Avainsana: päihdetyö

Vihapuhetta

Nyt on tulossa vihapuhetta ja syystä. Jos kuulut niihin herkkähipiäisiin päihdetyötä tekeviin, jotka pahoittavan mielensä asioista, joista kuuluisi enemmin herätä, lopeta lukeminen; et saa tästä kuin pahan mielen.

Raivostuttaa, että toimiva hoito päihderiippuvuuteen on jo keksitty mutta sitä ei käytetä ja ”siitä ei saa sanoa”, etteivät muut koe, että omaa työskentelyä arvostellaan. Tilanne on sama kuin jos alkaisin nyt vaatimaan, että skitsofreniaa on alettava hoitaa uudestaan lobotomialla, tai minulle tulee paha mieli. Mitäpä niistä potilaista, mutta kun Suomen pahimmat mielensä pahoittajat, päihdetyötä tekevät alkavat läheisriippuvuudessaan kokea olevansa tarpeettomia. En keksi mitään muuta syytä sille, että toimimattomassa menetelmässä roikutaan kynsin hampain kiinni. Tai keksin, mutta niiden ääneen sanomisesta vasta tuleekin paha mieli.

Sitä tilannetta, että henkilö käy jonkin kuntouttavan hoidon ja jatkaa päihteiden käyttämistä, on alettu pitämään loogisena seurauksena hoidosta. Mitä se tietenkin onkin, jos tarkastelee hoitojen sisältöjä. Mutta ei kai se ole se mihin alun perin pyrittiin?

Onko se järkevä tavoite kun sen seurauksena on yleensä kuolema? Miten voidaan edes kuvitella, että niillä menetelmillä, joita käytetään, pystyttäisiin vaikuttamaan näin vakavaan sairauteen? Eräässä hoitopaikassa esiteltiin kipsipalloja ja jäätelötikkuja; asiakkaat voi askarrella. Onko jäätelötikku ja kipsipallo oikea ase näin vakavaan tilanteeseen?

Mihin se työskentely perustuu? Ei ainakaan päihdetyöhön.

Lisäksi siitä, että jos toimii alalla ja sanoo, ettei voida tietää mistä tässä on kysymys ja mikä siihen auttaa, pitäisi antaa potkut. Päihderiippuvuus on jo 60 vuotta sitten luokiteltu sairaudeksi. Nyt se täytyy jo olla tiedossa. Miksi se edelleen on mielipidekysymys tai uskon asia?

Olen vieraillut kymmenissä eri päihdehoitolaitoksissa ja tutustunut heidän hoito-ohjelmiinsa. Jokaisen paikan nettisivuilla on mahtavat kuvaukset kuntoutusten sisällöistä. Jos sivuilla lukee, että paikassa toteutetaan kirjalliseen hoitosuunnitelmaan perustuvaa psykososiaalista kuntoutusta, joka on vielä kaiken lisäksi yksilöllistä ja sisältää sekä ryhmätoimintaa, että verkostotyötä, kuulostaa se todella hienolta. Todellisuudessa se yleensä kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokainen hoitoon tulija saa oman lapun, johon kirjataan tapaamiset omahoitajakeskusteluille ja ryhmätoiminta on ringissä istumista ja levyraadin pitämistä. Toisinaan ryhmässä voidaan katsella monisteita, joissa on kukka, jonka terälehtiin jokainen kirjoittelee omia vahvuuksiaan. Verkostotyö on yhtä kuin yhteys maksavaan tahoon tai lastensuojeluun.

Tarjolla saattaa olla myös päihdealan erikoislääkäreidenpalvelut, mikä ei sekään ehkä ole asiakkaan etu; voi nimittäin olla, että hoidon aikana ns. puhdas alkoholisti päätyy lääkärin ohjeita noudattaessaan paljon pahempaan allikkoon missä oli tullessaan. Ei ole ihan yksi eikä kaksi asiakasta, joka on siirtynyt käyttämään bentsoja tai lisäämään ne alkoholin rinnalle.

Mitä on sairaanhoitajien antama ohjaus, neuvonta ja tuki, jota sitäkin on tarjolla jossain ympärivuorokauden? Mihin tarvitaan sairaanhoitajien ohjausta, neuvontaa ja tukea, jollei kyseessä ole korvaushoito, joka ei ole päihdekuntoutusta ollenkaan?

Omahoitajakeskusteluissa raapustetaan jatkohoitosuunnitelma, joka on asiakkaan itsensä laatima suunnitelma siitä, miten elämä jatkuu hoidon jälkeen. Jos hoidon sisällöllä annetaan ymmärtää, että harrastamalla ja musiikkia kuunnellen ratkaistaan tämä sairaus, josta muuten ei mainita yleensä ollenkaan, niin miten siinä jatkohoitosuunnitelmassa voisi olla mitään sen kummempaa?

Hoitoon kuuluu myös se, että setvitään raha-asioita ja ohjataan henkilö vaikkapa kursseille. Jos tilanne on äitynyt kohtuuttomaksi niin kuntouttavaan työtoimintaan. Joidenkin hoitojen keskeinen sisältö on juuri työnteko. Sillä sehän alkoholistia vaivaa kun se juo itseään hengiltä; ei oo tullut tehtyä töitä riittävästi.

Ruoka tulee pöytään ja yötäkin ollaan, harrastetaan ja vaikkapa lenkkeillään. Kaikesta tästä tehdään kirjallinen hoitoyhteenveto.

Kaikki tämä eikä maksa kuin 11550€/kk.

Missä on se päihdehoito, jonka johdosta hoitoon mentiin vai onko tuo edellä mainittu sitä? Jos, niin mikä siinä auttaa? Itsestäni em. toiminta kuulostaa ihan kivalta vaikka sellaiselle, jolla ei ole muuta tekemistä, mutta sairauden hoitoa tuo ei ole.

Ihmetellessäni em. toimintaa löysin vastauksen. Ei niissä paikoissa edes hoidettu päihderiippuvuutta. Niissä hoidettiin huonoja tapoja.

Erään päihdehoitolaitoksen nettisivuilta voikin lukea heidän ideologiansa: ”On väärin ajatella, että on myöhäistä muuttaa vanhoja huonoksi osoittautuneita tottumuksia ja tapoja”. Tämä kyseinen laitos vastaa kokonaisen kaupungin päihdekuntoutuksesta eikä mahdollisuuksia muihin hoitoihin ole. Onko siis niin, että jollain vaan on tapana juoda itsensä hengiltä ja samalla tuhota muidenkin elämä?

Viime viikolla olin vierailemassa eräässä päihdehoitolaitoksessa. Tilaisuus oli tarkoitettu hoidossa olevien läheisille ja asiasta kiinnostuneille. Paikalla oli kymmeniä ihmisiä ja he saivat todella kattavan infopaketin siitä, mistä alkoholismissa on kyse. Monen kasvoilta näin, että vihdoinkin ”sen juopon sikailulle ja sekoilulle löytyi selitys”. Vihdoinkin löytyi vastaus siihen, miksi näytti siltä, että se ennen ihana ja rakas ihminen tuntui tulleen hulluksi ja aiheutti vain tuskaa ja huolta. Ja mikä tärkeintä, vihdoinkin joku kertoi, mikä siihen auttaisi ja miten tästä eteenpäin.

Ällistyttävää oli se, miten uutena asiana kaikki saatu tieto tuli vaikka monenkin kohdalla läheinen ei ollut ensimmäisessä hoitopaikassaan.

Valitettavasti kaikille ei ovet aukene kyseiseen hoitopaikkaan. Kunnat eivät sinne yleensä maksusitoumuksia anna. Lieneekö syynä se, että hoito on puolet halvempaa kuin muut hoidot ja tulokset huippuluokkaa? Tuloksilla en tarkoita nyt sitä, että hoidon läpikäyneen kerrotaan sanoneen, että nyt on mukavampaa. Tarkoitan sitä, että henkilö toipuu päihderiippuvuudestaan eikä palaa käyttämään.

Tämän hoidon sisältönä oli hoitaa päihderiippuvuutta.

Tiedän monta sellaista henkilöä, jotka tekevät päihdetyötä sellaisilla menetelmillä, jotka eivät toimi. Toimivuuden voi päätellä siitä, raitistuvatko henkilöt, joille päihdetyötä tehdään. Moni näistä tuntemistani henkilöistä on myös tietoinen siitä, ettei keino ole toimiva, mutta tekee työtä silti niin. Koska niin siinä työpaikassa tehdään. Ja niin tämä henkilö siinä työpaikassa sitä työtä tekee, koska se on hänen työnsä. Ja tämän seurauksena ihmisiä kuolee, koska he eivät saa apua.

Entäs jos otan Virosta keikan ja käyn jonain iltana jonkun henkilön luona kylässä ja tämän kyläilyn seurauksena tämä henkilö menettää elämänsä. Eikös sekin ole minun työ? Siitähän minulle maksettaisiin. Ja vieläpä varmasti paremmin kuin yhdessäkään päihdehoitopaikassa.

Tai jos en edes itse aiheuta mitään. Satunpahan vaan paikalle kun joku meinaa hukkua avantoon. Apua tarvitsevalle huudan, että tiedän kyllä että auttaisi jos heittäisin tämän kädessäni olevan köyden toisen pään, mutta kun ei meillä ole ollut tapana tehdä niin.

Olisiko se ihan ok? Tai se, että kun hukkunut otettaisiin puheeksi, minä pahoittaisin mieleni?

 

 

 

Pienet sielut

Rakennustyömaalla on meneillään tilanne, joka aiheuttaa hämmennystä. Raimo on alkanut sooloilemaan ja latomaan kattotiiliä väärinpäin. Työkaverit ovat ensin ihmetelleet toimintaa, mutta Raimo on ilmaissut, että tietää kyllä mitä on tekemässä. Hän kertoo, että on aivan sama miten tiiliä ladotaan, kaikki tavat ovat yhtä hyviä.

– Kuka senkin on päättänyt, että tiilet pistetään katolle? hän heittää kysymyksen ilmoille.

Työnjohtaja käy toteamassa tilanteen ja viheltää pelin poikki. Katon rakentaminen täytyy aloittaa alusta.

Raimo loukkaantuu, että miksi häntä syytetään työn pilaamisesta?

Raimo aikoo perustaa oman firman, jossa ladotaan tiilet pohjalle ja katolle pistetään raudoitus ja salaojitus. Tämä on ihan ok, koska Raimon tuleva firma tuskin montaa keikkaa saa ja homma tyrehtyy siihen. Hän ei myös monellakaan työmaalla ehdi työläisenä huhkia, jollei muuta tapaansa tehdä.

Näin on useimmilla aloilla, mutta ei päihdetyössä. Päihdetyössä kaikki tavat ovat yhtä hyviä. Joka pitäisi ymmärtää epätodeksi, jos hetken miettisi asiaa. Se, että annetaan huumeita lääkkeinä ei voi olla yhtä hyvä tapa hoitaa päihderiippuvuutta kuin se, että ei anneta huumeita. Se, että tuetaan henkilöä tavoitteeseen, joka ei ole mahdollinen, ei ole yhtä hyvä tapa kuin tukea realistiseen tavoitteeseen.

Kun nostetaan esille tämä ongelma, loukkaannutaan. Sanotaan, että ei tämä tästä parane syyttelemällä. Onko ongelman esille nostaminen syyttämistä?

Eikö tässä olekaan kyse ihmisten elämistä? Taidetaan kuitenkin puhua ammattilaisten loukatuista pienistä sieluista?

Rakennustyömaalla on kohtuullisen helppoa selittää Raimollekin miksi kannattaa tehdä jollakin tietyllä tavalla, koska kaikki tietävät mihin pyritään. Pyritään tekemään talo. Päihdetyössä taas jokainen pyrkii minne pyrkii. Ja kun tavoite on epämääräinen, ovat keinotkin mitä milloinkin.

Jos henkilöllä on jokin krooninen sairaus johon hän tulee menehtymään, tavoitteena voi olla elämänlaadun parantaminen. Päihderiippuvuus ei ole sillä tavalla krooninen, että päihteiden käyttämistä olisi jatkettava koko elämä ja sitten kuoltava sen takia. Ei siis ole järkevää tavoitella vain elämänlaadun lisäämistä, koska päihteiden käyttö on se, joka aiheuttaa elämän laadukkuuden vähenemisen.

Jälleen esimerkki Raimon raksalta; ei kannata vain avata ikkunoita hajuhaitan takia jos joku koko ajan heittää paskaa tuulettimeen. Kannattaa lopettaa se heittäminen.

Jos ei siis edes pyritä hoitamaan päihderiippuvuutta niin miksi se on päihdetyötä? Miksei anneta henkilön ihan rauhassa käyttää eikä mennä siihen väliin sekoilemaan?

Riippuvuuden voi ratkaista vain lopettamalla käyttämisen, eikös niin? Miksi päihdetyö kuitenkin on ihan muuta nykyään?

Kun huumeongelmat Suomessa lisääntyivät, äidit puolustelivat narkomaani-lapsiaan ja ymmärsivät loputtomasti syitä käyttämiselle. Ruokaa kannettiin tyhjiin jääkaappeihin, sakkoja ja huumevelkoja maksettiin ja uusia asuntoja hankittiin menetettyjen tilalle. Isät ja muukin suku saattoi osallistua talkoisiin, joissa ”harhapoluille eksynyt piltti” työllistettiin uudestaan ja uudestaan. Lopputulos oli aina sama; huumekierre jatkui ja paheni. Yhdessä hoettiin mantraa, ettei saa koskaan lakata uskomasta.

Ammattilaiset puhuttelivat omaisia ankarasti ja osoittivat, miten avuksi tarkoitetut toimet vaan pahensivat tilannetta. Omaisia vastuutettiin mahdollistamisesta. Äidit itkivät ja kysyivät, että pitäisikö jättää kadulle kuolemaan?

Mitä tämän päivän päihdetyö on? Asuntoja annetaan menetettyjen tilalle, huumeita ja annetaan lääkkeenä, hoidetaan pahimmat kolhut ja nukutaan univelat pois katkoilla. Ja kysytään, että pitäisikö jättää kadulle kuolemaan?

Onko mitään siinä välissä? Onko mahdollista ohjata avunhakija hoitoon, jossa hoidetaan nimenomaan päihderiippuvuutta? Jos korvaushoidossa saa olla 17 vuotta niin olisiko mahdollista, että nykyisten muutamien kuukausien hoitojaksojen sijaan lääkkeettömässä hoidossa voisi olla vaikka vuoden?

Onko mahdollista kysyä millaisia tuloksia missäkin hoitolaitoksissa on saatu ja mihin he pyrkivät?

Onko mahdollista lopettaa leikkimästä kohtuukäyttöleikkiä päihderiippuvaisten kanssa ja aloittaa hoito vasta kun henkilö ei enää tavoittele sitä? Eihän kohtuukäyttäjää edes tarvitse hoitaa.

Onko mahdollista ottaa oma pieni sielu käteen ja katsoa sitä tarkkaan? Kysyä sitten siltä, että onko oikein, että ihmisiä kuolee, koska haluan tehdä työtäni oman mieleni mukaan? Pitäisikö työni perustua johonkin ja voisinko tehdä mutu-tuntumalla vaikka pihatöitä tai muita vähemmän tärkeitä askareita.

 

 

 

Maapallo on litteä

 

Jo kauan ennen kuin korvaushoito purjehti Suomeen, muistan kuulleeni sanan mahdollistaminen. Vanhempia kiellettiin ankarasti mahdollistamasta lastensa huumeiden käyttämistä. Heitä varoiteltiin maksamasta huumevelkoja tai hankkimasta uusia asuntoja menetettyjen tilalle. Heille sanottiin, että mikäli he näin tekevät, he vain mahdollistavat huumeiden käyttämisen jatkumisen.

Vanhemmat ja muut läheiset olivat kahden tulen välissä. Pelko oman rakkaansa menetyksestä ja järjen ääni, joka ei ymmärtänyt miten toisen auttaminen voisi koskaan olla paha asia, vastaan viranomaiset, jotka vakuuttivat, että auttaa ei kannattanut. Sydäntä riipi kun Lauri pyysi kymppiä, eikä antaa voinut. Kuolemaanko pitäisi jättää, kysyi äiti?

Tänä päivänä päihdehoitoa tehdään pitkälti käyttäville ihmisille. Loivennetaan heidän päihteiden käytön seurauksia. Hankitaan asuntoa ja ohjataan miten siellä tulisi asua. Jos käyttävän äiti koittaa hiljaisella äänellä kysyä, että eikös tuo ole sitä mahdollistamista, on hyvät mahdollisuudet saada sekä asumisohjaaja, päihdetyöntekijä että vielä joku kolmas ammattihenkilö joka yhden ihmisen asioita hoitaa, silmilleen. He kyselevät ivallisella äänellä, että kuolemaanko pitäisi jättää, että etkö tuon vertaa lapsestasi välitä?

Sosiaalityöntekijä maksaa toimeentulotuen pariin kertaan, koska Lauri on laittanut rahat huumevelkoihin. Miten Lauri muuten selviäisi? Miten Lauri muuten voisi jatkaa käyttämistä? Eihän Laurille enää myytäisi velaksi eikä Laurille pelkkä korvaushoitolääke riitä, koska se ei ole edes huumetta vaan lääkettä. Laurin on sen lisäksi saatava ostaa huumeita. Tämä oli muuten todellinen tapahtuma lähimenneisyydestä.

Tavoitteena ei ole päihteiden käytön loppuminen, jota pidetään fanatismina ja jonka kuvitellaan saapuvan vain sattumalta joidenkin luokse. Itselleni mieleen tulee sana mahdollistaminen, mutta senkin sanominen on julmuutta, kylmyyttä sekä sitä fanatismia. Lisäksi rivieni välistä sekä riveiltä voi lukea kaksi asiaa; täydellisen tietämättömyyteni asioita sekä sen, että vihaan päihderiippuvaisia.

Vaikka yritän puhua sen puolesta, että he saisivat laadukasta ja tuloksellista hoitoa, pääsisivät päihteistä ja saisivat elää hyvän elämän. Silti. Olen sekä fanaattinen, että julma.

Uskoisin, että koko komppanialle riittäisi hommia siinäkin, että alettaisiin hoitamaan henkilöitä, jotka haluavat lopettaa päihteiden käyttämisen. Nykyään hoito päättyy siihen kun päihteiden käyttäminen loppuu. Ongelma on ikään kuin ohi; henkilö ei enää käytä. Korkeitaan muutaman kuukauden maksusitoumus johonkin hoitoon ja kiireellä pois.

Jos satsattaisiin siihen, että henkilön hoitopolku alkaisi sillä, että hän lopettaa päihteiden käyttämisen, hommia riittäisi ja tulostakin tulisi. Lauri menisi katkolle, jossa ajettaisiin lääkitykset alas ja jäljelle jäisi vain ne, mitkä pakolliseksi havaittaisiin. Näihin ei yleensä kuulu bentsot, vaikka ne tuntuvatkin siltä, että niitä ilman ei voi olla. Ja vaikka mieleen nouseekin tätä lukiessa, että tämä on jälleen fanatismia ja ihmisrääkkäystä niin silti. Niiden käyttäminen ylläpitää riippuvuutta ja sillä selvä.

Kun Lauri olisi lääkkeetön ja menossa hoitoon, hän ei enää vaatisi käyntejä Linnanmäellä, retkiä Suomenlinnaan tai muutakaan sekoilua, jota monissa hoidoissa järjestellään. Laurilla olisi nimittäin ihan oma tivoli päänsä sisällä, jossa hommaa riittäisi.

Kun pää selviää monen vuoden jälkeen, siinä on se työmaa. Ei tarvitse etsiä viihdykkeitä tai puuhaa. Tai jos tarvitsee, se tehdään paetakseen sitä oma tivolia.

On tärkeää, että se ammatti-ihminen istuu Laurin kanssa alas ja lähtee kurkistamaan millaisia ”apinoita Laurin tivolissa esiintyy ja onkos parrakkaalla naisella parta miten pitkä”. Siinä on se päihdetyö. Siinä on se kohta, jossa työhön tulisi tarttua ja jossa viettää aikaa paljon.

Laurin pitäisi nimittäin ymmärtää mikä häntä vaivaa. Miksi hän ryösti kolme kioskia ja hakkasi Maken vaikka eihän se Make edes ollut joka ne rizzlat pölli. Tarttis vähän pohtia sitäkin, että on yhden lapsen isä ja ei ristiäisten jälkeen ole tullut pikku-Jamia nähdyksi ja seuraavaksi se pääsee ripille.

Sitäkin voisi miettiä, että miten olisi mahdollista, ettei enää käyttäisi ja miten ymmärtäisi ettei sen hallitseminen tule olemaan mahdollista jatkossakaan. Pohditaan kannattaa laittaa myös se, että kenen kanssa sitä uutta elämää selvin päin lähtisi katselemaan kun yleensä yhtään ei-käyttävää, ei narkomaanin elämään kuulu. Paitsi ne ahkerat, puuhakkaat viranomaiset, joita siinä on hyörinyt.

Näiden asioiden pohtiminen ja käsitteleminen sellaisen henkilön kanssa, joka edelleen käyttää huumeita, on sama kuin baarissa näiden asioiden pohtiminen niiden asiakkaiden kanssa. Silkkaa hulluutta.

Olen kyllä vakuuttunut, että silkkaa hulluutta tämä onkin. Eihän edes yksinkertainen lause: käyttämisen voi lopettaa vain lopettamalla käyttämisen, tule ymmärretyksi. Siihenkin väitetään, että ei se välttämättä ole niin ja että tuollaiset väitteet on yleistämisiä mikä taas on vaarallista. No. Siitä onko maapallo pyöreä vai litteä, taisteltiin myös todella pitkään. Siitä alettiin keskustelemaan 500 vuotta eaa.

Toivottavasti tämän ymmärtämiseen ei mene yhtä kauan, koska nyt ei tarvitse vaikkapa lentää avaruuteen todetakseen tämän asian. Kun mietit, niin ymmärrät. Vasta se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen, on se hetki kun lopetat päihteiden käyttämisen. Niinpä lopettaminen tapahtuu aina vain lopettamalla, olipa se yleistämistä tai ei. Se mitä puuhaat sitä ennen, ei ole lopettamista. Se on puuhaamista.

Korvaushoito on kuin baarissa istumista ja lopettamisen suunnittelua ja siitä puhumista; jotkut onnistuvatkin siinä. Kuitenkaan he eivät ole lopettaneet vielä siellä baarissa. Hei eivät voi lähteä ajamaan autolla kotiin sieltä baarista, koska promillemittari ei näytä nollaa, vaikka he puhuvatkin lopettamisesta. He ovat lopettaneet vasta kun he ovat lopettaneet. Korvaushoidosta on raitistuttu vasta kun se on loppunut. Korvaushoito ei ole raittiutta. Se on parhaimmillaan vasta valmistautumista lopettamiseen. Se on parempi kuin laittomien huumeiden käyttäminen, mutta se ei ole raittiutta.

Ja sinä päivänä kun tämä henkilö lopettaa korvaushoidon, tulisi päihdehoidon alkaa. Tässä maailmassa riittää ihmeteltävää kun kupoli kirkastuu.

Ihmeteltävää riittää myös siinä, miksei kuunnella niitä henkilöitä, jotka ovat onnistuneet lopettamaan päihteiden käyttämisen ja saavuttaneet pysyvän raittiuden? Heitä syytetään tasapäistämisestä ja siitä, että he ”vaativat että kaikkien pitäisi pystyä samaan”. Eikös siinä sitä samaa tavoitella, eli että päihteiden käyttäminen loppuisi? Miksi kuunnellaan niitä, jotka vain jatkavat puheistaan huolimatta eivätkä selkeästi onnistu? Eikö siitä voisi päätellä, että he eivät oikeasti tiedä miten se tehdään? He vain luulevat tietävänänsä?

Jos on menossa jonnekin, eikö tietä kannata kysyä sellaiselta joka tietää sen?

On kaksi tapaa keittää kahvia…

…mutta vain yksi tapa raitistua

Kun joku henkilö kertoo kokemustaan siitä, miten hän on onnistunut raitistumaan, riennetään siihen kertomaan, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa raitistua. Mitä se sitten todellisuudessa tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa sitä, että edelleen ei myönnetä, että toimiva hoito on jo kehitetty.

Sama paikallerientäjä kertoo myös, että kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille. Tällä väittämällä taas tuetaan sellaista ajatusta, että kaikki tavat tehdä päihdetyötä olisivat yhtä hyviä.

Näille kummallekin yhteistä on se, että ne eivät ole totta. Tarkastellaanpa näitä vähän lähemmin. En tiedä onko olemassa oikeaa tai väärää tapaa raitistua, mutta sen tiedän että tapoja on vain ja ainoastaan yksi; päihteiden käytön lopettaminen. Raitistuminen onnistuu vain ja ainoastaan niin.

Nykyäänhän päihdetyö alkaa siinä vaiheessa kun päihteitä käytetään, päihteiden käyttö jatkuu ja päihdetyötä tehdään tälle käyttävälle henkilölle eri tavoilla. Jos henkilö lopettaa päihteiden käyttämisen, päihdetyö yleensä lakkaa. Vaikka siitähän sen vasta pitäisi alkaa. Silloinhan vasta ollaan siinä tilanteessa, että hoitoa tarvitaan. Ei henkilölle, joka käyttää päihteitä, kuulu tehdä päihdetyötä. Häntä ei kuulu hoitaa siinä vaiheessa. Ei ole mitään mieltä piirrellä tulevaisuuskaavioita tai rupatella työkokeilusta henkilön kanssa, joka vetää subuja. Ainoa järkevä keskustelu kuuluisi käsitellä sitä minä päivänä käyttävä henkilö lähtee hoitoon ja jos ei lähde niin olkoon viemättä päihdetyöntekijöiden ja muiden toimijoiden aikaa. Aika kuuluu niille, jotka haluavat ottaa apua vastaan.

Miksi kaikki hoitomuodot eivät sovi kaikille vaikka kyseessä on saman sairauden hoito? Tarkoittaako sovi, samaa kuin se, ettei tykkää jostain tietystä tavasta? Ei kai hoidon kuulukaan olla kivaa? Se voi olla sitä, mutta se ei ole sen idea eikä keskeinen tehtävä. Se on hoitoa.

Jos törmäät hoitomuotoon, joka on auttanut miljoonia ihmisiä pääsemään eroon päihdekierteestä, etkä voi ymmärtää sitä, miksi epäilet vian olevan hoidossa? Vaikka miljoonat sen todistavatkin toimivan.

Hoitomuodolla on väliä. Vaikkei sitä meinaakaan saada sanoa koska rientäjät rientävät äkkiä sanomaan, että kyllä yksi heidänkin tuttu oli raitistunut vain päättämällä ja kiertämällä isoa kiveä myötäpäivään viisi kertaa ja sen jälkeen käymällä saunassa. Voi olla tottakin. Mutta se ei ole yleisesti toimiva keino. Yksi löysi Jumalan, mutta kun sitä ei voi tilata kaikille.

On vaarallista väittää, että on yksi ainoa tapa, sanotaan. Itse asiassa on vaarallista väittää, että toimimattomat hoidot toimivat. Itse asiassa on silkkaa hevonpaskaa väittää, että mikään muu hoito toimisi, kuin sellainen, jossa ihminen saa käsityksen sairaudestaan ja ymmärryksen sen hoitamisesta.

Jos jollekin ei sovi tuollainen hoitomuoto niin se ei ole totta. Se sopii ihan kaikille. Se tuntuu ikävältä jos toivoisit, että voisit raitistua tuosta vaan ja helposti. Sellaista tietä ei ole. On raukkamaista kertoa sellaisia tarinoita, joissa ihmiset vaan eräänä päivänä kyllästyivät juomaan ja sen pituinen se. Niin ei käy alkoholistille. Alkoholisti ei kyllästy juomiseen koskaan tai jos kyllästyy, hän ei ole alkoholisti.

Jos kysyy neuvoa, että miten löytäisi Loviisasta Helsinkiin, niin mikseivät neuvot kelpaa? Jos viidettä uutta reittiä kuullessa sanoo, etten haluu totakaan kautta mennä kun se on niin ärsyttävää, kannattaa miettiä haluaako edes Helsinkiin?

Jos haluat raitistua ja sinulle kerrotaan selkeät keinot siihen, mikset suostu niihin? Jos taas itse tiedät paremmin, miksi kysyt? Kuuhun ei voi lentää rattikelkalla eikä raitistua voi juomalla ja yksinään kotona mököttäen.

Opettele kysymään parempia kysymyksiä. Kysy vaikka että miksi minä en suostu ehdotuksiin? Miksi luulen olevani niin erilainen, ettei minulle sovi se mikä on miljoonille muille sopinut. Tiedustele itseltäsi, että haluatko elää vai et. Siitähän päihderiippuvuudesta toipumisessa on kysymys. Ei sen enemmästä eikä vähemmästä. Vain siitä.

Tahdotko vaiko etkö tahdo?

Teeppä testi ja kysy lähimmältä päihdetyötä tekevältä, että mikä auttaa päihderiippuvuuteen? Todennäköisesti saat vastauksen, että ihmiset ovat erilaisia; se mikä auttaa yhdelle, ei toimi toiselle. Ja jos et saa tällaista vastausta, olet tekemisissä henkilön kanssa, joka tietää mikä auttaa päihderiippuvuuteen.
Olen pitkään miettinyt tätä argumenttia ihmisten erilaisuudesta ja antanut itseni ymmärtää, että sillä tarkoitetaan ihmisten erilaisia luonteita. Onkohan se sitten niin, että joku on vaan luonteeltaan sellainen, että sille ei kerta kaikkiaan sovi rehellisyys eikä todellisuus muutoinkaan miellytä? Hän ei tykkää puhua itsestään totta eikä halua muuttaa mitään. Hän haluaa hoitoa, jossa on kivaa. Ehkä semmoista missä käydään patikoimassa ja pelataan jääkiekkoa. Hän itse tietää sen, että semmoinen hänelle sopii.
Kun ihmisellä todetaan jokin muu sairaus kuin päihderiippuvuus, hoitoa ei yleensä hänelle määritellä luonteen perusteella. Tai horoskoopin. Lääkäri ei katso oppaasta, että jaaha tämä potilas on äkkipikainen ja pitkävihainen Oinas, hänen aivokasvainta ei leikata pois vaan se taiotaan, ettei potilas hermostu. Muiden sairauksien kohdalla hoito, joka on todettu toimivaksi, tarjotaan potilaalle. Potilaalta ei oikeastaan kysytä muuta kuin, että haluatko tämän hoidon vai et.
Päihdetyössä näin ei ole vaikka ehkä kannattaisi olla. Ainoa ero potilaiden kohdalla hoitoa tarjotessa voisi olla se, että jos jollakin on vaikka liikuntarajoite tms. niin hänet voitaisiin laittaa paikkaan, jossa ei ole fyysisiä esteitä. Muuta syytä en näe hoidon sisältöjen muutoksiin eri henkilöiden välillä. Kaikille voitaisiin tarjota se hoito, joka auttaa päihderiippuvuuteen. Ja jos henkilö ei sitä halua niin silloin hän ei ole päihdetyön tarpeessa. Häntä ei tarvitse hoitaa jos hän käyttää. Häntä ei tarvitse motivoida vähentämään ja hänen kanssaan voidaan käydä yhtä lyhyt keskustelu kuin mitä käydään alttarilla: tahdotko vaiko etkö tahdo?
Ei ole kyseessä neuvottelu, vaikka siltä se yleensä vaikuttaa kun henkilö istahtaa pohtimaan mahdollisuuksiaan sosiaalityöntekijän kanssa. He puhuvat siitä mikä tälle henkilölle sopii ja mikä taas ei. Niin siitä puhutaan vaikka oikeasti siinä puhutaan siitä mitä henkilö HALUAA. Päihderiippuvainen on mielestäni melko jäävi määrittelemään järkevästi hoidon sisältö; hän ei ole sen alan ammattilainen. Jos hän tietäisi mikä häntä auttaa, hän olisi auttanut itsensä ylös ojasta. Valitettavasti vaan tilanne on niin, että ne ammattilaisetkin ovat usein jäävejä. Ammattilaiset horisevat sitä samaa mitä päihderiippuvainenkin. He eivät usein edes huomaa onko asiakas päihtynyt vai ei ja hoito on ollut onnistunut mikäli asiakas on mennyt työelämään. Ei haittaa vaikka käyttäisikin.
Ainoa mittari onnistuneelle hoidolle pitäisi olla raittius. Henkilö joko raitistuu tai sitten ei. Jos henkilö palaa käyttämään, hoito ei ole onnistunut vaikka hänen elämäänsä olisi tullut miten paljon uusia kivoja ihmisiä ja poikakaveri. Kyseessä ei ollut se, että henkilö oli ollut niin yksinäinen. Kyseessä oli se, että henkilölle oli syntynyt riippuvuus päihteisiin. Nämä asiat jäävät kaiken sen hölynpölyn alle mitä ammattilaiset höpöttävät.
Korvaushoito on hyvä esimerkki siitä, miten hulluja asioita ammatti-ihmiset saadaan tekemään. Korvaushoidon työntekijät jakavat huumeita asiakkailleen ja uskovat tekevänsä päihdetyötä. Muutoinkin päihdetyö on siirtynyt väärään hetkeen. Päihdetyötä tehdään nykyään niin, että asiakkaat käyttävät. Todellisuudessa päihdetyön kuuluisi alkaa siitä, että henkilö on lopettanut päihteiden käyttämisen, mutta nykyään se loppuu siihen.
Minä olen sitä mieltä, että monet päihdetyötä tekevät ihmiset eivät oikeasti tiedä mikä auttaa. Jos sinä tiedät niin kerroppa.

Talon rakentamisesta

Jos haluat rakentaa talon, menetkö hakemaan oppia sellaiselta, jonka taloissa on savupiippu pihamaalla ja muutenkaan yhtään onnistunutta taloa ei ole saatu aikaan?
Tai sellaisen luota joka on lukenut aiheesta paljon kirjoja, muttei silti onnistu rakentamaan taloa, edes itselleen. Hän osaa kyllä puhua siitä.
Vai menisitkö sellaisen luokse, jonka talot onnistuvat? Jos henkilö on rakentanut oman kodin ja vaikka muutaman muun oikein hyvän ja kestävän rakennuksen, hän tietää miten se tehdään.
Tämä menee jokaisen järkeen ja tätä yleensä käytetään elämässä ja työssä; se joka osaa, se opettaa. Hänellä on vielä yleensä todistus siitä osaamisesta.
Päihdetyössäkin on todistus koulusta, että tämä henkilö tietää mitä tekee. Vaikkei tiedäkään. Hänellä on siitä mielipide. Kaikilla on siitä mielipide. Yleensä jokaisella vielä vähän erilainen. Ja se on jostain syystä ihan ok. Mielipide ohjaa työtä ja kaikki tekevät sitä tavallaan omasta ajatuksestaan käsin.
Johonkinhan se pitäisi perustua. Jos se perustuu omaan kokemukseen ja lopputulos on vuosien raittius niin sille voi jo perustaa. Kokemusta ei vielä voi kertoa se, joka käyttää. Heillä on kyllä vahva olo itsellä, että he tietävät aiheesta ja elämästä kaiken. Facebookissakin tämä ryhmä kertoo yleensä käyvänsä ”elämän kovaa korkeakoulua”. Eivät he käy. He suojautuvat elämältä päihteillä ja oppiminen alkaa tapahtumaan tästä aiheesta eli raitistumisesta sitten kun käyttö päättyy. Vie aikaa ja työtä toipua riippuvuudesta. Riippuvaisilla tarkoitan niitä ihmisiä, jotka kuuluvat siihen 10%, jotka tulevat riippuvaisiksi eri asioista. En niistä, jotka ovat olleet vaikka koviakin juomareita, mutta pystyvät lopettamaan tahtoessaan.
Henkilö, joka on ratkaissut suuren arvoituksen joka on se, että miten ihmeessä pystyn elämään ilman päihteitä lopun elämäni, on kuulemisen arvoinen. Hän on joutunut oikeasti sitä miettimään. Hänelle ei riitä mielipide sillä kyseessä on oma henki. Hänen on keksittävä sellainen keino, joka oikeasti toimii. Pysyvästi. Ja jos hän oikeasti haluaa, keino löytyy. Tämä henkilö usein nimittäin toimii niin kuin olisi kaikkein järkevintä, eli kysäisee niiltä jotka ovat tehneet saman tempun.
Tämän henkilön, joka ei ensimmäisinä raittiina päivinä vielä tiedä ratkaisua, henki on aluksi yleensä ammattilaisten käsissä. On ratkaisevaa mitä he puhuvat ja kertovat henkilön päihderiippuvuudesta. Monesti jopa suositellaan, ettei hakeuduttaisi sellaisten ihmisten puheille ja tekemisiin, jotka aiheesta tietävät ja ovat itse sen ratkaisseet. Sitä pidetään haitallisena ja riskinä. Toisin kuin sitä, että henkilö menee katkon jälkeen yksin kotiin ja päättää vaan olla ilman. Kaikki kaverit käyttävät ja uusia suhteita ei tule tyhjästä. Luukusta ei vaan voi yleensä esimerkiksi pelkän katkon kautta palata työelämään, josta löytyisi niitä uusia ihmissuhteita.
– Jätät vaan sen vanhan taakse ja unohdat sen, on yleinen neuvo päihdetyöntekijältä.
Mielestäni siinä aika ohuet eväät mukana.