oven karmeihin hän naurahtavaa vaan, että” lihavat ovat leppoisia”. Eivät muuten ole. Kukaan, joka kantaa jo vaikka 20 kilon ylipainoa ei ole leppoinen. Persvako hiessä ja vaatteet kiristäen harvoin hymyilyttää.
Ylipainoisista on myös paljon keventäviä vitsejäkin, kuten että lihavat pääsevät pulkalla lujempaa. Sekin on valetta, lihavaa et pulkkamäessä näe. Syynä on se sama kuin muissakin riippuvuuksissa; vaikka ne aluksi esittäytyvät sosiaalisina, ne muuttavat muotoaan ja tekevät kantajastaan epäsosiaalisen kotiin jääjän.
Seuraava fraasi onkin se, että” mä en ala kärsimään”, vaikka sitähän lihava juuri tekee. Kärsii. Sydän on koetuksella ja syöminen on pakkoa. Ja ihan oikeasti jokainen tietää sen, mitä kehossa kelluva rasva aiheuttaa koko elimistölle. Se on kärsimistä.
”Kerran tässä vaan eletään ja alla satakiloiset punnitaan neuvoloissa”, sanonnat, auttavat monet sen hetken yli kunnes itseviha muuttuu tilan kieltämiseksi; sen jälkeen väitetään, että tämä on juuri se tila johon olen aina pyrkinyt. Että maha on polvien edessä ja atlasnikama näyttää suuremmalta kuin jalkapallo. Siihen reagoidaan nyökkäämällä ja hymyilemällä.
Joskus Irmeliä erehdytään luulemaan raskaana olevaksi ja siitä kysyttäessä hän kieltää sen. Sitten Irmeli kysäisee takaisin, että onko hän muka niin lihava? Ystävä vastaa, että ”et oo”. Ja ehkä vielä pyydetään kaverikin katsomaan ja vakuuttamaan, että” ei Irmeli ole läski ja, että lihakset painaa enemmän kuin luut, jotka Irmelillä painaa 176 kg”.
Oikeasti pitäisi tarttua tällaista henkilöä kädestä kiinni ja kysyä, että herran jumala, mitä sulle on tapahtunut? Henkilö on oikeasti hengenvaarassa.
Heillekin on auttajat, jotka erityisesti tekevät rahaa tammikuussa. Erilaisten dieettien valmistajat ja neuvojat, jotka kertovat, että kyllä tämä tästä. Tämän ongelman kohdalla kuva blurraantuu juuri siksi, että tässä pitää pystyä kohtuukäyttöön; syömistä ei vaan voi lopettaa kokonaan. Laihdutusbisnes kukoistaa juuri siksi. Kuinka moni onnistuu? Kuinka moni laihduttaa tuhat kertaa ja aloittaa joka maanantai uudestaan?
Tämä on ryhmä jolle apua tarvitaan, mutta sitä ei ole tarjolla niin kauan kuin ollaan kivoja. Niin kauan kuin itsensä kuoliaaksisyöminen on ulkonäköasia, ei auta muu kuin ottaa lisää! Ulkonäkö on viesti sisäelimiltä siitä, miten menee. Nämä ihmiset usein ajattelevat, että heidän suurin ongelmansa on muiden ihmisten ilkeys. Maailman tulee siis muuttua. Jokainen tietää miten vaikeaa on laihtua. Siitä tehdään lehtijuttuja, niin suuri tapahtuma se on.
Apua kuitenkin voitaisiin kehitellä ja antaa kun myönnettäisiin, että kyseessä on riippuvuus vaikka henkilö itse haluaisikin painaa tuhat kiloa eikä välittäisi eikä etenkään edes haluaisi olla mikään langanlaiha. Ei se Arskakaan sillan alla halua lopettaa eikä etenkään halua mitään kravattia kaulaan tai töihin. Työt on sen mielestä typeryksiä varten ja elämä on tehty nautittavaksi, hän sanoo, vaikka viime talvena amputoitiin paleltumien takia muutama varvaskin pois.
Antaa heidän”nauttia”, mutta puhutaan asiasta sen oikealla nimellä ja se ei ole vapaus tai hauskanpito.
Ja ei, en ole anorektikko, erityisen laiha tai entinen lihava, jos sitä mietit. Syyt nostaa asiaa esiin ovat toiset.
Jos suutuit, niin se on ikävää. En aio kuitenkaan pyytää anteeksi sitä että puhun totta. Ja se olikin ainoa tarkoitukseni.