Kuukausi: helmikuu 2015

Epäreilua

Eerikan oikeudenkäynnit ovat alkaneet ja monen virkamiehen pää on laitettu pölkylle. Tällä kertaa olisi ollut suotuisaa huostaanottaa lapsi ja kansa on raivoissaan. Toisin kuin esimerkiksi silloin kun Oululaisia kaksosia haettiin kotoaan ja vanhemmat kuvasivat tilannetta. Video päätyi kiertämää Somessa ja muuallakin ja yhteen ääneen huudettiin, että ei saa huostaanottaa. Kuitenkin se, että tilanteessa, jossa lapsia viedään kotoa, aletaankin kuvaamaan tapahtumia, on lähtökohtaisesti jotenkin kummallinen; itse ehkä keskittyisin tukemaan lapsia.

Näyttää siltä, että kun lapsia otetaan huostaan ennen kuin mitään todella vakavaa tapahtuu, se on väärin. Ennen tapahtumiahan ei voida näyttää toteen, että niin todella luultavasti tulisi käymään. Nettiin laitetaan videoita ja lietsotaan vihaa sosiaalityöntekijöitä kohtaan milloin lapsen ryöstöstä milloin rahan tekemisestä lapsilla.

Eerikan tapauksessa ei hössötetty turhia. Annettiin tilanteen kehittyä. Ja näin kävi eli onnistumista ei tullut silläkään kerralla.

Helsingin kaupunki on vastuussa siitä millaisilla resursseilla työtä tehdään ja tämä maa myös vastaa siitä koulutuksen tasosta, jota sosiaalityön ammattilaisille tarjotaan. Helsinki on asettanut nämä nyt syytteessä olevat ihmiset tehtäviin, joissa selviytyminen olemassa olevilla resursseilla ei ole todennäköistä. Silti Helsingin kaupunki ei myöntänyt asianajajia työntekijöilleen oikeudenkäyntiin.

Kuopiossakin on koettu tragedia, jossa lastensuojelun asiakkaana jo ollut äiti tappoi lapsensa. Kuopion lastensuojelu pyysi apua ja lisäresursseja jo ennen tragediaa. Niitä ei saatu eikä varmaan saada jälkeenpäinkään. Parasta varmaan taas syyttää niitä, jotka yrittivät työtä tehdä.

Miksei syytettä nosteta niitä kohtaan, jotka aiheuttavat näitä tilanteita? Eikös syyllinen löydy sieltä missä lompakon sisällön jakamisesta päätetään?

Jos toimintaan ei löydy riittäviä resursseja on vaarallista ylläpitää organisaatiota joka ei toimi. Kuvitelma ja luulo siitä, että meidän maassamme olisi toimivat verkostot lastensuojelulle on virheellinen monella tapaa.

Yksi todiste siitä on juuri se, miten vähän ymmärretään esimerkiksi päihderiippuvuudesta. Eräällekin perheelle ilmoitettiin, että mikäli, ette nyt mene korvaushoitoon, teiltä otetaan lapset pois. Vanhemmat olivat jo vieroittautuneet huumeista, mutta joutuivat aloittamaan niiden käytön uudestaan korvaushoidon muodossa. Toisessa perheessä taas ei annettu lopettaa korvaushoitoa ja siirtyä raittiiseen elämään, samalla uhalla.

Yleisin lastensuojelun tarve syntyy päihderiippuvuudesta johtuvista syistä ja koko Suomen ymmärrys huumehoidosta on se, että henkilö menee korvaushoitoon. Ajatus ei riitä siihen asti, että tajuaisi henkilön sitten jatkossa hoitelevan lapsiaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Onpa mielenkiintoista nähdä millaisia lapsia kasvaa näissä korvaushoitoperheissä, joissa vähimmilläänkin on tunneyhteys lapseen täysin poikki.

 

 

 

 

Vihapuhetta

Nyt on tulossa vihapuhetta ja syystä. Jos kuulut niihin herkkähipiäisiin päihdetyötä tekeviin, jotka pahoittavan mielensä asioista, joista kuuluisi enemmin herätä, lopeta lukeminen; et saa tästä kuin pahan mielen.

Raivostuttaa, että toimiva hoito päihderiippuvuuteen on jo keksitty mutta sitä ei käytetä ja ”siitä ei saa sanoa”, etteivät muut koe, että omaa työskentelyä arvostellaan. Tilanne on sama kuin jos alkaisin nyt vaatimaan, että skitsofreniaa on alettava hoitaa uudestaan lobotomialla, tai minulle tulee paha mieli. Mitäpä niistä potilaista, mutta kun Suomen pahimmat mielensä pahoittajat, päihdetyötä tekevät alkavat läheisriippuvuudessaan kokea olevansa tarpeettomia. En keksi mitään muuta syytä sille, että toimimattomassa menetelmässä roikutaan kynsin hampain kiinni. Tai keksin, mutta niiden ääneen sanomisesta vasta tuleekin paha mieli.

Sitä tilannetta, että henkilö käy jonkin kuntouttavan hoidon ja jatkaa päihteiden käyttämistä, on alettu pitämään loogisena seurauksena hoidosta. Mitä se tietenkin onkin, jos tarkastelee hoitojen sisältöjä. Mutta ei kai se ole se mihin alun perin pyrittiin?

Onko se järkevä tavoite kun sen seurauksena on yleensä kuolema? Miten voidaan edes kuvitella, että niillä menetelmillä, joita käytetään, pystyttäisiin vaikuttamaan näin vakavaan sairauteen? Eräässä hoitopaikassa esiteltiin kipsipalloja ja jäätelötikkuja; asiakkaat voi askarrella. Onko jäätelötikku ja kipsipallo oikea ase näin vakavaan tilanteeseen?

Mihin se työskentely perustuu? Ei ainakaan päihdetyöhön.

Lisäksi siitä, että jos toimii alalla ja sanoo, ettei voida tietää mistä tässä on kysymys ja mikä siihen auttaa, pitäisi antaa potkut. Päihderiippuvuus on jo 60 vuotta sitten luokiteltu sairaudeksi. Nyt se täytyy jo olla tiedossa. Miksi se edelleen on mielipidekysymys tai uskon asia?

Olen vieraillut kymmenissä eri päihdehoitolaitoksissa ja tutustunut heidän hoito-ohjelmiinsa. Jokaisen paikan nettisivuilla on mahtavat kuvaukset kuntoutusten sisällöistä. Jos sivuilla lukee, että paikassa toteutetaan kirjalliseen hoitosuunnitelmaan perustuvaa psykososiaalista kuntoutusta, joka on vielä kaiken lisäksi yksilöllistä ja sisältää sekä ryhmätoimintaa, että verkostotyötä, kuulostaa se todella hienolta. Todellisuudessa se yleensä kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokainen hoitoon tulija saa oman lapun, johon kirjataan tapaamiset omahoitajakeskusteluille ja ryhmätoiminta on ringissä istumista ja levyraadin pitämistä. Toisinaan ryhmässä voidaan katsella monisteita, joissa on kukka, jonka terälehtiin jokainen kirjoittelee omia vahvuuksiaan. Verkostotyö on yhtä kuin yhteys maksavaan tahoon tai lastensuojeluun.

Tarjolla saattaa olla myös päihdealan erikoislääkäreidenpalvelut, mikä ei sekään ehkä ole asiakkaan etu; voi nimittäin olla, että hoidon aikana ns. puhdas alkoholisti päätyy lääkärin ohjeita noudattaessaan paljon pahempaan allikkoon missä oli tullessaan. Ei ole ihan yksi eikä kaksi asiakasta, joka on siirtynyt käyttämään bentsoja tai lisäämään ne alkoholin rinnalle.

Mitä on sairaanhoitajien antama ohjaus, neuvonta ja tuki, jota sitäkin on tarjolla jossain ympärivuorokauden? Mihin tarvitaan sairaanhoitajien ohjausta, neuvontaa ja tukea, jollei kyseessä ole korvaushoito, joka ei ole päihdekuntoutusta ollenkaan?

Omahoitajakeskusteluissa raapustetaan jatkohoitosuunnitelma, joka on asiakkaan itsensä laatima suunnitelma siitä, miten elämä jatkuu hoidon jälkeen. Jos hoidon sisällöllä annetaan ymmärtää, että harrastamalla ja musiikkia kuunnellen ratkaistaan tämä sairaus, josta muuten ei mainita yleensä ollenkaan, niin miten siinä jatkohoitosuunnitelmassa voisi olla mitään sen kummempaa?

Hoitoon kuuluu myös se, että setvitään raha-asioita ja ohjataan henkilö vaikkapa kursseille. Jos tilanne on äitynyt kohtuuttomaksi niin kuntouttavaan työtoimintaan. Joidenkin hoitojen keskeinen sisältö on juuri työnteko. Sillä sehän alkoholistia vaivaa kun se juo itseään hengiltä; ei oo tullut tehtyä töitä riittävästi.

Ruoka tulee pöytään ja yötäkin ollaan, harrastetaan ja vaikkapa lenkkeillään. Kaikesta tästä tehdään kirjallinen hoitoyhteenveto.

Kaikki tämä eikä maksa kuin 11550€/kk.

Missä on se päihdehoito, jonka johdosta hoitoon mentiin vai onko tuo edellä mainittu sitä? Jos, niin mikä siinä auttaa? Itsestäni em. toiminta kuulostaa ihan kivalta vaikka sellaiselle, jolla ei ole muuta tekemistä, mutta sairauden hoitoa tuo ei ole.

Ihmetellessäni em. toimintaa löysin vastauksen. Ei niissä paikoissa edes hoidettu päihderiippuvuutta. Niissä hoidettiin huonoja tapoja.

Erään päihdehoitolaitoksen nettisivuilta voikin lukea heidän ideologiansa: ”On väärin ajatella, että on myöhäistä muuttaa vanhoja huonoksi osoittautuneita tottumuksia ja tapoja”. Tämä kyseinen laitos vastaa kokonaisen kaupungin päihdekuntoutuksesta eikä mahdollisuuksia muihin hoitoihin ole. Onko siis niin, että jollain vaan on tapana juoda itsensä hengiltä ja samalla tuhota muidenkin elämä?

Viime viikolla olin vierailemassa eräässä päihdehoitolaitoksessa. Tilaisuus oli tarkoitettu hoidossa olevien läheisille ja asiasta kiinnostuneille. Paikalla oli kymmeniä ihmisiä ja he saivat todella kattavan infopaketin siitä, mistä alkoholismissa on kyse. Monen kasvoilta näin, että vihdoinkin ”sen juopon sikailulle ja sekoilulle löytyi selitys”. Vihdoinkin löytyi vastaus siihen, miksi näytti siltä, että se ennen ihana ja rakas ihminen tuntui tulleen hulluksi ja aiheutti vain tuskaa ja huolta. Ja mikä tärkeintä, vihdoinkin joku kertoi, mikä siihen auttaisi ja miten tästä eteenpäin.

Ällistyttävää oli se, miten uutena asiana kaikki saatu tieto tuli vaikka monenkin kohdalla läheinen ei ollut ensimmäisessä hoitopaikassaan.

Valitettavasti kaikille ei ovet aukene kyseiseen hoitopaikkaan. Kunnat eivät sinne yleensä maksusitoumuksia anna. Lieneekö syynä se, että hoito on puolet halvempaa kuin muut hoidot ja tulokset huippuluokkaa? Tuloksilla en tarkoita nyt sitä, että hoidon läpikäyneen kerrotaan sanoneen, että nyt on mukavampaa. Tarkoitan sitä, että henkilö toipuu päihderiippuvuudestaan eikä palaa käyttämään.

Tämän hoidon sisältönä oli hoitaa päihderiippuvuutta.

Tiedän monta sellaista henkilöä, jotka tekevät päihdetyötä sellaisilla menetelmillä, jotka eivät toimi. Toimivuuden voi päätellä siitä, raitistuvatko henkilöt, joille päihdetyötä tehdään. Moni näistä tuntemistani henkilöistä on myös tietoinen siitä, ettei keino ole toimiva, mutta tekee työtä silti niin. Koska niin siinä työpaikassa tehdään. Ja niin tämä henkilö siinä työpaikassa sitä työtä tekee, koska se on hänen työnsä. Ja tämän seurauksena ihmisiä kuolee, koska he eivät saa apua.

Entäs jos otan Virosta keikan ja käyn jonain iltana jonkun henkilön luona kylässä ja tämän kyläilyn seurauksena tämä henkilö menettää elämänsä. Eikös sekin ole minun työ? Siitähän minulle maksettaisiin. Ja vieläpä varmasti paremmin kuin yhdessäkään päihdehoitopaikassa.

Tai jos en edes itse aiheuta mitään. Satunpahan vaan paikalle kun joku meinaa hukkua avantoon. Apua tarvitsevalle huudan, että tiedän kyllä että auttaisi jos heittäisin tämän kädessäni olevan köyden toisen pään, mutta kun ei meillä ole ollut tapana tehdä niin.

Olisiko se ihan ok? Tai se, että kun hukkunut otettaisiin puheeksi, minä pahoittaisin mieleni?

 

 

 

Anneli Auerin näköinen murhaaja

Tänään on ollut erityisen merkittävä päivä monella tavalla. Suomen rikoshistorian kannalta merkittävä oikeudenkäynti sai yllätyskäänteen ja Suomen kansa osoitti kykynsä ajatteluun. Jälkimmäisen johdosta en lähtisi lippua vinssaamaan salkoon.

Esimerkkejä tämän kansan ajattelusta on voinut lukea pitkin matkaa yleisönosastoilta, joilla nimimerkin turvin on voinut paljastaa sielunsa syöverit ja aika paljon muutakin. Erityisen kuvaava oli erään nimimerkki ”kyllästynyt” kirjoitus. ”Kyllästynyt” kertoi viime syksyn oikeudenkäyntien aikaan toivovansa, ettei asiaa enää tutkittaisi, koska hän oli kyllästynyt lukemaan aiheesta.

Kyllä. Se on vakava ongelma, että kyllästyy. Mitäpä siitä, että parhaillaan oli menossa farssi, joka tänään osoittautui oikeusmurhaksi. Ihan oikea henkilö istui siellä oikeudessa ja yritti pelastaa itsensä ja sen mitä elämästään oli jäljellä.

Ilmeisesti ajatus siitä, että itse voisi joutua vastaavaan tilanteeseen, on niin pelottava ettei sitä uskalla edes ajatella. Vielä pelottavampaa on ajatus siitä, että niin voisi käydä syyttömälle. Siksi onkin helpompi päättää, ettei Anneli ole syytön. Jos kysyt perustelut tälle päätökselle niin nehän nokkelan suomalaisen suusta tulee: näkeehän sen.

Eli ulkonäkö on peruste. Jos näin, niin eikö voitaisi sitten rikostutkinnassa alkaa etukäteen napsimaan talteen kaikki ne, jotka näyttävät syyllisiltä? Näin voitaisiin ennalta ehkäistä useita eri rikoksia. Marja laitettaisiin kaappiin, koska näyttää siltä, että huijaa verotuksessa ja Mikko on ihan selvästi rattijuoppo.

Ajattele nyt vähän!!!!

Ei kai oikeassa elämässä ole roolitusta ulkonäön perusteella, ainakaan rikollisuudessa. Ja jos nyt alat jankuttamaan sitä videointia sairaalasta, että kyllä on kylmä muija kun ei itkenyt, että varmaan on syyllinen, niin mietippäs vielä vähän. Anneli reagoi kaikkiin tilanteisiin sillä tavalla; siihen, että häntä epäiltiin syylliseksi miehensä murhaan ja siihen, että hänet tuomittiin siitä. Samalla tavalla hän reagoi lastensa sekä kaiken muunkin menetykseen. Eikö tämä todista sen, että hän on sellainen henkilö, joka reagoi asioihin näin?

Jos tämä olisi elokuva, voisimme tulkita reagointia. Jos Anneli viheltelisi ja vilkuilisi seinille ja taustalta kuuluisi pahaenteistä musiikkia ja jos hän yksin jäädessään nauraisi leukaansa sivellen, voisimme päätellä, että hän luultavasti on elokuvan pahis. Tämä ei ole elokuva.

 

Seuraava todiste syyllisyydestä murhaan on seksuaalirikokset, joista hänet tuomittiin. Ajattele taas ihan hetki. Tuomio tuli siltä samalta ”firmalta” kuin sekin tuomio, joka todettiin nyt virheelliseksi. Hermostuneesti varmasti alat nyt todistelemaan, että ei kuule noin vain voida tuomita ilman näyttöä, mutta jos nyt hetken mietit, niin eikö niin juuri tehty tässä aiemmassakin jutussa?

En ole ollut paikalla, mutta ymmärrän ihmisyydestä sen verran, että jos lapsia raiskataan ja kotona vietetään orgioita ja saatanallisia menoja, se jättää jälkensä. Jos äiti hyväksikäyttää lapsiaan, se näkyy vuorovaikutuksessa. Annelin kotosallahan majaili, juuri noiden bakkanaalien aikoihin, ei enempää eikä vähempää kuin poliisi. Seppo nimeä käyttävä valtion virkamies oli nimenomaan kuulostelemassa, josko mitä tahansa kummallista perheessä olisi meneillään. Seppo, kera ystäviensä laittoi asunnolle pystyyn tilakuuntelun, jonka perusteella valvottiin hyvin tarkkaan jokaista sanaa. Tässä vaiheessa, jolloin kuitenkin orgiat lasten puheiden mukaan olivat ylimmillään, ei esiin tullut merkkiäkään niistä tai edes lasten traumoista.

Sen sijaan traumat nousivat pintaan kun Annelin veli veneen osti. Veli ajelutti lapsia ja jututti. Saattoipa aiheen valintoihin motivoida sekin, että joka kuukausi tilille rapsahti 8000€ + tietenkin omat tulot. Näiden samojen lasten puheet todettiin tämän päivän päätöksellä epäuskottaviksi.

Näiden samojen lasten puheet olivat ainoa näyttö seksuaalirikoksista. Uskoisin myös, että niin Auerin lasten kuin muidenkin lasten immenkalvot puhkeavat moisista riettailuista ja jäävät todisteeksi tapahtuneesta. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan heille nämä kalvot kasvoivat takaisin. IHAN OIKEESTI!

Eikö edes tuomio, joka on Suomen asteikolla todella kova, laita kelloja soimaan? Joitain viikkoja sitten uutisoitiin kolmesta miehestä, jotka raiskasivat useita lapsia moneen kertaan ja lisäksi pahoinpitelivät heitä sekä seksuaalisesti, että ihan tavallisesti. Yksi näistä veijareita puri ja talloi 2-5 -vuotiaita uhrejaan. Tuomiot pysyivät alle neljän vuoden jokaisella. Suomessa selviää usein seksuaalirikoksista ilman ehdotonta vankeutta.

Anneli sai suoraan 7 vuotta ja kaikki julistettiin salaiseksi. Jopa niin salaiseksi, ettei hänen annettu esittää todisteita, jotka tukisivat syyttömyyttä. Valituslupaa ei annettu ja sillä selvä.

Itselleni hieman särähtää tämä homma.

Ja ihan maallikkona toteaisin vielä, että jos rikostutkijoiden taidot ovat sillä tasolla, kuin ne tämän jutun tiimoilta ovat olleet, kukaan ei ole turvassa. Esimerkkinä eräs näppylähanska, joka oli ratkaisevassa osassa murhatutkinnassa. Eräässä valokuvassa nähdään hanska sängyllä ja seuraavassa se on lattialla. Ymmärrän, että nelivuotias lapsi voi etsiskellessään paiskoa tavaroita ympäriinsä, mutta jos rikospaikkatutkijoilla on hanskat noin hukassa, niin heidän tutkimusten perusteella ei ketään voi tuomita.

Mene nyt peilin eteen ja katso tarkkaan. Oletko sinä riittävän viattoman ja rehellisen näköinen pysyäksesi vapaana?

P.s muista reagoida oikein ensi kerralla kun kotiisi murtaudutaan ja miehesi murhataan.

 

 

Syyttäjä vastaan yläkerran Tuula ja Suomen valtio

Eilen illalla saimme seurata teeveestä mahtavaa kuvausta hulluudesta, joka toistuu päivästä toiseen. Ruudussa Tuula sekoili miehensä Eskon kanssa. Yleisönosastot täyttyivät raivokkaista viesteistä. Tuulaa haukuttiin luuseriksi ja Eskoa juopoksi. Nimitykset saattavat olla hyvinkin kuvaavia, mutta todelliset idiootit ja luuserit löytyvät ihan muualta.

Dokumentissa näytettiin monta kohtaa, joissa terveydenhuollon ammattilainen tapasi tämän pariskunnan. Eräällä kerralla Tuula yritti soittaa ambulanssia, jota ei saatu helposti paikalle kun Esko ei halunnut nousta kyytiin. Entä jos kyseessä olisi toisenlainen tilanne, jossa henki on uhattuna? Jokin muu itsetuhoisuuden muoto kuin alkoholismi aiheuttaisi sen ettei kyytiin tarvittaisi omaa halukkuutta.

Eskolla todettiin maksan vajaatoiminta ja maksakirroosi. Hoidoksi tilan aiheuttaneeseen alkoholismiin annettiin antabusta. Jokaisen lääkärin täytyy ymmärtää, että jos henkilö juo maksansa kirroosiin, apua tarvitaan enemmän kuin lääkepurkin verran.

Eskon hautaan mahdollistaneen Tuulankaan ei voi olettaa ymmärtäneen alkoholismia sairautena, koska oli itse lopettanut juomisen päätöksellä ja vaihtanut riippuvuuden toiseen. Hänen päihteensä oli Eskon auttaminen. Näimme kaikki omin silmin, että Tuula oli vähintään yhtä sekaisin kuin miehensäkin.

Ainoa, joka saattoi olla edes vähän kartalla, oli dokumentin kuvaaja. Hän puhui läheisriippuvuudesta ja jopa yhden kerran meinasi tehdä läpimurron. Ohjelma on nähtävissä Yle Areenassa. Kohdassa 34:14 tekijä sanoo jotakin todella tärkeää Tuulalle. Tämä lause selvästi läpäisee riippuvuuden selitykset ja syyt. Sen näkee Tuulan silmistä. Mutta koska osaamista ja keinoja on liian vähän, jää tämäkin loistava yritys vain ohueksi huokaukseksi, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Tuula tuijotti myös isänsä kuvaa ja kertoi omaa tarinaansa. Ratkaisu oli niin lähellä, mutta liian kaukana. Avannostakin näkee rannalle, mutta se ei vielä riitä pelastumiseen. Siihen tarvitaan kaveri, jolla on oikeanlainen köysi ja halukkuus auttaa.

Samaan aikaan kohistaan pienestä tytöstä, joka kuoli piittaamattomuuden, osaamattomuuden ja vastuuttomuuden takia. Samat syyt johtivat tämän Eskon kuolemaan. Eikös tunnukin järkyttävältä verrata puolustuskyvytöntä pientä tyttö ja isoa alkoholisti miestä? Eskon sairaus täytti pakkohoitokriteerit koko ohjelman ajan; hän oli vaaraksi itselleen joka tuli lopussa todistetuksi. Hän ei kyennyt huolehtimaan itsestään johtuen alkoholismistaan. Hänen tilassaan oleva ihminen ei voi olla vastuussa itsestään.

Eikö syytteitä voisi nostaa tässäkin casessa, vaikkei Esko ehkä ollutkaan yhtä liikuttava tai suloinen kuin pieni Vilja Eerika? Jonkun ihana pieni poika se Eskokin on joskus ollut ja viimeisinä hetkinäänkin yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa muukin.

Kenelle ja millaisia syytteitä sitten jaettaisiin ja miten ne todistettaisiin. Ihan nopeasti lähtisin liikkeelle ensin lääkäreistä, jotka hoisivat sekä Eskoa että Tuulaa. Todisteeksi riittäisi dokumentissa nähdyt tapahtumat.

Ihan ensin syyttäisin Tuulan lääkäreitä joko tahallisesta tai piittaamattomasta toiminnasta, mitä tulee sairaudesta jaettavan informaation jakamiseen.

SYYTE 1

Lääkäri X on hoitanut Tuulan syöpää ja saanut tietoonsa potilaan alkoholismin. Todisteeksi tästä käy kaikki se, mitä Tuula kertoo dokumentissa. Terveydenhuollon ammattilaisena lääkärin on täytynyt ymmärtää, että jos potilaan päihderiippuvuutta ei hoideta mitenkään, se muuttaa muotoaan ja on yhtä tuhoisaa kuin aiempikin riippuvuus. Näin toimiessaan lääkäri X on jättänyt potilaan tietämättömäksi asioista, jonka johdosta potilas ei ole ymmärtänyt omaa tilaansa ja sitä, että hän olisi tarvinnut siihen hoitoa. Näiden seikkojen voidaan katsoa olleen mukana aiheuttamassa Eskon kuoleman.

SYYTE 2

Lääkäri Y tapasi Eskon ja totesi tutkimusten perustella tällä olevan vakava maksan vajaatoiminta sekä maksakirroosi. Todistettavasti (dokumentti) hän kysyi potilaan alkoholin käytöstä ja oli siitä tietoinen. Yleisen elämänkokemuksen perusteella voidaan katsoa toteennäytetyksi, että lääkäri Y:n on täytynyt tietää maksakirroosin johtuvan alkoholismista, jonka yksi kriteeri on alentunut kyky hallita alkoholin käyttöä. Saman perusteen pohjalta voidaan katsoa toteennäytetyksi, että lääkäri Y:n on täytynyt ymmärtää antabuksen määrääminen täysin riittämättömäksi hoidoksi näin vakavan riippuvuuden kohdalla.

Näiden toimien perusteella voidaan lääkäri Y:n katsoa syyllistyneen heittelejättöön ja kuolemantuottamukseen.

SYYTE 3

Tuula on toimillansa pahentanut Eskon sairautta ja mahdollistanut alkoholin käyttöä niin, että se lopulta johti Eskon kuolemaan. Ilman Tuulan avustamista olisi Esko saavuttanut pisteen, jossa hän ei enää olisi kyennyt fyysisesti hankkimaan alkoholia ja selviytymään arjestaan. Nämä kokemukset ovat sellaisia, että ne olisivat saattaneet johtaa kuntoutukseen hakeutumiseen.

Lieventävänä seikkana voidaan pitää sitä, että Tuulan ei voida katsoa toimineen tarkoituksenaan aiheuttaa Eskon kuolema ja hänen oma läheisriippuvuutensa. Tuomiota mietittäessä on kuitenkin huomioitava se, että hän on Eskon kuoleman jälkeen uudessa suhteessa, jossa toinen osapuoli on alkoholisti. Näin toimiessaan on tullut toteen näytetyksi, että hän jatkaa toimintaa, jonka on jo nähnyt johtavan toisen henkilön kuolemaan.

SYYTE 3

Suomen valtio on supistanut päihderiippuvuuden hoitoon suunnattuja varoja vaikka tilanne olisi vaatinut päinvastaista toimintaa. Lisäksi ei ole huolehdittu siitä, että riittävää, oikeaa ja ajantasaista tietoa olisi tarjolla kouluissa ja koulutuksissa. Tämä tulee todistetuksi ohjelmassa monessa eri kohdassa. Esimerkiksi Tuulan ja naapurin keskustelu autossa tukee tätä väitettä. Tuula, joka oli myös terveydenhuollon ammattilainen, ei osannut määritellä mitä Eskolle pitäisi tehdä. Myös naapurin käsitys päihdekuntoutuksesta oli se, että henkilö on muutaman viikon ilman päihteitä. Selkeästi puuttuva sairauskäsite ja sairauden vaatiman hoidon ymmärrys puuttui. Sama puute voidaan todeta yleisönosastojen kirjoituksista, joissa kirjoittajien ymmärrys siitä mistä on kyse, puuttuu selvästi. Sama todetaan myös kun tästä kirjoituksestani raivostutaan.

Riittämättömien resurssien voidaan katsoa aiheuttavan tuhansien ihmisten kuoleman Suomessa vuosittain. Päihdetyönkoulutuksen puutteellisuus tuhoaa ne pienetkin resurssit, joita vielä käytössä on. Hoitohenkilökunnan vapaus uskoa mitä haluaa päihderiippuvuudesta ja sen riittävästä hoidosta on rikos ihmiskuntaa kohtaan.

 

Näin minä lähtisin tätä tilannetta oikeuteen setvimään.

 

Pienet sielut

Rakennustyömaalla on meneillään tilanne, joka aiheuttaa hämmennystä. Raimo on alkanut sooloilemaan ja latomaan kattotiiliä väärinpäin. Työkaverit ovat ensin ihmetelleet toimintaa, mutta Raimo on ilmaissut, että tietää kyllä mitä on tekemässä. Hän kertoo, että on aivan sama miten tiiliä ladotaan, kaikki tavat ovat yhtä hyviä.

– Kuka senkin on päättänyt, että tiilet pistetään katolle? hän heittää kysymyksen ilmoille.

Työnjohtaja käy toteamassa tilanteen ja viheltää pelin poikki. Katon rakentaminen täytyy aloittaa alusta.

Raimo loukkaantuu, että miksi häntä syytetään työn pilaamisesta?

Raimo aikoo perustaa oman firman, jossa ladotaan tiilet pohjalle ja katolle pistetään raudoitus ja salaojitus. Tämä on ihan ok, koska Raimon tuleva firma tuskin montaa keikkaa saa ja homma tyrehtyy siihen. Hän ei myös monellakaan työmaalla ehdi työläisenä huhkia, jollei muuta tapaansa tehdä.

Näin on useimmilla aloilla, mutta ei päihdetyössä. Päihdetyössä kaikki tavat ovat yhtä hyviä. Joka pitäisi ymmärtää epätodeksi, jos hetken miettisi asiaa. Se, että annetaan huumeita lääkkeinä ei voi olla yhtä hyvä tapa hoitaa päihderiippuvuutta kuin se, että ei anneta huumeita. Se, että tuetaan henkilöä tavoitteeseen, joka ei ole mahdollinen, ei ole yhtä hyvä tapa kuin tukea realistiseen tavoitteeseen.

Kun nostetaan esille tämä ongelma, loukkaannutaan. Sanotaan, että ei tämä tästä parane syyttelemällä. Onko ongelman esille nostaminen syyttämistä?

Eikö tässä olekaan kyse ihmisten elämistä? Taidetaan kuitenkin puhua ammattilaisten loukatuista pienistä sieluista?

Rakennustyömaalla on kohtuullisen helppoa selittää Raimollekin miksi kannattaa tehdä jollakin tietyllä tavalla, koska kaikki tietävät mihin pyritään. Pyritään tekemään talo. Päihdetyössä taas jokainen pyrkii minne pyrkii. Ja kun tavoite on epämääräinen, ovat keinotkin mitä milloinkin.

Jos henkilöllä on jokin krooninen sairaus johon hän tulee menehtymään, tavoitteena voi olla elämänlaadun parantaminen. Päihderiippuvuus ei ole sillä tavalla krooninen, että päihteiden käyttämistä olisi jatkettava koko elämä ja sitten kuoltava sen takia. Ei siis ole järkevää tavoitella vain elämänlaadun lisäämistä, koska päihteiden käyttö on se, joka aiheuttaa elämän laadukkuuden vähenemisen.

Jälleen esimerkki Raimon raksalta; ei kannata vain avata ikkunoita hajuhaitan takia jos joku koko ajan heittää paskaa tuulettimeen. Kannattaa lopettaa se heittäminen.

Jos ei siis edes pyritä hoitamaan päihderiippuvuutta niin miksi se on päihdetyötä? Miksei anneta henkilön ihan rauhassa käyttää eikä mennä siihen väliin sekoilemaan?

Riippuvuuden voi ratkaista vain lopettamalla käyttämisen, eikös niin? Miksi päihdetyö kuitenkin on ihan muuta nykyään?

Kun huumeongelmat Suomessa lisääntyivät, äidit puolustelivat narkomaani-lapsiaan ja ymmärsivät loputtomasti syitä käyttämiselle. Ruokaa kannettiin tyhjiin jääkaappeihin, sakkoja ja huumevelkoja maksettiin ja uusia asuntoja hankittiin menetettyjen tilalle. Isät ja muukin suku saattoi osallistua talkoisiin, joissa ”harhapoluille eksynyt piltti” työllistettiin uudestaan ja uudestaan. Lopputulos oli aina sama; huumekierre jatkui ja paheni. Yhdessä hoettiin mantraa, ettei saa koskaan lakata uskomasta.

Ammattilaiset puhuttelivat omaisia ankarasti ja osoittivat, miten avuksi tarkoitetut toimet vaan pahensivat tilannetta. Omaisia vastuutettiin mahdollistamisesta. Äidit itkivät ja kysyivät, että pitäisikö jättää kadulle kuolemaan?

Mitä tämän päivän päihdetyö on? Asuntoja annetaan menetettyjen tilalle, huumeita ja annetaan lääkkeenä, hoidetaan pahimmat kolhut ja nukutaan univelat pois katkoilla. Ja kysytään, että pitäisikö jättää kadulle kuolemaan?

Onko mitään siinä välissä? Onko mahdollista ohjata avunhakija hoitoon, jossa hoidetaan nimenomaan päihderiippuvuutta? Jos korvaushoidossa saa olla 17 vuotta niin olisiko mahdollista, että nykyisten muutamien kuukausien hoitojaksojen sijaan lääkkeettömässä hoidossa voisi olla vaikka vuoden?

Onko mahdollista kysyä millaisia tuloksia missäkin hoitolaitoksissa on saatu ja mihin he pyrkivät?

Onko mahdollista lopettaa leikkimästä kohtuukäyttöleikkiä päihderiippuvaisten kanssa ja aloittaa hoito vasta kun henkilö ei enää tavoittele sitä? Eihän kohtuukäyttäjää edes tarvitse hoitaa.

Onko mahdollista ottaa oma pieni sielu käteen ja katsoa sitä tarkkaan? Kysyä sitten siltä, että onko oikein, että ihmisiä kuolee, koska haluan tehdä työtäni oman mieleni mukaan? Pitäisikö työni perustua johonkin ja voisinko tehdä mutu-tuntumalla vaikka pihatöitä tai muita vähemmän tärkeitä askareita.

 

 

 

Mitäpä jos…

Kriteereinä onnistuneelle päihdehoidolle pidetään usein sitä, että henkilö on mennyt kuntouttavaan työtoimintaan, työharjoitteluun tai jopa ihan oikeaan työpaikkaan. Erityisesti huumetyössä koetaan läpimurron tapahtuneen jos korvaushoidokki raahustaa aamulla johonkin pajalle. Ja kun hänelle vielä annetaan asunto on kirkkain kruunu klinikan työntekijöiden kutreilla. Yhdessä hoetaan, että hän on töissä, hän on töissä ja onhan tämä nyt parempi kuin ennen.

Ja jos joku uskaltaa edes vihjaista, että muutakin voisi odottaa 15 vuoden hoidolta, suututaan. Syytetään suvaitsemattomaksi ja ymmärtämättömäksi idiootiksi joka ei tajua, ettei kaikkien tavoitteena edes ole raitistuminen.

Mutta eikö se pitäisi edes olla niiden tavoitteena, jotka tekevät päihdetyötä? Miksi heidän tavoitteensa on nykyään sama kuin työvoimatoimiston? Oliko korvaushoidokki- Karin ongelma työttömyys vai johtuiko työkyvyttömyys siitä, että hän käyttää huumeita? Ja jos Kari nyt on niin sanotusti pajalla hommissa, niin onko hänen päihderiippuvuutensa hoidettu kun Subuakaan ei mene kuin ihan helvetisti? Ja miksi hänelle sitten tehtiin 15 vuotta päihdetyötä jos kerran tavoiteltiinkin vain asuntoa ja työtä? Eikö niitä voi vain antaa suoraan ja päihteet päälle kutsumatta niitä hoidoksi?

Kun surkealla päihdetyöllä, joka perustuu lääkkeiden jakoon ja askarteluun, ei saatukaan toivottuja tuloksia, muutettiin tavoitetta. Menisiköhän sama läpi muilla aloilla? Jos Itella, joka on taas posti, ei saiskaan vietyä paketteja Kuhmosta Lieksaan, sanoisi että eihän se edes ole meidän tehtävä postia kuljettaa vaan säilyttää, niin hymisteltäsiinkö vain, että onhan se niinkin?

Tai jos koululaiset ei enää oppisi koulussa mitään niin sanottaisiin, että ei tavoitteena voi olla lukemaan oppiminen vaan se, että oppivat istumaan pulpetissa, niin riittäisikö se?

Jostain ihmeen syystä päihderiippuvuudessa töihin meno on sekä hoito, että tulos. Onko tiedossa muita sairauksia, jotka työ parantaa?

Jos henkilö käyttää päihteitä niin, että on joka päivä vaarassa kuolla, on hänen toiminta itsetuhoista. Jos hän ajelee humalassa tai aineissa hän vaarantaa myös muut. Näillä toimilla täytyy pakkohoitokriteerit. Pakkohoidon sijaan ei hoidetakaan vaan kehotetaan menemään nopeasti töihin tai ainakin kurssille. Eikö muiden sairauksien kohdalla jäädä sairaslomalle jos toiminta on itsetuhoista?

Mielestäni on saatu jo ihan mitattuja tuloksia siitä, minkälainen päihdehoito on tuloksellista. Tuloksellisuudella tarkoitan sitä, että päihderiippuvuutta on hoidettu, en töihin menoa joka ei varsinaisesti ole sairaus jota pitäisi hoitaa. Miksi ei käytetä niitä keinoja? Miksi on niin vaikeaa myöntää, että mikä vaan ei auta?

Asiakaslähtöisyys on sana, jonka takana mahtuu perseilemään lihavampikin lähihoitaja ilman vastuuta teoistaan. Kuitenkaan ei tarvittaisi kuin ihan lyhyt tuokio ajattelulle joka vain tapahtuisi ”laatikon ulkopuolella”. Voisitko laittaa lyhyeksi ohi kiitäväksi hetkeksi sivuun kaiken jo opitun ja kysyä itseltäsi, mistä tiedän ovatko ne totta? Voiko olla totta kaikki se mitä olet kuullut? Kaikki ne fraasit, joita työkaverit ja opettajat ovat lausuneet ehkä koskaan ajattelematta asiaa sen tarkemmin.

Ja kun tarkemmin ajattelet, voi kupla puhjeta, jos uskallat antaa sen tapahtua.

Päihdehoidossa yleisimmin kuultuja hokemia:

Ei voida tietää mikä kenellekin auttaa kun ihmiset ovat erilaisia!

eihän päihdehoidossa hoideta erilaisia ihmisiä vaan sairautta, joka on kaikilla sama

Huumeiden käyttö loppuu käyttämällä lisää ja se ei ole huumeiden käyttämistä jos niin sovitaan!

Huumeiden käyttö voidaan lopettaa vain lopettamalla ja se on huumeiden käyttöä riippumatta siitä määräsikö lääkäri sen vai ei. Heroiini oli ennen morfiinin korvaushoitolääke. Korvaushoitoa on yritetty monta kertaa aiemminkin eikä se koskaan ole johtanut siihen, että sen avulla toivuttaisiin riippuvuudesta. Miksi se nyt johtaisi?

Asiakas tietää itse miten häntä tulee auttaa ja mikä hänelle on parasta.

Jos hän tietäisi niin olisko hän jo ratkaissut ongelmansa? Näyttääkö hänen elämänsä siltä, että hän tietää mikä hänelle on parhaaksi?

Ei kyseessä ole sairaus vaan henkilöllä on vaan niin paljon muita huolia ja vaikeuksia, että hän sen takia käyttää

Yksikään ihminen ei tuhoa itseään päihteillä jollei hän ole niistä riippuvainen ja jos tarkastelet kertomusta, ongelmat joita henkilö kertoo johtuvat todennäköisesti käyttämisestä ei päin vastoin

 

Se , että istut jotain henkilöä vastapäätä tunnin viikossa ja kuuntelet, ei ole riittävää päihdetyötä. Entä jos alattekin puhua asioista ihan oikeasti?Enkä nyt rakoita sitä, että hän kertoo viikon aikana tapahtuneista kommelluksistaan, jotka sinällään varmasti ovat tärkeitä hänelle.

Entä jos kerrotkin, että kaikenlainen puuhailu on turhaa, jos päihteiden käyttö ei ensin lopu? Uskallatko sanoa, että ei ole järkevää leikkiä asiakkaan marionettiä? Vai mistä muusta on kyse kun asiakas sanelee mitä tehdään ja miten? Onhan hän itsensä asiantuntija! Minkä muun sairauden kohdalla potilaalla on parhaat tiedot hoidosta? Ja tuleeko ne sairastumisen myötä? Voiko vaikka syöpäpotilas antaa hoito-ohjeet itselleen? Varmasti voi, mutta tuskin lääkäri lähtee leikkaamaan potilaan piirtämiä ääriviivoja pitkin.

Eikö olla sen ikuisen kysymyksen äärellä johon voi vastata vain, että joko tahdon apua tai en tahdo? Miksi tämän sairauden kohdalla on järkevää alkaa auttamaan tuulesta temmatuilla keinoilla, jotka eivät auta? Eikö se itse asiassa pahenna tilannetta, että uskotellaan ja ollaan mukana yrityksissä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia onnistua?

Tämä käsittämätön leikki jota päihderiippuvaisten kanssa leikitään tappaa ihmisiä.

He istuvat ja kertovat ammattilaisille miten heille ei sovi tämä tai tuo ja ammattilaiset paijaavat huolet pois: eihän nyt kaikille kaikki sovi. Ei missään nimessä kannata mennä vaikka ryhmään, josta ohjelmaa noudattaen saa 100% varmuudella raittiuden. Ei kannata, koska joku sanoo siellä sanan Jumala. Vaikka kyseessä ei olekaan uskonto niin riskejä ei kannata ottaa. Pahimmillaan voi alkaa ärsyttämään.

Entä jos kaikki ei liitykään juuri sinuun? Mitä jos joku toinen tarvitsee sitä Jumala sanaa? Entä jos työnnät sormet korviisi tai sitten annat sanan vaan mennä ohi. Olisiko se sen arvoista kun kuitenkin saisit säilyttää elämäsi ja lapsesi pitää äidin tai isän? Mitäpä jos hoidon tarkoitus onkin vaan se, ettet käytä enää päihteitä? Mitäpä jos sen tarkoituksena ei olekaan se, että tapaat vain sellaisia ihmisiä, joista pidät ja jotka pitävät sinusta?

Elätkö muuten maailmassa, jossa kaikki mitä sanotaan on sulassa sovussa arvojesi kanssa? Minne lähdet maailmasta? Miten meni baarissa? Lopetitko juomisen koska joku oli uskossa tai ehkä sanoi jotain mistä et pitänyt? Tapahtuiko koskaan mitään mistä et pitänyt ja estikö se toimintasi jatkamista?Miksi se hoidon kohdalla, joka kuitenkin voisi pelastaa henkesi, on niin tarkkaa? Jos olet uppoavassa laivassa, ei kannata valikoida minkä väriseen pelastusveneseen kiipeää. Tärkeintä on, että valitsemasi vene ei uppoa. Ainakaan ei kannata itse mennä vetämään tappia irti.

Mitäpä jos et olisi niin helvetin itsekeskeinen? Tai kumpikaan teistä. Sinä ja päihdetyöntekijäsi. Mitä jos työntekijäsi puhuisi totta ja sanoisi, että kyseessä on henkesi? Ja että kotona kyyhöttämisen tai töihin menon ei ole todettu parantavan päihderiippuvuutta. Mitä jos työntekijäsi miettisi, että mikäli hän on sitä mieltä, että lenkkeily ja elokuvissa käynti tehoaa päihderiippuvuuteen, mihin hän uskoo? Ei kai sairauteen tehoa em. keinot. Ja jos hän ei usko sairauteen, niin miksi hän edes hoitaa ja mitä. Hoitaako hän asenneongelmaa vai idioottia? Niihin nimittäin auttaa kun oikein selittää ja kannustaa.

Jos nyt pyörität mielessäsi sitä mantraa, jossa pilkallisella äänellä todetaan, että onpa kumma sairaus kun paranee päätöksellä, niin ei se parane. Ei parane koskaan. Ei omalla eikä muiden päätöksellä. Koskaan enää ei palaudu kyky käyttää päihteitä hallitusti. Kuten ei allergikkokaan voi pähkinöitä mutustella, mutta voi elää oirettomasti ilman niitä.

Tai kun sormesi kohoaa osoittamaan ja kertomaan, että sairaushan on itseaiheutettu, niin onko? Kokeilitko itse koskaan alkoholia? Tiesitkö sinäkin, ettei sinusta voi tulla alkoholistia? Niin tiesi hänkin, josta tuli.

Voitaisko mitenkään ottaa päihdehoidon tavoitteeksi päihderiippuvuuden hoito ja antaa työkkärin hommailla työpaikkoja? Mitäpä jos mietittäis ihan pieni hetki uudestaan tätä?