PIMPOM!

Eipä uskoisi, että Porissa oli vain joitain viikkoja sitten valtava katastrofi. Tai ei ollut ennen kuin sitten, kun se vuosi julkisuuteen. Sitä ennen katastrofi oli paikallisen ”hys hys -kerhon” pikkusalaisuus, joka piti hoidella kaikessa hiljaisuudessa. Hoidettaviin asioihin kuului uuden päihdelääkärin palkkaaminen eläkkeelle jääneen tilalle. Eläkepäiville siirtynyt lääkäri oli aiheuttanut lääkehoidoillaan niin massiivisen ongelman, että sitä korjaamaan ei riittänytkään mikään tavallinen rivilääkäri, ja se taas tiesi rahanmenoa. Valitettavasti tässä kohtaa pikkulinnut visersivät koko jutun julkisuuteen, jonne asia olisi ymmärtääkseni muutenkin kuulunut.
Kummempia selvittelyhaluja ei tuntunut olevan kellään. Satakunnan Kansa teki jutun aiheesta, ja siinä tuli esiin myös käsitys siitä, että A-klinikan hoitojen aikana on menehtynyt useita ihmisiä lääkäriin määräämiin lääkkeisiin. Myös minuun otti yhteyttä vanhempi, jonka lapsi oli kuollut hoidon aikana/seurauksena.
Kun kukaan viranomaisista ei asiaa ryhtynyt selvittämään, potilasjärjestö Suomen Päihderiippuvaiset ry otti yhteyttä Poriin ja tiedusteli, miten asiaa nyt hoidetaan. Kaikki viranomaiset olivat jo aiemmin ilmoittaneet, että he olivat olleet tietoisia potilasturvallisuutta vaarantavasta toiminnasta, mutta eivät olleet siihen puuttuneet. Suomen Päihderiippuvaiset kysyivätkin, aikovatko viranomaiset mitenkään tutkia potilaiden kuolemantapauksia. Tämä onkin hyvä kysymys, sillä Suomessahan kai terveydenhuollon ammattilaisia ohjaa jonkinlainen lainsäädäntö ja ei-ammattilaisetkin päätyvät vankilaan, jos ympäriltä alkaa porukkaa kuolla toimiesi johdosta.
Matti Järvinen, joka on Porin kaupungin psykososiaalisten palveluiden johtaja eli päihdepalveluiden pomo, vastasi, etteivät he voi vastata tässä vaiheessa selvityspyyntöihin, vaan vastaavat toiminnastaan valvovalle viranomaiselle, jos sieltä jotakin kysellään.
Mikä tämmöinen vaihe oikein on, jossa ei voida vastata näin tärkeisiin kysymyksiin? Tulkitsen, että se on vaihe ennen vaaleja. Myöhemmin nimittäin ilmeni, ettei meneillään ole mitään tutkintaa tai muuta sellaista vaihetta, jonka selityspyyntöihin vastailu saattaisi vaarantaa.
Järvisen vastaus tarkoittaa käytännössä tätä: ”meillä on täällä hoitopaikka, jossa ilmeisesti on jotain porukkaa vähän kuollutkin, mutta vielä tässä vaiheessa ei vastailla selvityspyyntöihin. Mutta tänne vaan hoitoon, sillä tämä on Porin ainoa päihdehoitopaikka.”
Ei kai tämä A-klinikka ja kuntoutumisyksikkö mikään Matti Järvisen yksityinen ja salainen laitos ole, jonka toimista ei tarvitse ottaa vastuuta? Ja keitä varten nämä viranomaiset työtään tekevät? Ymmärtääkseni asioiden läpinäkyvyys on ehdoton edellytys yhteiskunnan toimivuudelle? Matti Järvinen ei ole suinkaan joukon ainoa tuppisuu, vaan koko porukkaa vaivaa krooninen haluttomuus vastata muuhun kuin siihen, että on vastaanottanut lähetetyn viestin. Vähän kuin yrittäisi nyhtää valtiosalaisuuksia. Ei auttanut, vaikka kysymyksiä helpotettiin.
Aiemmin sekä Porin terveys- ja sairaalapalveluiden johtaja Anna-Liisa Koivisto että Matti Järvinen olivat ilmaisseet, että Aluehallintovirastossa oltaisiin tietoisia Porin tapahtumista, niinpä oli loogista kysellä myös sieltä tilannetta. Aluehallintovirasto ilmoitti, ettei heillä ole asiaa koskevia päätöksiä.
Miten tämmöiseen kuuluu reagoida? Että jaa, no ei sitten mitään?
Eikö tämä ole kiertelyä? Miksi AVI: stakaan ei haluta vastata selvään kysymykseen, että oletteko te olleet tietoisia vai ettekö? Ja jos olette, miksi ette ole tehneet mitään?
Vai valehtelevatko Anna-Liisa Koivisto ja Matti Järvinen? Anna-Liisa Koivisto, joka on siis pomojen pomo, ei vastaa mihinkään selvityspyyntöihin tai kysymyksiin. Ehkä hänelläkin on meneillään se vaihe, jossa ei voida hoitaa virkaa vastuullisesti.
Asian omituisuus aukeaa ehkä vielä paremmin, jos siirretään tapahtumat pienempään mittakaavaan ja leikitään, että ne tapahtuisivat perheessä. Porilaiset olisivat lapsia ja heidän vanhempinaan viranomaiset. Isä voisi olla tämä eläkkeelle jäänyt lääkäri ja äiti perusturvan johtaja. Naapuri alkaisi ihmetellä, että lääkäriperheellä oli ennen viisi lasta, mutta nyt näyttää olevan vain kolme. Ja seuraavana aamuna koulutaksiin nousee vain kaksi lasta. Tässä vaiheessa naapuri saattaisi ottaa yhteyttä poliisiin, joka tässä tapauksessa olisi Aluehallintovirasto:
NAAPURI: tuota kun meidän naapurissa taidetaan murhata lapsia. Tai ainakin tappaa.
AVI: meillä ei ole siitä päätöksiä.
Myöskään lastensuojelu ei reagoisi mitenkään muuten, kuin sanomalla, että kyllä he ovat olleet jo vuosia tietoisia siitä, että lääkäri-isä vaarantaa lastensa hengen. Jos naapuri oikein heittäytyisi hankalaksi ja tivaisi vastausta vanhemmilta, lääkäri-isä vetoaisi siihen, että on jo eläkkeellä ja äiti pitäisi mykkäkoulua. Ja asia jäisi tähän, koska muita naapureita ei niin kiinnostaisi, koska eiväthän ne ole omia lapsia.
Eikö olisi kummallista, ettei tulisi poliisi ja veisi koko perhettä? Lapset sijoitettaisiin kiireesti parempiin perheisiin.
Eikö ole kummallista, että Porin perusturvalautakunnan puheenjohtaja on poliisi, mutta hänkään ei ilmeisesti näe tapauksessa mitään, mikä ylittäisi hänen reagointikynnyksen? Vai onko hänkin jossain ”vaiheessa”?
Jos minä teen työssäni virheitä, enkä selvitä niitä, olen hyvin nopeasti työtön. Porissa näin ei ole virkamiesten kesken, eikä tapahtuman johdosta ole nähty tarvetta millekään muutokselle. Puffattiin vaan lehdessä, miten hieno hoitopaikka Porin kuntoutumisyksikkö SITTENKIN on. Jutussa kerrottiin, että kuntoutumisyksikössä tarjotaan jokaiselle yksilöllistä päihdekuntoutusta.
Laki sanoo, että hoitojen on oltava laadukkaita ja näyttöön perustuvia. Haluaisin kuulla nyt vastauksen erityisesti siihen, että mitä nämä kaikki erilaiset hoidot ovat, joita noinkin pienessä yksikössä pystytään tarjoamaan laajalla kattauksella, ja mihin ne perustuvat? Mistä työntekijät, jotka ovat ymmärtääkseni lähihoitajia, sosionomeja ja sairaanhoitajia, ovat saaneet niin laajat koulutukset, että kykenevät soveltamaan jokaiselle yksilöllistä hoitoa? Eikö tila tai aika aseta rajoituksia?
Olen antanut itselleni kertoa, että yksilöllisyys tarkoittaa kuntoutumisyksikössä erilaisia hoitoaikoja, eri lääkkeiden kombinaatioita ja sitä, käykö hoidossa kotoa käsin vai oleskeleeko hoitopaikassa. Hoito taas ei tarkoita hoitoa ollenkaan, vaan levyraatia, keppijumppaa ja umpimielisenä ringissä istumista, ilman että kukaan vihjaiseekaan aiheeseen, jonka vuoksi talossa ollaan.
Voinhan olla väärässäkin.
Lehtijutussa sanottiin, että tarjolla on myös lääkkeetöntä hoitoa. Olenko väärässä siinäkin, että sen sisältö on täysin sama kuin muidenkin ”hoitojen”, mutta siinä olevat kuuntelevat muiden lääkesopertelua selvin päin?
Jatkohoitoonkin kuulemma pääsee. Kyllä. Kuntoutumisyksikköön nimittäin. Siihen samaan rinkiin, jossa on jo levyraadit ja muutkin soiteltu. Tässä en ole väärässä. Olen nimittäin ollut mukana anomassa ja hakemassa maksusitoumuksia erilasiin hoitoihin erilaisille henkilöille, joista yhdellekään sitä ei ole myönnetty.
Muutama päivä tämän jutun jälkeen oli taas Satakunnan Kansassa juttua aiheesta. Tällä kertaa aiheena oli nuorten kannabiskokeilut. Lehden etusivulla oli kaksi synkännäköistä auttajaa, jotka kävelivät Porin kaduilla ja kertoivat olevansa huolissaan nuorten tilanteesta. He pelkäsivät, että syntyy uusia huumeriippuvuuksia.
Itselleni tuli ristiriitainen olo. Vain muutamaa päivää aiemmin oli uutisoitu Porin upeista ja monipuolisista päihdepalveluista, joita on tarjolla yllin kyllin ja joissa menetelmät sovitetaan vastaamaan kunkin tarpeita. Tätä tietoa vasten voi kai sitten lopettaa kaduilla partioinnin: jos jollain nuorella ongelmia päihteiden kanssa tulisikin, kyllä se Porin päihdepalveluissa saadaan nopeasti fiksattua.

Kun tätä asiaa ei nyt viranomaistaholta selvitetä, ei ainakaan ennen kuin saadaan nämä vaalit alta pois, aion kysellä näitä kysymyksiä, kunnes saan riittäviä vastauksia. En ole milloinkaan kohdannut niin paljon vastustusta, kuin silloin, kun olen yrittänyt puhua laadukkaampien ja tuloksellisempien päihdehoitojen puolesta. Päihdetyötä tekevät tuovat jatkuvasti esiin, miten vaativaa ja vaikeaa työ on. Pääsääntöisesti ihmiset lähtevät hoidosta ja palaavat hyvin nopeasti käyttämään päihteitä, jos edes selviävät hoidon ajan ilman niitä. Tämän tietävät kaikki, mutta kukaan ei halua muuttaa hoitomenetelmiä, jotka selkeästi ovat joko väärät tai ainakin riittämättömät. Eikä ole kyse rahasta. Henkilökuntaa ei tarvita yhtään enempää, tilat sopivat varsin hyvin, mutta silmät pitäisi kyllä avata.
Tässä muutama lisäkysymys, joihin haluan vastauksia: Miksi ei hoidettaisi paremmin?
Mihin nykyiset hoitomenetelmät perustuvat? Millaisia tuloksia olette saaneet? Miksi eri hoitojen tuloksia ei saa vertailla? Miksi päihderiippuvuus on Suomessa eri asia kuin Ruotsissa tai muissa pohjoismaissa?
Jos ette vastaa, tulen pimpottamaan ovikelloa.
Ja seuraavaksi kysyn, että mihin se alkuperäinen kriisi katosi. Siis se, jonka korjaamiseen ei riittänyt mikään peruslääkäri, vaan jota korjaamaan palkattiin 300 000 eurolla ihmelääkäri. Jos mitään virheitä ei tapahtunutkaan, niin erottakaa se lääkäri turhasta työstä, pyytäkää anteeksi Lauri Aaltoselta ja selvittäkää kansalle, miksi tekaisitte tämmöisen kauhean jutun, jos se ei kerran ollut totta.
Jos siis olette siinä vaiheessa, että voitte vastata.

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Joka ei muistele, sille 300 000 euroa

Porin päihdepalveluiden lääkäri, kutsutaan häntä tässä nyt Auri Laartoseksi, on jakanut potilailleen niin paljon päihdyttäviä lääkkeitä, että kun kyseiset reseptit vanhenevat tänä keväänä, pelätään, että koko Porin terveyskeskuspalvelut ylikuormittuvat.
Siinä sitä on ollut hommaa yhdelle miehelle. Pelkästään vuonna 2015 Laartoselle kertyi 800 potilasta. A-klinikalla on täytynyt olla melkoinen laajakaista, kun Laartonen on naputellut sähköistä reseptiä menemään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lääkäri Laartonen on ylläpitänyt tuhansien päihderiippuvaisten sairautta, tukenut huomattavasti lääketeollisuutta, ja laittanut joitain rekkalastillisia veronmaksajien rahoja siluvei.
Lisäksi hän on syyllistynyt siihen, ettei ole antanut potilailleen toimivaa hoitoa. Hoitamaton tai huumeilla hoidettu päihderiippuvuus johtaa tutkimusten ja tilastojen mukaan ennenaikaiseen kuolemaan. Perusturva kauhistelee Satakunnan Kansassa, että lääkkeitä jaettiin sekä holtittomasti että tolkuttomasti. Sitä he eivät kauhistele, että olivat koko ajan tietoisia lääkärin toimista ja antoivat sen jatkua vuosia. Päinvastoin he kertovat, etteivät aio ”tonkia asiaa”, koska on tärkeämpää käyttää aika ja voimavarat tulevaisuuden hyvän hoitokäytännön luomiseen.
Perusturvan tehtävänä on taata asukkaiden perusturva sekä edistää terveyttä, hyvinvointia ja turvallisuutta. Lienee syytä määritellä heidän tehtävänsä uudestaan, sillä en pysty mitenkään löytämään heidän toimistaan em. piirteitä. Anna-Leena Koivisto, Porin perusturvan terveys- ja sairaalapalveluiden johtaja kertoo, että kaikki viranomaiset ovat jo pitkään tienneet Laartosen toimista ja antaneet niiden jatkua. Hän kertoo, että ”tilanne on vain vuosien myötä ajautunut tuon tyyppiseksi”. Miten tilanne voi ajautua sen tyyppiseksi, että Porissa yksi mies kirjoittelee reseptejä enemmän, kuin mitä nyt kaikki lääkärit pystyvät yhteensä kirjoittamaan? Ja miten perusturvan päälliköt ajautuivat hyssyttelemään sitä?
Perusturvan lautakuntineen on turha jeesustella hyvine tarkoituksineen ja mukavine tulevaisuuden visioineen. Todellinen syy siihen, miksi he eivät halua, että asiaa tongitaan, on se, että he ovat ensinnäkin mahdollistaneet Laartosen puuhat ja toisekseen pitäneet huolta siitä, ettei Laartosen reseptikäsi pääse huilaamaan. Porista ei nimittäin ole kuin ani harvoin mahdollista saada maksusitoumus jonnekin muualle päihdekuntoukseen, koska Porissahan on nämä omat palvelut. Perusturvassa tiedettiin, ettei tarjottava apu ole riittävää ja myös se, ettei niiden lähempi tarkastelu kestä päivänvaloa. Silti he eväsivät mahdollisuuden saada apua muualta. Miten tämä eroaa siitä, että nojaa tulipalotalon oveen eikä päästä ihmisiä ulos? Lopputulos on ainakin sama. Ruumiita tulee, ja niitä on Porissakin tullut.
En tiennyt, että jos asiat ”eivät kestä päivänvaloa”, ne voidaan jättää tutkimatta. Jos näin on, ehkä on aika ottaa tämä käytäntö laajemminkin käyttöön. Muutama päivä sitten uutisoitiin miehestä, joka täräytti mopoautoa päin. Sekään ei ollut ihan kirkkaimman päivän juttu, ja tekijä varmasti myös olisi valmis siihen, että suunnataan nyt vaan katse tulevaisuuteen. Mitä sitä selvittelemään, etenkin kun hänkin tavallaan vaan ajautui tilanteeseen. Sitä paitsi hän tappoi vain kaksi.
Haluan ottaa osaa kolarissa kuolleiden nuorten omaisten suruun, mutta myös niiden omaisten, joiden lapset kuolivat Porin päihdelääkärin toimenpiteiden johdosta perusturvan seuratessa sivusta. Kummassakin tapauksessa vanhemmilla pitäisi olla yhtäläinen oikeus siihen, että asia selvitetään.
En halua myöskään unohtaa niitä lapsia, joiden vanhemmat kamppailivat alkoholismin kanssa ja menehtyivät sen seurauksena, vaikka toimiva ja tuloksellinen päihdehoito on jo keksitty. Sitä ei heille suotu.
Ihan halpoja nämäkään laiminlyönnit eivät ole olleet.
Kaikki tietävät myös sen, ettei Porista saatava päihdekuntoutus ilman Laartostakaan ole millään tasolla riittävää. Tällä tarkoitan sitä, ettei sen avulla ole mahdollista toipua päihderiippuvuudesta. Miten olisikaan, kun edes päihdetyötä tekevä henkilökunta ei tiedä
a) mitä päihderiippuvuus tarkoittaa
b) millainen hoito siihen tehoaa
Tämän väitteen perustan Porin päihdepalveluiden tuottamaan tulokseen. Ainoa tavoite, johon päihdekuntoutuksessa tulee pyrkiä, on raitistuminen. Päihderiippuvaisella ei nimittäin ole kuin kaksi mahdollista tapaa olla olemassa: hän joko käyttää addiktiivisesti päihteitä tai hän ei käytä ollenkaan. Tämä siksi, että hän on päihderiippuvainen. Hän ei kykene kohtuukäyttöön. Jos hän kykenisi, hän ei olisi päihderiippuvainen eikä näin ollen tarvitsisi päihdehoitoa. Kuinka monta ihmistä on raitistunut Porin päihdepalveluiden avulla?
Minä tiedän tuloksen, ja se pelottaa minua mutta ei perusturvaa.
Heitä ei myöskään pelottanut seurata vierestä Laartosen pilleri-showta, mutta heitä pelottaa, ettei terveyskeskuksen henkilökunta selviä haastavista asiakaskohtaamisista, kun päihdepalveluiden hoitamat asiakkaat valuvat nyt sinne. Terveyskeskuksissa ei perusturvan mielestä ole riittävästi osaamista. Miten siellä voisi olla vähemmän osaamista kuin perusturvan riittäväksi katsomissa päihdepalveluissa, jotka itse asiassa aiheuttivat tämän koko tilanteen?
Perusturvan oikea pelon syy onkin ehkä se, että nyt on tärkeää saada uusi päihdelääkäri hommiin. Ilman sellaista ei kuulemma selvitä. Edellinen olikin hyvä esimerkki siitä, että tarvetta lääkkeelliselle hoidolle tosiaan on ollut. Uusi firma onkin jo katsottu, ja hinta koputeltu sen verran alas, ettei kilpailutusta tarvinnut tehdä. Ja onhan Mintti Akkosen puljulla mukava nimikin. Addiktum Oy. Jos nimi on enne, firma tulee ylläpitämään päihderiippuvaisten addiktioita.
Eikä maksa paljon. 300 000 euroa näin alkuun.
Onko perusturva oikea taho pohtimaan ja arvioimaan sitä, mikä tai kuka olisi hyvä jatkaja katastrofille, jota Porissa päihdehoidoksi kutsutaan? Hehän aiemminkin ”vain ajautuivat” tilanteeseen, jossa seurasivat vierestä tapahtumaa, joka yksityishenkilön toteuttamana olisi oikeudessa kulkenut nimikkeellä jatkettu törkeä huumausainerikos.
Jos perusturvaa ei hotsita selvitellä asioita, ehkä heistä ja Laartosesta pitäisi tehdä rikosilmoitus. Jos on osallisena satojen ihmisten kuolemaan, on kyseessä ihmisoikeusrikos. Voi tosin olla, ettei se ole Porissa laitonta.

Helppoa kuin lapsen lyöminen

Syksyllä 1984 hämmästyin niin, etten ole vieläkään toipunut siitä. Ennen sitä olin ollut koululuokassa keskivertojäsen, kotona minut oli kasvatettu arvostamaan sekä itseäni että muita, enkä tiennyt, ettei minun pitäisi missään tapauksessa näyttää minulta, kun menin uuteen kouluun seiskaluokalle.
– Vittu, mikä pelle, kovaääninen tyttö sanoi ja osoitti minua.
Olin ollut uudessa luokassa minuutin. Muutama lähellä istuva hörähteli hyväksyvästi. En tiennyt, pitikö minunkin nauraa. Kovaäänisellä tytöllä oli koulussa laaja ystäväpiiri. Minulla ei ollut ketään. Hän keksi nokkelia kommentteja ulkonäöstäni, johon olin ollut siihen saakka ihan tyytyväinen. En ollut tiennyt, että olin viallinen.
Kun tajusin, että minua kiusataan, hämmästyin. Olin kertakaikkisen ällistynyt.
Muutamassa päivässä osani oli selvä kaikille muillekin. Olin se, jolle ensin naureskeltiin ja jota vähän ajan kuluttua nimiteltiin päin naamaa. Seuraava tunne oli syvä häpeä siitä, että olin kiusattu. En olisi missään olosuhteissa pystynyt kertomaan kenellekään siitä.
Muistan edelleen, miltä tuntui kävellä aution koulupihan poikki, kun kaksi tyttöä käveli aivan kannoillani ja ilkkui.
Jälkeenpäin tuntuu kummalliselta, että vain olin. Pääkiusaajani osoitti kaikin keinoin ja elein, että olin hänestä vastenmielinen ja ällöttävä. En koskaan uskaltanut sanoa vastaan. En koskaan mitenkään ilmaissut, miltä se tuntui. Avaimet vapauteeni olivat hänen taskussaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan päästää minua. Toivoin vain, että kiusaaminen eräänä päivänä loppuisi. En oppinut koulussa mitään. Päässä kohisi koko ajan, ja sydän jyskytti niin, että pelkäsin jonkun huomaavan sen. Hirveintä olisi ollut, että muut olisivat tajunneet, miten peloissani olin. Tunneilla piilottelin otsahiusteni takana ja yritin näyttää siltä, etten välitä mistään. Koko vuosi meni usvassa. Kiusaaminen oli niin avointa, että opettajien on täytynyt huomata se.
Seuraavana vuonna en mennyt kouluun. Olin kuolemanväsynyt koko ajan ja olisin voinut nukkua vuorokaudet ympäri. Välillä vanhempani raahasivat minut kouluun, mutta kun auton perävalot katosivat näkyvistä, kävelin ovesta ulos ja bussipysäkille. Ajelin bussilla päätepysäkiltä toiselle ja kuluttelin aikaa. Luokkakaverini tuskin edes huomasivat, että olin poissa. He solmivat ensimmäisiä seurustelusuhteita ja järjestivät kotibileitä sillä aikaa, kun minä ajelin ohimot jyskyttäen HKL:n reitit läpi.
Jäin luokalleni, enkä enää ollut hämmästynyt. Olin peloissani ja vihainen.
En tiennyt, että muutaman vuoden päästä Raumanmeren koulussa kohtalotoverini laittaisi pisteen omalta osaltaan koulukiusaamiselle ampumalla kaksi luokkalaistaan poikaa. En tiedä, miten ampujalle kävi, mutta sen tiedän, että kiusaaminen loppui siihen. Valittavasti siihen loppui myös kiusaamisesta puhuminen, koska se on ampumisen rinnalla niin mitätön teko, ettei sitä hyväksytä syyksi sille, että henkilö lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kaikille Suomen kouluampumisille on yhteistä se, että tekijää on kiusattu. Ja se, että ampumisen jälkeen väitetään, ettei kiusaamista ollutkaan tapahtunut. Ei ainakaan paljon.

Tässä ote haastattelusta, joka tehtiin Raumanmerellä 1989 Suomen ensimmäisen kouluampumisen jälkeen:
Toimittaja: kiusattiinko häntä?
Koulukaveri: mummiälest ei kyl kiusattu paljookaan.
Toimittaja: mutta kiusattiin joskus?
Koulukaveri: joskus kiusattiin, mut ei sillai lyömäl tai väkivallal, mut sanoilla kiusattiin.

Minut siirrettiin toiseen kouluun. En ollut käytännössä oppinut mitään yläasteella, ja uudessa koulussa yritin vain selviytyä. Keskityin varmistamaan, ettei kukaan edes uskaltaisi yrittää kiusaamista. Oli vaikeaa nielaista sitä tosi asiaa, että maailma oli paikka, jossa voitiin tehdä mitä vaan, ilman että siitä seurasi tekijöille mitään. Pahinta oli epävarmuus, jonka kiusaaminen jätti. Oliko minua kiusattu siksi, että olin oikeasti viallinen, vai siksi että olin sattumalta valikoitunut uhriksi. Paremman itseilmaisun puutteessa teki mieli viillellä ranteet auki tai kiivetä narun jatkoksi. Koska oli käyttänyt yhden vuoden linja-autoajeluun, pääsin peruskoulusta vuotta myöhemmin kuin ikätoverini. Opetuksesta ei jäänyt mieleen mitään koko yläasteen ajalta. Kaipa nämäkin jonkinlaisia menetyksiä ovat. Yksi ylimääräinen vuosi koulua siksi, että eräs henkilö ei pitänyt minusta. Vaikka koulu loppui, viha ei sitä tehnyt. En päässyt pakoon ajatuksia ja tunteitani.
Kun minä yritin unohtaa, eräs kohtalotoverini oli vasta keräämässä kokemuksia, jotka sammuttaisivat hänen silmistään elämänvalon, joka vielä tarhakuvassa oli tallella. Häneltä se potkittiin ja hakattiin pois. Vähän myöhemmin hän sai kokea kiusaamisen kaikki variaatiot myös henkisellä puolella. Häntä syrjittiin, ivattiin, naurettiin ja hänet jätettiin ulkopuolelle.
Vanhemmat soittivat kouluun ja kertoivat kiusaamisesta. Ala-asteen aikana kiusaamista ei käsitelty ja väitettiin, ettei sitä ollut. Vanhemmat soittivat myös kiusaajien vanhemmille. He taas kokivat kovin kiusalliseksi sen, että heille soitettiin.
Yläasteella joku losautti kiusattua kuulapistoolilla selkään ja toinen sojotti laserkynällä silmään. Eräs oppilas kertoi, että kaikki luokan pojat olivat osallistuneet kiusaamiseen ja joutuneet kuraattorin puhutteluun. Lukion ensimmäisellä luokalla lääkäri totesi, että kiusaaminen oli edelleen jatkunut ja kiusatulle määrättiin masennuslääkkeet. Vanhemmat yrittivät saada hänelle myös terapeuttista apua, mutta sille ei katsottu olevan tarvetta. Samana vuonna rehtori puhutteli erästä kiusaajaa, joka oli töninyt. Nyt kiusattu ja kiusaaja olivat jo täysi-ikäisiä. Jos aikuinen mies tönii toista, kyse ei ole enää lasten nahistelusta. Rehtorin mielestä kaikki oli kuitenkin kunnossa.
Kun Pekka Eric Auvinen laittoi päätökseen oman kiusaamisensa, kuulin siitä radiosta. Ohjasin autoni seuraavalle linja-autopysäkille ja ajattelin, että perkele, noinkin olisi voinut tehdä. Antaa apokalyptisen selkäsaunan, jonka seurauksena mahdottomasta tulee mahdollinen ja kiusaaminen päättyy.
Sitten koitti taas selitysten aika, ja mahdollisuudet puhua siitä, mistä oikeasti oli kysymys, valuivat viemäristä alas samaan tahtiin, kun media tunki telkkariin ja lehtiin kuvia pelästyneistä oppilaista ja käytäville unohtuneista koulurepuista. Traagisuuden keskellä olisi ollut röyhkeää ja julmaa muistuttaa siitä, mitä tapahtui ennen kuin pahin tapahtui.
Haastatteluissa, jotka tehtiin tapahtumahetkellä vuonna 2007 ja myöhemminkin, käy ilmi jälleen se sama, joka oli huomattu aiemminkin: kiusaamista ei oikeastaan ollutkaan tapahtunut. Oppilastoveri Juho Järvinen kertoo Jokelan kouluampumista käsittelevässä dokumentissa, ettei hän ollut koskaan nähnyt tai kuullut, että Auvista olisi kiusattu. Muutamaa hetkeä myöhemmin hän kuitenkin sanoo, ettei Auvista enää kiusattu erityisen paljon ja että kaikkiahan kiusataan koulussa. Hän arvelee, että Auvisen teon syynä voisi olla kotiolot ja siellä syntyneet traumat.
Samalla linjalla jatkaa opettaja Kim Kiuru:
– Että jos tommosta kiusaamista niin ku olis, niin siitä ehkä kuulee, mutta sitä ei kyllä varsinaisesti näe. Et joko ne oppilaat, jotka siihen syyllistyy, ni tekee sen harvinaisen taidokkaasti, tai sitten sitä ei välttämättä ole niin paljon kuin väitetään. Sen sijaan, mitä mä kyllä kuulin, oli se, et kun hänen mielipiteet tietyistä asioista oli aika radikaaleja, niin muutamat kaverit selkeesti tarttu siihen ja ehkä vähän härkkikin häntä siitä, mutta siinä ei missään tapauksessa ollut mitään pahantahtoista, vaan se oli semmosta tyypillistä lukiolaisikäisten poikien suunsoittoa toinen toiselle. Että ehkä härnätään, mutta siinä ei oo mitään vahingoittamistarkoitusta.
On todella turhauttavaa, ettei koskaan tule hetkeä, jolloin totuus myönnettäisiin. Etukäteen kiusaamista ei joko huomata, myönnetä tai haluta ratkaista. Jälkeenpäin koko huomio kiinnittyy tapahtumien viimeiseen vaiheeseen, joka sinällään on turhaa, koska se ei anna informaatiota siitä, miten vastaavat tilanteet voidaan jatkossa välttää. Se on sama kuin, jos onnettomuustutkinnassa tuijotettaisiin palaneen talon raunioita ja hoettaisiin, että ”voi kauhia sentään, kaik män!” Se on totta, ettei omaisuutta ehkä ole jäljellä, mutta jos et tajua, ettei kiukaalla kannata kuivattaa pyykkejä, menee seuraavakin mökki ja tulee kuumat oltavat.
Niin tuli Jokelan jälkeenkin. Ei auttaneet Matti Vanhasen surkeat ilmeet, eikä aselakien syynääminen. Niin kuin ei auta mökkipalossakaan tulitikkujen myynnin rajoittaminen. Pitäisi nimittäin vilkaista sitä tikkujen raapijaa.
Vajaa vuosi Jokelan jälkeen posahti taas. Tällä kertaa Kauhajoella. Lopputuloksena oli surun murtama äiti, joka kertoi, että poikaa oli kiusattu koulussa. Toimittaja halusi tietää, että miten paljon oli kiusattu?
– Kun aikuinen mies tulee koulusta kotiin itkien, niin kyllä se on paljon, äiti vastasi.
Taas oltiin ministereitä myöten naamat nutturalla, ja kehotettiin kaikkia olemaan tarkkana ja huomaamaan läheisten mahdollinen pahoinvointi ja hakeutumaan heti avun piiriin.
Näinhän oli tehty kummassakin tapauksessa. Myös Kauhajoen ampuja Matti Saari oli hakenut apua, ja myös hänet oli lääkitty kestämään paremmin kiusaamista.
Tänä vuonna Jokelan ampumavälikohtauksesta, joka oikeastaan ei ole mikään välikohtaus, vaan pikemminkin loppunäytös, tulee kymmenen vuotta ja Kauhajoesta yhdeksän. Tämän parempaa hetkeä ei tule sille, että puhumme siitä, miksi nämä teot tapahtuivat. Nyt aikaa on kulunut riittävästi, eivätkä tunteet vyöry enää valtoimenaan. Ei kuitenkaan kannata viivytellä. Seuraavaa näytöstä ehkä jo valmistellaan, koska hienoista aikeista huolimatta koulukiusaamiseen puuttuminen on edelleen ponnetonta. KiVa-koulu, jonka piti olla järeä työkalu kiusaamista vastaan, näyttää tarjoavan liian usein pelkän savuverhon, jonka läpi katsottuna syntyy illuusio siitä, että homma on hoidossa.
Pekka Auvisen ja Matti Saaren tekojen tärkein viesti on jo nyt unohtunut.
Olen seurannut erään tuttavaperheen lapsen taivalta koulumaailmassa. Vääntääkseni asiani nyt sellaisesta rautalangasta, että asia tulee selväksi jokaiselle, kutsun häntä tässä nimellä Pekka-Matti. Ja jos nyt mietit, että onko tämä hätähuuto, niin sitä tämä juuri on. Tämä on hädän huutamista kuuroille, haluttomille korville.
Pekka-Matti poikkeaa siinä mielessä edellä mainituista, että hänet opettaja halusi lääkitä jo ekalla luokalla. Lääkäri ei siihen nähnyt tarvetta eivätkä vanhemmatkaan, mutta opettajan työtä se olisi helpottanut. Koska Pekka-Mattia kiusattiin jo tuolloin, hän saattoi olla levoton oppilas.
Vasta kolmannella luokalla kiusaamiseen puututtiin ja tehtiin varsin kummallinen päätelmä asiasta: kolme poikaa oli myöntänyt, että he kiusaavat Pekka-Mattia, mutta Pekka-Matti kuulemma kiusaa heitä takaisin.
Tällaistahan se yleensä on: kiusaajia kiusataan.
No, ei anneta kummallisuuksien häiritä hienoa tarinaa, joka tulee muuttumaan vielä paljon absurdimmaksi.
Kättä lyötiin päälle ja sovittiin, ettei kukaan enää koskaan kiusaa ketään. Tai ainakin pidetään huoli siitä, ettei Pekka-Matti uskalla enää kertoa kenellekään. Luulen, että hän on vedellyt pää samassa usvassa kuin itsekin aikanaan vetelin pitkin koulun käytäviä ja toivonut, että kiusaaminen vain loppuisi. Koulusta alkoi tulla viestiä, ettei Pekka-Matti keskity tunneilla. Luulen, ettei hänkään pysty oppimaan mitään. Luulen, että häneltäkin viedään minuus. Vanhemmat ovat olleet yhteydessä kouluun ja tuoneet esiin sitä seikkaa, ettei Pekka-Matti ehkä uskalla kertoa, että kiusaaminen on jatkunut.
Neljännellä luokalla Pekka-Matin äiti vaati opettajalta suoraa vastausta siihen, että kiusataanko hänen lastaan koulussa.
– No, kun Pekka-Matin käytös on häiritsevää, ope vastasi.
Minä veikkaan, että hänen käytös saattaa vielä eskaloitua huomattavasti häiritsevämmäksi. Ehkäpä kaikkien aikojen tukkapölly on jo matkalla.
Opettajaa harmitti, ettei Pekka-Matti uskaltanut kertoa kiusaajien nimiä. Miksi olisikaan? Hänhän oli jo kerran kertonut, eikä se ollut silloinkaan auttanut. Asiat olivat hänen kannaltaan kääntyneet vain pahemmaksi ja pelottavammaksi. Sitä paitsi Pekka-Matti oli jo tuon ikäisenä ollut paljon rohkeampi kuin minä koskaan.
Seuraavana vuonna Pekka-Matista alettiin etsimään syytä kiusaamiselle. Jotain vikaahan siinä täytyy olla, ei sitä muuten kiusattaisi. Etsittiin jopa diagnoosia, joka selittäisi, miksi häntä kiusataan, mutta syytä ei löydetty siltäkään suunnalta.
Minun on vaikea ymmärtää sitä, että kiusaamiselle etsitään syytä. Ymmärtääkseni kiusaaminen ei ole sallittua missään olosuhteissa. Miksi syytä silti etsitään? Etenkin, kun sen voi jokainen päätellä pienellä vaivalla. Kiusaamiselle voi keksiä kaikenlaisia tekosyitä, mutta tosiasia on se, että sitä tehdään siksi, että joku tai jotkut haluavat tehdä niin. Ja joku tai jotkut antavat sen tapahtua.
Pekka-Matti alkoi saada kesken tunnin kohtauksia, joiden aikana hän pakeni pulpetin alle ja kertoi myöhemmin, ettei muista tilanteesta mitään. Lääkäri totesi, että kiusaaminen pitää saada loppumaan.
Näyttää kuitenkin siltä, ettei se ole mahdollista. Edelleen Pekka-Matti jätettiin ulos leikeistä, tai jos hänet joskus niihin päästettiin, hänelle keksittiin omat säännöt, joiden tarkoituksena oli nöyryyttää häntä. Kukaan lapsista ei enää kyseenalaistanut tätä, koska siitä oli muodostunut totuttu kulttuuri.
Kuutosluokalla kiusaajat haukkuivat ja nimittelivät Pekka-Mattia jonkun opettajan kuullen ja joutuivat kasvatuskeskusteluun. Ja siinä kaikki.
Muutamaa viikkoa myöhemmin eräs kiusaajista tiedusteli luokkatovereiltaan, että kuka haluaa nähdä, kun Pekka-Matti kuolee? Pekka-Matti oli lähtenyt eri reittiä kotiin, mutta kiusaajat olivat saaneet hänet kiinni ja piirittäneet. Hänet paiskattiin maahan, ja häntä uhkailtiin. Ohikulkija keskeytti tilanteen.
Muistinko jo kertoa, että Pekka-Mattiakin ammuttiin kuulapistoolilla selkään?
Vanhemmat ottivat koulun lisäksi yhteyttä poliisiin, ja nyt järjestyi tapaaminen, johon saapui myös kiusaajien vanhemmat. Luulisi, että nyt saataisiin piste tälle tarinalle. Valitettavasti vanhempien näyttää olevan kerrassaan mahdotonta nähdä omassa lapsessaan sitä petoa, joka ihminen pohjimmiltaan on.
Aiemmissa tapauksissa oli myös näin. Silti nämä samat ”sokeat” vanhemmat olettavat, että kouluampujan vanhempien olisi pitänyt etukäteen jotenkin tietää, mitä heidän poikansa tulee tekemään.
Sitten alkoi Pekka-Matin seiskaluokka. Minun kiusaamiseni alkoi vasta seiskalla, Pekka-Matilla taas oli jo vuosien kokemus siitä, miltä tuntui olla arvoton. Vanha luokka hajotettiin, ja oppilaat ripoteltiin uusiin ryhmiin. Pekka-Matin uudessa luokassa ei ollut entisiä kiusaajia. Koulu alkoi sujua, ja happi kulki paremmin. Hän uskalsi kutsua syntymäpäivilleen kaikki luokan pojat.
Neljä tuli.
Onneksi, ajattelin. Onneksi edes neljä. Onneksi edes yksi. Pekka-Matti oli juhlansa ansainnut.
Hän pääsi mukaan muuhunkin. WhatsApp-ryhmään muiden kanssa. Isä ja äiti seurasivat henkeä pidätellen, miten Pekka-Matti kulki puhelin kädessä ja vastaili kavereiden viesteihin. Oli niin kuin kuka tahansa teini.
Minä ihmettelin pojan rohkeutta. Miten kaiken sen jälkeen rohkeni päästää ihmisiä lähelleen? Miten uskalsi luottaa ja pudottaa suojaukset? Miten pystyi antamaan vielä yhden mahdollisuuden senkin jälkeen, kun kaikki mahdollisuudet oli jo käytetty?
Ja sitten kävi niin, kuin oikeassa elämässä usein käy. Joku oli puhunut erään kanssa, joka oli kuullut joltakulta, että joku muu oli kertonut yhden jutun, että ei olla ton kaa.
Koulusta tuli viesti, että Pekka-Matti käyttäytyy taas kummallisesti. Poika pysähtyy eikä pysty tekemään tunneilla tehtäviä. Vanhemmat valottivat asiaa koululle, että käyttäytyminen on sidoksissa kiusaamiseen. Kokemusta kun löytyi jo niistäkin jaksoista, jolloin kiusaamista ei ollut päivittäin, ja silloin hän pystyi ja teki varsin innokkaasti tunneilla annettuja tehtäviä. Jälki-istuntoa tuli niin, että pätkähti. Pekka-Matti yritti vielä kerran kertoa, miksei ollut tehnyt tehtävää. Opettaja keskeytti puheen sanomalla, ettei nyt puhuttu muista, vaan Pekka-Matista. Yksi kiusaajista komppasi opettajaa sanomalla, että ”niin just homo”. Tämä ei aiheuttanut toimenpiteitä.
Seuraavalla tunnilla Pekka-Matti pakeni ilman takkia ja kenkiä. Ulkona oli pakkasta kymmenisen astetta. Poika oli kaksi tuntia kateissa ja tuli kotiin myöhässä. Opettaja oli ehtinyt ilmoittamaan internetin välityksellä kotiin, että Pekka-Matti oli luvattomasti poissa ja joutuisi korvaamaan tunnit. Opettaja ei tiennyt, missä poika oli ollut. Hän ei ollut kuitenkaan ilmoittanut, että lapsi oli kadonnut. Luokkakaverit sen sijaan olivat tienneet, että Pekka-Matti itki lukitun oven takana vessassa. Kiusaajat kävivät haukkumassa häntä oven läpi.
En ymmärrä koulun ristiriitaista toimintaa. Toisaalta on tiukka ote, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Saat sanktiota, jos et tee tehtäviä. Mutta jos haukut opettajan kuullen oppilastoveria, sitä ei noteerata. Tuntuu siltä, että koulukiusaamisesta on tullut ikuisuusongelma, jonka suhteen ollaan luovutettu, ja tehdään vain näennäisiä toimenpiteitä.
Ymmärrän, että esimerkiksi Isis on sellainen joukko aikuisia aseistettuja miehiä, joiden toimintaa on vaikea estää. Kouluissa on kuitenkin alaikäisiä lapsia, jotka eivät muutenkaan saa tehdä siellä, mitä haluavat. Jos he päättäisivät alkaa tupakoimaan luokassa tai käytävillä, se lopetettaisiin ensimmäisiin henkosiin.
Oikeusministeriön teettämässä tutkimuksessa, joka käsitteli Jokelan tapausta, oli mielestäni yksi erikoinen maininta koulun ilmapiiristä ennen ampumista. Siinä mainittiin, että opettajat olivat kuormittuneet, koska koulun remontti oli kestänyt jo pari vuotta, ja koska heidän piti suunnitella koulun 50-vuotisjuhlia. Onkohan Pekka-Matinkin koulussa pian vuosijuhlat, vai mistä johtuu, ettei kapasiteetti riitä vastaamaan niistä velvollisuuksista ja vastuista, joita laki koululle on asettanut.
Kun kiusaamisesta on puhuttu koulun kanssa, se on tähän saakka johtanut vain kummalliseen argumenttiin siitä, että Pekka-Matti käyttäytyy niin kummallisesti. Kummallisesti käyttäytyi myös lahtelainen opettaja, jota oppilaat kiusasivat ja videoivat lopputuloksen. Kiusaaminen aiheuttaa pahoinvointia, jonka ilmenemismuotoa ei usein pysty valitsemaan. Ei edes aikuinen.

Homma jäi taas Pekka-Matin vanhemmille. He saivat jälleen kasattua kokouksen, johon saapuivat uudet kiusaajat vanhempineen. Pekka-Matin vanhemmat kertoivat, etteivät aio suostua siihen, että Pekka-Matta kiusataan niin kauan, että hän tekee itsemurhan.
Vanhemmat jäävät nyt tähän luuppiin tarkkailemaan poikaansa ja soittelemaan kouluun ja poliisille. Heidän elämänsä on palasina. Pekka-Matin myös. Apuakin on pyydetty kaikin keinoin, mutta sitä vain ei näy.
Mielestäni on uskomatonta, että Suomen laki määrittelee hyvin tarkasti, miten lapsia saa ja ei saa kohdella. Jos kotona hakataan ja uhataan tappaa lapsi, hänet huostaanotetaan. Samaan aikaan meidän pitää joka päivä luovuttaa lapsemme kouluun, joka ei kykene takaamaan sitä, ettei lasta pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti.
On epäreilua uskotella lapsille, että aikuiset huolehtivat heistä, jos niin ei tapahdu. On väärin kieltää lapsia puolustamasta itseään, jos aikuiset eivät sitä tee. Päivittäin voi lukea, kuinka joku aikuinen kertoo musertuneensa työpaikkakiusaamisen takia. Onko lapsi kestävämpi versio ihmisestä, kun hänen oletetaan kestävän kymmenenkin vuotta?
Entäpä, jos alettaisiinkin lääkitsemään niitä kiusaajia? Eikös ongelma ole lähtöisin juuri siltä suunnalta. Tai entä jos sellaiset henkilöt, jotka eivät pysty olemaan vahingoittamatta muita lapsia, jätettäisiin vanhempiensa vastuulle niin, että he keksisivät joko keinon kiusaamisen loppumiseksi tai opetuksen järjestämiseksi kotiin.
Tai jos tosiaan on niin, ettei tätä ongelmaa saada ratkaistua, myönnetään se sitten. Myönnetään, ettei kiusaamista voida estää. Kun koulu alkaa, kutsutaan kaikki oppilaat vanhempineen juhlasaliin ja kerrotaan, miten asia on. Kysytään myös kaikilta, että sopiiko se, että jotain oppilasta saatetaan kiusata niin kauan, että jonain päivänä sietokyky ylittyy, ja hän puolustaa itseään niin, että siinä samalla voi mennä muitakin oppilaita, ovatpa he olleet mukana kiusaamisessa tai eivät. Jos ratkaisun tekeminen jätetään lapsille, pitää hyväksyä, että ratkaisu luultavasti on lapsellinen ja kypsymätön.
Itse olen vieläkin vihainen siitä, että kiusaaja varasti teiniaikani ja palan aikuisuuttakin. Joskus ajattelen, että menisin kertomaan hänelle, mitä hän aiheutti. En uskalla, koska olen liian vihainen. Ja häpeän edelleen sitä, mitä hän minulle teki.
Pekka-Matti se jatkaa taivaltaan koulussa, jota vaivaa krooninen haluttomuus selvittää asiaa. Ehkä Pekka-Matti keksii itselleen harrastuksen. Jonkun sellaisen, jota voi tehdä yksin. Hän voi innostua, vaikka aseista ja tarkkuusampumisesta. Ja jos hän jonain päivänä päättää, ettei jaksa elää sielu täynnä vihaa ja haluaa päättää elämänsä, kertokaa minulle yksikin hyvä syy, miksei hän veisi elämää niiltä, jotka veivät elämän häneltä?
Kohta saa taas joku ministeri kertoa, miten poikkeuksellisen raaka ja täysin ennalta arvaamaton ampumavälikohtaus on rikkonut turvallisuuden tunteen, ja kuinka nyt kaikkien on pidettävä parempaa huolta läheisistään.
Silloin Pekka-Matin vanhemmat eivät enää saa sanoa mitään, koska jokaisella on sellainen tunne, että jotenkin he ovat tähän syyllisiä. Eivätkä he edes pystyisi sanomaan mitään. Jos ette usko, katsokaa Pekka Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Sohvalla istuu kaksi pirstaloitunutta olentoa, joista elämä ja toivo on otettu pois.
Jokelan ampumavälikohtauksen hinta:
– 9 kuollutta, 13 loukkaantunutta.
– koulurakennukselle koitui 43 000€ vahingot.
– henkisiä vaurioita korjattiin kuusi vuotta, ja niihin kului 4,8 miljoonaa €.
– Valtiokonttori maksoi hautauskuluja 40.000 ja korvauksia kärsimyksistä 110 000€.
– Tämän lisäksi Tuusulan kunnan vakuutusmaksut nousivat huomattavasti ja opetusministeriö käynnisti lähes miljoonan euron hankkeen, jolla ehkäistäisiin vastaavia tapauksia.

Silti Pekka-Matti menee huomennakin kouluun, jonne apu ei yletä.
Näyttää siltä, että sanonta ”helppoa kuin lapsen lyöminen”, pitää paikkaansa ainakin suomalaisessa peruskoulussa.

Reino ja akka

Kun Reino käy ahon laitaa ilman paitaa, voi näyttää siltä, ettei hänellä ole huolen häivää. Hän käyskentelee tiluksillaan ja vilkuttaa iloisesti naapureille. Reino on pidetty mies, jolla on kaunis vaimo. Viime vuosina vaimo on nähty enimmäkseen suu viivana kukkapenkkiä nyppimässä.
Reino käy naapureilla kylässä ja kertoo, kuinka ahkerasti tekee työnsä. Hänelle maistuu juoma, ja kaikki ymmärtävät miksi: onhan vaimo heittääntynyt hankalaksi ja työpaineet kovat. Naapurit läpsivät kilvan Reinoa selkään: kerrankos täällä eletään. Kun Reino on juonut itsensä jalattomaksi, naapurit kantavat hänet omalle mökilleen. Heidän käy sääliksi, kun vaimo sättii Reinoa.

Syksyn tullen katoavat maisemasta perhoset ja sitten Reino, joka siirtyy kaupunkiasuntoonsa vaimon kanssa. Pikkuhiljaa vaimo muuttuu akaksi. Reino menee joka päivä töihin ja hoitaa virkansa säntillisesti. Maanantaisin Reino tulee töihin taksilla ja kaikki ymmärtävät, ettei akkaa jaksa selvinpäin.

Pikkujouluissa Reino vetää perseet ja laulaa karaokessa tiptappia uudestaan ja uudestaan. Hän kaatuilee puvunhousut piloille ja oksentaa taksissa sihteerin syliin. Seuraavalla viikolla Reino tekee vain kolmipäiväisen työviikon, ja hänen perässään leijailee vanhan viinan haju.
Pomo ymmärtää, että Reinolla on rankkaa. Syynä on se sama muija, joka pilaa kesälomatkin. – Kyllä meressä kaloja riittää, pomo sanoo ja lähettää Reinon Viroon työmatkalle. Työmatka venyy, koska Reino ei pääse paluumatkalla laivaan. Hän on liian humalassa ja potkii karate-potkuja terminaalissa.

Keväällä hankaluudet jatkuvat.
– Hemmetin hemmetti, sanoo Reino, kun saa uutisen, että isoisä on kuollut. Hän kirskauttaa heti pullon auki ja juo pitkän kulauksen. Akka huokailee olohuoneessa, ja siksi Reino tempaisee uudenkin siivun.
Hautajaisissa Reino ei pysty kantamaan arkkua, vaikka haluaisikin. Serkku väittää, että Reino on liian humalassa. Siksi ja myös sen takia, ettei saa kantaa arkkua, Reino tempoo taskumatin tyhjäksi jo ennen kuin isoisä on kuopassa. Reinoa harmittaa, että muutkin kuin akka ovat ilkeitä hänelle. Muistotilaisuudessa Reino itkee äänekkäästi isoisää ja tiputtaa voileipäkakun lattialle. Serkku katuu, että kielsi arkun kantamisen. Kaikki olisi mennyt hyvin, jos Reinoa olisi kohdeltu oikein.
– Hyvä mies Reino on, ja aina se on työnsä hoitanut, Reinon isä toteaa.
– Kai mies juhlia saa, Reinon äiti sanoo, kun Reino tanssii pöydällä.

Seuraavana aamuna akka ilmoittaa, että hän jättää Reinon. Akka ei tajua, että juuri nyt on muutenkin vaikeaa.
– Et sinä nyt saa lähteä, Reinon äiti huutaa puhelimessa akalle. -Ei Reino kestä!
Reinon isä tulee puhelimeen:- minkä takia sinä hyvän miehen jätät?
Akka vastaa, ettei jaksa katsella juoppoa.
Reino isä lyö luurin korvaan.
– Ei meidän poika mikään alkoholisti ole, isä sanoo äidille.
He ovat yhdessä iloisia siitä, että Reino pääsee akasta eroon.
– Ei tajua akka, millaisen kultakimpaleen menettää, äiti sanoo ja vetää takin niskaansa. Hän ajaa kaupan kautta ja vie Reinolle joghurttia. Reino on niin surullinen, ettei hän pysty syömään mitään kiinteätä. Ainoastaan maitotuotteita ja kaljaa.

Reinolla on yksi syy lisää juoda. Tällä kertaa hän ei pääse töihin ollenkaan. Työpaikkalääkäri kirjoittaa sairaslomaa ja päivittelee Reinon kovaa kohtaloa:
– jätetty mies voi tuntea arvottomuuden tunteita.
– Etenkin, kun on aina tehnyt parhaansa, Reino täsmentää ja jää kuukaudeksi huilaamaan. Kun hän palaa töihin, hän tärisee kuin horkassa. Työkaverit leimaavat Reinon kellokortin, kun hän myöhästyy ja selittävät pomolle, milloin mitenkin Reinon työpaikalla nukkumiset ja poistumiset. Talkoohengellä tehdään Reinon hommat, koska kaveria ei jätetä, ja miestä autetaan mäessä.

Loputtoman huono tuuri jatkuu. Yhteiskuntakin liittyy kiusaajien joukkoon ja estää Reinolta lopullisesti töihin menon. Poliisi puhalluttaa Reinon ja vie miesparalta ajokortin. Ja niin kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, joutuu Reino oikeuteen. Niin kohtuutonta kuin se onkin, Reinon pitää istua samoissa saleissa kaikenmaailman rikollisten ja rattijuoppojen kanssa.
– Jos olisin ollut selvinpäin, niin en ikinä olisi ajanut humalassa, Reino kertoo tuomarille, joka raapii päätänsä mutta ei anna ajokorttia takaisin.

Kun mökkikausi seuraavana kesänä alkaa, Reinoa ei pihapiirissä näy. Hän vetää tiukkaa mökissään. Työpaikka on mennyt, vaimo on lähtenyt ja isoisäkin kuoli. Reinon säälii itseään. Hän ei välitä, vaikka henki menisi. Sittenpähän saisivat katua kaikki, jotka ovat häntä kohtaan tehneet vääryyttä.
– Akka, serkku ja koko yhteiskunta, Reino kertaa.

Samaan aikaan ex-akka istuu kesäteatterissa. Lierihattu suojaa auringon paahteelta, kun hän odottaa esitystä alkavaksi. Kun hän katsoo näytelmän lavasteita, hän tajuaa, että on ollut itsekin lavastaja ja kulissien pystyttäjä. Monta vuotta hän lakaisi tapahtumat maton alle ja selitteli Reinon tekemisiä. Hän muistaa, miten oli raahannut Reinon kusemaa villamattoa pesulaan. Naapuripitäjään asti piti viedä, ettei jutut lähtisi liikkeelle. Akka kertoi tarinaa koiranpennusta, joka ei vaan oppinut sisäsiistiksi.
– Minkäs rotuinen koira teillä oikein on, kun näin vanhaksi elää? pesulan mies kysyi.
Akka oli laskenut päässään, että 15 vuotta oli mattoja raahannut. Sen jälkeen he ostivat uusia mattoja ja lopulta luopuivat niistä kokonaan.
Akka kiitti luojaansa, ettei lahjakkuutta ollut lavastamisen lisäksi riittänyt näyttelemiseen. Posket olivat puutuneet monta kertaa, kun hän oli näytellyt iloista vaimoa, jonka elämässä kaikki oli mallillaan. Lopulta kuitenkin peilistä oli katsonut surullinen nainen, joka ei kestänyt enempää.

Esityksen jälkeen akka käveli jokirantaa pitkin omaan kotiin ja hetken päähänpistosta päätti soittaa Reinolle.
Reinon surkea ääni muuttui syyttäväksi, kun hän tajusi kuka soittaa. – Sä olet tuhonnut mun elämäni, Reino huusi.
Akka sulki luurin. Reinon näytelmä ei loppuisi ennen kuin todellisuus tavoittaisi hänet. Siihen menisi kauan, ehkä koko elämä.

Teatterissa näytelmä päättyy siihen, kun valot sammuvat ja verhot menevät kiinni. Alkoholistin elämässä ei käy näin. Vaikka hän itse väsyisi kulissien pystyssä pitämiseen, ympäristö alkaa huolehtimaan niistä. Työkaverit, äidit, isät ja vaimot kertovat sellaista tarinaa, jonka he kuvittelevat auttavan alkoholistia. He ymmärtävät, tukevat ja peittelevät tapahtumia. He ajattelevat, että pahinta alkoholistille olisi se, että totuus tulisi esiin ja hän joutuisi kohtaamaan seuraukset. Alkoholisti ehkä menettäisi työnsä, tai hänet saatettaisiin ohjata hoitoon. Hän ehkä joutuisi tekemisiin todellisuuden kanssa. Hän saattaisi tulla tietoiseksi juomisestaan. Tämän seuraksena hän voisi ymmärtää, että on sairastunut päihderiippuvuuteen ja hänen olisi otettava siitä vastuu. Jos hän tekisi niin, hän saisi elämänsä takaisin. Se ei ole mielestäni huono vaihtoehto.

Reino ei elämäänsä saanut. Hän joi sen pullo kerrallaan suloisen katkeraan loppuun saakka. Äiti hautasi poikansa ja kirosi isän kanssa akkaa, jonka syytä kaikki oli.

Navigaattori ammattilaisille

Päihderiippuvuus on aihe, joka nostaa kierrokset nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Siitä kun meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus. Yksi on menettänyt lapsuutensa, kun äiti möykkäsi humalassa koko 70-luvun, toinen taas on kyhnyttänyt alkoholistimiehensä kyljessä vuosikymmenet onnistumatta koskaan rakastamaan tätä riittävästi ja niin paljon, että juominen olisi loppunut. Jokaisella on päihderiippuvuudesta mielipide, ja siihen meillä on oikeus.
Päihderiippuvuus on kuitenkin ainoa sairaus, joka nauttii lähes samaa asemaa kuin uskonto ja taide: mikä tahansa tulkinta siitä on yhtä oikea kuin jokin toinen ja omaa näkemystä voidaan väittää faktaksi. Jos käyttää muutaman hetken ajatteluun, ymmärtää ettei tämä ole mahdollista. Päihderiippuvuus on sairaus, riippumatta siitä, miltä se sinusta tuntuu. Ja se tarkoittaa joka kerralla samaa asiaa: henkilö ei kykene hallitsemaan päihteiden käyttöä. Jos hän kykenisi, hän ei olisi päihderiippuvainen.
Jos rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sillä lapsella, josta ei niin välitettäisi ja joka on oikeastaan pelkkä lapsipuoli , niitä on vielä enemmän. Päihderiippuvuudesta puhutaan alkoholiongelmana, päihteiden käyttöhäiriönä, ongelmakäyttönä, väärinkäyttönä, riskikäyttönä, suurkulutuksena, masennuksena, tyhmyytenä, laiskuutena, selkärangattomuutena, osaamattomuutena, itsekkyytenä, nuoruuden villityksenä, sikailuna, jne…
Jos sairauden nimikin vaihtuu riippuen puhujasta, niin miten keskustelua voisi jatkaa sillä tavalla, että pysyttäisiin niillä kuuluisilla kärryillä? Jos kirurgi leikkaussalilla pyytää sairaanhoitajaa ojentamaan ” sen jutun, jossa on johto ja semmonen pyöree härveli”, on suuri riski saada väärä väline käteensä. Jos ammattilaiset eivät edes keskenään löydä yhteistä kieltä liittyen päihderiippuvuuteen, on riski, että apua tarvitsevat jäävät apua tarvitseviksi, tai tulevat hoidetuiksi kummallisin menetelmin. Laiskuuteen kun auttaa eri asiat kuin päihderiippuvuuteen.
Jos yhteistä kieltä ei ole, se ei ratkea silläkään keinolla, jota suomalainen Pentti Teneriffalla sitkeästi yrittää. Kun Miguel ei ymmärrä mitä ” en mie perkele siitä kymppiä maksa” tarkoittaa, toistaa Pentti saman huutaen. Silti Miguel tarjoaa paitaa ja ymmärtää vasta, kun Pentti ottaa käyttöönsä kansainväliset käsimerkit.
Olen itsekin ollut todistamassa tilanteita, joissa päihdetyön ammattilainen on hyvää tarkoittaen puhunut aivan hulluja itse sitä ymmärtämättä. Eräskin lohdutti hoitoon haluavaa asiakasta, ettei ole ollenkaan huono juttu, että päihteiden käyttö oli jälleen riistäytymässä.
–Kyllähän sä ymmärrät, että täytyy retkahtaa, että voi parantua, ammattilainen sanoi. En tiedä ymmärsikö asiakas, mutta minä en. Suomennettuna hänen sanomansa tarkoitti sitä, että päihteitä käyttämällä asiakas parantuu parantumattomasta sairaudesta.
Asiakas ei päässyt tarvitsemaansa hoitoon. Enkä ole huomannut, että päihteiden käyttö olisi alkanut tuottamaan hänessä merkkejä parantumisesta. Elleivät niitä ole ne, että hän viettää putkassa muutaman yön viikosta ja käy sairaalassa säännöllisesti ompeluttamassa tikkejä haavoihin, joita humalassa toikkarointi on aiheuttanut.
Jos haluaa matkustaa jonnekin on hyvä tietää, minne on menossa. Ja jos porukkaa on enemmänkin mukana, että kaikki ovat menossa samaan paikkaan. Perheessä alkaa miekkailu, jos loman ensimmäisenä päivänä autoon istuttaessa huomataan, että iskä on pakannut mukaan kalavehkeet ja aikoo ajaa Norjaan, äidillä on suuntana Itä-Suomi ja vaeltaminen ja lapsilla Jukujukumaa. Ainakaan samaan aikaan ei kaikkiin kohteisiin pääse.
Jos lisäksi huomataan, että oikeastaan isä tarkoittikin menevänsä punaisten lyhtyjen kadulle katselemaan maisemia ja äiti shoppailemaan luottokortin kuivaksi, yhteentörmäys kuuluu Kiteelle saakka, ja lomafiilis haihtuu hetkessä.
Päihderiippuvuudesta puhuttaessa on kyse enemmästä kuin yhdestä kesästä tai lomamatkasta. Puhutaan perheistä, joissa yksi tai usea tekee hidasta itsemurhaa haluamattaan. Isä pinnistelee tahdonvoimansa äärimmilleen saadakseen juomisen hallintaansa ja häviää kamppailun joka kerta. Samalla murenee miehisyys, itsetunto, avioliitto sekä mielenterveys. Jos tässä tilanteessa termistö on vinksallaan, ja sanotaan, että iskällä on vähän riskikäyttöä, se usein johtaa siihen, että saadaan ottaa käyttöön toisenlainen termistö. Kun exodus kohtaa iskän, sanan monimerkityksellisyydestä huolimatta, kaikki ymmärtävät ettei iskää enää ole.
Jamille huumeongelma tarkoittaa sitä, että huumeet ovat loppuneet ja hänen äidilleen sitä, että oma poika on muuttunut epäsiistiksi möröksi, joka varastaa käsilaukun, jos sen jättää vartioimatta. Termi päihderiippuvuus taas antaisi molemmille selityksen tilanteeseen ja konkretisoisi sen, että jotain on tehtävä,.
Kuopioon ajaessa matka taittuu hienosti, kun seuraa tienvarren opasteita. Jos jännittää, voi myös näppäillä navigaattoriin kohteen, ja pian Puijon torni näkyykin. Kuitenkaan edes navigaattorin näytölle piirtyvä kartta ei vie minua perille, jos Kuopio muuttuukin välillä Tampereeksi ja toisinaan Lapuaksi. Tällä ei tietenkään ole väliä, jos et piittaa määränpäästä. Itse haluan aina matkoillani päästä perille. Ja mielellään sinne, minne olin etukäteen suunnitellut.

Temppurata

Olen saanut paljon viestejä, joissa on kyselty syytä vaikenemiseeni. Oikeastaan olen ollut sanaton. Olen seurannut mykistyneenä maailman menoa ja erityisesti yhteiskunnallisia päätöksiä, jotka linjaavat päihdepolitiikkaa. Ei ole tehnyt mieli taputtaa.

Uudet tuulet puhaltelevat päihdekuntoutukseen pääsemisen suhteen niin, että ihan tavallista narkomaania hirvittää. Vain rikkaiden perheiden päihderiippuvaiset lapset saavat laadukasta hoitoa, jos vanhemmat avaavat lompakon. Köyhän perheen poika päätyy yhteiskunnan kapeaa apua ruinaamaan. Kauniit puheet kiireellisyydestä on heitetty romukoppaan, ja tilalle on keksitty uusi uljaampi ajatus motivaation seuraamisesta. Motivaation mittaamiseksi on kehitetty melkoinen temppurata, jonka laitamilla istuu arvoisa raati arvioimassa, että onko halukkuutta riittävästi vai ei. Turun suunnalla temppurataan kuuluu monia vaiheita, joista ensimmäisessä narkomaani Sakun on ilmoittauduttava katkolle ja tietenkin myös mentävä sinne. Jos Saku, jolla on verenkierrossa koko Länsi-Suomen muuntohuumekirjo ja parikymmentä pamia, jotenkin ihmeenkaupalla sekavuustilassaan löytää katkolle, hän etenee seuraavaan vaiheeseen. Hänet vieroitetaan huumeista ja lääkkeistä, tai ainakin sitä yritetään. Sakua voi vähän ahdistaa, koska kapasiteettia elämiseen ei ole eikä ole ollut koskaan aiemminkaan. Niin hyvää ei katkonkaan mehu ole, että sen siitä voisi itseensä imeä. Siellä Saku lamppaa tupakilla eikä ymmärrä yhtään, miksi  sielua vääntää, vaikka onkin selvin päin. Jää hieno kokemus muistireseptoreihin siitä, että ilman aineita on kamalaa ja jopa hirveää.

Voi käydä niin, että joku työntekijä ottaa puheeksi jatkohoidon tai sitten ei. Riippuu vähän kuka on töissä. Yleisesti kai ajatellaan, että Saku itse on asiantuntija hoitopaikkojen ja menetelmien suhteen. Korjaan tässä nyt tuon ajatuksen: ei Saku ole. Saku on asiantuntija velaksi ruinaamisen, vedättämisen ja itsensä tuhoamisen suhteen. Hänellä ei ole ollut aikaa tutkiskella THL:n käypähoitosuosituksia tai etsiskellä eri hoitomuotojen tuloksia, joka olisikin ihan turhaa, koska niitä ei ole. Saku on narkomaani ei päihdetyön arvioitsija. Hän ei myöskään ole saanut päihderiippuvuuden mukana minkäänlaista manuaalia siihen, että miten siitä voisi toipua. Hän ei sitä tiedä, ja tässä kohtaa vastuu siirtyisikin niille ammattilaisille, joita hän kohtaa. Heidän pitäisi nähdä, että apua tarvitaan ja kiivaasti.

Temppurata kuitenkin jatkuu. Jos Saku ilmoittaa, että kyllä hän haluaa jatkohoitoon, aletaan hommaa järjestelemään. Laitetaan asia tiimiin. Ei ehkä tämän kuun aikana eikä seuraavankaan, mutta laitetaan. Missä on Saku? Sakun hoito katkolla kesti kaksi viikkoa, ja jatkohoitoon hän voi päästä kuukausien, jopa puolen vuoden päästä. Sakulla ei ole kämppää eikä keinoja olla ilman päihteitä, koska siihen hän tarvitsisi juuri sitä päihdehoitoa. Jos hän pystyisi pelkän katkon avulla pysymään raittiina, hän ei tarvitsisi päihdekuntoutusta, koska hän ei todennäköisesti olisi päihderiippuvainen. Saku alkaa tietenkin vetämään. Hän vetää sen ajan, kun raati vatvoo päätöstään, jonka pitäisi perustua tarpeeseen ei mielivaltaan eikä edes rahaan.

Kun kevät koittaa, on päätös ehkä saatu puserrettua kasaan. Sossu toteaa, että menköön hoitoon, mutta antaa olla viimeinen kerta. Hän soittelee ja etsii Sakua kivien ja kantojen alta. Luultavasti Saku onkin juuri kannon alla, koska nykyisillä aineilla poksahtaa helposti pää psykoosiin. Yleensä sossu ei edes tavoita asiakastaan sitä varten, että voisi ilmoittaa myönteisestä päätöksestä, koska korpikuusen kannon alla, Mörri-möykyn kolossa ei ole puhelinta. Lisäksi puoli vuotta lepikossa, kirjaimellisesta tai vertauksellisesti, tekee kyllä erinäisiä muutoksia mieleen: motivaatio ei ehkä ole enää ihan samaa luokkaa kuin aiemmin.

Saku saattaa oppia kiinan kielen alkeet, että pystyy kyseisestä maasta tilaamaan huumeita. Hän ei kuitenkaan kykene kauaa ylläpitämään motivaatiota ja nöyrää asennetta, joita tarvitsisi, että saisi hoidon. Syynä ei ole heikot geenit, vaan päihderiippuvuuden luonne. Se kun on sellainen sairaus, että siinä on hetkiä, jolloin kyydistä voisi hypätä pois, mutta muina ajankohtina lähteminen on mahdotonta.

Se, että Saku osui yhden kerran katkolle oikeana päivänä, on ihme. Toisen kerran sinne päätyminen on siis melko epätodennäköistä. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on hulluutta? Miksi päihteidenkäyttöä katkotaan, kun ei anneta mahdollisuutta hoitoon? Mitä se hyödyttää? Eikö olisi järkevämpää katkaista käyttö sitten, kun hoitopaikka on valmiina?

Itselle tässä haiskahtaa sekä tyhmyys että säästöt. Aivan varmaa on se, että tällä menetelmällä kuntoutuksia ei tarvitse maksaa kovin usein, koska asiakas ei ollut riittävän motivoitunut, eli hän ei selvinnyt temppuradasta.

Tämän päivän trendi on se, että asiakas joutuu käymään eri paikoissa, joissa häntä koko ajan arvioidaan ja kartoitetaan. En ymmärrä, mihin näitä kartoituksia tarvitaan: jos asiakas itse kokee, että hänellä on päihderiippuvuus ja hän haluaa hoitoon, kartoitus on siinä. Silloin on kartoitettu, että henkilö haluaa ja tarvitsee päihdekuntoutusta. Niilläkin kartoitus-ja vatvomisrahoilla olisi voitu pistää pystyyn useita päihdehoitopaikkoja, ja kouluttaa niihin henkilökuntaa, joka tekisi muuta kuin kyselisi annoksia ja milligrammoja.

Ja eikös parhaillaan ajeta kannabiksen laillistamista silläkin perusteella, että siitä saaduilla tuloilla, valtio järjestää sitten tarvittavaa päihdehoitoa. Koskahan valtio alkaa järjestämään riittävää, laadukasta ja tuloksellista päihdehoitoa alkoholista saamillaan rahoilla?

Suomen päihdekuntoutus on vitsi, joka ei edes naurata. Sitä ylläpitävä järjestelmä on vaarallinen, ja se tappaa vuosittain tuhansia päihderiippuvaisia. Se on vähän sama kuin uimaranta, jonka reunalla on kyltti. Kyltissä kerrotaan, että rannalla on uimavalvoja. Kun uit ulapalle ja suonta alkaa vetää, huomaat, ettei valvojaa olekaan. Tunne on sama kuin trapetsitanssijalla, joka pudotessaan huomaa turvaverkon puuttuvan

 

temppurata

Äitienpäivä on julma juhla

Suomi on linjannut päihderiippuvuuden sairaudeksi, joka on päihderiippuvaisen omaa syytä. Riippuvuus ja osoitus heikkoudesta sekä tyhmyydestä, ja se seuraa huonosta vanhemmuudesta. Tästä syystä äitienpäivä on joillekin julma juhla.

Edellä mainittua linjausta ei tietenkään sanota päin naamaa, koska on tärkeämpää esiintyä itse liberaalina ja avarakatseisena ymmärtäjänä. Se osoitetaan teoin. Päihdekuntoutuksiin pääsy on pelleilyä, ja niiden sisältö vittuilua. Jos joku kehtaa valittaa, suu suljetaan sanomalla, että kyseessä on itseaiheutettu sairaus. Sanan ”sairaus” kohdalla tehdään ilmaan heittomerkit ja kysytään, että miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa?

Suomessa päihderiippuvuutta kuuluu hävetä, sillä häpeä on paljon halvempaa, kuin sellaisten sairauksien hoito, joita ei hävetä. Niiden hoitamista laadukkaasti ja tuloksellisesti vaaditaan, eikä kukaan kehtaa kysellä, miksi yhteiskunnan kuuluu maksaa.

Oman lapsen huumeriippuvuus on niin pelottava asia, että on helpompi ajatella, että se on jonkun syy. Se, että niin voisi käydä kenelle vaan on ihan liian suuri asia käsiteltäväksi. Kivempi ajatella, että niin käy vain sellaisille lapsille, joiden äidit eivät ole riittävän hyviä.

Todellisuudessa niin käy sekä hyvien että huonojen äitien lapsille.

Äitienpäivänä palkitaan kunniamerkein äitejä, jotka ovat olleet vähintäänkin riittävän hyviä. Huumeriippuvaisten äidit eivät ole siinä jonossa. Heidän tiensä kunniamerkkiin on erilainen. Narkomaanin äidin pitää ensin käydä itkemässä Inhimillisessä tekijässä, että saa ihmisten myötätunnon puolelleen, ja sen jälkeen on Punaisessa langassa revittävä koko yksityisyys riekaleiksi. Tämän jälkeen heille voidaan antaa ”paikka muiden äitien joukossa” ja mitali rintaan. Lehtien palstoilla heiltä kysellään, mistä sellainen vahvuus on peräisin, että voi kestää oman lapsen tuhoutumisen.

Äidit miettivät, ettei se ola vahvuutta. Se on vain ainoa vaihtoehto.

Näitä äitejä ei ilmoiteta kunniamerkkiehdokkaaksi ilman julkista ripittäytymistä. Mistä heitä kiiteltäisiin? Ainoastaan siinä tapauksessa, jos äidit suostuvat laahaantumaan lapsen mukana niin, että siinä tuhoutuu myös oma elämä ja uhrauksia tehdessä mahdollistetaan myös lapsen huumeriippuvuuden jatkuminen maksamalla velkoja ja raivaamalla esteitä pois käyttämisen tieltä. Silloin äidit voitaisiin palkita valtavasta äidin rakkaudesta, vaikka oikeasti kyseessä on edellä mainitun lisäksi myös oman riippuvuuden toteuttaminen. Läheis sellaisen.

Jos minä saisin päättää, kenelle annettaisiin kunniamerkkejä, niin antaisin ne äideille, joiden lapset itsessään eivät ole niitä kunniamainintoja ja palkintoja sinänsä. Etsisin sen äidin, jonka lapsi sairastui päihderiippuvuuteen.

Sellaisen, joka rakastaa lastaan niin paljon, että elää jokaisen hetken ilman lastaan, koska se on lapsen etu.

Palkitsisin sen äidin, joka sydän säpäleiksi särkyen sulkee oven huumeriippuvaisen lapsensa edestä eikä tarjoa pienintäkään helpotusta huumeriippuvaisen elämään, koska se vain pitkittää lapsen kärsimystä. Äiti ei avaa ovea, vaikka itse saisi sillä ikävänsä edes hetkeksi pois ja nukuttua yhden yön niin, ettei tarvitsisi odottaa sitä puhelua, jossa kerrotaan, että kaikki on lopullisesti ohi ja että tavarat voi sitten noutaa poliisilaitokselta.

Minä etsisin sellaisen äidin, joka pystyisi ovensa lisäksi sulkemaan lompakkonsa siltä lapseltaan, jonka on ihan itse synnyttänyt. Ja joka pitäisi sekä oven että lompakon kiinni, vaikka naapurit ja koko muukin maailma juuri siksi pitäisi häntä kylmänä kusipäänä ja ehkä juuri siksi lapsen huumeriippuvuuden aiheuttajana. Joka ei tekisi yhtään tekoa, joka pitkittäisi huumeriippuvuutta. Ei tekisi, vaikka se helpottaisi äidin omaa oloa, ja sukulaisetkin ymmärtäisivät äitiä enemmän.

Tämä äiti vastaisi lapsensa pyyntöihin vain tarjoamalla päihdehoitoa, vaikka haluaisi edes hetken leikkiä, että kaikki on hyvin. Äiti ei sortuisi ymmärtämään olosuhteita, joiden takia lapsen täytyykin käyttää, vaikka näin välttyisi edes yhdeltä riidalta. Tämän hän tekisi, vaikka tietää, että aina on olemassa suuri riski, että viimeisen puhelun viimeisiksi sanoiksi sanotaan kamalia asioita.
– Mä vihaan sua vitun ämmä!
Vaikka on todennäköistä, että nämä sanat jäävät ikuisesti päähän kaikumaan eikä omaa lastaan pääse enää koskaan halaamaan, äiti ei tarjoa muuta kuin mahdollisuuden lähteä hoitoon.

Yöllä äiti miettii, saako vielä joskus silittää oman lapsen hiuksia ja rutistaa tämän rintaansa vasten. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat. Jokaisena äitienpäivänä tietää, että elämästä on kulutettu taas yksi vuosi ilman omaa lasta.Sitä ei edes uskalla ajatella, miten asiat ovat vuoden päästä. Ajatteleeko silloin, että nythän asiat olivat vielä hyvin.

Minä haluaisin askarrella sellaisille äideille foliosta ja kreppipaperista prenikan, jotka tekisivät kaiken tuon.

Äitiys ei ole koskaan helppoa, ja äidit ovat ansainneet juhlapäivän. Äitiyteen liittyy aina riittämättömyyden tunteita. Joihinkin äitiyksiin myös turhaa syyllisyyttä ja häpeää, vaikka kauhussakin olisi riittävästi.

Minä palkitsisin sellaiset äidit, joiden äitienpäivä ei siirry iloisina kuvina Facebookiin. Tosin, nämä äidit eivät minun askarteluistani tai edes niistä oikeista kunniamerkeistä välitä. Kunhan saisivat sen lapsensa takaisin. Se riittäisi.
Näiden äitien ikävä on avaruuden kokoinen, mutta silti se mahtuu sieluun.

Päiväkoti HulluKakara

Entäpä jos olisi sellainen lastentarha, jonka nimi olisi vaikkapa HulluKakara. Nimi ei olisi se kummallisin asia tässä päiväkodissa vaan se, että lapset päättäisivät kaikesta. Sen lisäksi, että he valitsisivat mennäänkö hiekkalaatikolle vai kuralätäkköön, he päättäisivät ihan kaikesta muustakin.

Pikku- Niilo päättäisi ettei päiväunia enää nukuta ja että karkkipäivä on joka päivä. Puro-Matti ei tykkäisi Paavosta ja kieltäisi tältä kokonaan päiväkotiin tulemisen. SalamaValtteri taas tekisi päätöksen siitä, että jalkapalloa aletaan pelaamaan autotien varrella ja Mico Ceellä lisäisi siihen, että tien yli mentäessä ei saisi katsoa oikealla tai vasemmalla; pitäisi katsoa vain ylös tai alas. Betra kolme vee haluaa, että pakkasella nuollaan metallia ulkona ja niin tehdään. Tämän seuraksena HulluKakarassa on aina vapaita hoitopaikkoja.

Entä jos vanhemmatkaan eivät kyseenalaistaisi toimintaa vaan itsekin kyselisivät viikonloppuisin elämänohjeita jälkikasvultaan. Jos Amanda haluaa hypätä katolta sateenvarjo kädessään niin annetaan sen hypätä. Koska hän itse niin haluaa. Kyllä nyt totisempaakin sosionomia naurattaa, eihän tällaista voi olla olemassakaan. Paitsi että voi. Suomalaisessa päihdehoidossa on joka päivä lettupäivä, ja vaikka rapatessa roiskuu ja porukkaa kuolee niin mitäpä siitä; he itse haluavat sitä.

Onkohan ihan niin vai pitäisikö esittää parempia kysymyksiä? Jos käy ensin yhdeksän vuotta peruskoulua ja sen jälkeen kolme vuotta lukiota, sen jälkeen menee AMK:n neljäksi vuodeksi ja jatkaa sitten muutaman vuoden vielä yliopistolla, niin eikö taidot pitäisi riittää jo melkein kuulentoon? Ei kai se voi olla niin, että tuollaisen koulutuksen jälkeen pystyy lukemaan kymmenen kirjaa viikossa ja kirjoittaa semmosen raportin että teoriat kaatuu, mutta ei pysty sanomaan päihderiippuvaiselle että ”voi helevetin helevetti, et kai sinä kuvittele, että sinä pystyt aivojen muutoksia parantamaan kirjastossa käymällä tai lenkkeilyä harrastamalla?”.

Tai ei kai tuollaisen koulutuksen jälkeen itse voi enää luulla niin? Tai väittää, että päihderiippuvaiset haluavat kuolla? Jos luulet niin, niin kysyppäs seuraavalta asiakkaaltasi asiaa ja tulet kuulemaan mitä hän haluaa. Hän haluaa, että mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Hän haluaa lopettaa käyttämisen käyttämällä huumeita tai juoda itsensä kohtuukäyttäjäksi. Koska hän on sairas. Mikä sinun selityksesi on, oi korkeasti koulutettu ymmärtäjä?

Jos uskottelet päihderiippuvaiselle, että toimimaton hoito toimii, se on sama kuin työntäisit pikku-Amandan katolta sateenvarjo kädessä ja uskottelisit, että sillä on mahdollista lentää turvallisesti alas. Ei Amandakaan halua kuolla. Hän haluaa lentää.

Suomen päihderiippuvaiset ry esitti vaatimuksen, että päihderiippuvaisia on alettava hoitamaan sellaisilla menetelmillä, jotka toimivat. Sepäs tuntuikin pahalta ja keskustelupalstoilla takerruttiin epäolennaisuuksiin kuten siihen, että ei ole kivaa kun vaaditaan. Asiantuntija kävi teeveessä asti kertomassa jälleen sitä, että tarvitaan paljon erilaisia hoitoja koska ihmiset ovat niin erilaisia. Hän ei ottanut kantaa siihen miksi sitten on vain niitä hoitoja, jotka eivät toimi. Tai ainakaan kunnat eivät toimiviin yleensä maksa. Loppuun hän lisäsi, että lääkkeet eivät pahenna riippuvuutta ja minä mietin kenelle tuo työskentelee ja että suuttuisivatko ihmiset yhtä paljon jos esittäisin vaatimuksen, että päihderiippuvaisia on alettava hoitamaan vielä huonommin? Sitten tajusin, ettei huonompaa hoitomuotoa enää ole ja joskus hoitamattomuuskin on parempi vaihtoehto kuin nykyiset hoidot. Ainakin mitä tulee korvaushoitoon.

Asiantuntijoiden on kuitenkin helppo hymyillä, heillä on koko Suomen juopot ja nistit puoltamassa heidän käsitystään. He jakavat nisteille huumeita hoitona ja muka opettavat juopoista salonkikelpoisia. Ne, jotka ovat onnistuneet toipumaan päihderiippuvuudesta näkevät kirkkaasti hulluuden, mutta heitä ei kuunnella eikä heitä ainakaan haluta lisää. Ei haluta lisää ihmisiä kertomaan, että ihan samalla tavalla kuin Hullukakaran hoidokit, päihderiippuvaiset eivät tarvitse myötäilyä. Hullukakarassa tarvitaan rajat ja päihdehoidossa myös. Olen nähnyt miten ahdistunut ja levoton lapsi herää lapsuuteensa saadessaan rajat, jotka pitävät. Niiden sisällä on hyvä ja turvallinen heittää kuperkeikkaa.

Rajat tarkoittavat myös sitä, että puhutaan totta. Olen nähnyt mitä totuus tekee päihderiippuvaiselle. Tiedän yhden paikan, jossa hoidetaan päihderiippuvuutta ja siellä puhutaan myös totta. Yhtenä päivänä sinne saapui eräs Mikko, jolla ikää oli vasta parikymmentä vuotta, mutta puuhakkaana miehenä oli saanut paljon aikaan. Viime vuosina hommat oli olleet mollivoittoisia. Juuri niin kuin on jokaisella, joka on sairastunut päihderiippuvuuteen.

Pahimmat osumat oli ottanut perhe, jolta ensin oli alkanut kadota rahaa ja tilalle ilmaantua erilaisia selityksiä. Siskon säästöpossu oli hajonnut viikoittain ja äidin korut löytyivät kerrankin kanista. Mikkoa oli harmittanut erityisesti se, että häntä epäiltiin ja syytettiin, joka oli lopulta johtanut siihen, että hän olikin ottanut isän auton ja ajanut sen lunastukseen. Turhaahan oli edes yrittää olla kunnolla kun aina epäiltiin.Sitä paitsi isä oli natsi, joka kyllä jaksoi muistuttaa autojupakasta. Jos sitä nyt kerran vai oliko se kolme kertaa lainaa autoa joka menee rikki, niin kuinka kauan siitä pitää kärsiä.

Mikko oli harkinnut ripottelisiko tuhkaa päällensä ja naulitsisi itsensä ristiin, riittäisikö se vaativille vanhemmille joiden takia hän oli sitä paitsi joutunut varastamaan kavereiltaan huumeita ja rahaa, koska äiti ei enää antanut rahaa. Kavereille hän ei ollut jäänyt kiinni, tai ei ainakaan myöntänyt niille mitään. Kerran Mikko otti vähän paljon huumeita myyntiin, mutta vetikin ne kaikki itse koska muilla ei ollut rahaa. Hänelläkään ei ollut, mikä taas oli jälleen äidin syy, mutta häneltä sitä kuitenkin oli alettu vaatimaan koska hän oli huumeita velaksi ostanut. Mikko oli syyttänyt erästä Oskaria rotaksi ja väittänyt, että tämä oli varastanut huumeet Mikolta. Tästä syystä Oskari oli tapettu, mutta olisi se kai kuollut jossain vaiheessa muutenkin, Mikko tiesi ja sanoi ettei ala itseään sen asian takia ruoskimaan.

Muutakin harmia oli aiheutunut. Yhdelle poliisille oli tarttunut Mikon ruiskusta c-hepatiitti kun se oli kaivellut Mikon taskuja. Eli se oli sen syy. Kyllä sen olisi pitänyt tietää, että ei Mikko välttämättä puhu totta kysyttäessä ja uskoa kun Mikko sanoi että on kaikkeen syytön. Yhteiskunta oli vanhempien ohella sponsoroinut Mikkoa toimeentulotuen muodossa ja oli sossusta annettu pari kämppääkin vaikkei olisi kannattanut. Mikollehan ne jäivät maksettavaksi ne vuokrarästit ja luottotiedotkin olivat huonossa hapessa. Sitä paitsi se, että asunnoilla oli rampannut yötäpäivää pomminpurkajan näköisiä henkilöitä, jotka olivat väännelleet naapureiden kellarikomerot, ei ollut Mikon syy vaan sossun. Mitäs antoi sellaisen kämpän, jossa ikkunat oli etelään päin. Mikko olisi halunnut katsella länteen.

Montaa muutakin oli herralle sattunut ja tapahtunut ja mielipahaa kertynyt niin, että tarvetta huvittelulle jo olikin. Mikko kysyikin jo ensimmäisenä hoitopäivänään, että millonkas lähdetään Särkänniemeen, niin kuin oli aiemmista hoitolaitoksista lähdetty? Mikolle esitettiin vastakysymys, että voisikos nuo edellä mainitut tapahtumat mitenkään liittyä sinun päihteiden käyttöön, johon Mikko vastasi, että eivät voi. Ne liittyvät siihen, että kaikki muut ovat täysiä idiootteja.

Sitten Mikko veti kengät jalkaansa ja ilmoitti menevänsä ensimmäisenä Särkänniemessä possujunaan ja sitten Hurrikaaniin. Mikkoa kehotettiin ottamaan kengät jalasta ja istumaan alas. Sitten hänelle sanottiin, että älä Mikko puhu paskaa. Mikolle tuli paha mieli. Ei aiemmissa hoitopaikoissa ollut puhuttu ikävistä asioista. Teki mieli haukkua koko perhe, joka oli hänet tällaiseen paikkaan pakottanut ja olivatpa vielä itse maksaneet hoidon, vaikka Mikolle olisi kelvannut sekin hoito jota kunnalta sai. Siellä olisi saanut olla rauhassa kuukauden ja käydä vaikka viikonloppuisin kaljalla. Siellä sentään ymmärrettiin Mikkoa ja kysyttiin häneltä, mitä hän halusi. Ei hän siellä ollut lopettanut käyttämistä, mutta päihdeterapeutti olikin sanonut, ettei se ole välttämättä kaikkien tavoite ja ettei Mikko ehkä ole valmis vielä.

Mikkoa raivostutti, että perhe kutsuttiin paikalle. Perhe kertoi, että oli käsittänyt sen ettei noin suurta kusipäisyyttä voisi hoitaa kalastelemalla ja oli siksi hankkinut Mikon juuri tähän hoitopaikkaan. Sitä perhe ei enää osannut kertoa miksi se maksoi tuollaiselle henkilölle hoidon. Mikon käytöksen jälkeen se tuntui järjettömältä. Heille kerrottiin miksi Mikko oli muuttunut hymypojasta murisevaksi paviaaniksi, joka näytti tuhoavan kaiken. Heille myös kerrottiin, että nyt oli tullut kaikkien aika puhua totta. Eikä vain keskenään vaan suoraan Mikolle.

Äiti itki ja pelkäsi ettei se vaan riemastuisi ja lähtisi käyttämään. Olihan se nyt ensimmäistä kertaa ollut kaksi viikkoa selvin päin. – Jos vaan kehuttais ja annettais menneitten olla, isäkin koitti. Nähdessään terapeutin ilmeen, isä totesi että te ette tiedä mimmonen se voi olla.

Ja niin istuttiin alas ja puhuttiin totta. Tai Mikko ei puhunut. Hän istui ja kuunteli ensimmäistä kertaa. Äiti kertoi millaista oli odottaa sitä puhelua, joka toisi tiedon siitä ettei toivoa enää ole. Millaista oli joutua suunnittelemaan oman lapsen hautajaisia ja pelätä tulevansa hulluksi. Isä oikaisi Mikon käsitystä siitä, että auto oli oikeasti ajettu romuksi yhdeksän kertaa ja talo kiinnitetty Mikon velkojen takia. Se, että isä oli muuttunut harmaaksi johtui siitä, että hän oli tajunnut epäonnistuneensa vanhempana täysin.

Pikkusisko itki. Mikko istui ja katsoi. Viimein sisko sai sanottua, ettei ole kivaa kun veli on niin pelottava. Sitten tilaisuus päättyi ja Mikko poistui ovesta. Perhe jäi istumaan hämmentyneenä. Taakka oli kuitenkin keventynyt ja sanomattomat asiat ääneen puhuttu.

Illan Mikko oli hiljaa. Hän mietti.

Seuraavana päivänä Mikko tapasi taas perheensä ja hän kertoi mitä oli eilen kuullut. Hän kuvasi äidin pelkoa ja kertoi, että äiti oli maailman paras ja sen lisäksi rakas. Isä oli reilu ja oikeudenmukainen, Mikko oli kuullut isän tuskan. – Siskoa itketti niin paljon. Rakas sisko, Mikko sanoi ja halasi siskoaan.

Jossakin näillä tietämin tapahtui se ihme. Kun Mikko nousi tuolista hän ei ollut se eilinen Mikko. Tällä Mikolla oli syttynyt valo silmiin. Aiemmin oli näyttänyt melkein siltä, että sielu olisi puuttunut. Nyt se selkeästi oli paikalla.

Miten Mikolle käy myöhemmin? En tiedä. Mikään ei kuitenkaan koskaan ole niin kuin ennen. Perhe ei koskaan enää luule olevansa syyllinen Mikon puuhiin tai mahdollista jos hän palaa käyttämään. Mikko ei enää koskaan oikeasti pysty kuvittelemaan, että syy löytyisi muualta kuin peilistä ja siitä, että hän on päihderiippuvainen.

Minun mielestä tässä olisi se päihdehoidon tavoite? Ja tähän päästiin muutamassa viikossa. Tehkää sama perässä jos pystytte! Jos ette, niin menkää HulluKakaraan töihin.

Jos jäit miettimään mistä hoitolaitoksesta puhun niin tässä tulee vihje:

Paikan nimi alkaa ärrällä ja päättyy iihin, eikä siinä välissä lue Järvenpään sosiaalisairaala.

Lääke alkoholismiin

Kannatan ehdottomasti kaikkia sellaisia menetelmiä ja keinoja, jotka auttavat ihmisiä toipumaan alkoholismistaan. Onkin melkoinen ihme, ettei toimivaa lääkettä ole vielä tuohon vaivaan keksitty. Luulisi kolmen miljoonan alkoholismiin vuosittain kuolevan motivoivan ongelman ratkaisuun. Tai jos ei se motivoi niin raha, jonka keksintö tuottaisi.

Teeveessä näytettiin ohjelma, jossa kerrottiin menetelmästä jonka avulla alkoholismi parantuisi ja henkilö palautuisi kohtuukäyttäjäksi, joka hän on joskus ollut. Asiantuntija kertoi kuinka koko hoito, joka tämän sairauden ympärille on kehitetty, lähtee aivan väärästä ajatuksesta. Tällä kertaa saatoin iloita siitä, että olen Suomessa, sillä täällä ei lähdetä oikeastaan mistään ajatuksesta. Se olikin ensimmäinen ajatus, joka syntyi suomalaisten tutkijoiden kertoessa tästä lääkehoidosta. Mietin, että miksi ette ole saaneet tähän mennessä kerrottua riittävän painavasti edes sitä, että kyseessä on aivojen sairaus, joka on voitu todentaa? Eikö se olisi ollut tärkeä tieto kun kuitenkin Suomessa edelleen kuvitellaan, että kyseessä on henkilö, joka ei joko tajua tai ei halua tajuta ja siksi tuhoaa oman ja muiden elämän?

Tutkija kertoi myös toisen seikan, jota ei tähän mennessä ole haluttu tai osattu huomioida suurimassa osassa hoitoja: jos henkilö vain lopettaa juomisen, juomisen himo kasvaa. Eikö tämä ole juuri se suomalaisen päihdehoidon sisältö? Tarjotaan suunnilleen päihteetön paikka, jossa oleskellaan jokin aika ja sitten lähdetään kotiin, eikä maksa kuin kymppitonnin. Tässähän on juuri se kohta, jossa pitäisi toteutua se hoito, joka päihdehoidoista yleensä puuttuu. Kuntosali ei ole yhtä kuin päihdehoito. Retki laavulle ei myöskään ole sitä.

Uskon, että uutta tietoa tulee koko ajan ja ne keinot, joita nyt on päihderiippuvuuden hoitoon, ovat alkeelliset eikä niitäkään käytetä läheskään niin hyvin hyödyksi kuin voisi. Haluaisin uskoa, että esitelty lääke toimii. Jostain syystä jäin epäilemään. Kun mietin miksi, ehkä siksi etten ole koskaan kuullut kenestäkään, jonka tämä lääke olisi parantanut. Maailmassa on tosin paljonkin sellaista, mitä en ole itse todennut tai tavannut, mutta voin uskoa asiat kuitenkin. Ehkä tämän epäilyksen synnytti ajatus siitä, että kokemukseni mukaan alkoholisti ei juo pitääkseen hauskaa vaan paetakseen ja kestääkseen, niin mihin tämä tarve katosi sen myötä että alkoholin käyttökokemus muuttui vähemmän mukavaksi?

Onko lukijoissa joku joka on tämän lääkkeen avulla saanut avun alkoholiriippuvuuteen? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan kokemuksia tästä.

Lopuksi vielä siteeraan ohjelmassa nähtyä tutkijaa: ”alkoholia ei suositella hoitokeinoksi alkoholiriippuvuuteen”.

Tämä kuulostaa järkevältä. Huumeita suositellaan kuitenkin hoitokeinoksi huumeriippuvuuteen.

Epäreilua

Eerikan oikeudenkäynnit ovat alkaneet ja monen virkamiehen pää on laitettu pölkylle. Tällä kertaa olisi ollut suotuisaa huostaanottaa lapsi ja kansa on raivoissaan. Toisin kuin esimerkiksi silloin kun Oululaisia kaksosia haettiin kotoaan ja vanhemmat kuvasivat tilannetta. Video päätyi kiertämää Somessa ja muuallakin ja yhteen ääneen huudettiin, että ei saa huostaanottaa. Kuitenkin se, että tilanteessa, jossa lapsia viedään kotoa, aletaankin kuvaamaan tapahtumia, on lähtökohtaisesti jotenkin kummallinen; itse ehkä keskittyisin tukemaan lapsia.

Näyttää siltä, että kun lapsia otetaan huostaan ennen kuin mitään todella vakavaa tapahtuu, se on väärin. Ennen tapahtumiahan ei voida näyttää toteen, että niin todella luultavasti tulisi käymään. Nettiin laitetaan videoita ja lietsotaan vihaa sosiaalityöntekijöitä kohtaan milloin lapsen ryöstöstä milloin rahan tekemisestä lapsilla.

Eerikan tapauksessa ei hössötetty turhia. Annettiin tilanteen kehittyä. Ja näin kävi eli onnistumista ei tullut silläkään kerralla.

Helsingin kaupunki on vastuussa siitä millaisilla resursseilla työtä tehdään ja tämä maa myös vastaa siitä koulutuksen tasosta, jota sosiaalityön ammattilaisille tarjotaan. Helsinki on asettanut nämä nyt syytteessä olevat ihmiset tehtäviin, joissa selviytyminen olemassa olevilla resursseilla ei ole todennäköistä. Silti Helsingin kaupunki ei myöntänyt asianajajia työntekijöilleen oikeudenkäyntiin.

Kuopiossakin on koettu tragedia, jossa lastensuojelun asiakkaana jo ollut äiti tappoi lapsensa. Kuopion lastensuojelu pyysi apua ja lisäresursseja jo ennen tragediaa. Niitä ei saatu eikä varmaan saada jälkeenpäinkään. Parasta varmaan taas syyttää niitä, jotka yrittivät työtä tehdä.

Miksei syytettä nosteta niitä kohtaan, jotka aiheuttavat näitä tilanteita? Eikös syyllinen löydy sieltä missä lompakon sisällön jakamisesta päätetään?

Jos toimintaan ei löydy riittäviä resursseja on vaarallista ylläpitää organisaatiota joka ei toimi. Kuvitelma ja luulo siitä, että meidän maassamme olisi toimivat verkostot lastensuojelulle on virheellinen monella tapaa.

Yksi todiste siitä on juuri se, miten vähän ymmärretään esimerkiksi päihderiippuvuudesta. Eräällekin perheelle ilmoitettiin, että mikäli, ette nyt mene korvaushoitoon, teiltä otetaan lapset pois. Vanhemmat olivat jo vieroittautuneet huumeista, mutta joutuivat aloittamaan niiden käytön uudestaan korvaushoidon muodossa. Toisessa perheessä taas ei annettu lopettaa korvaushoitoa ja siirtyä raittiiseen elämään, samalla uhalla.

Yleisin lastensuojelun tarve syntyy päihderiippuvuudesta johtuvista syistä ja koko Suomen ymmärrys huumehoidosta on se, että henkilö menee korvaushoitoon. Ajatus ei riitä siihen asti, että tajuaisi henkilön sitten jatkossa hoitelevan lapsiaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Onpa mielenkiintoista nähdä millaisia lapsia kasvaa näissä korvaushoitoperheissä, joissa vähimmilläänkin on tunneyhteys lapseen täysin poikki.

 

 

 

 

Vihapuhetta

Nyt on tulossa vihapuhetta ja syystä. Jos kuulut niihin herkkähipiäisiin päihdetyötä tekeviin, jotka pahoittavan mielensä asioista, joista kuuluisi enemmin herätä, lopeta lukeminen; et saa tästä kuin pahan mielen.

Raivostuttaa, että toimiva hoito päihderiippuvuuteen on jo keksitty mutta sitä ei käytetä ja ”siitä ei saa sanoa”, etteivät muut koe, että omaa työskentelyä arvostellaan. Tilanne on sama kuin jos alkaisin nyt vaatimaan, että skitsofreniaa on alettava hoitaa uudestaan lobotomialla, tai minulle tulee paha mieli. Mitäpä niistä potilaista, mutta kun Suomen pahimmat mielensä pahoittajat, päihdetyötä tekevät alkavat läheisriippuvuudessaan kokea olevansa tarpeettomia. En keksi mitään muuta syytä sille, että toimimattomassa menetelmässä roikutaan kynsin hampain kiinni. Tai keksin, mutta niiden ääneen sanomisesta vasta tuleekin paha mieli.

Sitä tilannetta, että henkilö käy jonkin kuntouttavan hoidon ja jatkaa päihteiden käyttämistä, on alettu pitämään loogisena seurauksena hoidosta. Mitä se tietenkin onkin, jos tarkastelee hoitojen sisältöjä. Mutta ei kai se ole se mihin alun perin pyrittiin?

Onko se järkevä tavoite kun sen seurauksena on yleensä kuolema? Miten voidaan edes kuvitella, että niillä menetelmillä, joita käytetään, pystyttäisiin vaikuttamaan näin vakavaan sairauteen? Eräässä hoitopaikassa esiteltiin kipsipalloja ja jäätelötikkuja; asiakkaat voi askarrella. Onko jäätelötikku ja kipsipallo oikea ase näin vakavaan tilanteeseen?

Mihin se työskentely perustuu? Ei ainakaan päihdetyöhön.

Lisäksi siitä, että jos toimii alalla ja sanoo, ettei voida tietää mistä tässä on kysymys ja mikä siihen auttaa, pitäisi antaa potkut. Päihderiippuvuus on jo 60 vuotta sitten luokiteltu sairaudeksi. Nyt se täytyy jo olla tiedossa. Miksi se edelleen on mielipidekysymys tai uskon asia?

Olen vieraillut kymmenissä eri päihdehoitolaitoksissa ja tutustunut heidän hoito-ohjelmiinsa. Jokaisen paikan nettisivuilla on mahtavat kuvaukset kuntoutusten sisällöistä. Jos sivuilla lukee, että paikassa toteutetaan kirjalliseen hoitosuunnitelmaan perustuvaa psykososiaalista kuntoutusta, joka on vielä kaiken lisäksi yksilöllistä ja sisältää sekä ryhmätoimintaa, että verkostotyötä, kuulostaa se todella hienolta. Todellisuudessa se yleensä kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokainen hoitoon tulija saa oman lapun, johon kirjataan tapaamiset omahoitajakeskusteluille ja ryhmätoiminta on ringissä istumista ja levyraadin pitämistä. Toisinaan ryhmässä voidaan katsella monisteita, joissa on kukka, jonka terälehtiin jokainen kirjoittelee omia vahvuuksiaan. Verkostotyö on yhtä kuin yhteys maksavaan tahoon tai lastensuojeluun.

Tarjolla saattaa olla myös päihdealan erikoislääkäreidenpalvelut, mikä ei sekään ehkä ole asiakkaan etu; voi nimittäin olla, että hoidon aikana ns. puhdas alkoholisti päätyy lääkärin ohjeita noudattaessaan paljon pahempaan allikkoon missä oli tullessaan. Ei ole ihan yksi eikä kaksi asiakasta, joka on siirtynyt käyttämään bentsoja tai lisäämään ne alkoholin rinnalle.

Mitä on sairaanhoitajien antama ohjaus, neuvonta ja tuki, jota sitäkin on tarjolla jossain ympärivuorokauden? Mihin tarvitaan sairaanhoitajien ohjausta, neuvontaa ja tukea, jollei kyseessä ole korvaushoito, joka ei ole päihdekuntoutusta ollenkaan?

Omahoitajakeskusteluissa raapustetaan jatkohoitosuunnitelma, joka on asiakkaan itsensä laatima suunnitelma siitä, miten elämä jatkuu hoidon jälkeen. Jos hoidon sisällöllä annetaan ymmärtää, että harrastamalla ja musiikkia kuunnellen ratkaistaan tämä sairaus, josta muuten ei mainita yleensä ollenkaan, niin miten siinä jatkohoitosuunnitelmassa voisi olla mitään sen kummempaa?

Hoitoon kuuluu myös se, että setvitään raha-asioita ja ohjataan henkilö vaikkapa kursseille. Jos tilanne on äitynyt kohtuuttomaksi niin kuntouttavaan työtoimintaan. Joidenkin hoitojen keskeinen sisältö on juuri työnteko. Sillä sehän alkoholistia vaivaa kun se juo itseään hengiltä; ei oo tullut tehtyä töitä riittävästi.

Ruoka tulee pöytään ja yötäkin ollaan, harrastetaan ja vaikkapa lenkkeillään. Kaikesta tästä tehdään kirjallinen hoitoyhteenveto.

Kaikki tämä eikä maksa kuin 11550€/kk.

Missä on se päihdehoito, jonka johdosta hoitoon mentiin vai onko tuo edellä mainittu sitä? Jos, niin mikä siinä auttaa? Itsestäni em. toiminta kuulostaa ihan kivalta vaikka sellaiselle, jolla ei ole muuta tekemistä, mutta sairauden hoitoa tuo ei ole.

Ihmetellessäni em. toimintaa löysin vastauksen. Ei niissä paikoissa edes hoidettu päihderiippuvuutta. Niissä hoidettiin huonoja tapoja.

Erään päihdehoitolaitoksen nettisivuilta voikin lukea heidän ideologiansa: ”On väärin ajatella, että on myöhäistä muuttaa vanhoja huonoksi osoittautuneita tottumuksia ja tapoja”. Tämä kyseinen laitos vastaa kokonaisen kaupungin päihdekuntoutuksesta eikä mahdollisuuksia muihin hoitoihin ole. Onko siis niin, että jollain vaan on tapana juoda itsensä hengiltä ja samalla tuhota muidenkin elämä?

Viime viikolla olin vierailemassa eräässä päihdehoitolaitoksessa. Tilaisuus oli tarkoitettu hoidossa olevien läheisille ja asiasta kiinnostuneille. Paikalla oli kymmeniä ihmisiä ja he saivat todella kattavan infopaketin siitä, mistä alkoholismissa on kyse. Monen kasvoilta näin, että vihdoinkin ”sen juopon sikailulle ja sekoilulle löytyi selitys”. Vihdoinkin löytyi vastaus siihen, miksi näytti siltä, että se ennen ihana ja rakas ihminen tuntui tulleen hulluksi ja aiheutti vain tuskaa ja huolta. Ja mikä tärkeintä, vihdoinkin joku kertoi, mikä siihen auttaisi ja miten tästä eteenpäin.

Ällistyttävää oli se, miten uutena asiana kaikki saatu tieto tuli vaikka monenkin kohdalla läheinen ei ollut ensimmäisessä hoitopaikassaan.

Valitettavasti kaikille ei ovet aukene kyseiseen hoitopaikkaan. Kunnat eivät sinne yleensä maksusitoumuksia anna. Lieneekö syynä se, että hoito on puolet halvempaa kuin muut hoidot ja tulokset huippuluokkaa? Tuloksilla en tarkoita nyt sitä, että hoidon läpikäyneen kerrotaan sanoneen, että nyt on mukavampaa. Tarkoitan sitä, että henkilö toipuu päihderiippuvuudestaan eikä palaa käyttämään.

Tämän hoidon sisältönä oli hoitaa päihderiippuvuutta.

Tiedän monta sellaista henkilöä, jotka tekevät päihdetyötä sellaisilla menetelmillä, jotka eivät toimi. Toimivuuden voi päätellä siitä, raitistuvatko henkilöt, joille päihdetyötä tehdään. Moni näistä tuntemistani henkilöistä on myös tietoinen siitä, ettei keino ole toimiva, mutta tekee työtä silti niin. Koska niin siinä työpaikassa tehdään. Ja niin tämä henkilö siinä työpaikassa sitä työtä tekee, koska se on hänen työnsä. Ja tämän seurauksena ihmisiä kuolee, koska he eivät saa apua.

Entäs jos otan Virosta keikan ja käyn jonain iltana jonkun henkilön luona kylässä ja tämän kyläilyn seurauksena tämä henkilö menettää elämänsä. Eikös sekin ole minun työ? Siitähän minulle maksettaisiin. Ja vieläpä varmasti paremmin kuin yhdessäkään päihdehoitopaikassa.

Tai jos en edes itse aiheuta mitään. Satunpahan vaan paikalle kun joku meinaa hukkua avantoon. Apua tarvitsevalle huudan, että tiedän kyllä että auttaisi jos heittäisin tämän kädessäni olevan köyden toisen pään, mutta kun ei meillä ole ollut tapana tehdä niin.

Olisiko se ihan ok? Tai se, että kun hukkunut otettaisiin puheeksi, minä pahoittaisin mieleni?

 

 

 

Anneli Auerin näköinen murhaaja

Tänään on ollut erityisen merkittävä päivä monella tavalla. Suomen rikoshistorian kannalta merkittävä oikeudenkäynti sai yllätyskäänteen ja Suomen kansa osoitti kykynsä ajatteluun. Jälkimmäisen johdosta en lähtisi lippua vinssaamaan salkoon.

Esimerkkejä tämän kansan ajattelusta on voinut lukea pitkin matkaa yleisönosastoilta, joilla nimimerkin turvin on voinut paljastaa sielunsa syöverit ja aika paljon muutakin. Erityisen kuvaava oli erään nimimerkki ”kyllästynyt” kirjoitus. ”Kyllästynyt” kertoi viime syksyn oikeudenkäyntien aikaan toivovansa, ettei asiaa enää tutkittaisi, koska hän oli kyllästynyt lukemaan aiheesta.

Kyllä. Se on vakava ongelma, että kyllästyy. Mitäpä siitä, että parhaillaan oli menossa farssi, joka tänään osoittautui oikeusmurhaksi. Ihan oikea henkilö istui siellä oikeudessa ja yritti pelastaa itsensä ja sen mitä elämästään oli jäljellä.

Ilmeisesti ajatus siitä, että itse voisi joutua vastaavaan tilanteeseen, on niin pelottava ettei sitä uskalla edes ajatella. Vielä pelottavampaa on ajatus siitä, että niin voisi käydä syyttömälle. Siksi onkin helpompi päättää, ettei Anneli ole syytön. Jos kysyt perustelut tälle päätökselle niin nehän nokkelan suomalaisen suusta tulee: näkeehän sen.

Eli ulkonäkö on peruste. Jos näin, niin eikö voitaisi sitten rikostutkinnassa alkaa etukäteen napsimaan talteen kaikki ne, jotka näyttävät syyllisiltä? Näin voitaisiin ennalta ehkäistä useita eri rikoksia. Marja laitettaisiin kaappiin, koska näyttää siltä, että huijaa verotuksessa ja Mikko on ihan selvästi rattijuoppo.

Ajattele nyt vähän!!!!

Ei kai oikeassa elämässä ole roolitusta ulkonäön perusteella, ainakaan rikollisuudessa. Ja jos nyt alat jankuttamaan sitä videointia sairaalasta, että kyllä on kylmä muija kun ei itkenyt, että varmaan on syyllinen, niin mietippäs vielä vähän. Anneli reagoi kaikkiin tilanteisiin sillä tavalla; siihen, että häntä epäiltiin syylliseksi miehensä murhaan ja siihen, että hänet tuomittiin siitä. Samalla tavalla hän reagoi lastensa sekä kaiken muunkin menetykseen. Eikö tämä todista sen, että hän on sellainen henkilö, joka reagoi asioihin näin?

Jos tämä olisi elokuva, voisimme tulkita reagointia. Jos Anneli viheltelisi ja vilkuilisi seinille ja taustalta kuuluisi pahaenteistä musiikkia ja jos hän yksin jäädessään nauraisi leukaansa sivellen, voisimme päätellä, että hän luultavasti on elokuvan pahis. Tämä ei ole elokuva.

 

Seuraava todiste syyllisyydestä murhaan on seksuaalirikokset, joista hänet tuomittiin. Ajattele taas ihan hetki. Tuomio tuli siltä samalta ”firmalta” kuin sekin tuomio, joka todettiin nyt virheelliseksi. Hermostuneesti varmasti alat nyt todistelemaan, että ei kuule noin vain voida tuomita ilman näyttöä, mutta jos nyt hetken mietit, niin eikö niin juuri tehty tässä aiemmassakin jutussa?

En ole ollut paikalla, mutta ymmärrän ihmisyydestä sen verran, että jos lapsia raiskataan ja kotona vietetään orgioita ja saatanallisia menoja, se jättää jälkensä. Jos äiti hyväksikäyttää lapsiaan, se näkyy vuorovaikutuksessa. Annelin kotosallahan majaili, juuri noiden bakkanaalien aikoihin, ei enempää eikä vähempää kuin poliisi. Seppo nimeä käyttävä valtion virkamies oli nimenomaan kuulostelemassa, josko mitä tahansa kummallista perheessä olisi meneillään. Seppo, kera ystäviensä laittoi asunnolle pystyyn tilakuuntelun, jonka perusteella valvottiin hyvin tarkkaan jokaista sanaa. Tässä vaiheessa, jolloin kuitenkin orgiat lasten puheiden mukaan olivat ylimmillään, ei esiin tullut merkkiäkään niistä tai edes lasten traumoista.

Sen sijaan traumat nousivat pintaan kun Annelin veli veneen osti. Veli ajelutti lapsia ja jututti. Saattoipa aiheen valintoihin motivoida sekin, että joka kuukausi tilille rapsahti 8000€ + tietenkin omat tulot. Näiden samojen lasten puheet todettiin tämän päivän päätöksellä epäuskottaviksi.

Näiden samojen lasten puheet olivat ainoa näyttö seksuaalirikoksista. Uskoisin myös, että niin Auerin lasten kuin muidenkin lasten immenkalvot puhkeavat moisista riettailuista ja jäävät todisteeksi tapahtuneesta. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan heille nämä kalvot kasvoivat takaisin. IHAN OIKEESTI!

Eikö edes tuomio, joka on Suomen asteikolla todella kova, laita kelloja soimaan? Joitain viikkoja sitten uutisoitiin kolmesta miehestä, jotka raiskasivat useita lapsia moneen kertaan ja lisäksi pahoinpitelivät heitä sekä seksuaalisesti, että ihan tavallisesti. Yksi näistä veijareita puri ja talloi 2-5 -vuotiaita uhrejaan. Tuomiot pysyivät alle neljän vuoden jokaisella. Suomessa selviää usein seksuaalirikoksista ilman ehdotonta vankeutta.

Anneli sai suoraan 7 vuotta ja kaikki julistettiin salaiseksi. Jopa niin salaiseksi, ettei hänen annettu esittää todisteita, jotka tukisivat syyttömyyttä. Valituslupaa ei annettu ja sillä selvä.

Itselleni hieman särähtää tämä homma.

Ja ihan maallikkona toteaisin vielä, että jos rikostutkijoiden taidot ovat sillä tasolla, kuin ne tämän jutun tiimoilta ovat olleet, kukaan ei ole turvassa. Esimerkkinä eräs näppylähanska, joka oli ratkaisevassa osassa murhatutkinnassa. Eräässä valokuvassa nähdään hanska sängyllä ja seuraavassa se on lattialla. Ymmärrän, että nelivuotias lapsi voi etsiskellessään paiskoa tavaroita ympäriinsä, mutta jos rikospaikkatutkijoilla on hanskat noin hukassa, niin heidän tutkimusten perusteella ei ketään voi tuomita.

Mene nyt peilin eteen ja katso tarkkaan. Oletko sinä riittävän viattoman ja rehellisen näköinen pysyäksesi vapaana?

P.s muista reagoida oikein ensi kerralla kun kotiisi murtaudutaan ja miehesi murhataan.

 

 

Syyttäjä vastaan yläkerran Tuula ja Suomen valtio

Eilen illalla saimme seurata teeveestä mahtavaa kuvausta hulluudesta, joka toistuu päivästä toiseen. Ruudussa Tuula sekoili miehensä Eskon kanssa. Yleisönosastot täyttyivät raivokkaista viesteistä. Tuulaa haukuttiin luuseriksi ja Eskoa juopoksi. Nimitykset saattavat olla hyvinkin kuvaavia, mutta todelliset idiootit ja luuserit löytyvät ihan muualta.

Dokumentissa näytettiin monta kohtaa, joissa terveydenhuollon ammattilainen tapasi tämän pariskunnan. Eräällä kerralla Tuula yritti soittaa ambulanssia, jota ei saatu helposti paikalle kun Esko ei halunnut nousta kyytiin. Entä jos kyseessä olisi toisenlainen tilanne, jossa henki on uhattuna? Jokin muu itsetuhoisuuden muoto kuin alkoholismi aiheuttaisi sen ettei kyytiin tarvittaisi omaa halukkuutta.

Eskolla todettiin maksan vajaatoiminta ja maksakirroosi. Hoidoksi tilan aiheuttaneeseen alkoholismiin annettiin antabusta. Jokaisen lääkärin täytyy ymmärtää, että jos henkilö juo maksansa kirroosiin, apua tarvitaan enemmän kuin lääkepurkin verran.

Eskon hautaan mahdollistaneen Tuulankaan ei voi olettaa ymmärtäneen alkoholismia sairautena, koska oli itse lopettanut juomisen päätöksellä ja vaihtanut riippuvuuden toiseen. Hänen päihteensä oli Eskon auttaminen. Näimme kaikki omin silmin, että Tuula oli vähintään yhtä sekaisin kuin miehensäkin.

Ainoa, joka saattoi olla edes vähän kartalla, oli dokumentin kuvaaja. Hän puhui läheisriippuvuudesta ja jopa yhden kerran meinasi tehdä läpimurron. Ohjelma on nähtävissä Yle Areenassa. Kohdassa 34:14 tekijä sanoo jotakin todella tärkeää Tuulalle. Tämä lause selvästi läpäisee riippuvuuden selitykset ja syyt. Sen näkee Tuulan silmistä. Mutta koska osaamista ja keinoja on liian vähän, jää tämäkin loistava yritys vain ohueksi huokaukseksi, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Tuula tuijotti myös isänsä kuvaa ja kertoi omaa tarinaansa. Ratkaisu oli niin lähellä, mutta liian kaukana. Avannostakin näkee rannalle, mutta se ei vielä riitä pelastumiseen. Siihen tarvitaan kaveri, jolla on oikeanlainen köysi ja halukkuus auttaa.

Samaan aikaan kohistaan pienestä tytöstä, joka kuoli piittaamattomuuden, osaamattomuuden ja vastuuttomuuden takia. Samat syyt johtivat tämän Eskon kuolemaan. Eikös tunnukin järkyttävältä verrata puolustuskyvytöntä pientä tyttö ja isoa alkoholisti miestä? Eskon sairaus täytti pakkohoitokriteerit koko ohjelman ajan; hän oli vaaraksi itselleen joka tuli lopussa todistetuksi. Hän ei kyennyt huolehtimaan itsestään johtuen alkoholismistaan. Hänen tilassaan oleva ihminen ei voi olla vastuussa itsestään.

Eikö syytteitä voisi nostaa tässäkin casessa, vaikkei Esko ehkä ollutkaan yhtä liikuttava tai suloinen kuin pieni Vilja Eerika? Jonkun ihana pieni poika se Eskokin on joskus ollut ja viimeisinä hetkinäänkin yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa muukin.

Kenelle ja millaisia syytteitä sitten jaettaisiin ja miten ne todistettaisiin. Ihan nopeasti lähtisin liikkeelle ensin lääkäreistä, jotka hoisivat sekä Eskoa että Tuulaa. Todisteeksi riittäisi dokumentissa nähdyt tapahtumat.

Ihan ensin syyttäisin Tuulan lääkäreitä joko tahallisesta tai piittaamattomasta toiminnasta, mitä tulee sairaudesta jaettavan informaation jakamiseen.

SYYTE 1

Lääkäri X on hoitanut Tuulan syöpää ja saanut tietoonsa potilaan alkoholismin. Todisteeksi tästä käy kaikki se, mitä Tuula kertoo dokumentissa. Terveydenhuollon ammattilaisena lääkärin on täytynyt ymmärtää, että jos potilaan päihderiippuvuutta ei hoideta mitenkään, se muuttaa muotoaan ja on yhtä tuhoisaa kuin aiempikin riippuvuus. Näin toimiessaan lääkäri X on jättänyt potilaan tietämättömäksi asioista, jonka johdosta potilas ei ole ymmärtänyt omaa tilaansa ja sitä, että hän olisi tarvinnut siihen hoitoa. Näiden seikkojen voidaan katsoa olleen mukana aiheuttamassa Eskon kuoleman.

SYYTE 2

Lääkäri Y tapasi Eskon ja totesi tutkimusten perustella tällä olevan vakava maksan vajaatoiminta sekä maksakirroosi. Todistettavasti (dokumentti) hän kysyi potilaan alkoholin käytöstä ja oli siitä tietoinen. Yleisen elämänkokemuksen perusteella voidaan katsoa toteennäytetyksi, että lääkäri Y:n on täytynyt tietää maksakirroosin johtuvan alkoholismista, jonka yksi kriteeri on alentunut kyky hallita alkoholin käyttöä. Saman perusteen pohjalta voidaan katsoa toteennäytetyksi, että lääkäri Y:n on täytynyt ymmärtää antabuksen määrääminen täysin riittämättömäksi hoidoksi näin vakavan riippuvuuden kohdalla.

Näiden toimien perusteella voidaan lääkäri Y:n katsoa syyllistyneen heittelejättöön ja kuolemantuottamukseen.

SYYTE 3

Tuula on toimillansa pahentanut Eskon sairautta ja mahdollistanut alkoholin käyttöä niin, että se lopulta johti Eskon kuolemaan. Ilman Tuulan avustamista olisi Esko saavuttanut pisteen, jossa hän ei enää olisi kyennyt fyysisesti hankkimaan alkoholia ja selviytymään arjestaan. Nämä kokemukset ovat sellaisia, että ne olisivat saattaneet johtaa kuntoutukseen hakeutumiseen.

Lieventävänä seikkana voidaan pitää sitä, että Tuulan ei voida katsoa toimineen tarkoituksenaan aiheuttaa Eskon kuolema ja hänen oma läheisriippuvuutensa. Tuomiota mietittäessä on kuitenkin huomioitava se, että hän on Eskon kuoleman jälkeen uudessa suhteessa, jossa toinen osapuoli on alkoholisti. Näin toimiessaan on tullut toteen näytetyksi, että hän jatkaa toimintaa, jonka on jo nähnyt johtavan toisen henkilön kuolemaan.

SYYTE 3

Suomen valtio on supistanut päihderiippuvuuden hoitoon suunnattuja varoja vaikka tilanne olisi vaatinut päinvastaista toimintaa. Lisäksi ei ole huolehdittu siitä, että riittävää, oikeaa ja ajantasaista tietoa olisi tarjolla kouluissa ja koulutuksissa. Tämä tulee todistetuksi ohjelmassa monessa eri kohdassa. Esimerkiksi Tuulan ja naapurin keskustelu autossa tukee tätä väitettä. Tuula, joka oli myös terveydenhuollon ammattilainen, ei osannut määritellä mitä Eskolle pitäisi tehdä. Myös naapurin käsitys päihdekuntoutuksesta oli se, että henkilö on muutaman viikon ilman päihteitä. Selkeästi puuttuva sairauskäsite ja sairauden vaatiman hoidon ymmärrys puuttui. Sama puute voidaan todeta yleisönosastojen kirjoituksista, joissa kirjoittajien ymmärrys siitä mistä on kyse, puuttuu selvästi. Sama todetaan myös kun tästä kirjoituksestani raivostutaan.

Riittämättömien resurssien voidaan katsoa aiheuttavan tuhansien ihmisten kuoleman Suomessa vuosittain. Päihdetyönkoulutuksen puutteellisuus tuhoaa ne pienetkin resurssit, joita vielä käytössä on. Hoitohenkilökunnan vapaus uskoa mitä haluaa päihderiippuvuudesta ja sen riittävästä hoidosta on rikos ihmiskuntaa kohtaan.

 

Näin minä lähtisin tätä tilannetta oikeuteen setvimään.

 

Pienet sielut

Rakennustyömaalla on meneillään tilanne, joka aiheuttaa hämmennystä. Raimo on alkanut sooloilemaan ja latomaan kattotiiliä väärinpäin. Työkaverit ovat ensin ihmetelleet toimintaa, mutta Raimo on ilmaissut, että tietää kyllä mitä on tekemässä. Hän kertoo, että on aivan sama miten tiiliä ladotaan, kaikki tavat ovat yhtä hyviä.

– Kuka senkin on päättänyt, että tiilet pistetään katolle? hän heittää kysymyksen ilmoille.

Työnjohtaja käy toteamassa tilanteen ja viheltää pelin poikki. Katon rakentaminen täytyy aloittaa alusta.

Raimo loukkaantuu, että miksi häntä syytetään työn pilaamisesta?

Raimo aikoo perustaa oman firman, jossa ladotaan tiilet pohjalle ja katolle pistetään raudoitus ja salaojitus. Tämä on ihan ok, koska Raimon tuleva firma tuskin montaa keikkaa saa ja homma tyrehtyy siihen. Hän ei myös monellakaan työmaalla ehdi työläisenä huhkia, jollei muuta tapaansa tehdä.

Näin on useimmilla aloilla, mutta ei päihdetyössä. Päihdetyössä kaikki tavat ovat yhtä hyviä. Joka pitäisi ymmärtää epätodeksi, jos hetken miettisi asiaa. Se, että annetaan huumeita lääkkeinä ei voi olla yhtä hyvä tapa hoitaa päihderiippuvuutta kuin se, että ei anneta huumeita. Se, että tuetaan henkilöä tavoitteeseen, joka ei ole mahdollinen, ei ole yhtä hyvä tapa kuin tukea realistiseen tavoitteeseen.

Kun nostetaan esille tämä ongelma, loukkaannutaan. Sanotaan, että ei tämä tästä parane syyttelemällä. Onko ongelman esille nostaminen syyttämistä?

Eikö tässä olekaan kyse ihmisten elämistä? Taidetaan kuitenkin puhua ammattilaisten loukatuista pienistä sieluista?

Rakennustyömaalla on kohtuullisen helppoa selittää Raimollekin miksi kannattaa tehdä jollakin tietyllä tavalla, koska kaikki tietävät mihin pyritään. Pyritään tekemään talo. Päihdetyössä taas jokainen pyrkii minne pyrkii. Ja kun tavoite on epämääräinen, ovat keinotkin mitä milloinkin.

Jos henkilöllä on jokin krooninen sairaus johon hän tulee menehtymään, tavoitteena voi olla elämänlaadun parantaminen. Päihderiippuvuus ei ole sillä tavalla krooninen, että päihteiden käyttämistä olisi jatkettava koko elämä ja sitten kuoltava sen takia. Ei siis ole järkevää tavoitella vain elämänlaadun lisäämistä, koska päihteiden käyttö on se, joka aiheuttaa elämän laadukkuuden vähenemisen.

Jälleen esimerkki Raimon raksalta; ei kannata vain avata ikkunoita hajuhaitan takia jos joku koko ajan heittää paskaa tuulettimeen. Kannattaa lopettaa se heittäminen.

Jos ei siis edes pyritä hoitamaan päihderiippuvuutta niin miksi se on päihdetyötä? Miksei anneta henkilön ihan rauhassa käyttää eikä mennä siihen väliin sekoilemaan?

Riippuvuuden voi ratkaista vain lopettamalla käyttämisen, eikös niin? Miksi päihdetyö kuitenkin on ihan muuta nykyään?

Kun huumeongelmat Suomessa lisääntyivät, äidit puolustelivat narkomaani-lapsiaan ja ymmärsivät loputtomasti syitä käyttämiselle. Ruokaa kannettiin tyhjiin jääkaappeihin, sakkoja ja huumevelkoja maksettiin ja uusia asuntoja hankittiin menetettyjen tilalle. Isät ja muukin suku saattoi osallistua talkoisiin, joissa ”harhapoluille eksynyt piltti” työllistettiin uudestaan ja uudestaan. Lopputulos oli aina sama; huumekierre jatkui ja paheni. Yhdessä hoettiin mantraa, ettei saa koskaan lakata uskomasta.

Ammattilaiset puhuttelivat omaisia ankarasti ja osoittivat, miten avuksi tarkoitetut toimet vaan pahensivat tilannetta. Omaisia vastuutettiin mahdollistamisesta. Äidit itkivät ja kysyivät, että pitäisikö jättää kadulle kuolemaan?

Mitä tämän päivän päihdetyö on? Asuntoja annetaan menetettyjen tilalle, huumeita ja annetaan lääkkeenä, hoidetaan pahimmat kolhut ja nukutaan univelat pois katkoilla. Ja kysytään, että pitäisikö jättää kadulle kuolemaan?

Onko mitään siinä välissä? Onko mahdollista ohjata avunhakija hoitoon, jossa hoidetaan nimenomaan päihderiippuvuutta? Jos korvaushoidossa saa olla 17 vuotta niin olisiko mahdollista, että nykyisten muutamien kuukausien hoitojaksojen sijaan lääkkeettömässä hoidossa voisi olla vaikka vuoden?

Onko mahdollista kysyä millaisia tuloksia missäkin hoitolaitoksissa on saatu ja mihin he pyrkivät?

Onko mahdollista lopettaa leikkimästä kohtuukäyttöleikkiä päihderiippuvaisten kanssa ja aloittaa hoito vasta kun henkilö ei enää tavoittele sitä? Eihän kohtuukäyttäjää edes tarvitse hoitaa.

Onko mahdollista ottaa oma pieni sielu käteen ja katsoa sitä tarkkaan? Kysyä sitten siltä, että onko oikein, että ihmisiä kuolee, koska haluan tehdä työtäni oman mieleni mukaan? Pitäisikö työni perustua johonkin ja voisinko tehdä mutu-tuntumalla vaikka pihatöitä tai muita vähemmän tärkeitä askareita.