Tekijä: minamina

Alkoholi + kannabis…eli ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Teeveestä tuli ohjelma, jossa seurattiin poliisien työtä. Kyseisessä jaksossa näytettiin tavanomaista yötä eräästä pienestä kaupungista. Kesäyön aikana partioille tuli eteen 68 erilaista tehtävää, joista kolme liittyi jotenkin eläimiin. Loput tehtävät johtuivat päihteistä. 65 tehtävää, joissa tilanteen aiheutti henkilö, joka oli käyttänyt yleensä alkoholia. Joissain tapauksissa kyseessä olivat huumeet.
Voisiko tästä päätellä, että mikäli alkoholia ja muita päihteitä ei käytettäisi, olisi poliisilla vain kolme tehtävää ihan tavallisena yönä?
Kuinka monta sellaista tapausta tiedät, joissa väkivallanteko on tehty selvin päin? Kuinka monta ihmistä on tapettu niin, että tappaja on ollut täysin päihteetön? Kuinka monesta perheestä on lapsia huostaanotettu niin, ettei siihen liity mitenkään päihteet?
Em. tekoihin liittyvät päihteet tavalla tai toisella 98%.
Alkoholi tappaa Suomessa joka päivä viisi ihmistä. On siis aika paljon todennäköisempää kuolla alkoholin aiheuttamiin haittoihin kuin saada lottovoitto.
Alkoholia verrataan kannabikseen. Se tunnustetaan vaaralliseksi aineeksi ja yleensä näistä kahdesta yhdessä puhuttaessa alkoholi luokitellaan vaarallisemmaksi. Sen kerrotaan olevan todella vaarallinen, mitä se onkin. Kummallista tässä keskustelussa on se, että alkoholin vaarallisuuden vuoksi halutaan laillistaa kannabis. Mielestäni se on ihmeellinen ajatus. Vähän sama kuin vapaana olisi henkilö, joka tappaisi viisi ihmistä joka päivä ja siksi pitäisi vapauttaa vankilasta kaikki sellaiset, jotka ovat vähemmän vaarallisia. Vapaaksi siis sellaiset, jotka tappavat vain kolme tai ne, jotka tekevät ryöstöjä. Eikö ennemmin pitäisi ottaa tämä vaarallinen henkilö kiinni?
Tilannehan on vähän sama kuin, että teinille olisi annettu vastuuta ja vapautta, joista hän selviytyisi vain vapaudesta. Vastuun kantaminen olisi vähän siinä ja tässä, niin kuin on suomalaisten ja miksei muidenkin, alkoholin käyttö. Teini onnistuisi ehkä silloin tällöin viemään roskapussin sopimuksen mukaan, muttei koskaan tulemaan sovittuna kotiintuloaikana kotiin. Kannattaisiko silloin lisätä vapautta? Sanoa, että koska et selviä tästäkään niin koitappa vielä vaikeampaa.
Jotenkin alkoholin laillisuus tekee sen, että sen aiheuttamat vaarat ja haitat ovat muuttuneet arkisiksi asioiksi, joita ei edes kyseenalaisteta. Kukaan ei hämmästy kun humalainen kaatuilee kadulla. Minkälainen vaan sekoilu voidaan kuitata kertomalla, että oli ollut kännissä. Kaikki tajuaa ja hymähtelee. Ihan kuin olisi unohdettu se, ettei alkoholin käyttäminen mitenkään luonnollisesti kuulu ihmisten elämään vaan se on myrkytystila. Se, että se on laillista, ei tarkoita sitä, että se olisi järkevää tai turvallista. Se tarkoittaa vain sitä, että enemmistö haluaa, että se on laillista. Jos enemmistö haluaisi, että aikuinen voi mennä lapsen kanssa naimisiin, se laillistettaisiin niin hullulta kuin se nyt tuntuukin (oho, jossainhan sen muuten onkin laillista…).
En tiedä voidaanko koskaan mennä taaksepäin niin, että alkoholin käyttö kiellettäisiin uudestaan. Sen tiedän, että se aiheuttaa paljon tuhoa. Ei vain niille” riskiprosenteille”, joille syntyy riippuvuus vaan myös laajasti ihmisille heidän lähellään. Jokainen tuntee jonkun, jonka päihteiden käytöstä on ollut huolissaan tai on muuten joutunut kohtaamaan ikäviä asioita päihteiden käytön vuoksi.
No nyt siis toivotaan kovasti, että vapautettaisiin yksi päihde lisää. Vaikkei sen edellisenkään kanssa ihan putkeen tosiaan mennyt. Perusteluina siis sen lisäksi, että vaarallisempiakin aineita on laillistettu, on se, että säästyisi rahaa kun poliisin ei tarvitsisi tutkia kannabikseen liittyvää rikollisuutta. Sillä rahalla kuulemma kustannettaisiin sitten hoitopaikkoja ja hankittaisiin apua ongelmakäyttäjille. Lisäksi myynnistä saatu tuotto menisi valtiolle.

Jotenkin tuntuu siltä, ettei poliisi nyt varsinaisesti mitään suuria omaisuuksia käytä kannabikseen liittyvien huumausainerikoksien tutkintaa ja yleensä ne paljastuvat muiden juttujen yhteydessä eli menevät oikeudenkäynteineen siihen ”samaan rahaan”. Lisäksi tällä hetkellä valtio kerää jo monopolina rahat taskuunsa alkoholista sekä osakkaana huumekaupasta subutexin muodossa. Ongelmakäyttäjille tarkoitettuja hoitoja lopetetaan koko ajan ja kunnollista pitkää kuntoutusta ei saa enää kuin ne, jotka pystyvät maksamaan oman hoidon. Ja pari onnekasta vaikkapa jostain rikkaasta kunnasta, jossa narkomaanit eivät ole kerenneet ”levittää riippuvuutta” kovin laajalle.
Pienelle kunnalle voi olla kohtalokasta se, että sinne muuttaa kaksikin huumeiden käyttäjää. Käy kalliiksi kun he tutustuvat paikalliseen väestöön ja esittelevät elämäntapaansa paremmin. Jokainen käyttäjä on entinen kokeilija. Ja mitä nuorempaan porukkaan ”tavat leviävät” sen kovempi lasku on kunnalle myöhemmin tulossa hoitojen yms. muodossa. Jos kunta siis enää lähtee edes maksamaan.
Joku joskus pohti, että miten voisi tulla tosi kovaksi jääkiekkoilijaksi? Siihen pätee resepti, jolla saadaan tuloksia monessa muussakin; kannattaa aloittaa mahdollisimman nuorena, treenata mahdollisimman usein ja paljon sekä liikkua samanhenkisten urheilullisten ihmisten seurassa. Näillä keinoin voidaan varmistaa myös päihderiippuvuus; aloittaa käyttämään päihteitä mahdollisimman nuorena, käyttää usein ja suuria määriä ja etsiytyä samanhenkiseen porukkaan, jossa tavoitteena on myös päihtyä säännöllisesti.
Alkoholin kieltäminen uudelleen taitaa olla utopiaa. Kannabiskin varmasti jossain vaiheessa laillistetaan. Mitä siitä seuraa? Ainakin lisää psykoositapauksia. Jos päihteinä olisi vain kannabis niin varmasti tappelut vähenisivät, mutta saamattomuus ja kykenemättömyys lisääntyisivät. On hulluutta selittää, ettei kannabista silloin alkaisi käyttää sellaiset henkilöt, jotka sitä eivät nyt sitä käytä. Alkoholin laillisuuskin on aiheuttanut sen, ettei sen vaarallisuutta miellettä. Lukuisissa vanhempainilloissa olen kuullut miten vanhemmat kertovat, että on aivan ok, että heidän lapsensa käyttää alkoholia. Vaikka sen antaminen alaikäiselle on laitonta, on itse aine laillinen. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, ettei laillisuus ole yhtä kuin turvallinen tai vaaraton. Vanhemmat kertovat, että on tärkeää, että lapset ”oppivat juomaan alkoholia”.
Miksi? Kuinka tarpeellinen taito alkoholinkäyttö on? Olisiko tärkeämpi taito opittavaksi vaikkapa tunteiden tunnistaminen, niistä puhuminen? Toisen kunnioittaminen ja heikompien puolustaminen?
Tosiaan tähän mennessä tämä valtio ei ole vakuuttanut ainakaan minua siitä, että se tarjoaisi riittävästi apua edes laillisista päihteistä sairastuneille. Tämä kansakaan ei ole vakuuttanut minua siitä, että se osaisi käyttää päihteitä ongelmattomasti ja niin, että kannattaisi laillistaa niitä lisää. Ihan oikeasti, ei sen ekankaan laillisen kanssa ole kovin hyvin mennyt.

Kovia tyyppejä

Vaikka jotkut suivaantuivatkin kirjoituksestani, joka käsitteli fiktiivistä oppilaitosta, eli ns. elämänkoulua, on sitä aihetta vieläkin sivuttava. Ei kiusalla vaan siksi, että siitä riittää huomioitavaa.
Avataan nyt tähän alkuun vielä ihan varmuudeksi pikkuisen tätä termistöä. Elämänkoulu, josta kirjoitan, on se, jonka moni esim. Facebookissa mainitsee opinahjokseen. Eikä siinä mitään. Joskushan onkin niin, että henkilöt oppivat elämästä niin kuin kuuluukin. He oppivat elämään. Jotkut vanhempiensa avulla ja jotkut joidenkin toisten avulla. He kehittyvät pikkuhiljaa ja oppivat jotakin ystävyydestä, itsestään ja elämän luonteesta. He oppivat jakamaan ja he oppivat kantamaan vastuun itsestään ja läheisistään. He ovat eläneet. Osa on mennyt töihin ja osa taas tekee jotakin muuta.

Tein testin. Etsin Facebookista sata henkilöä, jotka ilmoittivat käyvänsä tai käyneensä elämänkoulua. Sitten etsin sata ihmistä, jotka ilmoittivat koulutuksekseen jonkin muun koulun. Jostain syystä kuvien perusteella jäi vaikutelma, että ne henkilöt, jotka olivat käyneet jonkin muun kuin elämänkoulun tai olivat jopa vailla mitään koulutusta, olisivat käyneet koulun, jossa olisi oppinut jotain elämästä. Heidän kuvissaan hymyiltiin, halailtiin ja oltiin veikeän onnellisia ja iloisia. Eivätkö ne ole tärkeimpiä oppeja mitä elämässä voi oppia?

Oppia miten olla onnellinen. Siinäpä tekemistä koko elämäksi.

Niiden kuvissa, joiden koulutukseksi oli ilmoitettu elämänkoulu, ei monessakaan onni näkynyt. Ei hymyä suunpielissä ei pilkettä silmissä. Kuvien henkilöt poseeraavat totisina, aurinkolasit silmillä ja monella on kädessään jonkinlainen ase sekä suussa tupakka. Itselleni tulee vaikutelma siitä, että kuvissa halutaan antaa itsestä ”kova ja pelottava vaikutelma”. Näin MINÄ asian tulkitsen.

Jäin miettimään millainen ihminen on mun mielestä oikeasti kova tyyppi? Jos miettisin julkisuuden henkilöitä, niin ihan ykköseksi nousisi Madonna. Hän on noussut tyhjästä omaamatta valmiiksi mitään kovinkaan kummallisia taitoja. Hän ei edelleenkään ole lähelläkään maailman taitavimpia laulajia tai tanssijoita. Itse asiassa hän on hyvinkin keskiverto. Silti hän on luonut itse kaiken. Ja varmasti hänellä nyt on ollut jo vuosia varaa hankkia sellaiset tekijät ympärilleen, että koneisto käy, mutta itse hän aloitti, itse hän teki ja itse hän kurinalaisesti kulki kohti unelmaansa.

Kovia tyyppejä on ns. taviksissakin. Yhden mun ystävän pikkusisko on kova tyyppi. Niiden äiti on alkoholisti, jonka juomisesta ne on kärsineet molemmat ja eväät elämään kotoa on ollut ohuet. Silti se pikkusisko kouluttautui, meni töihin ja makselee omasta taskustaan terapiaa: vailla katkeruutta äitiä tai elämää kohtaan.
Se isosiskokin on musta kova tyyppi. Se löytää aina kaikesta hyvää. Se suhtautuu aina mahdollisuuksiin optimistisesti. Se purjehtii sellaista ”optimistijollaa”, jollaista en ole kellään nähnyt. Ja siti se elää tässä samassa maailmassa kuin minä, jolla usein pääväreinä on harmaa tai jopa musta.
Kuka sun mielestä on maailman kovin tyyppi?

Maailman huonoin koulu

Millainen olisi maailman huonoin koulu? Se, ehkä aukeaa parhaiten miettimällä mikä koulun tavoite tai tarkoitus on? Useinhan sanotaankin, ettei opiskella koulua vaan elämää varten. Tavoitteisiin kuuluu valmistua ammattiin. Jotkut haluavat sellaisen ammatin, jossa tienaa hyvin ja jotkut sellaisen joka on vain mieleinen. Koulussa opetetaan asioita, joista ajatellaan olevan hyötyä loppuelämän kannalta.
Tästä koulusta, joka on maailman huonoin, ei seuraa mitään em. asioista. Tästä koulusta ei saa edes pisteitä jatko-opintoihin. Tästä koulusta ei kerta kaikkiaan tunnu seuraavan mitään hyvää. Silti se on, ainakin Facebookin mukaan, erittäin suosittu ja käyty koulu. Sitä kutsutaan elämänkouluksi ja sieltä näyttäisi valmistuvan suoraan sairaseläkkeelle. Koulua ei rahoiteta opintotuella vaan toimeentulotuella ja/ tai työttömyysturvalla. Opintoaika ei ole sidoksissa oppimiseen tai opintopisteisiin niin kuin tavallisessa ammattikoulussa. Elämänkoulua saa käydä niin kauan kuin haluaa ja se maksetaan valtion lompsasta.
Jos katselee näiden ”elämänkoululaisten luokkakuvia” Facebookissa niin niistä voidaan päätellä oppiaineet ja opetuksen painopisteet. Joillain luokilla pääaineena on subutex ja toisella alkoholi, joista tosiaan oppivuosien aikana opitaankin ihan kaikki. Kuten, että mistä sitä saa, mitä se maksaa, voiko ottaa velaksi ja joutuuko siitä vankilaan, jota kutsutaankin sitten ”elämän kovaksi korkeakouluksi”.
Näiden yksinkertaisten opintojen opettaminen onnistuisi ihan tavallisessa koulussa tunnissa, elämänkoulussa niitä kerrataan vuosia. Ja kun ne lopulta on opittu niin sitten voidaan alkaa erikoistumaan. Yleensä elämänkoululaiset erikoistuvat hyviksi yhteiskunnankriitikoiksi ja he osaavat kyllä kertoa, että systeemi kusee ja miksi se kusee.
Elämänkoulun muita pakollisia oppiaineita ovat mm. matematiikka, jossa tutkitaan yhteiskunnan tarjoamien etuuksien määriä ja lasketaan omia oikeuksia. Velvollisuuksiin ei tässä koulussa vielä mennä.
Lakipykälien porsaanreikien kautta he uppoavat biologian ihmeelliseen maailmaan, jossa käsitellään helpoimmat ja yleisimmät vastaantulevat eläinlajit. Niihin kuuluvat vasikat, rotat ja siat ja etevimmät saattavat nostaa ”framille” biologian filosofisiakin kysymyksiä, kuten onko tuo lintu vai kala?
Elämänkoulussa tankataan paljon myös uskomuksia sekä elämänkatsomusta yleensäkin. Mulle kaikki nyt ja heti, muut on väärässä aina, sekä mulla on vaikeampaa kuin muilla, ovatkin yleisiä aiheita, joista kirjoitetaan ja puhutaan.
Elämänkoulun opettajat ovat usein näitä ”kovia korkeakouluja” käyneitä henkilöitä. Heidän käsivarret on Kakolanmäellä piirrelty sinisiksi ja vapauteen he eivät sopeudu millään. Kun ei ole ahdasta selliä ja tiukkoja rutiineja nukkumaanmenoaikoineen ympärillä alkaa ahdistaa niin, että on ihan pakko tehdä joku pikku kepponen, että pääsee takaisin taloon kertomaan hurjia juttuja elämättömästä elämästä. Suunnittelemaan seuraavaa siviiliä, joka kuitenkin kestää jälleen vain sen 15 minuuuttia. Nämä herrat ja rouvat ovat todellisia opeja, jotka osaavat luotsata elämänkoululaisia elämän karikoissa. He ovat käveleviä Pharmaca fennicoita ja farmasian asiantuntijoita, mutta alkeellisetkin käytöstavat uupuvat. Haarukka oikeassa vai vasemmassa kädessä on liian vaikea edes päättelytehtäväksi, jollei ole kelloa vasemmassa ranteessa vinkkinä.
Valmistumista, jota ei koskaan tapahdu, odotellessa tehdään kaikenmaailman kevätjuhlaliikkeitä ja ylenkatsotaan idiootteja, jotka aamuisin menevät töihin. Pellet, tuhahtaa Jamppa ja ”nostaa seinästä” sossurahat. Jamppa tietää mielestään elämästä kaiken, koska on käynyt tuota elämänkoulua jo 40 vuotta. Hän tietää missä on Siwa, sossu ja kyttis. Hän muistaa ulkoa kavereiden ”soppalapäivät” ja apteekit, joissa myydään ”värkkejä”.

Suostumisia

Tällä kertaa kirjoitan puhtaasti huumeiden käytöstä, koska siihen liittyy erityispiirteitä, joita ei välttämättä ole alkoholistisessa juomisessa. Tällä tarkoitan lähinnä laittomuutta ja alakulttuurin erityisyyttä.
Olen seurannut satojen, ellen tuhansien ihmisten yrityksiä lopettaa huumeiden käyttäminen. Olen pohtinut sitä yhteistä tekijää, joka on niillä, jotka pääsevät irti käyttämisen pakkomielteestä ja saavat hyvän elämän. Tai ainakin elämän. Joillekin elämä tarjoilee sitä ja toisille tätä. Onnistumisen, jolla tässä tarkoitan pysyvää raittiutta kaikista päihteistä, ennustaminen on vaikeaa. Vai onko?
Onnistujia yhdistää yksi tekijä. Suostuminen. Luovuttaminen, hyväksyminen tai miksi sitä haluaakaan kutsua. He luopuvat taistelusta luonnonlakeja vastaan ja hyväksyvät tietyt asiat. He hyväksyvät, että raittiina ei voi pysyä käyttämällä. Raittiina ei voi myöskään pysyä elämällä sitä samaa elämää, jota eli käyttäessään. Sen on muututtava. He alkavat tehdä valintoja. Valinnoissa on kyse suostumisesta tai suostumattomuudesta. Suostumattomuus on vähän niin kuin menisi uimaan eikä suostuisi melomaan käsillä ja polskimaan jaloilla; pinnalla ei pysy.
Pysyvän raittiudenkin suhteen on heiluteltava käsiä ja jalkoja ja pidettävä ”pää pinnalla”. Raittiudessa se tarkoittaa ihan konkreettisia tekoja, joista se eka on se, ettei käsi heiluta suuhun mitään päihdyttävää ja toinen se, että jalat heiluttaa henkilön kauas niistä ihmisistä joiden verenkierrossa vielä pyörii muutakin kuin sitä mitä siellä kuuluukin pyöriä.

Tämä on se suuri valinta, joka erottaa ”jyvät akanoista”. Eli ne, jotka ovat valmiita tekemään raittiutensa eteen ihan mitä vaan. Toisin sanoen ne, jotka selviävät.

Valinta on vaikea, koska siihen liittyy paljon tunteita. Vanhoista ihmissuhteista luopuminen.
Tähän on hankala suostua. Tulee paha mieli kun ei voi enää olla niiden samojen leikkikavereiden kanssa, koska se ei hyvin pääty. Selvin päin olo päättyy nopeammin kuin arvaakaan, jos istuu kämpässä, jonka seinällä liehuu Jamaikan lippu ja pöytä on valkoisena pulverista. Ei ehkä kaikilla ekana päivänä, mutta jonain päivänä. Se on varma. Ja sanonta, poikkeus vahvistaa säännön, on muuten paska sanonta, koska sehän juuri kumoaa sen.

Mitä sitä paitsi raitis henkilö tekee sellaisessa kämpässä? Odottaa, että tulee poliisien kotietsintä ja hän saa syytteen ihan sympatiasta ja paikallaolosta?
Ja kiinnostaisi myös tietää, että mistä siellä puhuttaisiin? Jos toinen on selvin päin ja tähtää kohti elämää ja muut kohti kuolemaa, laittomuuksia ja sekasortoa. Kuinka kauan yhteys säilyy asioihin, jotka käsittelevät vain sitä kuka on vasikoinut kenetkin ja kuka jäi velkaa ja kelle? Ja kuka on kuollut.
Olen usein kuullut miten tärkeitä nämä ystävät ovat, joista ei irti päästetä. Ei päästetä vaikka henki menisi, koska ystävyys on jotain niin suurta. Ja voi ollakin. Totta kai. Mutta kannattaako sen takia kuolla? Etenkin kun se ei auta ketään. Jos se ystävyys on niin suurta niin miksei se, joka vielä käyttää huumeita, lopeta sitä, ettei sen toisen tarvitse retkahtaa?
Jos se ystävyys kerran on niin suurta?
Entäs jos ”kentälle” jää isä? Äiti? Tai lapsi? Kannattaako senkään takia kuolla tai edes retkahtaa? Ei.
Valitettavasti taitaa olla niin, että jääpä sinne ketä vaan, niin jos haluaa itse selvitä raittiina, on niiden vaan annettava jäädä.
Ja keksittävä jotain muuta. Se on surullista. Se tuntuu pahalta, mutta se on yksi niistä ”perussuostumisista”, joihin on vaan alettava jos haluaa elää kirkkaalla päällä.

Ja sen jälkeen ilmenee vielä muutakin, mutta tässähän on jo hyvä alku.

Raiskaajille kausikortti?

Ajattele, että näkisit jonkun miehen hyökkäävän ulkona hänelle tuntemattoman naisen kimppuun. Mies löisi naista kasvoihin, kaataisi maahan ja pahoinpitelisi niin, että naiselta murtuisivat kylkiluut. Sitten mies katkaisisi naisen vyön, raiskaisi tämän ja sen jälkeen veisi häneltä rahat, puhelimen ja sormukset sormista. Nainen olisi raskaana.
Minkälainen tämä teko sinusta olisi?

Helsingin hovioikeuden mielestä se ei ollut erityisen nöyryyttävä.
Miten jonkun voi raiskata niin, ettei se ole erityisen nöyryyttävää?

Mies oli raiskannut ennenkin ja se huomioitiin tuomiossa siten, että se pienensi tätä, ei erityisen nöyryyttävästä raiskauksesta saatua tuomiota. Oma järki jotenkin sanoisi niin, että jos teet yhden kerran jotain, voidaan vielä vähän varoittaa, mutta tokalla kerralla tulee sitten roimasti sanktiota. Raiskaustapauksissa ei. Jos tämä linja jatkuu ja jos sekä kun mies vapautuu parin vuoden yhteistuomiolta, niin seuraavaksi hänelle sitten varmaan myönnetään kausilippu, jolla voi vaikka yhden vuoden tuomiolla raiskata rajattomasti puolen vuoden ajan.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014011717941153_uu.shtml

Tuntui miltä tuntui

Jos haluat matkustaa Thaimaahan, joudut kokemaan matkan. Lento on pitkä ja penkit koneessa ehkä epämukavat. Voi olla kuuma tai kylmä ja vieressä voi istua ikävä lihava henkilö, joka vie puolet sinunkin tilastasi. Se mitä voit tehdä asioille on rajallista. Voit asennoitua etukäteen tähän kaikkeen. Voit varata paikan ykkösluokasta tai ottaa hyvää lukemista mukaan. Matka kuitenkin on sellainen kuin se sitten on. Sinä päätät haluatko niin paljon päästä kohteeseen, että olet valmis matkustamaan.

Matka tehdään niin, että ostetaan se lippu ja noustaan koneeseen. Voit tietenkin myös tehdä matkan kävellen jos tahdot. Joka tapauksessa matka alkaa niin, että sille lähdetään ja sen jälkeen olet matkalla. Sitä ei voi tehdä niin, että makaa sohvalla. Tai voi, mutta se on eri matka se ja se tapahtuu mielikuvituksessa. Sillä matkalla myös rusketus jää vähemmälle ja lompakko pysyy paremmassa kunnossa.
Asia on yksinkertainen. Eikö?

Tämä sama pätee raitistumiseen. Jälleen puhun henkilöistä, joilla on niin suuri ongelma, että he kokevat tarpeelliseksi lopettaa käyttämisen. Se on hyvin yksinkertaista. Se tapahtuu niin, että päihteiden käyttö lopetetaan. Ja oikeastaan siinä se sitten onkin. Se matkan alku.

Sekään matka ei oikeasti ala sillä, että puhuu lopettamisesta. Se on vasta sama kuin olisi matkatoimistossa suunnittelemassa lomaa. Se on hyvä alku, muttei vielä matka.
No, sitten kun päihteiden käyttö loppuu ja matka on alkanut, alkaa matkustelija huomaamaan erilaisia asioita. Yleensä hän huomaa sen saman minkä huomaisi lentokoneessakin: olo ei ehkä ole kovin hyvä ja matka tuntuu kestävän loputtomiin. Ja tässä kohtaa moni hyppää ”koneesta pois” ja selittää sen ihmetteleville ystäville, että ”en ala itteeni kiduttamaan”. Ja juo sitten itsensä tappokänniin pari vuotta joka päivä ja ”nauttii” elämästään.
Päihteidenkäyttäjiltä kuulee usein miten kovia he ovat kokeneet ja siksi kestävät mitä vaan. Kipukynnys on korkeampi kuin Mannerheimin patsaalla. He eivät kuitenkaan kestä joitain asioita. Yleensä jo se on liikaa, että sataa vettä tai tuulee. Tai bussi menee nenän edestä. Tämän kaiken he kestäisivät kyllä, kunhan olisivat päihtyneitä. He pystyisivät aivan helposti raitistumaankin, kunhan vain voisivat samaan aikaan juoda tai käyttää muita päihteitä.

Matka, jonka raitistuminen vaatii, on tietynlainen. Sitä voi itse tai muiden avulla jonkin verran helpottaa tai vaikeuttaa. Silti siinä on se matka, joka vaan on käytävä läpi jos haluaa lopettaa käyttämisen. Matka ei tunnu useinkaan kivalta, koska ja muutenkin koko maailma alkaa tuntumaan kun pää selviää. Täytyy oppia selviämään tuntemuksista ilman päihteitä. Ja huomata, että yleensä se kipukynnys ei olekaan kovin korkea; onhan tullut juotua vuosia juuri siksi, ettei kestä. Ei kestä ihmisiä, asioita eikä edes sitä säätä eikä etenkään omaa päätä.

Matka on kuitenkin ihan mahdollinen. Apua siihen saa katkaisuhoidoista ja joskus muistakin hoidoista. Matka ei kuitenkaan ole sellainen, että sitä varten tarvitsisi lääkitä ihmistä viidestä kymmeneen vuoteen ja yleensä samalla lääkkeellä, jota hän on siihenkin asti käyttänyt päihteenä.

Tämän päivän maailmassa vaatimukset ovat suuret ja ne kohdistuvat kaikkeen. Jopa siihen, miltä raitistuminen pitäisi ja miltä se saa tuntua.
Se tuntuu siltä kuin tuntuu ja se on se tie jota pitkin ojasta pääsee kömpimään pois. Muuta tietä ei ole. Vain se, jolla käyttäminen lopetetaan. Yksinkertaista. Eikö?

Ei saa huostaanottaa!

Internetissä leviää video, jossa kaksospojat haetaan kotoaan. Hakemassa on sosiaalityöntekijä ja poliiseja. Yleinen kanta tuntuu olevan, että näin ei saa tehdä. Isä kuvaa videota. Niin taas saa suuren yleisön mielestä tehdä.
Kuvittele itsesi tilanteeseen: ovikello soi ja sisään astuu ihmisiä, jotka ottavat lapsesi ja vievät mennessään? Mitä tekisit? Ottaisitko käteen videokameran ja kuvaisit lastesi itkua ja hätäännystä?

Kyllä. Jos tarkoituksesi olisi mustamaalata viranomaisia.

Et. Jos sinulla olisi vanhemmuus edes jotenkin hallinnassa.

Itse keskittyisin rauhoittamaan lapsia, olipa tilanne mikä vaan. Jos kyseessä olisi jokin ”väärinkäsitys” ja lapseni vietäisiin ”ihan huvikseen”, niin kuin lehtien palstoilla raivoavat ihmiset näyttävät ajattelevan, rauhoittelisin lapsia silti. Kertoisin, ettei ole mitään hätää ja että asia selviää kyllä. Pakkaisin kassin mukaan ja selvittäisin asian sitten aikuisten kanssa ilman lapsia.
Jos taas lapseni kaapattaisiin, yrittäisin estää tapahtumaa. En keksi yhtään tilannetta, jossa alkaisin kuvaamaan tilannetta.
Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että kyseessä on vain jokin tapaus, jossa ensimmäisenä keinona käytetään sitä, että lapset haetaan kotoaan. Kuvaajan etuna on se, etteivät viranomaiset voi puolustautua ja kertoa tarinan taustoja vaitiolovelvollisuudesta johtuen.

Lehtitietojen mukaan perheeltä on aiemmin otettu jo kolme lasta huostaan ja isä kertoo, että aikoo jatkossakin kuvata tulevia huostaanottoja. No, terveisiä isälle, että keskity sen kuvaamisen sijasta siihen, että alat hoitamaan perhettäsi niin, ettei huostaanottoja tarvitse tehdä!

Mitä on tämän tapahtuman taustalla? Epäily siitä, että lapsia on kotona pahoinpidelty. Oli tai ei ollut niin eikö se ole joka tapauksessa hyvä, että asia tutkitaan? Jos joku epäilisi, että minun lapsellani on jokin asia huonosti, toivoisin ehdottomasti, että asia tutkittaisiin ja lastani autettaisiin.

Kun Eerika kuoli, kiljuttiin, että miksette ottaneet huostaan, miksette tehneet mitään? Nyt huudetaan, että miksi otatte, miksi teette?

Ja vedotaan siihen, että pojat eivät halunneet lähteä. Voiko kukaan olla niin yksinkertainen, että kuvittelee että lapsi kovinkaan helposti kääntyy vanhempiaan vastaan. Ettekö ihmettele sitä, että yleensä vaikka insesti tapauksissa lapset kertovat asiasta, jos edes koskaan kertovat, vasta aikuisena. Miksi? Siksi, että lapsi on yleensä viimeiseen asti lojaali vanhemmilleen. Riippumatta siitä mitä vanhempi tekee tai on tekemättä.

Nyt yleisöllä on tiedossa se, mitä perhe on kertonut tapauksesta.
Onko sinun lapsi joskus vain haettu viranomaisten toimesta ihan muuten vaan?
Jotain pohjaa asioilla on ja jos ilmenee, että ei ole, tilanne korjataan. Nyt ollaan sitä mieltä, että kaksospojat traumatisoituivat videon tapahtumista. Luuletteko, ettei perheelle annettu mahdollisuutta esimerkiksi itse toimittaa lapset tukiperheeseen tai muuhun vastaavaan? Videosta päätellen perhe ei sitä tehnyt. Eli kenen syytä siis on se, että pojat haettiin virka-apua apuna käyttäen? Luuletteko, että huostaanotto on ensisijainen keino? Perheellä on lehtikirjoitusten mukaan olemassa jo tukiperhe, joka on jo avohuollon tukitoimenpide, joka on heille avuksi annettu JOSTAKIN SYYSTÄ!

Pitäisikö viranomaisten siis tehdä niin, että jos perhe ei halua apua, eikä suostu tukeen, jonka avulla heidän elämänsä muodostuisi sellaiseksi, että lapset voisivat asua kotona, antaa vaan olla? Seurata tilannetta. Niinhän tehtiin Eerika kohdalla. Seurattiin tilannetta.
Eikö näitä poikia olisi pitänyt hakea kotoa jos epäiltiin että he ovat vaarassa? Mikä keino olisi ollut teille ok? Pimpottaa ovikelloa ja kysyä, että ”onks pojat ja voitaisko ottaa ne?”. Jos vanhemmat ois sanoneet että ”ei käy”, niin sitten että ”okei ei sit mitään”.

Kun lapsi kiireellisesti huostaanotetaan on kyseessä väliaikainen päätös, jonka aikana tilannetta tutkitaan ja tilanne mahdollisesti rauhoittuu. Viimeistään kuukauden kuluttua asiasta tehdään seuraava päätös, jolle pitää olla jokin pohja jolle se perustuu. Lasten sijoittamisen yhteydessä tehdään aina suunnitelma siitä, miten lapset voisivat palata kotiin. Kun huostaanotonkriteerit eivät enää täyty, palaa lapsi kotiin. Myös sille on varmasti jokin syy, ettei kaikkia lapsia huostaan otettu. Uskokaa pois. Eivät viranomaiset varmastikaan unohtaneet, että talossa on muitakin lapsia, voi esimerkiksi olla niin, että muut lapset ovat vanhempia ja vaikkapa paljon tukiperheissä.

Minä en tiedä asian todellisia taustoja. Te ette tiedä asioiden todellisia taustoja. Sen kuitenkin tiedän, että Suomessakin on aivan liian monta perhettä, joihin ei pitäisi lapsia koskaan syntyä. Liian monta perhettä, jossa viina tai huumeet estävät vanhemmuuden ja lasten terveen kehittymisen.

Mutta, kuten muissakin ihmisissä, niin myös viranomaisissa on henkilöitä, jotka toimivat väärin. Käyttävät valtaa vain koska voivat. Lastensuojeluntyöntekijällä on niin suuret oikeudet että yhtä suuret taitaa olla vain Jumalalla: hän saa päättää siitä onko jollakin lapsi kotona vai ei. Olisi siis hyvä jos näillä työntekijöillä olisi ns. ”pipo kunnossa”.
Lopuksi. Suomen kansan mielipide tuntuu olevan se, että ei saa suojella lapsia jos joku ei halua. Kuitenkin pitää suojella sen verran, ettei kukaan kuole.

Nollamaa naapurissa

Kukaan ei halua ”nollamaata”, kukaan ei halua nollamaan asukkaita naapurikseen. Ehkä ne voisivat olla jonkun toisen naapureita?
Ei ole reilua pisteyttää ihmisiä sanotaan, mutta ei ole myöskään reilua, että ne jotka haluavat elää yhteiskunnan sääntöjen mukaan joutuvat kärsimään niistä jotka eivät halua. Miksi sen, joka lähtee aamulla aikaisin töihin hankkimaan verorahoja naapurilleen, joka ryyppäsi ja hillui taas viime yön, pitää valvoa ja kuunnella sitä? Eikö riitä että hän verorahoillaan maksaa naapurin lystin?
Jos naapureiden vaikutus näihin nollakansalaisiin olisi niin suuri, niin eikös ne olisi jo muuttuneet ”paremmiksi kansalaisiksi” täällä muiden joukossa? Jossain kirjoituksessa pohdittiin muutoksen mahdollisuutta ja sitä miten se syntyy. Syiksi oli nimetty uskoontulo tai se, että meni niin pahaan jamaan, ettei enää halunnut mennä pidemmälle. Pohja tuli vastaan. En tiedä millainen ”nollamaa” olisi, mutta ilmeisesti siellä pohjakokemuksen löytyminen voisi nopeutua.
Miksi ”nollamaa” määritellään pysyväksi asuinpaikaksi, joka on vähän niin kuin vankila; ihmiset eivät pääse sieltä edes käymään missään? Eikös ajatus ollut, että kyseessä on ihan tavallinen vuokra-asunto? Ja jos kuka vaan voi esimerkiksi myöhemmällä iällä alkoholisoiduttuaan päätyä nollakansalaiseksi niin eikö sieltä voi samalla tavalla nostaa itsensä ylempiin luokkiin?
Jossain vaiheessa sosiaalityö on siirtynyt koskemaan henkilöitä, joiden oikeuksien puolesta pidetään kovaa meteliä ja joilla ei ole vastuuta mistään. Missä on muiden oikeudet? Oikeudet turvalliseen asumiseen ja lastenleikkipuistoihin ilman pelkoa huumeruiskuista?
Slummiutuminen pelottaa. Pelottako enemmän jos seinän takana on henkilö, joka on lusinut kahdesta taposta ja joka vetää viinaa aamusta iltaan. Itse enemmin asun rauhassa ja voin pysytellä pois slummista. En koe tarvetta käydä siellä.

Talon rakentamisesta

Jos haluat rakentaa talon, menetkö hakemaan oppia sellaiselta, jonka taloissa on savupiippu pihamaalla ja muutenkaan yhtään onnistunutta taloa ei ole saatu aikaan?
Tai sellaisen luota joka on lukenut aiheesta paljon kirjoja, muttei silti onnistu rakentamaan taloa, edes itselleen. Hän osaa kyllä puhua siitä.
Vai menisitkö sellaisen luokse, jonka talot onnistuvat? Jos henkilö on rakentanut oman kodin ja vaikka muutaman muun oikein hyvän ja kestävän rakennuksen, hän tietää miten se tehdään.
Tämä menee jokaisen järkeen ja tätä yleensä käytetään elämässä ja työssä; se joka osaa, se opettaa. Hänellä on vielä yleensä todistus siitä osaamisesta.
Päihdetyössäkin on todistus koulusta, että tämä henkilö tietää mitä tekee. Vaikkei tiedäkään. Hänellä on siitä mielipide. Kaikilla on siitä mielipide. Yleensä jokaisella vielä vähän erilainen. Ja se on jostain syystä ihan ok. Mielipide ohjaa työtä ja kaikki tekevät sitä tavallaan omasta ajatuksestaan käsin.
Johonkinhan se pitäisi perustua. Jos se perustuu omaan kokemukseen ja lopputulos on vuosien raittius niin sille voi jo perustaa. Kokemusta ei vielä voi kertoa se, joka käyttää. Heillä on kyllä vahva olo itsellä, että he tietävät aiheesta ja elämästä kaiken. Facebookissakin tämä ryhmä kertoo yleensä käyvänsä ”elämän kovaa korkeakoulua”. Eivät he käy. He suojautuvat elämältä päihteillä ja oppiminen alkaa tapahtumaan tästä aiheesta eli raitistumisesta sitten kun käyttö päättyy. Vie aikaa ja työtä toipua riippuvuudesta. Riippuvaisilla tarkoitan niitä ihmisiä, jotka kuuluvat siihen 10%, jotka tulevat riippuvaisiksi eri asioista. En niistä, jotka ovat olleet vaikka koviakin juomareita, mutta pystyvät lopettamaan tahtoessaan.
Henkilö, joka on ratkaissut suuren arvoituksen joka on se, että miten ihmeessä pystyn elämään ilman päihteitä lopun elämäni, on kuulemisen arvoinen. Hän on joutunut oikeasti sitä miettimään. Hänelle ei riitä mielipide sillä kyseessä on oma henki. Hänen on keksittävä sellainen keino, joka oikeasti toimii. Pysyvästi. Ja jos hän oikeasti haluaa, keino löytyy. Tämä henkilö usein nimittäin toimii niin kuin olisi kaikkein järkevintä, eli kysäisee niiltä jotka ovat tehneet saman tempun.
Tämän henkilön, joka ei ensimmäisinä raittiina päivinä vielä tiedä ratkaisua, henki on aluksi yleensä ammattilaisten käsissä. On ratkaisevaa mitä he puhuvat ja kertovat henkilön päihderiippuvuudesta. Monesti jopa suositellaan, ettei hakeuduttaisi sellaisten ihmisten puheille ja tekemisiin, jotka aiheesta tietävät ja ovat itse sen ratkaisseet. Sitä pidetään haitallisena ja riskinä. Toisin kuin sitä, että henkilö menee katkon jälkeen yksin kotiin ja päättää vaan olla ilman. Kaikki kaverit käyttävät ja uusia suhteita ei tule tyhjästä. Luukusta ei vaan voi yleensä esimerkiksi pelkän katkon kautta palata työelämään, josta löytyisi niitä uusia ihmissuhteita.
– Jätät vaan sen vanhan taakse ja unohdat sen, on yleinen neuvo päihdetyöntekijältä.
Mielestäni siinä aika ohuet eväät mukana.

Retkahdus kuuluu toipumisprosessiin?

Ei muuten kuulu. Se kuuluu käyttämiseen. Retkahdus voi joidenkin ihmisten kohdalla johtaa siihen, että he havahtuvat tilanteensa vakavuuteen. He saattavat alkaa työskentelemään kovemmin raittiuden eteen.
Toipumisprosessiin retkahtaminen ei kuitenkaan kuulu. Siinä prosessissa ei ole sellaista vaihetta, jonka nimi on retkahtaminen.
Retkahtaminen on toisenlaisen prosessin lopputulos. Jos ihminen lähtee raitistumaan ja tavoittelemaan elämän kokoista muutosta, hänessä alkaa tapahtumaan erilaisia muutoksia.
Esimerkkihenkilömme Esa esimerkiksi on käyttänyt huumeita 15 vuotta ja menettänyt kaiken mitä menettää voi, viimeistä itsekunnioituksen ripettä myöden. Esa on käyttänyt huumeita vielä pitkään sen jälkeenkin kun ei olisi oikeastaan enää halunnut. Lopettaakaan hän ei ole osannut eikä siihen kyennyt.
Entäs jos Esa viimeisillä voimillaan ja kuntansa loppurahoilla, tietenkin omasta tahdostaan, pääsee hoitoon? Mitä tapahtuu?
Ensin Esa on katkolla,  jossa mittaillaan verenpainetta ja lääkitään pahimmat oireet, ettei Esa esimerkiksi kramppaa itseään hengiltä. Hänen päihdehistoriansa kartoitetaan ja käydään yleensä yksi varsinainen hoitokeskustelu. Keskustelun sisältö ehkä vaihtelee vähän sen mukaan kuka on töissä, mutta sen avulla voidaan kurkistaa Esan mieleen. Jos halutaan. Esa saattaa kertoa ajatuksiaan tai sitten ei. Korkeintaan kaksi viikkoa ja Esan hoito katkaisussa päättyy. Se on mennyt hyvin. Esa on ollut käyttämättä kaksi viikkoa. Hoito ei ole keskeytynyt vaan se on tehnyt juuri sen mikä sen tarkoituskin on: katkaissut käyttämisen.
Hyvä.
Mitähän Esa miettii? Ehkäpä tallustelee muovikassi kädessään katuja. Luultavasti hän ajattelee niitä samoja ajatuksia kuin ennen hoitoon menoakin. Miten ne olisivat muuttuneet? Jos pelkkä käytön katkaiseminen muuttaisi ihmisen ajatusmaailmaa niin silloinhan kaikki vankilaan joutuvat ja siellä päänsä selvittäneet saisivat myös uuden ajatusmaailman. Toki ajatus leikkaa kirkkaammin kun verenkierrossa ei ole muuta kuin sitä mitä sinne kuuluu ja joskus vankilassa lupaukset paremmasta huomisesta tuntuu todemmilta.
Esa on kuitenkin käyttänyt 15 vuotta elämästään siihen, että hän selviytyy ja ainoa keinoa selviytyä on pysyä ”hyvissä”. Esa on ehkä myynyt kamaa, varastellut autoja tai näpistellyt kaupoista saadakseen aineita. Lisäksi hän on 15 vuotta päättänyt miltä hänestä tuntuu. Aineiden avulla se nimittäin on mahdollista. Mikään tai kukaan ei ole tullut Esan ja kaman väliin. Esa on nähnyt kun kaverit kuolee vierestä, pettänyt ja tullut petetyksi.
Esa osaa kusettaa, mutta Esa ei osaa puhua totta. Eikä Esalla ole mitään ajatustakaan siitä, että miksi niin pitäisi tehdä? Esan moraali on eri kuin vastaantulijoiden. Hän tietää, että poliisi on natsisika jolle ei auta puhua tai lähtee henki. Sitä hän ei ymmärrä miksi olisi väärin ottaa toisen omaa tai tehdä pystyryöstö jos tarve vaatii.
Ja sellaisena Esa nyt tallustaa kasseineen kohti sitä hetkeä, että joku kaveri, jolla on kamaa tulee vastaan. Muitahan Esa ei tunne kuin niitä, joilla on joka päivä juhlapäivä. Minkälaisilla resursseilla Esa vastustaisi pakottavaa tarvetta käyttää, joka hänelle on kehittynyt päihderiippuvuuden myötä? Sehän Esalta ei poistu vaikka olisikin vähän aikaa selvin päin.
No ei Esa selviä ja hänen kauttaan ei oikeastaan vielä voida puhua retkahduksesta, koska hän ei ollut toipunut. Ei ollut tapahtunut toipumisprosessia.
Entäs jos Esa pääsisi jatkohoitoon? Se taitaa tänä päivänä olla jo ihme, mutta niitäkin kuulemma tapahtuu. Leikitään, että Esa pääsee paikkaan, jossa oikeasti tehdään jotain. Ei siis sellaiseen, jossa annetaan salilippu ja ruokaa. Sellaiseen,  jossa ehkä näytellään asiakkaille monisteita ja kysellään heiltä, että miten heitä tulisi hoitaa, vaikka olemassa on jo konsepti, jolla toipuminen on mahdollista. Se ei auta kaikkia, koska kaikki eivät halua lopettaa käyttämistä. Se auttaa niitä, jotka haluavat lopettaa. Silti sitä ei haluta käyttää. Sanotaan vaan, että ihmiset ovat erilasia ja eri ihmisille sopii eri asiat.
Mielestäni totuus ja rehellisyys sopii ihan kaikille. Näissä hoitopaikoissa, joissa hoitona on moniste, joissa ei saa ryhmätilanteessa puhua omista asioistaan, koska joku voi kertoa jollekin, on kivaa ja aika helppoakin. Henkilökunta tukee jatkamaan samaa puhumattomuutta, kohtaamattomuutta ja kertoo, että kyseessä on asia, jonka voi ratkaista ottamalla itseään niskasta kiinni. Se onnistuu kuulemma etenkin jos asiakas on hyvistä lähtökohdista.
Asiakkaat tuntevat olevansa luusereita kun palaavat kerta toisensa jälkeen hoitoon epäonnistuneina. He ihmettelevät mikseivät he saa elämäänsä järjestymään, vaikka ohjeet olivat selvät: älä käytä! He eivät tiedä, että se johtuu siitä, ettei heitä hoideta oikeasti. Ruokinta, monisteiden jako, piirissä istuminen hiljaa, salilla käynti ja elokuvan katselu ei ole päihdehoitoa. Se voi olla osa sitä, mutta pelkästään se on vain sitä mitä se on. Joku voi voimaantua piiristä tai oivaltaa monisteesta jotakin. Silti se ei yleensä riitä ja asiakkaat eivät palaa hoitoon siksi, että he olisivat tyhmiä vaan siksi, että henkilökunta ei tiedä mitä tekee.
Esan hoidossa aletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja myös Esan on alettava puhua niistä. Oikeastaan Esan kohdalla kaikki on helppoa, tuetaan sitä vaan tekemään kaikki ihan päinvastoin mitä se ennen teki. Hoidossa on ihmisiä, jotka ovat käyneet saman läpi ja oppineet elämään ilman huumeita. He ovat pohtineet elämänsä läpi niin tarkoin, ettei jää mitään epäselvää siitä, millaista tuhoa päihteiden käyttö on tuottanut itselle ja muille. Ällistyttävää kyllä, vaikka elää itse resuisen elämänä läpi sekaisin kuin seinäkello, asiakkaalla saattaa olla todella voimakas käsitys siitä, että kaikki on mennyt hyvin. Todellisuus on saatava esiin.
Tulevaa kannattaa myös hieman suunnitella. Milläs pärjätään kun alkaa tuntumaan pahalta? Entäs jos joku läheinen kuolee. Tai jos vaan katkeaa kynsi. Se voi nimittäin riittää vastoinkäymiseksi. Ja yleensä juuri se. Ihminen joka on elänyt keskellä hävitystä elämänsä saattaa hyvinkin kestää suuria kriisejä, mutta ei niitä pieniä. Etenkään kun se hemmetin tunne-elämäkin alkaa ilmoitella itsestään ekaa kertaa sitten lapsuuden. Lapsuuden tasollehan se tunne-elämän kehitys on jäänytkin ja Esakin varmaan ainakin pari kertaa vetää itkupotkut ennen hoidon päättymistä.
Hoidossa Esa oppii siis puhumaan, luottamaan, ja muuttamaan jopa moraalikäsityksensä. Kun ennen kaikki olivat urpoja ja kusipäitä niin nyt Esalle tulee tippa linssiin kun Kaitsun hoito päättyy. Kaitsu on kiva.
Esa on oppinut, että aamulla ylös ja illalla nukkumaan. Päivän kerrallaan hän elää sellaista elämää johon ei kuulu rikollinen toiminta, ylimielinen tai vastuuton käytös.
Esimerkkimme Esa alkaa olla siinä kohtaa, että hänet voidaan ”vapauttaa”.
Ehkä sossu hommaa kämpän, mutta sekin on sitten vain alkua. Jotenkin tarvitsisi päästä kiinni ihmisiin, jotka ovat myös ilman päihteitä. Jos haluat kokeilla miltä tuntuu olla ilman päihdeongelmaakin Suomessa selvin päin ole vuosi ilman viinaa ja hämmästy. Ulkopuolisuuden tunne niissä piireissä joissa juodaan, juhlissa jne. voi olla aikamoinen. Ainakin usein joudut selittämään miksi et juo.
Esa löytää porukan, joka on selvin päin ja haluaakin olla. Yhdessä he ehkä käyvät futaamassa, tukevat toisiaan ja ehkä pitävät jopa jonkinlaisia tapaamisia, joiden tarkoituksena on raittiuden tukeminen.
Nyt ollaan siinä kohdassa mistä lähdettiin: Esa voi retkahtaa. Mutta ei suorilta. Niin ei vaan käy!
Niillä asetuksilla, joilla Esa hoidosta lähti, ei vaan voi retkahtaa. Esan ajatusmalli on sellainen, että välittömästi jos hän tunnistaa halun käyttää, hän soittaa jollekin joka tukee häntä, menee ryhmään tms. Hän ei retkahda siitä.
Retkahdusprosessi voi käynnistyä. Sen saa helpoiten käyntiin niin, että alkaa liikkumaan vanhojen kavereiden kanssa, jotka käyttävät. Tai sitten palaa rikolliseen ja epärehelliseen elämäntapaan. Näitä jonkin aikaa tehtyä alkaa kovimmankin jätkän pään säädöt muuttumaan asentoon, jossa itseensä tuntemattoman jauheen, joka on ollut jonkun perseenreiässä, ruiskuttaminen suoneen alkaa tuntua ihan järkevältä ajatukselta. Ja pian se siirtyy toiminnan tasolle. Kun eka annos on verenkierrossa, on retkahtaminen tapahtunut: on palattu käyttämään.
Siksi myös mahdollinen toipuminen tästä ei tapahdu viikossa katkolla: asetukset ovat taas alkuasennossa. Työ täytyy aloittaa alusta.
Työntekijät usein toistelevat fraasia: retkahtaminen kuuluu toipumiseen. Heillä on myös useita erilaisia nimityksiä sille, että ihminen palaa käyttämään huumeita. Niitä ovat mm. repsahdus, lipsahdus, takapakki ja kompastuminen.
Usein uutta toipumiseen liittyvää työtä ei tarvitse tehdä uudelleen. Niin viattomalta kuin ”lipsahdus” kuulostaakin, siihen usein kuolee.
Ja silloin retkahtaminen on siirtynyt liittymään kuolemiseen, toipumiseen se ei liity koskaan.

RASKAIN RIIPPUVUUS

Hengitä syvään ja rentoudu. Nyt yritä lukea kirjoittamani teksti niin, ettet raivostu. Huomaa, että nouseva suuttumus on todennäköisesti merkki puolustusmekanismien aktivoitumisesta, sillä mitään pahaa ei ole tapahtumassa. En ole haukkumassa, nimittelemässä tai uhkaamassa ketään. En myöskään tavoittele sitä, että kaikkien tulisi olla samanlaisia.
Oletko valmiina? Muista siis hengittää! Lupaan johdattaa sinut aiheeseen niin lempeästi kuin mahdollista ja toivon vain, että ajattelisit. Antaisit itsellesi pienen mahdollisuuden löytää tästä edes jotain.
Sitten mennään.
Tiedät kai riippuvuuden? Ja ehkä myös yhden sen ilmentymän eli päihderiippuvuuden? Niistä se pelottavin muoto taitaa olla huumeriippuvuus, jossa ihminen tuhoaa päivästä toiseen itsensä. Narkomaani- Niilo vaarantaa oman terveytensä ja aiheuttaa paljon surua läheisilleen. Niilo on jatkuvassa hengenvaarassa. Laittomassa alakulttuurissa eläminen luo hänen elämäänsä vielä pikantin säväyksen mahdollisine vankilatuomioineen.
Mikähän häntä voisi auttaa? Ihan aluksi pitäisi varmaan tapahtua se, että Niilo itse myöntäisi, että ongelmastahan tässä on kyse. Ongelman myöntämistä ei tue se jos ympäristö peilaa tilanteen hyväksi. Jos ymmärretään ja hyväksytään. Tällä en tarkoita edelleenkään sitä, että ketään pitäisi mitenkään rangaista.

Puhun totuudesta, jonka itseisarvo on verraton. Se vaan usein jätetään sanomatta siksi, että ”halutaan olla kivoja”. Tästä syystä esimerkiksi Idolsissa on vuosittain alkukarsinnat täynnä laulelijoita, jotka nolaavat itsensä koko kansan edessä. Heillekin on joku halunnut olla kiva ja sanonut, että ”must sä laulat tosi hyvin!” Mun mielestä tämä ei ollut kivasti tehty. Joskus ihmiset uskovat mitä heille sanotaan. Etenkin jos sanottu asia liippaa läheltä omia toiveita.

Näin on erityisesti riippuvaisten ihmisten kohdalla, joilla käytetty aine tai asia on koko elämä. Ajatus siitä luopumisesta on niin pelottava, ettei sitä uskalla edes ajatella. Tuntuu siltä, että ilman ei voi olla tai ainakaan pärjää. Siis sen alkuvaiheen jälkeen, jolloin se tuntui siltä, että homma on hallinnassa. Jotkut menevät hautaan asti tällä vaihteella. Riippuvuuden sisältä ei oikein itse näe mitään kun sekä pelko, että itse sairaus sumentaa silmät. Muutos tietenkin aina lähtee itsestään ja vastuu on itsellä, mutta eiköhän ympäristölläkin ole jonkinlainen vaikutus? Mahdollisuus siihen ainakin.

No, sitten mennään eteenpäin. Muista hengittää edelleen ja tiedäthän, etten ole yrittämässä vahingoittaa sinua? Älä pelkää siis.
”Lailliset riippuvaiset”, eli alkoholin kanssa hallintansa menettäneet, mielletään ehkä pienemmäksi pahaksi kuin huumeriippuvaiset. Itse ajattelen, että huumeet tarjoavat ainakin sellaisen armon, että yleensä niiden kanssa ongelma tulee nopeammin ilmeiseksi, jos sen haluaa ja kykenee huomaamaan. Ja jos ei niin ainakin se tappaa nopeammin. Ei tarvitse yleensä pyöriä montaakaan vuosikymmentä sekaisin, niin kuin usein on viinan kanssa. Viinan kanssa saattaa hurahtaa 30 vuotta ilman, että edes käy mielessä se, että kyseessä voisi olla jonkinlainen ongelma. Hahmottamista sotkee sen laillisuus ja suomalainen mentaliteetti, johon kuuluu se, että ”kaikkihan sitä vähän ottaa” ja sana ”kännissä” naurattaa kaikkia.
Nyt kun vielä ne ihmiset, joiden pitäisi tätä porukkaa auttaa, ovat keksineet keinon onnistua hoidoissa, on tulevaisuuden näkymät synkät. Hoitoon hakeutuvien tai ohjattujen
(joka muuten ei tarkoita pakkohoitoa vaan esimerkiksi sitä, että työpaikka havaitsee henkilön alkoholiongelman ja antaa lahjan: mahdollisuuden käydä hoidon, jonka työnantaja saattaa jopa maksaa, ja näin päästä sellaiseen kuntoon, että henkilö pystyy ja saa jatkaa työssään),
kanssa aletaan leikkimään kohtuukäyttöleikkiä. Sen hyvät puolet ovat siinä, että voidaan taas olla kivoja ja asiakkaat ei koskaan lopu. Nimittäin ne henkilöt, jotka ovat alkoholisteja, eivät tule koskaan pystymään kohtuukäyttöön, mutta tietenkin haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta. Alkoholista luopuminen on alkoholistille pieni kuolema. Tai aika isokin. Hoidoissa jutellaan mukavia ja asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että alkoholisti on oman itsensä asiantuntija; kyllähän se nyt tietää mikä sille on parasta!
Eikö kellään käy mielessä se, että jos se kerran tietää niin hyvin niin miksei se ole jo aiemmin alkanut kohtuukäyttämään? Vai kuvitteleeko joku ihan oikeasti oman roolinsa työntekijänä, joka täyttää asiakkaan kanssa jonkun monisteen, johon kirjataan tavoitteet, oleva oikeasti niin vaikuttava, että se muuttaisi vuosien juomistavat?
Älä hermostu tästäkään ja maailman jokaisessa tilanteessa ei näin toimita eikä ihan aina, mutta en pysty kirjoittamaan niistä kaikista tässä nyt yhtä aikaa. Viitataan tässä nyt ainakin niihin paikkoihin, joiden nimikin on kohtuukäyttöklinikka. Niissä lääkäritkin kertovat asiakkaille, että” kyllä, kohtuukäyttö on sinulle hyvä tavoite.” Se on varmasti jollekin, mutta ei alkoholistille ja yleensä suomalainen hakeutuu hoitoon vasta sitten kun tilanne on jo mennyt tosi pitkälle. Niin pitkälle, että lopettaa tarttis. Kohtuukäyttöä tavoiteltaessa tavoite saavutetaan ainakin osittain, alkoholisti ei raitistu vaan juo. Sitähän siinä tavoiteltiin. Määrien kanssa voidaankin vekslata vuosia, kuka sitä kellekään on sanomaan mikä se kohtuus kenenkin kohdalla sitten on?
Jos taas pyrittäisiin täysiraittiuteen, hoidon tavoitteet eivät toteutuisi läheskään niin hyvin: aika monet joisivat. Jotkut toki raitistuisivat, mutta useat eivät. Lisäksi työntekijöiden pitäisi alkaa ensin ajattelemaan ja sitten tekemään töitä.

Tämäkään ei vielä ollut se varsinainen asiani. Kuljin siihen kuitenkin tämän pitkän reitin tarkoituksella. Edellä mainituista asioista kun voidaan edes jotenkuten keskustella.
Asia, joka on se varsinainen aiheeni on sellainen, että siitä keskustelu ei oikein onnistu.
Riippuvuus, joka on täydellinen tabu ja jonka olemassaoloa ei yleensä edes myönnetä. Vaikka se on ilmeinen.
Riippuvuus ruokaan ja tässä puhun nyt erityisesti lihavuudesta. Sillä tarkoitan ylipainoa. En ala määrittelemään sitä koska se on tieteellisesti jo määritelty. Jos suutuit tästä, jopa raivostuit, on todennäköistä, että olet lihava.
Jostain syystä lihavuutta pidetään ulkonäköasiana, johon puuttuminen on kiellettyä ja epäkohteliasta. Sitä puolustellaan sanomalla, että eivät kaikki lihavat ole sairaita.
Eikös se lihavuus juuri ole se sairaus?
Sehän olisi sama jos huumeriippuvuus miellettäisiin alipainoksi ja kalpeiksi kasvoiksi? Alkoholismi punaiseksi nenäksi tai valkoiseksi vuodenajasta riippuen. Ei jokainen narkomaanikaan ole sairas, muulla kuin sillä tavoin, että on narkomaani. Sama alkoholisteilla. Monet käyvät töissä ja muutenkin saattaa näyttää hyvältä. Vaikka Irmeli, joka painaa ihan liikaa, ei heilukaan torilla McDonaldspäissään, on hänellä silti se sama ongelma.
Kyseessä on sama sairaus. On pakko syödä, että pärjää. Jos Irmeli syö itsellensä 100 ylimääräistä kiloa, ei ole kyseessä valinta vaan riippuvuus. Sisäelimet huutaa hoosiannaa ja Suomessa normaalipainoiset ovat jo vähemmistö. Luit ihan oikein. Ongelma koskettaa siis monia.
Kaikista näistä riippuvaisista huonoimmassa asemassa ovat nämä ylipainoiset. Ja ennen kuin kerrot minulle, että joillain voi olla jokin muu sellainen sairaus, että lihoavat siksi, niin en puhu nyt heistä.
Puhun heistä, jotka syövät itseään hengiltä. Tämän riippuvuuden hoito on lähes mahdotonta siksi, että siitä ei voi edes puhua ilman, että ihmiset raivostuvat. ”Mitä se kellekään kuuluu kuinka painava minä olen”, on nopea puolustus, joka jatkuu määrittelemällä ”normaalipainoiset anorektikoiksi”.
Tälle riippuvuudelle on perustettu sivustoja, jotka kantavat nimeä Fatpride tai Läskiaktivistit, joissa haetaan kunnioitusta ja arvostusta lihavuudelle. Niissä lihavuudessa, tai läskiydessä, kuten he itse sen määrittelevät, on kyse siitä, että ongelma on muissa ihmisissä. Kuulostaako etäisesti tutulta?
Niinhän se Seppokin juo, ei siksi että halusi, mutta kun muija on niin hirvee. Läskiaktivistien sivuilla muut ihmiset määritellään läskikammoisiksi, lihavuuden huomaaminen on syrjintää ja laihduttaminenkin on epäterveellistä.
Syrjintää on myös se, että riittävän suuria vaatteita ei heille valmisteta. Lihaville tai plussakokoisille, kuten heitä tulee kutsua, suunnataan jopa omia mallistoja. Pitäisikö sitten narkomaaneillekin olla omat mallistot? Sellainen paita, jossa on kiristysnauha valmiina suonen esiin saamiseksi ja läppä taipeen kohdalla? Koot vain S tai todella pieni.
Alkoholistien paitoihin levennys kaljamahaa varten sekä housuissa valmiiksi vaipat?
Edelleen haluan painottaa, etten vaadi keneltäkään mitään. Narkomaanit saavat käyttää, alkoholistit juoda ja lihavat syödä. Tupakkaakin puolestani saa vetää.
Mutta ei saa valehdella. Se ei ole kilttiä.
Lihavuus on ongelma. Kyseessä on henkilö, joka syö itseään hengiltä ja usein syöttää myös lapsensa koulukiusattaviksi ja tuleviksi lihaviksi. Vaikka Irmeli juuttuisi oven karmeihin hän naurahtavaa vaan, että” lihavat ovat leppoisia”. Eivät muuten ole. Kukaan, joka kantaa jo vaikka 20 kilon ylipainoa ei ole leppoinen. Persvako hiessä ja vaatteet kiristäen harvoin hymyilyttää.
Ylipainoisista on myös paljon keventäviä vitsejäkin, kuten että lihavat pääsevät pulkalla lujempaa. Sekin on valetta, lihavaa et pulkkamäessä näe. Syynä on se sama kuin muissakin riippuvuuksissa; vaikka ne aluksi esittäytyvät sosiaalisina, ne muuttavat muotoaan ja tekevät kantajastaan epäsosiaalisen kotiin jääjän.
Seuraava fraasi onkin se, että” mä en ala kärsimään”, vaikka sitähän lihava juuri tekee. Kärsii. Sydän on koetuksella ja syöminen on pakkoa. Ja ihan oikeasti jokainen tietää sen, mitä kehossa kelluva rasva aiheuttaa koko elimistölle. Se on kärsimistä.
”Kerran tässä vaan eletään ja alla satakiloiset punnitaan neuvoloissa”, sanonnat, auttavat monet sen hetken yli kunnes itseviha muuttuu tilan kieltämiseksi; sen jälkeen väitetään, että tämä on juuri se tila johon olen aina pyrkinyt. Että maha on polvien edessä ja atlasnikama näyttää suuremmalta kuin jalkapallo. Siihen reagoidaan nyökkäämällä ja hymyilemällä.
Joskus Irmeliä erehdytään luulemaan raskaana olevaksi ja siitä kysyttäessä hän kieltää sen. Sitten Irmeli kysäisee takaisin, että onko hän muka niin lihava? Ystävä vastaa, että ”et oo”. Ja ehkä vielä pyydetään kaverikin katsomaan ja vakuuttamaan, että” ei Irmeli ole läski ja, että lihakset painaa enemmän kuin luut, jotka Irmelillä painaa 176 kg”.
Oikeasti pitäisi tarttua tällaista henkilöä kädestä kiinni ja kysyä, että herran jumala, mitä sulle on tapahtunut? Henkilö on oikeasti hengenvaarassa.
Heillekin on auttajat, jotka erityisesti tekevät rahaa tammikuussa. Erilaisten dieettien valmistajat ja neuvojat, jotka kertovat, että kyllä tämä tästä. Tämän ongelman kohdalla kuva blurraantuu juuri siksi, että tässä pitää pystyä kohtuukäyttöön; syömistä ei vaan voi lopettaa kokonaan. Laihdutusbisnes kukoistaa juuri siksi. Kuinka moni onnistuu? Kuinka moni laihduttaa tuhat kertaa ja aloittaa joka maanantai uudestaan?
Tämä on ryhmä jolle apua tarvitaan, mutta sitä ei ole tarjolla niin kauan kuin ollaan kivoja. Niin kauan kuin itsensä kuoliaaksisyöminen on ulkonäköasia, ei auta muu kuin ottaa lisää! Ulkonäkö on viesti sisäelimiltä siitä, miten menee. Nämä ihmiset usein ajattelevat, että heidän suurin ongelmansa on muiden ihmisten ilkeys. Maailman tulee siis muuttua. Jokainen tietää miten vaikeaa on laihtua. Siitä tehdään lehtijuttuja, niin suuri tapahtuma se on.
Apua kuitenkin voitaisiin kehitellä ja antaa kun myönnettäisiin, että kyseessä on riippuvuus vaikka henkilö itse haluaisikin painaa tuhat kiloa eikä välittäisi eikä etenkään edes haluaisi olla mikään langanlaiha. Ei se Arskakaan sillan alla halua lopettaa eikä etenkään halua mitään kravattia kaulaan tai töihin. Työt on sen mielestä typeryksiä varten ja elämä on tehty nautittavaksi, hän sanoo, vaikka viime talvena amputoitiin paleltumien takia muutama varvaskin pois.
Antaa heidän”nauttia”, mutta puhutaan asiasta sen oikealla nimellä ja se ei ole vapaus tai hauskanpito.
Ja ei, en ole anorektikko, erityisen laiha tai entinen lihava, jos sitä mietit. Syyt nostaa asiaa esiin ovat toiset.
Jos suutuit, niin se on ikävää. En aio kuitenkaan pyytää anteeksi sitä että puhun totta. Ja se olikin ainoa tarkoitukseni.

Julia Tukianen on kuollut – Eläköön Suomi!

Julia, kuten kuuluisampi siskonsakin ovat jatkuvasti olleet esillä otsikoissa. Näitä juttuja, joissa kerrotaan erityisesti Johannan tekemisistä, linkitetään Facebookiin. Linkin perään lisätään jokin pilkkaava kommentti, joka kerää peräänsä heti pitkän liudan vastaavia. Teksteissä vilahtelevat sanat idiootti, läski, lehmä ja lopuksi, että hahhahhaa! Jopa nyt, kun Johannan sisko on kuollut, kirjoitti joku, että ”hyvä, yksi hullu vähemmän!”

Joku, jonkun tytär ja sisko on juuri kuollut.

Samaan aikaan Suomessa kampanjoidaan näkyvästi koulukiusaamista vastaan. On
Kiva-kouluprojektia ja kysytpä keneltä tahansa, koulukiusaaminen pitää saada loppumaan. Keinoja kaihtamatta. Toisinaan saa lukea siitäkin, että joku vanhemmista saa kertakaikkiaan tarpeekseen siitä, että hänen lastaan kiusataan toistuvasti ja hän puuttuu itse asiaan. Käy nostamassa tämän ilkeän kolmasluokkalaisen räkänokan seinälle. Tai kaartaa autonsa kiusaajan kotipihaan ja ilmoittaa perheelle, että sovitaanko niin, että niin kauan kuin teidän tytär kiusaa meidän tytärtä, minä kiusaan teitä? Lyö lasit sisään tai pesismailalla otsaan. Mitäpä sitä ei tekisi lapsensa puolesta?

Suomen aikuiset koulukiusatut ovat ainakin Tukiaisen siskokset, Matti Nykänen ja varmaan Tauskikin. Kaikkia näitä yhdistää yksi tekijä ja se ei ole laulutaito, sen tietävät kaikki. Otsikoista päätellen Johanna Tukianen on päihderiippuvainen sekakäyttäjä, joka pitäisi ehdottomasti ohjata hoitoon. Sellainen on terve reaktio siihen, että joku on vaaraksi itselleen ja muille.

Hoitoonohjaamisen sijasta Suomen kansa taas ottaa ilon irti alennustilasta. Samoin tehtiin aikoinaan Matille ja tehdään kai vieläkin. Vai kuunteleeko joku Matin levyjä kotona? Tilaavatko ravintoloitsijat Johannan tanssitaitojen takia? Tauskikin taitaa yleensä lyödä vain kännissä ja päätyy lehtiin silloin. Joitain päiviä sitten hänestä kirjoitettiin, miten hänen keikkansa peruuntui ja jutun mukaan ”hän pyöri sekavan oloisena lavan läheisyydessä”. Jos joku pyörii sekavan oloisena jossain, se ei ole hauskaa. Se on merkki siitä, että henkilöllä on hätä. Etenkin jos hän pyörii sekavan oloisena työpaikallaan.

Jollei ihminen pysty päihteidenkäytön vuoksi hoitamaan töitään, jotain on pielessä. Kyseessä on ongelma, jota yleensä nimitetään alkoholismiksi. Riippumatta siitä miten asiaa halutaan väännellä ja väitellä siitä onko koko alkoholismia olemassakaan, jotkut henkilöt vain tuhoavat elämänsä päihteillä tajuamatta sitä itse ehkä milloinkaan. Haluamatta sitä. Ja muuta toivoen he jatkavat päihteiden käyttöä päivästä toiseen, koska muuta vaihtoehtoa heillä ei vain ole.

Jos konttorityöntekijä Saimi ilmaantuu aamulla toimistolle sekavan oloisena ja kaatuilee sukkahousut repaleiseksi, se ei ole hauskaa. Johtajaa ei naurata. Työkaveritkin varmaan huolestuvat.
Se on pikapalaverin paikka. Saimille kipaistaan ainakin kahvit, jonka jälkeen käydään työpaikkalääkärillä. Sairaslomaa ja seuraavaksi päiväksi uusi aika. Sitten keskustellaan, sekä lääkäri, Saimi että pomo. Pohditaan millä tolallaan Saimin juomapuuhat nyt ovat? Saimin itsensä mielestä kaikki on hyvin, koska Saimi pelkää menettävänsä sekä työpaikan, että pullon. Jos pomo on järjissään hän ohjaa Saimin hoitoon ja Saimi ehkä lopettaa juomisensa tai sitten ei, mutta töissä Saimi ei enää ainakaan montaa kertaa mokaile.

Toimistolla ei vaan käy niin, että Saimi päivästä toiseen tulisi tukka töttöröllä ja meikit levinneenä töihin. Kaataisi pöytiä ja työkaverit taputtaisivat ja nauraisivat. Saimi peruisi ”sen päivän keikkansa”, mutta jäisi viereisen huoneen Karin kanssa dokaamaan.
Näin ei tapahtuisi vaikka Saimi ei olisi töissä toimistolla. Vaikka Saimi olisi töissä siellä mistä viinaa jaellaan eli Alkossa tai jossain anniskelupaikassa, hänen puuhat eivät kerta kaikkiaan riemastuttaisi ketään.

Kun Johanna tulee töihin humalassa ja lääkkeissä, nolaa itsensä kerta toisensa jälkeen, Suomen kansalla on naurussa pidättelemistä. Jankutetaan, että miten tyhmä se on kun se on tommonen. Johannan viihdearvo on siinä. Jos Johanna lakkaisi juomasta, keikat luultavasti vähenisivät. Ainakin jutut Seiskassa harvenisivat.

Eikös tässä ole hieno malli siitä miten on ihan ok kiusata jotain ja vielä julkisesti?
Yhden koulun kuutosluokalla oleva Jimi kertoi, että se kiusaa siksi ku ” se on niin tyhmä, erilainen, avuton ja käyttäytyy kummallisesti.” Jimin juttuja kauhistutaan, että ei kukaan ole tyhmä ja erilaisuuden tai avuttomuuden takia ei saa ketään kiusata. Erilaisuus on rikkaus.
Miksi sinä kiusaat?

Joken, Markun sekä Veikon seikkailut

Oikeudenmukaisuus on venyvä ja paukkuva käsite. Toisaalta niin yksinkertainen, että jos minä jaan jäätelöannokset niin valitse sinä kumman niistä haluat. Toisaalta jokainen arvioi subjektiivisesti mikä milloinkin on oikein ja kelle. Nyt en puhu elämästä, jota kuvaillaan sanomalla, ettei kukaan ole luvannutkaan, että se on oikeudenmukaista vaan että se on epäreilua. Puhun sellaisesta oikeudesta, jota jaetaan työkseen. Oikeuslaitoksesta, josta ainakin nimen perusteella pitäisi löytyä sitä itseään. Oikeutta.

Yhdessä ollaan päätetty pelisäännöt ja sitten jos niitä ei noudateta niin sitten jaetaan oikeutta ja rangaistuksia. Ilmeisesti yhdessä ollaan myös sovittu siitä, minkälaiset rikkeet ja rikokset ovat kuinkakin vakavia. Että jos Jami näpistää kaupasta tikkarin niin tuomari ei anna sille sellaista sanktiota, kuin jos vaikka kaksi poikaa murhaa jonkun, esimerkiksi suomalaisen tytön Fuengirolassa. Paitsi joskus, kuten nyt hetki sitten uutisoinnin perusteella näytti käyneen. Toinen näistäkin pojista näytti heti kunnostautuvan kun pääsi ulos ja jatkoi urotekojaan; alkoi uhkailla jotain pikkutyttöä.
No, pojat on poikia ja joiltain pojilta ei muuta voi odottaa kuin sitä, että he kohdistavat vihansa, voimansa ja typeryytensä naisiin.

Näistä rikoksista löytyykin se oikeuslaitoksen ja lainsäädännön kummallisin linjaus. Suomennettuna se minusta menee niin, että jos kohdistat tekosi naiseen tai lapseen, se ei haittaa kovin paljoa.
Esimerkiksi jos Jokke pyörii puistossa ja kyttää yksinäistä tyttöä tai naista matkalla kotiin. Jokke huomaa Merjan, joka kauppakassi kädessään suuntaa kohti kotia. Jokkepa nappaa Merjaa takista kiinni, mahdollisesti vetää turpaan ja sen jälkeen raahaa sivummalle. Sitten Jokke avaa housunsa ja tunkee sukupuolielimensä itkevään ja vastustelevaan Merjaan. Jos Jokke on hyvällä tuulella homma voi jäädä siihen, jos huonolla, lähtee Merjalta henki.

Joskus taas Markku lähtee baarista Kaisan mukaan jatkoille. Kaisan kotona ilmeneekin, ettei Kaisaa huvita muu kuin nukkuminen. Siitäkös Markku suuttuu! Hän kyllä osaa yksinkin nukkua eikä hän tullut tänne nukkumaan vaan yhtymään Kaisaan. Jollei Kaisaan tehoa ”aina niin miehekäs kinuaminen”, on Markulla edessään vain kaksi vaihtoehtoa. Joko yhtyä heti väkisin Kaisaan tai odottaa, että Kaisa sammuu ja yhtyä sen jälkeen. Näillä mennään, Markku miettii ja kannustaa Kaisaa edes sitten juomaan lisää viinaa ja kyselee, että jokos menisit nukkumaan?

Sitten on vielä yksi Veijo, joka tykkää lapsista. Joskus Veijo on tykännyt niin paljon, että joutui Riihimäelle vankilaan. Siellä järjestetään kursseja, joilla Veijolle opetettiin keinoja hillitä itsensä. Yritettiin parantaa Veijo. Veijo mietti, että mistä? Minäkin mietin. Ei kai seksuaalinen suuntauminen ole parannettavissa? Voiko homot kurssittaa heteroiksi tai heterot kaikkiruokaisiksi? Veijo on kiinnostunut lapsista. Sitä ei voi parantaa. Mutta sitä hoidetaan. Veijolla kavereineen on kovat uusimisprosentit, niin kovasti he tykkäävät lapsista. Itse veikkaan, että 100% uusii tekonsa mutta vain 70% jää kiinni. Siitä virallinen lukema.

No kenen syytä se sitten on, että Veijo oli jo kerran otettu kiinni ja se päästettiin vapaaksi tuhoamaan lisää ihmiselämiä? Kun kerran tiedettiin, että ”tämmöstä sillä Veijolla on vähän ollut tapana puuhailla”.
Kun se maailman kuuluisin kaapattu lapsi Madeleine McCann kaapattiin Portugalin Algarvessa, siellä oli tapahtumahetkellä n.150 pedofiiliä. Eli etukäteen tiedettiin, että siellä ne ovat, muttei otettu niitä kiinni. Kenen syytä se on? Ja miksi?

No Suomessa asiat etenee niin, että Merja menee poliisille ja käy läpi nöyryyttävät tutkimukset ja lopulta päätyy Joken kanssa oikeuteen. Millaisia tuomioita täällä jaetaan raiskauksista? Yleensä ehdonalaista. Eli Tuomari sanoo Jokelle, että ”jos sinä Jokke vielä teet tämmösiä juttuja niin sitten me rangaistaan sua”. Eli eikö se riittänyt, että se teki kerran? Miksei siltä Jokelta kysytä, että miten se on mahdollista, että sulla edes seisoo sellaisessa tilanteessa, jossa olet hakannut vieraan naisen naaman turvoksiin, uhannut tappaa sen ja etenkin, että sen Jokenkin täytyy jostain pystyä päättelemään, että hei, se nainen ei halua Jokkea. Eikö nämä seikat kerro saman kuin Veikostakin: Jokke ei voi olla osana yhteiskuntaa. Jokke ei vaan pysty siihen. Jos Jokke tekee vielä saman, saa Jokke sakot ja joutuu työsiirtolaan puoleksi vuodeksi.

Merja taas lusii lopun elämänsä. Merja käy terapiassa ja pelkää yksinoloa, mutta myös kaksinoloa. Parisuhteet, joita Merja ehkä joskus haluaisi , muistuttavat mieleen Joken ”kepposen”. Näin joitain Merjan seurauksia esitelläkseni.
Oikeudenmukaistako? Ja jos niin kenelle?

Entä Kaisa, joka herää aamulla ja tajuaa, että Markku ei ollutkaan tajunnut mitä sana EI tarkoittaa. Oikeuteen pääsee Kaisakin lopulta. Kysytään, että miksi päästit vieraan henkilön asuntoosi. Jopa Markku voi kysyä, että ”mistäs sää tiesit etten mää mitään tekis”, jos se olis siis Tampereelta. Oikeus varmaan tulisi päätökseen, että kyseessä olisi lievä raiskaus.
Miten voi raiskata lievästi? Joko raiskasit tai et raiskannut. Markku kertoo, ettei halua vankilaan koska hänellä on työpaikka. Ja joku työkaveri voisi saada tietää. Ne on huomioitava. Nyt. Ei siis silloin tekoa tehdessä. Ehkä Markku ei muistanut silloin, ettei saa raiskata.
Mitäs Kaisa? Mites Veijon lapsiystävät? Niistä varmaan jokunen myöhemmin lopettaa itse itsensä kun ei vaan kestä ajatuksia Veijon kanssa vietetyistä hetkistä.

Mun mielestä toisen ihmisen raiskaaminen on niin vakava asia, että siitä kuuluu sulkea pois yhteiskunnasta. Se on osoitus siitä, ettei ole pystyvä tähän.
Koska tuomiot ovat niin olemattomia, mulla on kaksi ehdotusta, jolla ne saadaan edes vähän lähemmäksi oikeudenmukaisuutta.
1. Uhri saisi päättää tuomion. Kaisa saisi päättää koska häntä ei enää haittaa Markun teot. Merja, lopetettuaan terapian, voisi siitä lisää ymmärrystä saaneena päättää, ettei hän halua Jokkea koskaan vapaalle.
Veikkoon liittyvät lainsäädännöt, ja Veikko, itsekin on niin lapsen kengissä vielä, että luultavasti Veikon olisi mentävä saunan taakse. En kerta kaikkiaan keksi hänelle mitään muuta paikkaa minne mennä. Nykyäänhän hän käy muutaman kuukauden kurssin ja menee sitten jatkamaan leikkejään. Jos edes jää kiinni. Lapsethan nyt puhuvat ihan mitä sattuu, sanoo Veikkokin.

2. Jos tekee jonkin rahaan liittyvän rikoksen, joka voi olla vaikkapa petos, kavallus tai ryöstö, rangaistukset ovat ihan eri luokkaa. Tässäkin on tietysti poikkeus, joka on se, että jos tekijä on valmiiksi rikas ja kuuluu eliittiin, tuomiota ei tule. Silloin kysytään, että haluatko erota työstäsi, josta olet vienyt varkain miljoonan. Jos vastaus on, että en halua niin sitten sanotaan, että ei sitten mitään. Mutta siis yleensä rangaistus on ihan eri luokkaa kuin seksuaalirikoksissa. Jos ensimmäinen ehdotukseni ei mene läpi niin tätä hyvät naiset, voitte käyttää varmistaaksenne sen, että raiskauksen kohteeksi jouduttuanne saatte tekijälle rangaistuksen. Pitäkää aina nippu seteleitä taskussa ja kun Jokke viimeistelee hommiaan niin sujauttakaa rahat Joken taskuun; silloin kyseessä on ryöstö ja raiskaus ja tuomio mukailee sitä.
Johtuuko tämä kummallisuus lainasäädännössämme sekä tuomioissamme siitä, että kohteena ovat yleensä ja oikeastaan melkein aina naiset. Ja tietysti ne lapset. Eihän tätä yksinkertaisempaakaan asiaa, joka liittyy tasa-arvoon saada kuntoon. Naisten palkka on ja pysyy pienempänä kuin miesten.
Syynä on varmaan se, että ei sitä ole varaa korottaa, mutta ratkaisu löytyy siihenkin: alennetaan seuraavaksi sadaksi vuodeksi miesten palkka ja nostetaan naisten. Ei maksa mitään!